Lähetin perjantaina rahahakemuksen, jossa hain rahoitusta tutkijan/tutkimusapulaisen palkkaamiseen kompositionaalisen abstraktion tutkimiseen.
Idea ei ole itsessään uusi, sen keskiössä on seuraavanlainen mekanismi: Oletetaan, että meillä on malli jossa järjestelmä tai ilmiö koostuu komponenteista. Komponenttien yhteistoiminta ilmaistaan kompositio-operaattorilla; tässä yhteydessä käytän symbolia "||" joka merkitsee rinnakkaisuutta. Järjestelmä M = M1 || ... || Mn. Oletamme, että kompositio on laskennallisesti liian vaativa, jotta sen voisi todellisuudessa laskea, vaikka meillä olisikin valmiina yksittäiset mallit. Tämä on melko tavanomainen tilanne.
Voimme ajatella tämän osina niin, että tarkastelemme komponentin Mi käyttäytymistä, kun voimme olettaa että muu järjestelmä käyttäytyy (abstraktin) oletuksen Ai mukaisesti. Etsimme tällaisen abstraktin oletuksen (tunnetulla) koneoppimisalgoritmilla niin, että Mi || Ai käyttäytyy halutulla tavalla. Tämän jälkeen osoitamme, että muu järjestelmä toteuttaa oletuksen Ai. Yleisessä tapauksessa tämä tapahtuu niin, että etsimme erilliset oletukset ja osoitamme, että ne toteuttavat tietyt konsistenssivaatimukset (tämä riippuu siitä, millaisen semantiikan me oletamme, mutta sivuutan kysymyksen nyt).
Tämä siis osataan tehdä. Ideani on kuitenkin seuraavanlainen: Abstrakti oletus tässä yhteydessä on eräänlainen teoria järjestelmän toiminnasta. Kun kaikki oletukset ovat konsistentteja ja komponentit toimivat oikein oletusten nojalla, voidaan osoittaa että komponenttien yhteinen käyttäytyminen on myös oikeanlaista. Mutta tässä on catch: Me emme voi koskaan olla todellisuudessa varmoja siitä, että oletukset todella pätevät, koska osa oletuksista saattaa tosiasiassa olla virheellisiä.
Yksi esimerkki on vaikkapa tietoliikenneprotokolla. Jos mallit ovat protokollan komponenttien spesifikaatioita, niin toki me lähdemme oletuksesta, että protokolla toimii oikein. Mikään ei kuitenkaan takaa että se on toteutettu oikein, eikä siihen ole esimerkiksi jäänyt jotakin tietoturva-aukkoa. Tiedämme itseasiassa tapauksia, joissa näin on ollut. Tutkimuskysymyksenä onkin, olisiko tällaiset aukot voitu paljastaa tutkimalla oletuksia ja testaamalla rikkoutuvatko oletukset?
Tätä voi laajentaa myös laajemmin erilaisiin systeemitieteisiin. Oletetaan että meillä on esimerkiksi malli siitä, miten solu reagoi tietyssä ympäristössä. Teemme eri kemiallisista reaktioista ja vaikkapa proteiinisynteesistä tiettyjä oletuksia ja saamme tuloksen; esimerkiksi että annettu yhdiste ei ole tietyllä pitoisuudella toksinen. Jos se kuitenkin todellisuudessa on toksinen, voimmeko me oletuksia testaamalla löytää mallistamme virheen, ja näin lisätä tietämystämme solun toiminnasta?
Päädyin viime viikolla arvioimaan erästä paperia, ja jouduin lopulta jääväämään itseni. Tilanne on kovin kiusallinen, koska paperissa tutkitaan samaa ongelmaa, jota olen itse tutkinut viime vuonna, ja ehdotettu ratkaisu on käytännössä sama. Ongelma tästä tulee siksi, että oma käsikirjoitukseni aiheesta on hylätty jo kahdesti perusteilla, jotka a) mielestäni eivät olleet asianmukaiset, mutta b) jotka pätevät kyllä minulle arvioitavaksi tulleeseen paperiin. En siis kykene olemaan objektiivinen, koska jos toimin kuten mielestäni on oikein, ratkaisun mahdollisesti julkaisee ensimmäisenä joku, joka todistettavasti on lähettänyt ratkaisunsa myöhemmin kuin minä, vaikka ratkaisu ei ole sen parempi. Jos taas toimin niinkuin on reilua eli edellyttäen paperilta samoja kriteereitä joita minun paperiltani on edellytetty, sitä ei todennäköisesti julkaistaisi, mutta tällöin joutuisin myös hyväksymään, että ne kriteerit olivat oikeudenmukaiset.
Tilanne on vaikea, koska en oikeasti osaa sanoa epäilenkö peräti, että kyseinen kirjoittaja on ollut joku minun aiempia papereitani arvioinut nimetön arvioija. Jos näin on, niin asia tietenkin pitäisi saattaa julkisuuteen, koska kyseessä olisi erittäin törkeä väärinkäytös. Toisaalta tällaisen syytöksen esittäminen on itsessään jo vakava asia, ja jo se, että pyytäisin editoria selvittämään asiaa, olisi itsessään hyvin vakava syytös. Onneksi kaikesta on elektroninen jalanjälki, joten mikä asioiden todellinen laita onkaan, joku pystyy sen kyllä selvittämään. Itse en tietenkään voi sitä selvittää, koska selvittääkseni asian, minun pitäisi saada tietää kuka arvioija on, ja tämä ei käy laatuun.
Jään kohta puoleen lomalle, kunhan saan hieman lisää materiaalia luentomonisteisiin syksyn logiikkakurssia varten. Kello tikittää, ja avoimia rahoitushakuja ei juuri ole. En ota asiasta sen kummemmin paineita, koska jos tilanne tulee eteen, niin etsin uudet haasteet sitten ensi keväänä.
tiistai 18. kesäkuuta 2013
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Incommunicado
Joudun edelleen jatkamaan hyvin verkkaista päivitystahtiani. Olen juuri parasta aikaa rustaamassa rahoitushakemuksia ja (tavalliseen tapaan) sain taas peri hylkäystuomiota julkaisukäsikirjoituksilleni. Tilanne ei näytä kovin hyvältä, mutta en toisaalta ole tästä kovin huolissani. Olen päättänyt, että jos homma ei etene, niin hakeudun ensi vuonna johonkin muihin hommiin. Olen ehkä "vanha", mutta minulla on jotain tietoyhteiskunnassa markkinointikelpoisia taitoja, joten tuskin jäänen täysin vaille työtä.
