90-luvun loppu.

Rytmiorkesteri "Bombfunk MC's" julkaisi läpimurtohittinsä 1999. Kyseisellä ryhmittymällä oli sittemmin myös vahva tamperelaisedustus. Jos minun pitäisi sanoa, mikä yksittäinen ilmiö päätti 90-luvun, niin se oli juuri tämä. En oikein edes osaa sanoa miksi, mutta jotenkin mielessäni "Freestyler" edustaa jo jotain ihan muuta.

En viitsi kerrata niitä sanankäänteitä, joilla erään kerhon illoissa kyseistä kappaletta parodioitiin, koska osaa niistä voitaisiin pitää suvaitsemattomina. Vuosituhannen vaihteessa kyseisen orkesterin menestystä pidettiin kuitenkin jonkinlaisena hienoisena kansallisena ylpeydenaiheena. Samaan tapaan myös Daruden "Sandstorm" - joka myös edusti minulle jo selvästi jotain uutta aikaa, jotain mihin itse en enää kuulunut - nostatti ihmisissä jonkinlaisia agraarifasistisia tuntemuksia. Ei liene sattumaa, että molempien taustalta löytyy sama tuottaja.

Huumeet on pahasta.

Hippilehti "The Economist" kirjoittaa pääkirjoituksessaan huumesodasta ja siitä kuinka se on epäonnistunut tavoitteissaan.

Maaliskuun 5. päivän numerossa on useampi juttu huumeista, Esimerkkinä tämä, jossa toistellaan samaa linjaa todistusaineiston kera.

Economist on linjassaan melko johdonmukainen ja ollut tätä mieltä jo käsittääkseni vuosikymmeniä. Kyseinen lehti on jonkinlainen liberaalin käsikirja, mitä tulee mielipiteisiin ja myönnän jo muutama vuosi sitten laskeneeni rimaa omaksua suoraan sen kummemmin miettimättä mielipiteitä suoraan ko. lehdestä. Tässä asiassakin olen lehden kanssa teoriassa samaa mieltä. Käytäntö voi olla toinen.

Huumeet ovat kategoriana erinomainen esimerkki yksityisestä hyödykkeestä (private good) jolla on laajasti käytettynä kiistatta merkittäviä ulkoisvaikutuksia. Addiktoivimmilla huumeilla on lisäksi sellainen ominaisuus, että ihmisten preferenssit niiden suhteen ovat hieman oudot. Esimerkiksi opiaattien käyttäjällä ruoka, asuminen jne. muuttuvat hyödykkeinä lähes epärelevanteiksi jos niukkuus yllättää.

Osaksi tämän mekanismin vuoksi huumausaineet nähdään pääsääntöisesti moraalisena ongelmana, so. ongelmana, johon puuttuminen vaatii yksilön toiminnan kategorisoimista pahaksi tai huonoksi. Ja koska emme ihmisinä tyypillisesti, ainakaan pitkällä aikavälillä, kykene erottamaan toisitaan yksilön toiminnan ja yksilön itsensä ominaisuuksia, tämä johtaa viimekädessä siihen, että huumeiden käyttäjät ovat tämän moraalisen ongelman ilmentymiä.

Tämä ei eroa käsitteellisesti millään tavalla siitä, mistä vihreitä syytetään, eli moralisoinnista jätteidenlajittelun tai autolla ajamisen suhteen. Erona on lähinnä se, että autolla ajaminen ja lajittelun laiminlyönti kumpuaa puhtaasti yksityisen ihmisen laiskuudesta ja piittaamattomuudesta, kun taas huumeidenkäyttäjä pääsääntöisesti pyrkii tietyn vaiheen jälkeen eroon tavastaan. (Tämän on tarkoitus korostaa, kuinka kehnoja moraaliset arvostelmat ovat yhteiskunnallisten ongelmien kohdalla, ei väittää että autoilijat tai jätteenlajittelun laiminlyövät ihmiset olisivat pahempia kuin narkomaanit.)

Huumeiden psykofarmakologisten ominaisuuksien vuoksi niiden kysyntää on vaikea painaa merkittävästi alemmas kuin mitä se on nykyisin. Ja kun kysyntä onnistutaan painamaan tietyn rajan alapuolelle, syntyy mielenkiintoinen (ja valitettava) ilmiö. Kysyntä joustaa nimittäin kieltojen suhteen vain tiettyyn rajaan asti. Kun huumeiden käytöstä rangaistaan, ensimmäisenä käytön lopettavat ja sitä vähentävät ne, jotka aiheuttivat alunperinkin vähemmän ulkoisvaikutuksia. Mekanismi saattaa olla vielä vahvempi; lukujen perusteella on jonkin verran näyttöä siitä, että negatiiviset vaikutukset lisääntyvät kun kysyntää painetaan alas.

