Sienet

Eilen kävimme läheisellä virkistäytymisalueella kävelyllä. Kyse on aivan tavallinen metsä, jossa on jonkin verran hoitamatonta metsää ja hieman historiallisia nähtävyyksiä. Alueella on nimittäin venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikaan kaivama linnoitus, jolla oli tarkoitus puolustautua potentiaalista Saksan maihinnousua vastaan sisämaassa. Juoksuhaudat kiertävät kukkulaa ja paikotellen niiden muodosta näkee, missä on ollut erilaisia tykistöasemiksi tarkoitettuja paikkoja ja vastaavia. Sittemmin kyseiset juoksuhaudat ovat monin paikoin romahtaneet ja kasvaneet umpeen.  Alueella on miellyttävää ulkoilla, koska korkeuserot ovat suurehkoja, mutta mäet eivät ole erityisen jyrkkiä.

Maastotyyppi vaihtelee kivikkoisesta sekametsästä melko tyypilliseen mäntyjen ja kanervien peittämään harjumaastoon.  Aiemmin alue oli täysin metsää, mutta nyttemmin sinne on rakennettu kokonaan uusi asuinalue. Metsää on kuitenkin jonkin verran vielä jäljellä.

Löysimme melko läheltä asutusta kohtuullisen kokoisen esiintymän mustatorvisieniä, joita moni pitää yhtenä parhaimmista Suomen metsien ruokasienistä. Tuoreina sienet painoivat yhteensä hieman yli puoli kiloa, mutta kuivasin ne. En omista sienikuivuria, ja uunissa kuivattaminen on riskialtista, sillä sienet alkavat kypsyä, joten täytyi kehittää muunlainen tapa. Sienet kuivuvat kyllä huoneilmassa jos ei ole kosteaa, mutta nopeuttaakseni prosessia, laitoin sienet uunipellille takan eteen ja laitoin tavallisen pöytätuulettimen puhaltamaan sienien yli. Takan lämpö oli toivottavasti riittävän leuto niin, ettei kypsymistä päässyt tapahtumaan. Takka oli sammunut illalla nukkumaan mennessäni, mutta jätin puhaltimen päälle. Aamulla sienet olivat niin kuivia, että osa mureni. Jätin sienet vielä siihen kuivumaan päiväksi, mutta otin tuulettimen pois päältä peläten että ilmavirta voisi puhaltaa sienet lattialle jos ne vielä kevenevät.

Kävimme perjantaina ja lauantaina Paraisilla. Yövyimme vaimoni sukulaisten lammastilalla. Paraisten nuoriso- ja liikuntatalolla oli taekwondokisat, joihin poikani osallistui. Itse olin vain huoltojoukkojen osana, mutta kisa oli jännittävä. Poika voitti yhden ja hävisi yhden ottelun. Voitto oli ensimmäinen kisoissa saatu voitto, ja toi hänelle jaetun kolmannen sijan omassa painoluokassaan (osallistujia oli 8 ja kilpailu oli cup-muotoinen). Poika sai tästä merkittävästi lisämotivaatiota.

Olin vaikuttunut lammastilan paimenkoiran taidoista. Koira on bordercollie, ja nämä ovat perinteisesti erittäin älykkäitä koiria, ja suosittuja paimenkoiria. Koiran kyvykkyys ja tarkkaavaisuus olivat aivan toista luokkaa kuin millään aiemmin tapaamallani koiralla.

.. Valista kasvosi meidän puoleemme, ja ole meille armollinen...

Jätin eilen kaksi akatemiahakemusta. Toinen -- se jonka todennäköisyys tulla hyväksytyksi on astronomisen pieni -- oli hakemus akatemiatutkijan viisivuotisesta rahoituksesta. Raa'alla numeropelillä läpimenon todennäköisyys on 9 prosenttia, ja koska hakuikkuna on kuusi vuotta, voidaan tästä laskea että liki puolet sen lopulta saa, olettaen että hakijat hakevat joka vuosi. Jos porukan koko olisi kiinteä tuon kuusi vuotta, niin hakijoista 54 prosenttia saisi rahan, koska rahaa ei myönnetä samalle henkilölle kahdesti.