Yliopistolla pidettiin taannoin jonkinlainen "tiedotustilaisuus" uudesta tenure track- järjestelmästä. Tiedotuksen sijaan tilaisuus tuntui kuitenkin keskittyvän ihmisten motivaation tuhoamiseen. Tai ehkä kyse oli ns. realiteettiterapiasta, tarkoituksena oli antaa meille heikommille tutkijoille viesti että meidän ei pidä kuvitella että uudessa systeemissä meillä olisi oikeastaan mitään arvoa.
Tämä on tietenkin varmasti aivan totta. Minun julkaisuluetteloni on surkea, luokiteltuja julkaisuja on vain ehkä tusinan verran ja niistä vain kolme on edes jonkinlaisia lehtiartikkeleja. Yhteensä vertaisarvioituja julkaisuja on alle 20. Olen siis jossain määrin epäonnistunut tutkijana; tästä ei nyt kuitenkaan ole kyse; omalta osaltani en koe enää että olisin tullut huonosti kohdelluksi. Pikemminkin kyse on siitä, että olen tehnyt mukavuudenhalusta valintoja joiden vuoksi urani on hieman kehnoissa kantimissa. Tämä ei harmita minua, sillä olen saanut "vaihdossa" paljon muuta. Totean tämän nyt tässä, jotta lukijoilla ei olisi virheellinen käsitys tai luulisi minulla olevan virheellinen käsitys omasta itsestäni.
Oma tilanteeni ei ole se, mikä minua hiertää, vaan yleinen asenneilmapiiri. Ensimmäisenä ovat tietenkin ns. liikkuvat maalitolpat, eli se mitä työltä odotetaan, muuttuu jatkuvasti niin, että jos aiemmat odotukset ja kriteerit tulevat täytettyä, tilalle on tullut jo jotain uutta. Toisena, ja pahempana, on kaksoisviestintä. Tutkijoiden oletetaan tekevän ns kutsumustyötä. Kuten monilla muillakin aloilla, myös yliopistoissa näillä koulutustasoilla, professoreja lukuunottamatta, palkat ovat kymmeniä prosentteja alhaisemmat kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla. Tämä on ihan OK, palkka sinänsä ei ole ongelma. Sensijaan edellytys työmäärästä on jotain muuta. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan suoriutumista työstä arvioidaan opetuksen ja tutkimuksen mukaan. Opetuksen osalta kuitenkin suoriutuminen tarkoittaa että työpäivät pitää täyttää opetustehtävillä. Ja kun opetustehtäviin kuluu paljon aikaa, tutkimus pitäisi tehdä, niin, koska? Mainitussa demotivointitilaisuudessa oli useampi puhuja, joka korosti, että uralla edetäkseen ei voi olettaa, että työt saa tehtyä työajan puitteissa, vaan työtä pitää painaa noin 12 tuntia päivässä ja myös viikonloppuisin. Tämä vastaa kyllä aika hyvin minun arviotani siitä, miten paljon työtä pitäisi tehdä, jos aikoisi päästä suoritusten osalta noille vaadituille tasoille.
Puhumattakaan sitten siitä, että rahoituksen hankkiminen on väittelyn jälkeen käytännössä tutkijan omilla harteilla. Ja jos on tehnyt sen virheen että ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota riittävän varhaisessa vaiheessa (koska kukaan ei ole varoittanut asiasta), on äkkiä liian myöhäistä.
Korostan että tämä ei nyt sinänsä haittaa minua, olen tehnyt rauhani jo omien epäonnistumisieni kanssa. Sensijaan muistan kaikkia niitä kolleegoitani joilla ei ollut minun mukavuudenhaluani ja sietokykyäni, mutta joilla oli markkinointikelpoisia taitoja, osaamista, ja hyviä ideoita. He lähtivät pois ja jättivät akateemisen uran kokonaan.
Suomalainen tutkimus on joiltain osin hyvinkin korkealaatuista. Tuntuu hullulta, että tutkimusta edes tehdään aloilla, joissa ei sitten kuitenkaan panosteta siihen, että ihmiset saisivat resurssit mielekkäästi käyttöön. Tämä on selkeä tehokkuusongelma, ja jonkinlainen koordinaatio-ongelma. En tiedä miten se ratkaistaan.
Omalta osaltani se ratkennee niin, että lähden pois, kun aikani on täynnä. Yritän vielä nämä muutamat kerrat. Haut joissa ratkaisut tehdään ensi vuoden syksyllä tai myöhemmin, jätän jo väliin. Jos sitä ennen ei tärppää, niin urani päättyy siihen. Mutta voin ehkä aloittaa jotain muuta. En usko että mikään tähän mennessä tekemäni on sinänsä mennyt hukkaan.
Yliopistolla pidettiin taannoin jonkinlainen "tiedotustilaisuus" uudesta tenure track- järjestelmästä. Tiedotuksen sijaan tilaisuus tuntui kuitenkin keskittyvän ihmisten motivaation tuhoamiseen. Tai ehkä kyse oli ns. realiteettiterapiasta, tarkoituksena oli antaa meille heikommille tutkijoille viesti että meidän ei pidä kuvitella että uudessa systeemissä meillä olisi oikeastaan mitään arvoa.