Tarjontapuoli on vielä ongelmallisempi. Kysynnän luonteesta johtuen useiden huumeiden hinta voi nousta hyvinkin ylös jos tarjontaan puututaan. Korkea hinta on signaali niukkuudesta ja kielloista huolimatta se houkuttelee tarjontaa. Kovemmat rangaistukset nostavat tarjonnan riskipreemiota ja lisäävät hintaa entisestään. Koska kysyntä ei kuitenkaan juurikaan jousta, hinta nousee entisestään.

Ritva Santavuori epäili aikanaan, että huumausaineden laillistamista kannattavat ovat huumekauppiaiden asialla. Tämä käsitys on tietysti älytön, koska nykyiset huumekauppiaat hyötyvät laittomuudesta. Jo edellä mainittu ylimalkainen analyysi antaa osviittaa siitä, millaiset tahot huumeita myyvät, eli sellaiset, joilla on halua kantaa korkeita riskejä ja rikkoa lakia. Huumeiden välittäminen ei vaadi sinänsä suuria pääomia, koska kauppaa voi käydä lyhyeksi (siis välittäjä ottaa ensin rahat ja sitten käy hakemassa huumeet "tukusta"), mutta maahantuonti ja tukkukauppa vaatii jo jonkin verran, koska en oikein usko, että tuottajamaista saa isoja eriä ostettua velkasi. Näinollen huumeiden salakuljetuksen ja tukkukaupan voisi olettaakin kieltolain vallitessa ajautuvan nopeasti järjestäytyneen rikollisuuden haltuun.

Tavallaan ymmärrän kieltolaki-intoilijoiden fanaattisuuden. Ei kukaan halua analysoida negatiivista ilmiötä, joka aiheuttaa niin paljon harmia. Paljon parempi on vain rangaista ja kurittaa. Tällainen näkemys on täynnä vihaa, ja viha on inhimillinen tunne. Olen itsekin ollut asian suhteen vihainen, koska olen nähnyt vierestä, mitä näistä asioista seuraa. Jotenkin on helpompaa olla vihainen linja-autoaseman kulmilla pyöriville pillerinvälittäjille kuin poliitikoille ja poliiseille. Huumeet ovat yhteiskunnallinen ongelma. Mutta yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja ihmiset reagoivat kannustinvaikutuksiin eri tavoin. Putka, sakot ja vankila, menetetty työura jne. eivät vain yksinkertaisesti kiinnosta rangaistuksina enää siinä vaiheessa. Ja koska ne eivät ole enää kannustinvaikutus, ne ovat vain kosto.

Me siis yhteiskuntana - ihmisten muodostamana - haluamme kostaa ihmisille sen, että nämä pilaavat oman elämänsä. Minkälaisia hirviöitä me oikein olemme?

Sunnuntai.

Sunnuntaina paistoi aurinko. Auringonpaisteella on liki maaginen vaikutus sisäeritysjärjestelmääni. Veljeni oli perheineen kylässä. "Mummi" ulkoilutti jälkikasvua ja "Pappa" korjaili velipojan autoa autotallissamme.

Individualistisessa, ydinperheen dominoimassa yhteiskunnassamme tällainen tilanne ei ole enää aivan tavanomainen, vaan usein vain esimerkiksi jonkin juhlapyhän aikaan ilmenevä erityisjärjestely.

Yksinkertaisella mallilla voidaan "osoittaa", että jos lasten hankkiminen on yksinkertaisen hyöty/kustannuslaskelman ohjaama päätös ja jos laajennettu perhe kantaa osan kustannuksista, ydinperheyhteiskunnassa syntyvyys on alhaisempi kuin sellaisessa, jossa suurperhe on yleisempi. Tämä on tietysti aivan itsestäänselvyys joka löytyy esimerkiksi kaikista kehitystalouden oppikirjoista.