Akatemiatutkijan rahoitus on ns. lohi, eli niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan. Tämä siksi, että tutkimussuunnitelman tekeminen on virkistävää ajatuksille ja CV ja julkaisuluettelo on syytä pitää kunnossa muutenkin. Lisäksi se pistää miettimään omat yhteistyökuviot aina uusiksi ja priorisoimaan. Tässä on kuitenkin ongelmansa, esimerkiksi se, että tämä priorisointi tapahtuu sellaisilla kriteereillä, jotka eivät mitenkään itsestäänselvästi ole itse tutkimuksen kannalta parhaimmat. Ns. Matteus-vaikutus on erityisesti tutkimusrahoituksessa hyvin voimakas; osa rahoittajista jopa pitää merkittävänä kriteerinä sitä, että henkilö on uran varhaisessa vaiheessa onnistunut hankkimaan muuta rahoitusta. Tämä on esimerkki yleisemmin mekanismeista jotka johtavat ns. winner-take-all- lopputuloksiin.

En valita tai protestoi kriteerien epäreiluutta. Pidän kuitenkin takaisinkytkentää sikäli ongelmallisena, että sen merkityksen kasvaessa itse laadun merkitys pienenee ja sattuman osuus kasvaa: Jos sattumalta päätyy oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, saa homman ns. rullaamaan, muutoin ei.

Se toinen, jolla on suurempi todennäköisyys tulla hyväksytyksi, on hankehakemus, jonka tein ns. haamukirjoittajan ominaisuudessa. Tämä kuuluu pelin henkeen, eli ryhmän seniorimmat hakijat hoitavat muut hallinnolliset tehtävät ja minä luonnostelen tutkimussuunnitelmia. Tässäkin rahoituksessa on riskinsä. Jos ja kun se tulee, niin pääsemme viemään läpi tutkimusprojektia jota olemme hautoneet kohta kymmenen vuotta. Henkilöresurssien kanssa tulee kuitenkin ongelma, koska toisin kuin vuosituhannen vaihteessa, nyt ei ole isoa joukkoa lahjakkaita nuoria tutkijanalkuja hinkuamassa tekemään väitöskirjaa, eikä hankerahaa oikein nykyään edes sellaiseen voisi edes pääosin laittaakaan. Postdocit taas ovat joko katkeroituneita ja urautuneita (kuten minä viisi vuotta sitten) tai jos ovat kyvykkäitä, paljon halukkaampia menemään jonnekin ihan muualle töihin.

En kuitenkaan,  yllä sanotusta huolimatta, ole lainkaan epätoivoinen, sen paremmin rahoituksen saamisen kuin sen käyttämisenkään suhteen. Todennäköisesti kupongeilla ei tule mitään, ja jos tuleekin, niin kyllä sille rahalle aina ottajansa löytyy. Ja kyllä se tutkimuskin sieltä sitten tulee. Ja jos ei tule, niin en itke tai yöuniani aio menettää senkään vuoksi. Karavaani kulkee jne.

Lyhyesti liikunnasta

Kuten lukijani tietävät jo aiemmista kirjoituksistani, olen melko monipuolisesti harrastanut viimevuodet erilaista liikuntaa. Viimeisen neljän viikon aikana olen palannut kuntosaliharjoittelun pariin, kamppailulaji- ja lenkkeilyharrastuksen lisäksi.

Olen nostanut hissukseen käyttämiäni painoja, pitäen toistojen määrän koko ajan 6-12 toiston alueella ja tehden kolme sarjaa per liike. Alkuperäisessä ohjelmassa oli hyvin monipuolinen yläkropan liikkeistö, mutta sen seuraaminen oli tylsää, joten karsin sitä. Alakropan osalta jätin (valitettavasti) kyykyt pois toistaiseksi. Kyykky on suosikkiliikkeeni, mutta olen saanut siihen hienoisen kammon; pääasiallisen työn tekevät lihakset ovat "liian vahvat" verrattuna tukilihaksiin, tekniikka on tällöin helposti pielessä ja lisäksi polvilla ja selällä on tapana kenkkuilla.