Tämä on tietenkin varmasti aivan totta. Minun julkaisuluetteloni on surkea, luokiteltuja julkaisuja on vain ehkä tusinan verran ja niistä vain kolme on edes jonkinlaisia lehtiartikkeleja. Yhteensä vertaisarvioituja julkaisuja on alle 20. Olen siis jossain määrin epäonnistunut tutkijana; tästä ei nyt kuitenkaan ole kyse; omalta osaltani en koe enää että olisin tullut huonosti kohdelluksi. Pikemminkin kyse on siitä, että olen tehnyt mukavuudenhalusta valintoja joiden vuoksi urani on hieman kehnoissa kantimissa. Tämä ei harmita minua, sillä olen saanut "vaihdossa" paljon muuta. Totean tämän nyt tässä, jotta lukijoilla ei olisi virheellinen käsitys tai luulisi minulla olevan virheellinen käsitys omasta itsestäni.
Oma tilanteeni ei ole se, mikä minua hiertää, vaan yleinen asenneilmapiiri. Ensimmäisenä ovat tietenkin ns. liikkuvat maalitolpat, eli se mitä työltä odotetaan, muuttuu jatkuvasti niin, että jos aiemmat odotukset ja kriteerit tulevat täytettyä, tilalle on tullut jo jotain uutta. Toisena, ja pahempana, on kaksoisviestintä. Tutkijoiden oletetaan tekevän ns kutsumustyötä. Kuten monilla muillakin aloilla, myös yliopistoissa näillä koulutustasoilla, professoreja lukuunottamatta, palkat ovat kymmeniä prosentteja alhaisemmat kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla. Tämä on ihan OK, palkka sinänsä ei ole ongelma. Sensijaan edellytys työmäärästä on jotain muuta. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan suoriutumista työstä arvioidaan opetuksen ja tutkimuksen mukaan. Opetuksen osalta kuitenkin suoriutuminen tarkoittaa että työpäivät pitää täyttää opetustehtävillä. Ja kun opetustehtäviin kuluu paljon aikaa, tutkimus pitäisi tehdä, niin, koska? Mainitussa demotivointitilaisuudessa oli useampi puhuja, joka korosti, että uralla edetäkseen ei voi olettaa, että työt saa tehtyä työajan puitteissa, vaan työtä pitää painaa noin 12 tuntia päivässä ja myös viikonloppuisin. Tämä vastaa kyllä aika hyvin minun arviotani siitä, miten paljon työtä pitäisi tehdä, jos aikoisi päästä suoritusten osalta noille vaadituille tasoille.
Puhumattakaan sitten siitä, että rahoituksen hankkiminen on väittelyn jälkeen käytännössä tutkijan omilla harteilla. Ja jos on tehnyt sen virheen että ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota riittävän varhaisessa vaiheessa (koska kukaan ei ole varoittanut asiasta), on äkkiä liian myöhäistä.
Korostan että tämä ei nyt sinänsä haittaa minua, olen tehnyt rauhani jo omien epäonnistumisieni kanssa. Sensijaan muistan kaikkia niitä kolleegoitani joilla ei ollut minun mukavuudenhaluani ja sietokykyäni, mutta joilla oli markkinointikelpoisia taitoja, osaamista, ja hyviä ideoita. He lähtivät pois ja jättivät akateemisen uran kokonaan.
Suomalainen tutkimus on joiltain osin hyvinkin korkealaatuista. Tuntuu hullulta, että tutkimusta edes tehdään aloilla, joissa ei sitten kuitenkaan panosteta siihen, että ihmiset saisivat resurssit mielekkäästi käyttöön. Tämä on selkeä tehokkuusongelma, ja jonkinlainen koordinaatio-ongelma. En tiedä miten se ratkaistaan.
Omalta osaltani se ratkennee niin, että lähden pois, kun aikani on täynnä. Yritän vielä nämä muutamat kerrat. Haut joissa ratkaisut tehdään ensi vuoden syksyllä tai myöhemmin, jätän jo väliin. Jos sitä ennen ei tärppää, niin urani päättyy siihen. Mutta voin ehkä aloittaa jotain muuta. En usko että mikään tähän mennessä tekemäni on sinänsä mennyt hukkaan.
maanantai 3. kesäkuuta 2013
Mikä oikeastaan puhuu Feminismiä vastaan?
Kärjistän usein, ja esitän usein myös feminisminvastaisia mielipiteitä kirjoituksissani. Pohdin taannoin, miksi näin on, ja mikä loppujen lopuksi se on, mikä feminismissä on pielessä.
Ensimmäinen mieleeni tuleva aspekti on uhripuheen tarkoituksenmukaisuusongelmat. Tarkemmin sanoen, jos julkilausuttu - ja todellinen, oletetaan hetkeksi - päämäärä on tilanne, jossa arvostelma ihmisen kyvykkyydestä, soveltuvuudesta jne, on a priori täysin sukupuolineutraali kaikissa (mahdollisissa) tilanteissa, niin miksi ihmeessä tässä tulisi korostaa yhden osapuolen uhristatusta? Feminismihän siis on lähtökohtaisesti naisasialiike, eli tähtää siihen, että naisten (oletettua) alisteista asemaa yhteiskunnassa tulee korjata ja että pääsääntöisesti tasa-arvo-ongelmat koskevat nimenomaan näitä näkökohtia.
Kun korostetaan yhden ihmisryhmän uhristatusta, synnytetään ja uudistetaan sellaista suhtautumista, jossa tämän ryhmän edustaja on lähtökohtaisesti suojelun tarpeessa. Uhka, jolta ryhmän edustajaa suojellaan, on tarkemmin määrittelemätön (esim nebulöösi "patriarkaatti") ja se on ennenkaikkea postuloitu osaksi koko yhteiskunnan diskurssia. Uhria (naista) täytyy siis suojella joltakin mikä voi olla aivan yhtä lailla yksilön sisällä kuin ulkona.
Itse lähden siitä, että utopismi jonka lähtökohtana on muokata ihmisestä jotain, tuomittu tietyssä mielessä aina epäonnistumaan. Ihmisten keskinäistä kanssakäymistä voidaan rajoitetusti ohjailla, organisaatioiden rakennetta voidaan suunnitella, jopa instituutioita voidaan korjata, mutta tämä ei feminismissä riitä, koska vihollinen löytyy myös uhrin omasta halusta, motivaatiosta ja ihmisyydestä. Lyhyesti ilmaisten: äärimmäisen epäliberaali ja paternalistinen ajatus jonka mukaan ihminen (nainen) ei tiedä omaa parastaan, on epätarkoituksenmukainen, koska se ei edistä naisten aseman tasavertaisuutta.