Suurta lapsilukua en sinänsä kaipaa yhteiskuntaan, mutta toisin kuin ilmeisesti kommentaattorini usein kuvittelevat, en minä mitenkään iloitse perheinstituution rapautumisesta. Tietenkään en usko niihin väitteisiin, joiden mukaan homoseksuaalien oikeudet jotenkin vaarantaisivat perhearvot, vaan sellaiset väitteet ovat virheellisiä ja typeriä. Perheinstituution rapautuminen - tässä siis voidaan puhua rappiosta, koska rappio on aina jonkin tietyn asian rappiota - on osa yleistä yhteiskunnan rakenteiden muutosta, mutta en nimittäisi tätä laajempaa muutosta rappioksi, koska kuten aina, se on lähinnä joidenkin instituutioiden korvautumista toisilla.

Perheyhteisö synnyttää ihmiselle joukkoon kuulumisen tunteen. Ihminen on kuitenkin jossain määrin laumaeläin. Useilla laumassa elävillä eläinlajeilla laumasta poissulkeminen on käytännössä kuolemaksi. Myös yksinäinen ihminen sairastuu, ainakin tilastollisesti.

Lisää luettavaa:

• Primates on Facebook, Economistin artikkeli
• Why Facebook is good for you, New Scientistissa
  
• Extended Family and Kinship Networks: Economic Insights and Evolutionary Directions (koko teksti vaatii tilauksen)

Argumentteja II.

Eräs ad hitlerum - tai oikeastaan ad stalinum - variantti on esittää, että koska ongelmakohdan X korjaaminen voidaan nähdä moraalisena kysymyksen, kaikki politiikka, joka tähtää X:n muuttamiseen on moralismia. Tämä argumenttiluokka on erittäin laaja. Se on laajimmin käytössä niiden parissa, jotka syyttävät vihreitä siitä, että nämä haluavat kertoa muille miten pitää elää.

Suosittelen Joseph Heathin "Efficient Societyä" jälleen kerran. Itse pidän sitä oman "vihreän" poliittisen suuntautumisena perusteoksena. Kirjan alussa on lyhyehkö johdanto yhteiskuntafilosofiaan. En muista esitettyjä perusteluita ja viittauksia, koska luin kirjan vuosia sitten. Mutta perusidea on, että tehokkuusperiaate on vaihtoehto - suorastaan poissulkeva sellainen - moralismille, eikä suinkaan sen perustelu.

(Klassiseen) liberaaliin eetokseen kuuluu, ettei ole mitään matalan konkreettisen tason elämänohjeiden joukkoa, jota noudattamalla saavutetaan ns. "hyvä elämä". Hyvän elämän käsite on poliitiikkaan sovellettuna jonkinlainen kategoriavirhe, koska politiikassa käsitellään yhteisiä asioita, ei yksityisiä. Näinollen keskinäisestä sopimuksesta toimivien aikuisten ihmisten väliset transaktiot ovat pääsääntöisesti politiikan ulottumattomissa.

Pidän tätä hyvänä approksimaationa ja taustana, jota vastaan jokaista poliittista agendaa pitäisi verrata. Tässä kohtaa tulee usein sekaannus vihreän aatteen - siten kuin sen ymmärrän - ja sen koetun "agendan" suhteen. Ympäristönsuojelusta lähtenyt ajatus voidaan mielestäni legitiimisti laajentaa koskemaan kaikkia ulkoisvaikutuksia. Siis esimerkiksi öljyn tai hiilen polttaminen ei ole yksityinen toimenpide, koska siinä päästetään ilmaan savua. Sama pätee transaktioihin, joista jokin tällainen ulkoisvaikutus syntyy. Poliittiseen sfääriin voidaan siis toki tuoda sellaisia "hyvää elämää" koskevia asioita kuin vaikkapa huumeiden käyttö ja myynti, mutta niitä pitäisi käsitellä ulkoisvaikutuksen käsitteen kautta, siis erillisenä siitä, mikä on yksittäisen ihmisen maksama kustannus.

Räikeimmin kykenemättömyys ymmärtää tätä kysymystä näkyy niiden, jotka peräänkuuluttavat transienttien kategorioiden sementoimista, eli konservatiivien, argumenteissa. Esimerkiksi ihmisryhmiä karakterisoiva käsite "rotu" on tietysti "todellinen" sen jälkeen kun se on määritelty ulkoisten piirteiden kautta tai vaikka geeniklusterien avulla. Kategoria on sikäli mielivaltainen, että ihmispopulaatiot voivat (teoriassa) klusteroitua uudelleen muutaman sukupolven aikana. Tällaiset piirteet ovatkin ihmisten ajattelun ja hahmottamisen keinoina lähinnä haitallisia reifikaatioita.