Alakropalle volyymi tulee pääosin jalkaprässistä ja maastavedosta, otin lisäksi joitain koukistajaliikkeitä ja pohjeliikkeitä. Koukistajat jouduin myös jättämään, sillä ne tekevät hampparit niin kireiksi, etten kykene potkimaan kunnolla. Suosikkini on ap chagi hypyn kanssa; en ole mitannut korkeutta, mutta arvioisin kykeneväni suhteellisen voimalliseen potkuun vielä noin 220-240 sentin korkeuteen; tämä on kuitenkin täysin mahdotonta jos takareisi on kovin kireä. Maastavetojen ja prässin en ole havainnut haittaavan tässä lainkaan

Painoni lähti nousemaan kun aloin syödä enemmän; ruokahalu on vieläkin melkoisen koholla, ja syön edelleen pari-kolme kananmunaa ja ehkä puolisen purkkia raejuustoa aamiaiseksi. Välipaloja olen hieman vähentänyt, mutta painonnousu ei ole toistaiseksi merkittävästi hidastunut. Ajattelin että parin viikon kuluttua aloitan todennäköisesti viikon tai parin aerobisen kuurin, jonka aikana jätän punttitreenin ja massiivisen ruoan mättämisen pois.

Menen huomenna verikokeisiin, joissa mitataan perusverenkuva, maksa-arvot, ilmeisesti kolesterolit ja rasvat, kalsium, D-vitamiini, ja lisäksi kilpirauhas- ja sukuhormonitasot. Pyysin lääkäriltä lähetteen, sillä halusin poissulkea poikkeamat näissä. Painonnousu, luunmurtumat, ja muutamat muut oireet ovat saaneet epäilemään jotakin poikkeamaa, mutta viitteet eivät ole vahvoja. Kilpirauhasen vajaatoiminta tai alhainen testosteronitaso voivat aiheuttaa tämäntyyppisiä oireita, joten ne on syytä sulkea pois.

Liikunta auttaa suunnilleen kaikkiin vaivoihin joita ihmisillä on. Vaikka kuvaamani liikunnan määrä tuntunee monesta suomalaisesta suurelta, se on itseasiassa verraten pieni, ja ylittää vain vaivoin sen rajan, jota pidetään terveydelle vaarallisena liikunnanpuutteena; UKK-instituutin liikuntasuositus on 2,5 tuntia viikossa kestävyysurheilua ja kaksi kertaa lihaskuntoharjoittelua. Lenkkeilyyn käytän nykyisellään keskimäärin noin tunnin viikossa, TKD-treenit vievät joinakin viikkoina kaksi tuntia (ja joinakin toki neljä ja puoli tuntia) ja kuntosalilla käyn kahdesti. Silti monet tuttavani esimerkiksi pitävät minua jonkinlaisena himoliikkujana. Tämä on erikoista, koska toisaalta monet tuttavani liikkuvat reilusti enemmän kuin minä.

Lyhyesti yhteiskunnasta

Kävin marjastamassa viikonloppuna parin kaverin. Poimin noin kahdeksan litraa puolukoita. Teimme vaimon kanssa osasta hilloa ja osan pakastimme. Metsässä marjoja poimiessa tuli jälleen piestyä suuta, ja suunpieksennästä jäi pari asiaa mietityttämään.