Toinen aspekti liittyy luotuihin merkityksiin ja kuvaan jota käytössäoleva sanavalikoima ikäänkuin maalaa. Asia voidaan ymmärtää huumorin ja kärjistyksen kautta. 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa pyörineessa komediasarjassa "Kolmas kivi auringosta", avaruusolennot pyrkivät ihmisiksi naamioituneina sopeutumaan ihmisyhteisöön ja ymmärtämään ihmisten toimintaa. Eräässä jaksossa avaruusolentojen johtaja "Dick" tulee eräiden kommellusten myötä tietoiseksi ihmisten sukupuolesta ja ihonväristä - asioista joihin hän ei sitä ennen ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota. Hänen työtoverinsa on mustaihoinen ja ylpeä kulttuuriperinnöstään, ja sopeutumisen nimissä Dick liittyy kerhoon, jonka jäsenet ovat valkoihoisia ja ylpeitä valkoisuudestaan ja kulttuuriperinnöstään.
Huumorin on tietenkin tarkoitus tuoda esiin epäsymmetria ja historialliset epäkohdat, ja myöhemmässä vaiheessa Dick sopivasti pelastuu, koska ensiksi hän häpeää valkoihoisuuttaan ja myöhemmin vielä käy ilmi että he ovat sopivasti valinneet valeasuperheensä niin, että he sattuvat olemaan juutalalaisia, mikä jossain määrin pelastaa heidät ympärsitön paheksunnalta.
Feminismi on sanana ja merkityksiltään sellainen, että se omalta osaltaan luo tällaista epäsymmetriaa. En usko, että epäkohtia voi korjata luomalla lisää epäkohtia. Esimerkiksi omat poikani eivät ole koskaan olleet millään tavalla syyllisiä mihinkään mahdollisesti joskus vallinneisiin sukupuolten välisiin epäsymmetrioihin ja epätasa-arvoon. Heillä ei ole osaa eikä arpaa, eikä heillä myöskään ole mitään syytä kokea häpeää tai syyllisyyttä omasta sukupuolestaan - sen paremmin kuin valkoisesta ihonväristäänkään.
Ensimmäinen mieleeni tuleva aspekti on uhripuheen tarkoituksenmukaisuusongelmat. Tarkemmin sanoen, jos julkilausuttu - ja todellinen, oletetaan hetkeksi - päämäärä on tilanne, jossa arvostelma ihmisen kyvykkyydestä, soveltuvuudesta jne, on a priori täysin sukupuolineutraali kaikissa (mahdollisissa) tilanteissa, niin miksi ihmeessä tässä tulisi korostaa yhden osapuolen uhristatusta? Feminismihän siis on lähtökohtaisesti naisasialiike, eli tähtää siihen, että naisten (oletettua) alisteista asemaa yhteiskunnassa tulee korjata ja että pääsääntöisesti tasa-arvo-ongelmat koskevat nimenomaan näitä näkökohtia.
Kun korostetaan yhden ihmisryhmän uhristatusta, synnytetään ja uudistetaan sellaista suhtautumista, jossa tämän ryhmän edustaja on lähtökohtaisesti suojelun tarpeessa. Uhka, jolta ryhmän edustajaa suojellaan, on tarkemmin määrittelemätön (esim nebulöösi "patriarkaatti") ja se on ennenkaikkea postuloitu osaksi koko yhteiskunnan diskurssia. Uhria (naista) täytyy siis suojella joltakin mikä voi olla aivan yhtä lailla yksilön sisällä kuin ulkona.
Itse lähden siitä, että utopismi jonka lähtökohtana on muokata ihmisestä jotain, tuomittu tietyssä mielessä aina epäonnistumaan. Ihmisten keskinäistä kanssakäymistä voidaan rajoitetusti ohjailla, organisaatioiden rakennetta voidaan suunnitella, jopa instituutioita voidaan korjata, mutta tämä ei feminismissä riitä, koska vihollinen löytyy myös uhrin omasta halusta, motivaatiosta ja ihmisyydestä. Lyhyesti ilmaisten: äärimmäisen epäliberaali ja paternalistinen ajatus jonka mukaan ihminen (nainen) ei tiedä omaa parastaan, on epätarkoituksenmukainen, koska se ei edistä naisten aseman tasavertaisuutta.
Toinen aspekti liittyy luotuihin merkityksiin ja kuvaan jota käytössäoleva sanavalikoima ikäänkuin maalaa. Asia voidaan ymmärtää huumorin ja kärjistyksen kautta. 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa pyörineessa komediasarjassa "Kolmas kivi auringosta", avaruusolennot pyrkivät ihmisiksi naamioituneina sopeutumaan ihmisyhteisöön ja ymmärtämään ihmisten toimintaa. Eräässä jaksossa avaruusolentojen johtaja "Dick" tulee eräiden kommellusten myötä tietoiseksi ihmisten sukupuolesta ja ihonväristä - asioista joihin hän ei sitä ennen ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota. Hänen työtoverinsa on mustaihoinen ja ylpeä kulttuuriperinnöstään, ja sopeutumisen nimissä Dick liittyy kerhoon, jonka jäsenet ovat valkoihoisia ja ylpeitä valkoisuudestaan ja kulttuuriperinnöstään.
Huumorin on tietenkin tarkoitus tuoda esiin epäsymmetria ja historialliset epäkohdat, ja myöhemmässä vaiheessa Dick sopivasti pelastuu, koska ensiksi hän häpeää valkoihoisuuttaan ja myöhemmin vielä käy ilmi että he ovat sopivasti valinneet valeasuperheensä niin, että he sattuvat olemaan juutalalaisia, mikä jossain määrin pelastaa heidät ympärsitön paheksunnalta.