(Tässä mielessä) konservatiivinen argumentaatio näkee politiikkaan vain kaksi mahdollista lähtökohtaa: hyvän ihmisen ja hyvän elämän. Tämä on tietysti väärä dikotomia, koska tehokkuusperiaate tekee molemmat lähtökohdat tyhjiksi, mutta kun dikotomia on kerran syntynyt ihmisen mielessä, ei hän tyypillisesti kykene luokittelemaan asioita tämän jaottelun ulkopuolelle.

Ylläoleva tarkastelu on ongelmallinen paristakin syystä. Ensiksikin, sen pohjalta ei voi rakentaa vakuuttavia argumentteja. Ne, joiden mielessä kyseinen käsitys on, eivät vakuutu tällaisesta analyysista, vaan näkevät sen vain moralismin apologetiana. Parhaimmillaankin argumentti läpivalaistaan postmodernilla "tehokkuus on suhteellista ja subjektiivista"- liirumlaarumilla.

Toiseksi käsitys rodusta - ja jopa etnisyydestä - transienttina kategoriana tuottaa useimpien ihmisten mielessä erittäin voimakkaan torjuntareaktion, joista tyypillisin on "miksi valkoisella rodulla/kansakunnalla /transientilla ihmisjoukolla X ei olisi oikeutta puolustaa olemassaoloaan". Kyseinen torjunta on naurettavimmillaan niiden suusta, jotka syyttävät vihreitä kollektivismista.

Yhteiskunta ei kuitenkaan koostu transienteista ihmisjoukoista, vaan yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Mokutus Schmokutus.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa on sovittamaton ristiriita tietynlaisten tapakulttuurien ja tasa-arvopyrkimysten välillä. Tämä on tosiasia, jota joko käytetään väärin tai joka sivuutetaan useimmissa keskusteluissa monikulttuurisuudesta ja sen problematiikasta. Ristiriita on siis tosiasia, koska on tapakulttureita, joissa tuotetaan suomalaisessa yhteiskunnassa jo toteutuneen tasa-arvon suhteen vastakkaisia rooleja.

On esimerkiksi tapakulttuureita, joissa naisen asema on selvästi alisteisempi kuin yhteiskunnassa keskimäärin. Nämä tavat ovat tosin eläneet rinnan valtaväestön kulttuurin kanssa yhteiskunnassamme jo pitkään, eikä niissä sinänsä ole mitään laadullisesti uutta. Myöskin rajat useimpien näiden kulttuurien ja valtakulttuurin (tai sellaiseksi koetun) välillä ovat epäselvät, joten ilmiöitä ei sinänsä tunnisteta.

Vasta maahanmuuton laajentuessa voidaan osoittaa selkeästi "erillisiä" tapakulttureja - toiseuksia, jos sallitte - joissa on pelkän alistavan tai alisteista asemaa tuottavan käytännön lisäksi muita, selkeästi ulkoisia merkkejä. Ulkoisella merkillä tarkoitan tietenkin ihonväriä, pukeutumista jne. Näiden esiintymien kohdalla problematiikkaan on helpompi kiinnittä huomiota.

Tähän syntyy herkästi vastareaktio. Suomessa esimerkiksi on nostettu äläkkää lestadiolaisten ehkäisykulttuurista. Tämä reaktio on ymmärrettävä, mutta valitettava. Se on ymmärrettävä, koska "kritiikin" epärehellisyys on ilmeinen niille, jotka katsovat, että kritiikki näin sopivasti ilmentyessään kohdistuu, ei tosiasiallisesti näihin käytänteisiin, vaan kyseisiin ulkoisiin merkkeihin. Koska ulkoisten merkkien kritisoiminen on julkisessa sfäärissä tabu, täytyy kritiikki suunnata näihin käytäntöihin. (Tämä on kärjistys, joka on tarkoitushakuinen, muttei täysin epärehellinen) Näinollen vastareaktiona samat käytänteet nostetaan esiin ihmisoikeusongelmina niiden ryhmien kohdalla, joilta kyseiset ulkoiset merkit puuttuvat.