Venäjän tilanteeseen en ota sen kummemmin kantaa, mutta se muistuttaa siitä, että joissakin yhteiskunnissa -- myös meidän -- on merkittävä osuus ihmisiä jotka kokevat että yhteiskuntaa tulee johtaa. Päättäjät nähdään nimenomaan suunnannäyttäjinä, heidät on valittu tai he ovat ansioidensa kautta päässeet, asemaan jossa ihmiset seuraavat heitä. Tälle radikaalina kontrastina voidaan pitää USA:n vallankumouksellista järjestelmää, joka perustui alunperin ajatukselle, että yhteiskunta koostuu vapaista ihmisistä, joiden oma toiminta määrää näiden elämän sisällön. Tällaista yhteiskuntaa ei johdeta, vaan päättäjien tehtävä on tehdä päätöksiä asioissa joiden koetaan olevan luonteeltaan yhteisiä ja vaativan koordinoimista. Moderni demokratia kumpuaa tästä ajatuksesta, ja se on aivan radikaalisti erilainen kuin sitä ennen vallinnut ajatus valtiosta ja yhteiskunnasta monarkin tai pienen eliitin projektina.

Tämän kehyksen sisällä on sitten toki erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tarkalleenottaen ovat ne asiat jotka vaativat luonteensa puolesta koordinoimista. Esimerkiksi libertaarien mukaan mikään ei varsinaisesti vaadi ketään hyväksymään muiden päätöksiä, vaan koordinaatio-ongelmat voidaan aina hoitaa vapaaehtoisesti. En itse ole libertaari, mutta mielestäni tämä periaate pitäisi olla kaiken päätöksenteon oletuslähtökohta, josta voidaan poiketa vain sellaisen painavan perusteen vuoksi jonka voidaan nähdä tuottavan aidosti merkittävää uhkaa muiden ihmisten terveydelle tai omaisuudelle. Esimerkiksi myrkkyjen (vaikkapa rikkidioksidi tms) laskeminen ilmakehään tai meriin  on tällainen ongelma; sitä voidaan tehdä rajoitetussa määrin ilman että mitään pahaa tapahtuu, mutta jos sitä tehdään paljon, siitä aiheutuu haitta johon syyllisen osoittaminen on vaikeaa tai mahdotonta.

Sosialismin useimmat haarat hyväntahtoisestikin ymmärrettynä kiistävät lähtökohdan joissakin tilanteissa, usein erilaisissa tuotannollisissa suhteissa. Niissä esimerkiksi palkkatyö nähdään vain hivenen hienostuneempana orjuuden muotona. Vaikka olen tästäkin eri mieltä, niin historiallisesti tälle on voitu tietyssä mielessä esittää perusteluja, esimerkiksi yhteiskunnissa joissa maaomaisuus oli erittäin keskittynyttä ja vuokraviljelijöiden sopimussuoja oli mitätön. Pääsääntöisesti sosialistitkin kuitenkin nykypäivänä hyväksyvät ainakin jossakin merkityksessä sen, että yhteiskunnan päättäjät ovat vastuussa kansalaisille, eivät johtajina, vaan tavallaan näiden nimittäminä työntekijöinä.

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa tämä usein unohtuu lähes täysin. Erityisesti suurten ikäluokkien edustajien joukossa on paljon sellaisia joiden mielestä yhteiskunta tarvitsee "vahvaa johtajaa" joka "näyttäisi suuntaa". Joidenkin nuorempienkin mielestä yhteiskunnassa tarvitaan selkeää visiota ja ideologiaa, jonka edistämiseksi päätöksiä tehdään. Tämä jälkimmäinen voidaan tietenkin ymmärtää monella tapaa; voidaanhan yllä kuvaamani yhteiskuntafilosofia itsessään nähdä ideologiana, joka ohjaisi poliittista kulttuuria.

Tieteellinen maailmankuva on melko epämääräinen nimitys, mutta käytän sitä tässä kuvaamaan sellaista suhdetta tosiasioihin, joissa jokainen oma käsitys siitä miten asiat "oikeasti ovat", on aina ja kaikissa tilanteissa alistettavissa ns todellisuuden testille. Evidenssi ratkaisee. Häpeäkseni tunnustan, etten vielä ole saanut aikaiseksi lukea Talebin Antifragilea. Viittaan siihen silti epämääräisesti; Tieteellinen maailmankuva on robusti siksi, että se muuttuu sitä oikeammaksi mitä enemmän sitä koetellaan.