Feminismi on sanana ja merkityksiltään sellainen, että se omalta osaltaan luo tällaista epäsymmetriaa. En usko, että epäkohtia voi korjata luomalla lisää epäkohtia. Esimerkiksi omat poikani eivät ole koskaan olleet millään tavalla syyllisiä mihinkään mahdollisesti joskus vallinneisiin sukupuolten välisiin epäsymmetrioihin ja epätasa-arvoon. Heillä ei ole osaa eikä arpaa, eikä heillä myöskään ole mitään syytä kokea häpeää tai syyllisyyttä omasta sukupuolestaan - sen paremmin kuin valkoisesta ihonväristäänkään.
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Lyhyesti "nichts neues"
Marginal Revolutionin Cowen ottaa kantaa kapealla taloustieteen alalla superstarojen vähyyteen. Lainaus.
Olen liian kiireinen kirjoittamaan kovin paljoa, koska syksyn logiikan kurssia varten joudun laatimaan luentomateriaalia mm. tableaux- menetelmistä. Tämän lisäksi olen paininut hieman DFA:n minimoinnin ja mallipohjaisen testauksen kanssa, ja sain vielä aamulla pöydälleni 62 korjattavaa tenttiä.
I find the diminution of superstars in particular areas not very surprising. As early as the 18th century, David Hume (1742, 135-137) and other writers in the Scottish tradition suggested that, in a given field, the presence of superstars eventually would diminish (Cowen 1998, 75-76). New creators would do tweaks at the margin, but once the fundamental contributions have been made superstars decline in their relative luster.Taustalla on samantapainen näköharha kuin parissa muussa ilmiössä, eli esimerkiksi evoluution kohdalla on esitetty kysymys, miksi uusia pääjaksoja ei ole kehittynyt enää kambrikauden jälkeen, tai miksi "kaikki suuret keksinnöt" tehtiin jo 1800-luvulla tai varhain 1900-luvulla. En viitsi kommentoida asiaa sen kummemmin, koska luotan lukijoiden kykyyn ekstrapoloida ja olla turvautumatta taikauskoisuuteen.
Olen liian kiireinen kirjoittamaan kovin paljoa, koska syksyn logiikan kurssia varten joudun laatimaan luentomateriaalia mm. tableaux- menetelmistä. Tämän lisäksi olen paininut hieman DFA:n minimoinnin ja mallipohjaisen testauksen kanssa, ja sain vielä aamulla pöydälleni 62 korjattavaa tenttiä.
tiistai 14. toukokuuta 2013
Logiikka ja tiede
Tilasin Ben-Arin Mathematical Logic for Computer Science oppikirjaksi syksyn matemaattisen logiikan kurssille. Kyseisen kirjan sisältö on melko tarkalleen sama kuin mikä oman tutkimusalani perusta. Ainoa puuttuva palanen, jonka olisin oppikirjalta halunnut, olisi ollut SMT, jota kirjassa ei ilmeisesti käsitellä.
Logiikalla viitataan arkikielessä usein kaikenlaiseen systemaattisen oloiseen päättelyyn, eli prosessiin, jolla tietyistä lähtökohdista tai oletuksista lähtien perustellaan jotakin muuta. Antiikin aikaan logiikalla tarkoitettiinkin lähinnä laadukasta argumentaatiota. Matemaattinen logiikka on periaatteessa joukko abstraktioita, joiden avulla tutkitaan matemaattisen tarkasti, mitä voidaan päätellä ylipäätään. Laskettavuuden teoria nivoutuu yhteen tähän kysymykseen, koska laskettavuus tarkoittaa kysymyksiä siitä miten voidaan päätellä, ja kuinka paljon resursseja (aikaa, muistia, jne) täytyy käyttää jotta päättely voidaan suorittaa loppuun.
Tietojenkäsittelyn ja laskettavuuden teoriaa on joskus vähättelevästi nimitetty "tietokoneohjelmien tutkimiseksi". Tämä on kuitenkin pitkälti virheellinen käsitys asiasta. Pikemminkin kyse on totuuden säilyttävistä siirtymistä erilaisten struktuurien välillä, ja siitä, missä määrin nämä siirtymät on mahdollista toteuttaa ns. normaaleja luonnolakeja noudattavien mekanismien avulla. On esitetty, että ko. ala ei ole "tiedettä", koska siinä ei tutkita mitään tosiasioita, vaan ainoastaan keksitään tai konstruoidaan sellaisia ja sitten tutkitaan näin konstruktioita.
Church-Turingin teesi on eräänlainen paradigmaattinen väittämä, jota pidetään alan jonkinlaisena teoreettisena pohjaoletuksena. Väittämä menee jotakuinkin niin, että jokainen mielekäs laskentaa tai päättelyä tekevä järjestelmä joka on ilmaisu- ja ratkaisuvoimaltaan Turing-vahva, on ekvivalentti Turingin koneen (ja melko suuren joukon muita laskennan malleja) kanssa. Teesi saa jonkin verran vahvistusta siitä, että Chomskyn hierarkia päättyy tyypin nolla kielioppeihin, ja nämä ovat ilmaisuvoimaltaan ekvivalentteja Turingin koneen kanssa.
Päättelyn automatisointi on eräs tärkeä matemaattisen logiikan ja laskettavuuden risteyskohdassa olevaa tutkimusaihetta. Oma tutkimukseni on ollut tällaisen automaattisen päättelyn soveltamista, ja teoreettinen kytkös on melko heikko. Suurimmaksi osaksi työni on keskittynyt tiettyjen modaalilogiikoiden mallintarkastukseen. Mallintarkastus ei viittaa tässä siihen, että rakennetaan malli ja tarkastetaan se (vaikka tällainen tulkinta onkin helppo tehdä, eikä olekaan täysin väärä!), vaan siihen, että tarkastetaan että annettu järjestelmän kuvaus on malli jollekin modaalilogiikan teorialle. Selitän tarkemmin.