Tämä koko prosessi on valitettava kahdella tavalla: Ensiksikin se synnyttää mielikuvan siitä, että "ihmisoikeudet" ovat jotain, jonka varjolla valtaväestöön (tai sellaisen osaksi koettuun ihmisryhmään) voidaan kohdistaa kritiikkiä, jota ei "toiseuteen" voida tai haluta kohdistaa, vaikka kyseinen kritiikki faktisesti pätisi molempiin. Toiseksi, se synnyttää mielikuvan siitä, että tasa-arvo- ja ihmisoikeuspyrkimykset ovat joidenkin tahojen mielestä peräti epätoivottavia jopa niiden sellaisessa merkityksessä, jossa ne on koettu osaksi suomalaista kulttuuria jo vuosikymmenet. En siis viittaa nykyfeminismin pyrkimyksiin tai sellaisiin "ihmisoikeuksien" määritelmiin, joiden mukaan "köyhyys on ihmisoikeusrikkomus", vaan perinteiseen yhdenvertaisuuteen lain edessä, habeas corpus-periaatteeseen, jne.

Tämä analyysi synnyttää kuitenkin dilemman kaikelle jatkoanalyysilleni. Yhtäältä näyttää siltä, että koska tasa-arvopyrkimykset ovat peruuttamattomassa ristiriidassa tiettyjen tapakulttuurin muotojen kanssa ja koska maahanmuuton ja vastaavien kulttuurivaikutusten myötä tällainen lisääntyy, tulisi maahanmuuttoa tai ainakin sen tiettyjä ilmentymiä vastustaa. Toisaalta näyttää kuitenkin siltä, että koska nämä ongelmat, tai ainakin osa niistä, ovat osa myös joitain meidän valtakulttuurimme, tai sellaiseksi koetun, alakulttureja, näitä tapakulttuurin ilmentymiä ei sinänsä voida pitää "vieraana" vaikutteena, vaan ainoastaan jonkin kotoisen kiusallisen ilmiön tulemisena esiin.

Katson itse, että sellainen tapakulttuuri - esimerkiksi jossa nainen alistetaan nyrkin ja hellan väliin tms. - ansaitsee kaiken kritiikin, jota sitä kohtaan esitään täysin riippumatta siitä, esiintyykö se yhdessä joidenkin valtakulttuurista poikkeavien merkkien kanssa vai ei. Katson, että on typerää jeesustelua a) puolustella saman ilmiön esiintymistä valtakulttuurin osana ja kritisoida sitä "muukalaisten" kohdalla ja b) kritisoida ilmiötä valtakulttuurin osana ja vaieta tai puolustella sitä muukalaisten kohdalla.

Ei mulla muuta.

Sana ja sen vapaus.

Aamulehden alakerrassa oli pari päivää sitten juttu, jossa haukuttiin tyypilliseen paperimedian tapaan Wikipediaa. Ihmettelen suuresti näitä vihanpurkauksia, en siksi, etten ymmärtäisi niiden motiivia, vaan siksi että ne ovat niin läpinäkyviä. Kyseisessä jutussa lähes suoraan rinnastettiin kaikenlainen netissä tapahtuva herjaaminen ja vastaavat lieveilmiöt Wikipediaan.

Ymmärrän motiivin, koska verkko tekee autoritaarisesta asiantuntijuudesta turhan. Ylimielinen paremmintietäminen on turhaa ja naurettavaa. Se toimii paperimedian sivuilla, jossa lukija on ikäänkuin passiivinen vastaanottaja. Verkossa se ei toimi, koska kuka tahansa voi etsiä vaihtoehtoisia näkökulmia asiaan.

Tällä ilmiöllä on tietenkin kääntöpuolenaan kaikenlaiset sananvapauden sankarit ja jokaiselle "viralliselle totuudelle" löytyy kiistäjänsä. Tästä syntyy käsitys, että verkko kaikkine informaatioineen ja disinformaatioineen olisi jotenkin kauhean vaarallinen. Tätä vaaraa ei koettu todelliseksi ennen verkkoa, koska paperimedian levittäminen on kallista ja kaikenlaiset hörhöt joutuivat laittamaan paljon rahaa peliin, jos halusivat äänensä kuuluviin. (Tähän kohtaan suosittelen lukemaan Econ "Foucaultin Heilurin") Verkon aikakaudella on toisin.

Tahdon vielä kommentoida sananvapaussankareiden retoriikkaa. Sananvapaus on minusta hieno ja arvokas asia. Paperimedian äänitorvet ovat vaatineet rankkoja toimenpiteitä verkon sananvapauden suitsimiseksi, ja nämä vaatimukset ovat vastenmielisiä ja edesvastuuttomia. Niitä esittävät tahot ovat pääsääntöisesti autoritaarisia paremmintietäjiä, joilla ei tosiasiassa ole mitään kunnollisia ja toimivia argumentteja.