Jos ajattelemme yhteiskunnan robustiutta, modernin liberaalin yhteiskunnan kova ydin on teoriassa tällainen myös. Kun yhteiskunnan rakenteita on aina ja kaikissa tilanteissa lupa kritisoida ja ravistella, se, mitä jää jäljelle, on tukevalla pohjalla. Tässä on kuitenkin sellainen ongelma, että meidän yhteiskuntamme ei ole vielä joutunut toden teolla kohtaamaan sellaista ravistelua, joka nyt saattaa olla edessä.

Ajolähtö, Reunahuomautus.

Hesarissa ollut kolumni käsitteli samaa problematiikkaa, joka liittyy aiempaan kirjoitukseeni.

Yliopisto-organisaation ja sen kultivoiman uramallin ongelmana näyttäisi todellakin olevan se, että mitä pidemmälle etenet, sitä vähemmän työkuvaan kuuluu oikeasti niitä asioita, joissa ansioituminen vie eteenpäin. Tämä on tavallaan "onneksi" muuttunut niin, että uramallissa etenemisen kriteereihin on jo käytännössä lisätty vaatimus rahoituksen hankkimisesta niillä uran vaiheilla,  joissa työhön nimellisesti kuuluu mukamas vain tutkiminen.

Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä "palkitaan" siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.

Isäni on tehnyt aikanaan pitkän ja arvostetun uran auto- ja moottoripyörämekaanikkona. Leipänsä hän ansaitsi korjaamalla autoja, ennen eläkkeelle päätymistään. Varsinaisen erityisasiantuntemuksensa hän oli kuitenkin hankkinut kilpamoottoripyörien, erityisesti vanhempien TT/RR-pyörien moottoreista; tämä on ollut hänen harrastuksensa nuoresta miehestä asti, ja hän on harrastuspiireissään hyvin kysytty mekaanikko tiettyjen ongelmien ratkaisussa.  Kuvittelen välillä mielessäni, miten irvokasta olisi, jos työnantaja palkkaisi mekaanikon jolla on erityistä asiantuntemusta tietynlaisista moottoreista. Tämän työnkuvaan kuuluisi ensin nimellisesti esimerkiksi moottorien korjaaminen ja nuorempien mekaanikkojen opastaminen työssään, mutta kun huomattaisiin, että mekaanikko on erittäin kyvykäs työssään, työnantaja siirtäisi tämän työhön jossa markkinoidaan moottorien korjauspalveluita. Mitä parempi mekaanikko olisi kyseessä, sitä suuremman korjaamon markkinointia hänen oletettaisiin hoitavan. Jos hän onnistuisi kehittämään jonkun mullistavan tekniikan tietynlaisen kilpamoottorin virittämiseksi, hänet siirrettäisiin hallinnollisiin tehtäviin neuvottelemaan moottorivalmistajien ja kilpatallien kanssa sponsorisopimuksia.

Näin kuitenkin toimii yliopistomaailma. Tämä on vähän... kummallista, jos nyt kiltisti sanotaan. Samaan aikaan yliopistoissa nimittäin häärää alati kasvava joukko exel-apinoita laskeskelemassa miten tutkijoiden ja opettajien työpanoksesta saadaan enemmän "tulosta". Esimerkiksi eräässä nimeltämainitsemattomassa yliopistossa Suomen isoimmassa sisämaakaupungissa nämä exel-taitajat ovat huomanneet että (tyhjänä seisova) parkkihalli on "kuollutta pääomaa", ja se pitää "laittaa tuottamaan". Koska se ei tuota niin kauan kun parkkipaikkoja on ilmaiseksikin saatavilla, on kaikki parkkipaikat muutettu maksullisiksi. Tässä ei sinänsä tietenkään olisi mitään kummallista, jos a) parkkipaikoista olisi pulaa ja b) jos parkkipaikkojen maa-alalle olisi jokin merkittävä vaihtoehtoiskustannus. Myönnän, että olen hämmästynyt siitä, miten laajasti työntekijät tässä nimeltämainitsemattomassa oppilaitoksessa ovat parkkilupia ostaneet. Olen jopa sitä mieltä, että siinä on jotain hivenen moraalitonta, vähän samaan tapaan kuin jonottamisessakin.