Malliteoria toimii logiikassa osapuilleen näin: Meillä on jokin (formaali) logiikan ilmaisutapa. Esimerkiksi ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka, tai sitten jokin modaalilogiikka tms. Tällä logiikalla ilmaistaan jokin väittämä, eli käytännössä, kirjoitetaan jokin kaava. Olkoon se "p tai q". Kun meillä on tällainen kaava, kaavassa esiintyville symboleille voidaan antaa tulkinta, esimerkiksi "p" tarkoittaa "ulkona sataa" ja q tarkoittaa "ulkona tuulee". Tulkinta on logiikassa se, mitä olen tieteenfilosofiassa nimittänyt operationalisoinniksi. Tulkinta tehdään jonkin struktuurin suhteen; käytännössä tulkinta on kuvaus, joka antaa symboleille merkityksen struktuurissa. Struktuurimme tässä voisi olla esimerkiksi kaksi mittasuuretta: Ensimmäinen on anturi joka rekisteröi sen päälle putoavia sadepisaroita ja toinen mittari, joka mittaa tuulen voimakkuutta. "Sataa" esimerkiksi operationalisoituu niin, että pisaroita tulee 5 sekunnin sisällä vähintään kolme, ja "tuulee" niin, että tuulen nopeus on vähintään 4 metriä sekunnissa. Ulkona vallitseva säätila on jollakin ajanhetkellä malli tälle kaavalle.
Aikalogiikassa on yksinkertaisten propositiosymbolien lisäksi modaalioperaattoreita. Yksi tällainen (jonka avulla voidaan jo ilmaista paljon) voisi olla binäärinen modaalioperaattori "kunnes". "p kunnes q" tulkittaisiin niin, että "tuulee kunnes sataa". Ulkona vallitseva säätila olisi tämän kaavan malli, jos tuuli ei tyynny ennen sadetta. Tätä voidaan soveltaa moneen asiaan, mutta sitä on perinteisesti sovellettu rinnakkaisten ja reaktiivisten järjestelmien spesifioimiseen. Esimerkkispesifikaatioita voisi olla vaikkapa "asiakas odottaa kunnes asiakasta palvellaan" ´ja "asiakasta palvellaan lopulta, jos asiakas odottaa". Mallintarkastuksessa siis selvitetään, päteekö annetun systeemin sisällä annettu kaava.
Mitään periaatteellista syytää rajoittua "konstruktioihin" aikalogiikan ja sitä sivuavien menetelmien kanssa ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi probabilistista versiota mallintarkastuksesta on sovellettu systeemibiologiaan. Probabilistisessa versiossa aikalogiikasta on modaalioperaattoreita jotka antavat jonkin väittämän paikkansapitävyydelle todennäköisyyden. Esimerkiksi kaava voi olla muotoa "proteiinin X pitoisuus ylittää kynnysarvon Y todennäköisyydellä p, ennenkuin proteiinin Z pitoisuus laskee alle arvon A". Mallintarkastuksessa rakennetaan tällöin jonkinlainen matemaattinen struktuuri, joka itsessään on operationaalisessa suhteessa tutkittavaan kohteeseen - vaikkapa soluun - ja tämän struktuurin vastaavuutta voidaan empiirisesti arvioida. Konstruktio voidaan tehdä käsin teorian pohjalta tai mallinnos voi olla täysin automaattinen mittaustulosten perusteella. Mallintarkastus antaa joukon hypoteeseja, jotka voidaan myöhemmin falsifikoida empiirisesti itse kohteesta. Takaisinkytkentä malliin voi olla myös täysin automatisoitu.
Opetus jatkuu keväällä tietojenkäsittelyn teorian kurssilla, joka paneutuu logiikan sijaan kompleksisuusteoriaan. Siitä kirjoitan toisella kertaa.
Logiikalla viitataan arkikielessä usein kaikenlaiseen systemaattisen oloiseen päättelyyn, eli prosessiin, jolla tietyistä lähtökohdista tai oletuksista lähtien perustellaan jotakin muuta. Antiikin aikaan logiikalla tarkoitettiinkin lähinnä laadukasta argumentaatiota. Matemaattinen logiikka on periaatteessa joukko abstraktioita, joiden avulla tutkitaan matemaattisen tarkasti, mitä voidaan päätellä ylipäätään. Laskettavuuden teoria nivoutuu yhteen tähän kysymykseen, koska laskettavuus tarkoittaa kysymyksiä siitä miten voidaan päätellä, ja kuinka paljon resursseja (aikaa, muistia, jne) täytyy käyttää jotta päättely voidaan suorittaa loppuun.
Tietojenkäsittelyn ja laskettavuuden teoriaa on joskus vähättelevästi nimitetty "tietokoneohjelmien tutkimiseksi". Tämä on kuitenkin pitkälti virheellinen käsitys asiasta. Pikemminkin kyse on totuuden säilyttävistä siirtymistä erilaisten struktuurien välillä, ja siitä, missä määrin nämä siirtymät on mahdollista toteuttaa ns. normaaleja luonnolakeja noudattavien mekanismien avulla. On esitetty, että ko. ala ei ole "tiedettä", koska siinä ei tutkita mitään tosiasioita, vaan ainoastaan keksitään tai konstruoidaan sellaisia ja sitten tutkitaan näin konstruktioita.
Church-Turingin teesi on eräänlainen paradigmaattinen väittämä, jota pidetään alan jonkinlaisena teoreettisena pohjaoletuksena. Väittämä menee jotakuinkin niin, että jokainen mielekäs laskentaa tai päättelyä tekevä järjestelmä joka on ilmaisu- ja ratkaisuvoimaltaan Turing-vahva, on ekvivalentti Turingin koneen (ja melko suuren joukon muita laskennan malleja) kanssa. Teesi saa jonkin verran vahvistusta siitä, että Chomskyn hierarkia päättyy tyypin nolla kielioppeihin, ja nämä ovat ilmaisuvoimaltaan ekvivalentteja Turingin koneen kanssa.
Päättelyn automatisointi on eräs tärkeä matemaattisen logiikan ja laskettavuuden risteyskohdassa olevaa tutkimusaihetta. Oma tutkimukseni on ollut tällaisen automaattisen päättelyn soveltamista, ja teoreettinen kytkös on melko heikko. Suurimmaksi osaksi työni on keskittynyt tiettyjen modaalilogiikoiden mallintarkastukseen. Mallintarkastus ei viittaa tässä siihen, että rakennetaan malli ja tarkastetaan se (vaikka tällainen tulkinta onkin helppo tehdä, eikä olekaan täysin väärä!), vaan siihen, että tarkastetaan että annettu järjestelmän kuvaus on malli jollekin modaalilogiikan teorialle. Selitän tarkemmin.