"Sananvapaussankarit" toisaalta käyttävät yhtä ala-arvoista retoriikkaa. Sananvapaus on ylevä periaate, josta ei pidä tinkiä, mutta sananvapaus ei tarkoita sitä, ettei ihminen ole vastuussa siitä, mitä hän sanoo. En viittaa nyt rikosoikeudelliseen vastuuseen, koska sitä voidaan pitää jos sananvapauden riistämisenä. Viittaan siihen, että kaikkea sontaa ei tarvitse sanoa. Ja se, että joku pyytää käyttäytymään nätisti, ei ole sananvapauden rajoittamista. Se, että joku osoittaa kirjoituksillaan olevansa täysi mulkku, täytyy voida sanoa ääneen ja tätä mulkeroa pitää tarpeen tullen kurmoottaa kaikilla sellaisilla laillisilla keinoilla, joita nyt voidaan ajatella: haukkua, katsoa kieroon, äärimmillään antaa potkut työpaikasta. Vapaus on kaksisuuntainen homma. Jos sitä vaatii itselleen, se pitää sallia myös muille.

Tahdon korostaa, että tämän vuoksi pidän erityisen tärkeänä sitä, että ihmisillä on mahdollisuus ilmaista mielipiteitään myös anonyymeinä. Ihmisiä me vain olemme.

Autoilijan asialla.

Paasikiven-Kekkosen tie on Tampereen eräänlainen pääväylä. Se ohittaa keskustan pohjoispuolelta. Olen käyttänyt Tampereen "keskustan" operationaalisena määritelmänä aluetta, joka rajoittuu lännessä Hämeenpuistoon, pohjoisessa ensin Puuvillatehtaankatua itään ja Tammerkosken yli mentäessä niin, että Tampella jää "keskustan" ulkopuolelle, mutta esimerkiksi Satakunnankadun pohjoispuoli sisäpuolelle. Idässä rajana on rautatie, etelään päin mennessä aina Tampereen Valtatielle, jota pitkin länteen aina Hämeenpuistoon saakka.

Jos siis sanon meneväni "keskustaan", se tarkoittaa mitä tahansa tällä alueella, samoin, jos joku sanoo asuvansa "keskustassa". Tämä on karkeastiottaen myös Aamulehden käyttämä "keskustan" merkitys.

Katselin noita kommentteja. Ymmärrän toki, että "70 km/h on sopiva nopeus"- tyyppiset jutut ovat pelkkää trollaamista. Nopeuden pudottaminen kolmeenkymppiin ei tosiasiallisesti tuolla alueella merkitse yhtään mitään, vaikka se ärsyttääkin monia. Kyseinen alue on karkeasti neliökilometrin suuruinen ja neliön muotoinen. Sen halki ajaa 30km/h keskinopeudella kahdessa minuutissa, ja vaikka menisi kulmasta kulmaan liikkuen vain itä-länsi ja pohjois-etelä- suunnissa, ei mielivaltaisten kahden pisteen välisen Manhattan-etäisyyden taittamiseen kuluisi viittä minuuttia. (Käytän lukua 2.5 kilometriä, se on varmasti ylälikiarvo)

Tämä siis erotuksena kolmeen minuuttiin 45 sekuntiin, kun liikuttaisiin 40km/h. Pahimmassa tapauksessa siis nopeusrajoitus hidastaisi matkantekoa niin, että mielivaltaisen kahden pisteen välinen matka-aika lisääntyisi minuutin ja viisitoista sekuntia. Tosiasiassa ero on merkittävästi pienempi, koska suurimman osan ajasta liikenne kulkee keskustassa kuitenkin alle neljääkymppiä.

Tunnen tiettyä sympatiaa niitä kohtaan, jotka haluavat kaahata keskustassa. Minäkin, postmodernissa nuoruudessani, toisinaan ajelin esimerkiksi ameriikanraudalla keskustassa ihan vain bensiiniä polttaen, kun juopuneet kaverit huutelivat ikkunoista hävyttömyyksiä tytöille. (Auto ei ollut omani, mutta omistajalle maistui alkoholi itseäni herkemmin. "Jone", jos luet tätä, niin terkkuja!) Jos saisin päättää ja jos raha ei olisi ongelma, kieltäisin autoilemisen muilta kuin busseilta keskustassa kokonaan, järjestäisin pysäköintitilaa alueen reunoille ja rakentaisin kävelytunneleita ristiin rastiin keskustan alle niin, että paikasta toiseen pääsisi kuivin jaloin loskasäällä.