Katselin Eurojackpot mainosta, jossa päävoittona on 60 miljoonaa euroa. Leikin ajatusleikkiä, "mitä jos". Pidän työstäni, joten tavallaan en lopettaisi työntekoa jos saisin 60 miljoonaa euroa. Samaan tapaan kuin isäni, joka eläkkellä ollessaan huvikseen korjailee moottoripyöriä, jatkaisin varmaankin tutkimustani. Toki irtisanoutuisin työstäni, ja ehkä perustaisin oman tutkimuslaboratorion, johon palkkaisin muutaman hyvän tyypin työskentelemään. Jos budjetti olisi noin miljoona vuodessa, ja saisin pääomalle noin 4 prosentin tuoton, niin 60 miljoonasta pitäisi irrottaa 25 miljoonaa pääomaksi. Pystyisin todennäköisesti tekemään kertaluokkaa tuottoisampaa tutkimusta kuin jos saisin samat henkilöt palkattua projektiin yliopistolla.

Massakausi

Kuten lukijani tietävät, olen harrastanut hieman kestävyysjuoksua viimevuosina, ja viime syyskaudella osallistuin Tampereen puolimaratonille ja Lanzarote Maratonin 10 km matkalle (joka osoittautuikin 9 kilometriksi, mutta ei siitä enempää)

Vasenta jalkaani on vaivannut plantaarifaskiitti jo vuosia, mutta juoksua se ei haitannut, sillä vaikka vaiva on äärimmäisen tuskallinen liikkeelle lähdettäessä, lämmittelyn jälkeen jalka on täysin oireeton. Toisin on oikean polven vaivan kanssa, ja epäilen vaivan olevan ITBS. Se taasen kipeytyy noin viiden-kuuden kilometrin juoksun jälkeen lähes poikkeuksetta. Noin puolentoista vuoden ajan olen harjoitellut myös lasten kanssa Taekwondoa pari kertaa viikossa.

Päätin jättää juoksun hyllylle toistaiseksi, lukuunottamatta viikottaista muutaman kilometrin lenkkiä. Sensijaan päätin käydä pitkästä aikaa ns punttisalilla, ja aloitinkin pari viikkoa sitten harjoittelun.

Koska pidän systeemeistä ja systemaattisuudesta, laadin itselleni ohjelman, joka kiertää neljää eri harjoitusta; kaksi ala- ja kaksi ylävartalolle. Alavaltaron ensimmäiseeen treeneiin kuuluvat maastaveto ja jalkaprässi, plus pari pienempää liikettä, ja toiseen kyykkyjä ja pari pienempää. Ylävartalon ensimmäisessä treenissä on penkkipunnerrus ja soudut, jotain hartioille ja koukistajille eristävät, ja toisessa dipit, leuanvedot, jotain muut harteille ja ojentajille eristävät. Ohjelma on periaatteessa hypertrofinen, ja kokeilen melko yksinkertaista progressiota: Jokaisen liikkeen kohdalla tehdään kolme varsinaista sarjaa (+ lämmittelyt tarvittaessa). Kussakin sarjassa tehdään toistoja maksimissaan 12, samalla painolla. Sarjojen "tavoitevälit" ovat 10-12, 8-12 ja 6-12 toistoa. Merkitsen ylös sen, miten hyvin tavoiteväliin osutaan. Alarajalle osuminen tuottaa yhden plussan ja jos menee vähintään kaksi yli alarajan, niin tulee kaksi plussaa. Alarajan alittaminen (jos ei jaksa) tuottaa miinuksen, ja jos alittaa kahdella, tulee kaksi miinusta. Jos siis teen liikettä kolme sarjaa, 11 + 10 + 7, niin tuloksena on neljä plussaa. Jos toistot ovat 10, 6, 5, niin tuloksena on yksi plussa ja kolme miinusta.  Seuraavalla kerralla lasken edellisen kerran plussat ja vähennän tästä miinukset. Jos tulos on enemmän kuin yksi plussalla, niin rasitusta nostetaan niin vähän kuin on mahdollista. Jos plussia on kuusi, niin nostetaan kaksi pykälää. Miinuksiin ei reagoida muuten kuin että niiden määrän pitäisi vähentyä joka kerta, jos ei ala vähentyä, tai jos lisääntyvät, niin täytyy pudottaa painoa tai levätä.