Malliteoria toimii logiikassa osapuilleen näin: Meillä on jokin (formaali) logiikan ilmaisutapa. Esimerkiksi ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka, tai sitten jokin modaalilogiikka tms. Tällä logiikalla ilmaistaan jokin väittämä, eli käytännössä, kirjoitetaan jokin kaava. Olkoon se "p tai q". Kun meillä on tällainen kaava, kaavassa esiintyville symboleille voidaan antaa tulkinta, esimerkiksi "p" tarkoittaa "ulkona sataa" ja q tarkoittaa "ulkona tuulee". Tulkinta on logiikassa se, mitä olen tieteenfilosofiassa nimittänyt operationalisoinniksi. Tulkinta tehdään jonkin struktuurin suhteen; käytännössä tulkinta on kuvaus, joka antaa symboleille merkityksen struktuurissa. Struktuurimme tässä voisi olla esimerkiksi kaksi mittasuuretta: Ensimmäinen on anturi joka rekisteröi sen päälle putoavia sadepisaroita ja toinen mittari, joka mittaa tuulen voimakkuutta. "Sataa" esimerkiksi operationalisoituu niin, että pisaroita tulee 5 sekunnin sisällä vähintään kolme, ja "tuulee" niin, että tuulen nopeus on vähintään 4 metriä sekunnissa. Ulkona vallitseva säätila on jollakin ajanhetkellä malli tälle kaavalle.
Aikalogiikassa on yksinkertaisten propositiosymbolien lisäksi modaalioperaattoreita. Yksi tällainen (jonka avulla voidaan jo ilmaista paljon) voisi olla binäärinen modaalioperaattori "kunnes". "p kunnes q" tulkittaisiin niin, että "tuulee kunnes sataa". Ulkona vallitseva säätila olisi tämän kaavan malli, jos tuuli ei tyynny ennen sadetta. Tätä voidaan soveltaa moneen asiaan, mutta sitä on perinteisesti sovellettu rinnakkaisten ja reaktiivisten järjestelmien spesifioimiseen. Esimerkkispesifikaatioita voisi olla vaikkapa "asiakas odottaa kunnes asiakasta palvellaan" ´ja "asiakasta palvellaan lopulta, jos asiakas odottaa". Mallintarkastuksessa siis selvitetään, päteekö annetun systeemin sisällä annettu kaava.
Mitään periaatteellista syytää rajoittua "konstruktioihin" aikalogiikan ja sitä sivuavien menetelmien kanssa ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi probabilistista versiota mallintarkastuksesta on sovellettu systeemibiologiaan. Probabilistisessa versiossa aikalogiikasta on modaalioperaattoreita jotka antavat jonkin väittämän paikkansapitävyydelle todennäköisyyden. Esimerkiksi kaava voi olla muotoa "proteiinin X pitoisuus ylittää kynnysarvon Y todennäköisyydellä p, ennenkuin proteiinin Z pitoisuus laskee alle arvon A". Mallintarkastuksessa rakennetaan tällöin jonkinlainen matemaattinen struktuuri, joka itsessään on operationaalisessa suhteessa tutkittavaan kohteeseen - vaikkapa soluun - ja tämän struktuurin vastaavuutta voidaan empiirisesti arvioida. Konstruktio voidaan tehdä käsin teorian pohjalta tai mallinnos voi olla täysin automaattinen mittaustulosten perusteella. Mallintarkastus antaa joukon hypoteeseja, jotka voidaan myöhemmin falsifikoida empiirisesti itse kohteesta. Takaisinkytkentä malliin voi olla myös täysin automatisoitu.
Opetus jatkuu keväällä tietojenkäsittelyn teorian kurssilla, joka paneutuu logiikan sijaan kompleksisuusteoriaan. Siitä kirjoitan toisella kertaa.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Sekalaista taas
Vapun jälkeen olen keskittynyt - vaihtelevalla menestyksellä - taas työntekoon ja harrastuksiin. Työni osalta on nyt hiljaisempi vaihe, koska lähetin kolme käsikirjoitusta huhtikuussa ja opetuskausi lähestyy loppuaan.
Kuten olen maininnut, Suomeen paluun jälkeen pojat jatkoivat Taekwondoa paikallisessa seurassa. Seura osoittautui perheystävälliseksi, joten liityimme vaimoni kanssa myös. Vaimoni on harrastanut kyseistä lajia nuorempana SM-tasolla, ja paluu liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen osoittautui innostavaksi. Itse olen joitain lajeja kokeillut ja hieman harrastanut myös liki 20 vuotta sitten kun ne olivat muodissa, joten aloittaminen ei tuntunut erityisen hankalalta. Eräs tuttavani varoitti minua että nivelet joutuvat lajissa koville. En ole tätä vielä kokenut; sain kyllä napakan potkun kylkeeni ja loukkasin itseni muutamia viikkoja sitten, mutta toistaiseksi muita loukkaantumisia ei ole ollut.
Ennen eilistä siis, kun harjoittelimme hyppypotkua. Kuten totesin, harjoittelin joskus nuorempana erästä toista lajia. Vaikka perustekniikat ovat erilaisia, niissä on jotain samaa, ja "lihasmuisti" (joka sijaitsee itseasiassa käsittääkseni pikkuaivoissa) ei juuri happane, tietyt liikeradat ikäänkuin ovat automatisoituneet. Valitettavasti lihasten jäntevyys ja venyvyys esimerkiksi eivät ole enää samanlaisia kuin ne olivat 20 vuotta sitten. Treenasimme muutaman suunnilleen itseni ikäisen miehen kanssa potkuja, ja tilanteen "henki" johti siihen että piti yrittää aina potkaista hieman korkeammalla olevaan kohteeseen. Kun lätkä oli hieman oman pääni yläpuolella, siihen osui kyllä "helposti", mutta tunsin repivän kivun takareidessäni. Nyt jalka on melko jäykkä; revähdys ei ollut paha eikä esimerkiksi juurikaan haittaa kävelyä, mutta tietynlainen tuntemus siinä kuitenkin on.