Olin yllättänyt siitä, miten kovan nälän pari- kolme kertaa viikossa harjoittelu tuottaa. Syön yleensä aamiaiseksi kolme kananmunaa, raejuustoa ja paahtoleipää, mutta se ei tunnu riittävän enää mihinkään. Lounaalla söin tänäänkin parikymmentä lihapulla ja runsaasti salaattia. Olen lisäksi vaihtanut juomakseni valion Plus-kaakaojuoman, ja silti mässäilen iltaisin aika tavalla. Esimerkiksi perjantaina kävin tuttavien kanssa Plevnassa, ja söin kaksi erillistä annosta, ensin Bratwurstia ja sitten vielä currywurstin.

Paino lähti harjoittelun alettua välittömästi raketin lailla nousemaan vain noudattamalla periaatetta "syö sen verran kuin nälättää, lisää hieman proteiinia". Otin viikon verran kreatiina, mutta lihasturvotus oli aika-ajoin kivuliasta, joten lopetin sen. Painoni nousi (oletettavasti pitkälti kreatiinin tuoman nesteen kertymän vuoksi) yli neljä kiloa kahdessa viikossa, tosin nousu vaikuttaa nyt hidastuneen.  Painondeksini on ollut tyypillisesti alle 20, nyt se on jo lähellä 22:ta. Normaalipainon rajoissa pysyminen ei tuota ongelmia, koska voisin lihoa vielä n 11 kiloa ennenkuin ylipainon raja tulisi vastaan. En aio kuitenkaan nostaa painoani merkittävästi tästä; massakausi saa kohta loppua.

On mahdotonta sanoa, miten systeemi tulee toimimaan ja miten se tulee vaikuttamaan. Nuorempana kävin kuntosalilla ja harjoittelin lähinnä voimanostolajeja tarkoituksenani saada mahdollisimman suuria maksimituloksia. Tekniikkani oli pielessä ja tukilihaksisto heikko, joten sain selkäni lopulta kipeäksi ja luovuin. Lisäksi noudatin pitkälti vegaanista ruokavaliota; se ei sinänsä olisi haitannut kehitystä, mutta ruokavalio oli muuten niin kasvis- ja erityisesti kuitupitoinen, etten yksinkertaisesti jaksanut syödä riittävästi. Nyt näyttäisi alustavasti siltä, että massan hankkiminen ei ainakaan vielä ole tässä iässä kovin vaikeaa, tosin lieneekö tämä lisäys lähinnä läskiä, sitä on vaikea sanoa. Kolmessa viikossa *voi* tapahtua lihasmassan kasvua, mutta tuskin neljää kiloa.

Koska treeniä on jatkunut vasta näin vähän aikaa, ei koko ohjelma ole ehtinyt pyörähtää ympäri kuin kaksi kertaa. Lähes jokaisessa liikkeessä olen edelleen päässyt lisäämään painoa, useimmissa kaksi pykälää. Tässäkin aion ottaa hyvin rauhallisesti, koska kun mennään lähelle maksimaalisia suorituksia, loukkaantumisen riski kasvaa aina. Yhden uuden ilmiön olen huomannut, eli lihasjäykkyyden lisääntymisen. Taekwondon vuoksi täytyy venytellä paljon, ja se on muuttunut kivuliaammaksi näiden treenien myötä. Käsivarren ojentajat ovat esimerkiksi melko jäykät, samoin reiden koukistajat.