Kirjallisuuden puolella olen ollut hieman jumissa. Otin luettavakseni Kvanttivarkaan, ja vaikka pidän kirjasta, etenemiseni on ollut hidasta. Rajaniemi kirjoittaa preesensissä pitkälti kuvailevaa tekstiä. Scifille tyypillisiä julistuksia ja selityksiä ei juuri ole, vaan miljöö, historia jne, ilmenevät pikku hiljaa pienistä palasista. Tämä pitää mielen virkeänä. Minulla on lainassa myös kirjan jatko-osa, enkä näe syytä ettenkö siirtyisi heti sen kimppuun tämän lopetettuani.
Tutkimusrintamalla on, kuten totesin, kovin hiljaista. Kaksi paperin aihetta minulla on kesällä tai syksyllä kirjoitettavaksi, ja lisäksi olen (heikonlaisesti) ryhtynyt toimeen myös kirjan kirjoittamisen kanssa. Ideana on siis kirjoittaa erään yhteistyökumppanin kanssa kirja yhdestä keskeisestä tutkimusteemasta joka minulla on viimeiset neljä tai viisi vuotta ollut. Ehkä sitten pääsen siitä jo eroon.
Ajattelin kirjoittaa jotain Soininvaaran blogissa velloneesta keskustelusta, eli siitä mitä Euroopan kriisille pitäisi tehdä. Oma näkemykseni on, että Euroopan tilanne muistuttaa kovasti Mundell-Fleming- mallia tilanteessa, jossa pääoman liikkeet ovat (lähes) vapaita. Ideana on siis, että jokaisen yksittäisen maan julkisen sektorin investoinnit ja kulutus valuvat pitkälti rajan yli eivätkä pahemmin nosta työllisyyttä ja paranna taloutta. Krugman oli itseasiassa samaa mieltä mitä tulee yksittäisiin maihin, ja siksi pitäisi koordinoida; velkaelvytystä vaan ei voi, eikä mielestäni ole edes syytä koordinoida, koska se on epäreilua. Likviditeettiansa - jos siinä ollaan - voidaan murtaa rahapolitiikalla, ja se pitäisi tehdä kompensoimalla säästäminen ja korkeat verot pohjoiselle ja löysäämällä etelän "deflaatio"kierrettä. Minua viisaammat talousasiantuntijat varmasti osaisivat kehitellä tähän keinot. En kuitenkaan kannata tätä ennen kuin Etelä saa julkisen taloutensa sellaiselle uralle, josta se ei välittömästi pomppaa entiseen tuhlauslinjaan.
EDIT: Huomasin äskettäin, että Orson Scott Cardin scifiklassikko Ender's Game on filmatisoitu ja saapunee elokuviin kohdakkoin. Jostain syystä tämä kyseinen klassikko on jäänyt lukematta; jos joku lukijoistani pitää sitä hyllyssään, olisin kiinnostunut lainaamaan. Pahoittelen vapaamatkustamista, mutta minulla on jo nyt liikaa kirjoja, joten en haluaisi ostaa sitä. Kirjastossa siihen näyttäisi olevan useita varauksia.
Kuten olen maininnut, Suomeen paluun jälkeen pojat jatkoivat Taekwondoa paikallisessa seurassa. Seura osoittautui perheystävälliseksi, joten liityimme vaimoni kanssa myös. Vaimoni on harrastanut kyseistä lajia nuorempana SM-tasolla, ja paluu liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen osoittautui innostavaksi. Itse olen joitain lajeja kokeillut ja hieman harrastanut myös liki 20 vuotta sitten kun ne olivat muodissa, joten aloittaminen ei tuntunut erityisen hankalalta. Eräs tuttavani varoitti minua että nivelet joutuvat lajissa koville. En ole tätä vielä kokenut; sain kyllä napakan potkun kylkeeni ja loukkasin itseni muutamia viikkoja sitten, mutta toistaiseksi muita loukkaantumisia ei ole ollut.
Ennen eilistä siis, kun harjoittelimme hyppypotkua. Kuten totesin, harjoittelin joskus nuorempana erästä toista lajia. Vaikka perustekniikat ovat erilaisia, niissä on jotain samaa, ja "lihasmuisti" (joka sijaitsee itseasiassa käsittääkseni pikkuaivoissa) ei juuri happane, tietyt liikeradat ikäänkuin ovat automatisoituneet. Valitettavasti lihasten jäntevyys ja venyvyys esimerkiksi eivät ole enää samanlaisia kuin ne olivat 20 vuotta sitten. Treenasimme muutaman suunnilleen itseni ikäisen miehen kanssa potkuja, ja tilanteen "henki" johti siihen että piti yrittää aina potkaista hieman korkeammalla olevaan kohteeseen. Kun lätkä oli hieman oman pääni yläpuolella, siihen osui kyllä "helposti", mutta tunsin repivän kivun takareidessäni. Nyt jalka on melko jäykkä; revähdys ei ollut paha eikä esimerkiksi juurikaan haittaa kävelyä, mutta tietynlainen tuntemus siinä kuitenkin on.
Kirjallisuuden puolella olen ollut hieman jumissa. Otin luettavakseni Kvanttivarkaan, ja vaikka pidän kirjasta, etenemiseni on ollut hidasta. Rajaniemi kirjoittaa preesensissä pitkälti kuvailevaa tekstiä. Scifille tyypillisiä julistuksia ja selityksiä ei juuri ole, vaan miljöö, historia jne, ilmenevät pikku hiljaa pienistä palasista. Tämä pitää mielen virkeänä. Minulla on lainassa myös kirjan jatko-osa, enkä näe syytä ettenkö siirtyisi heti sen kimppuun tämän lopetettuani.
Tutkimusrintamalla on, kuten totesin, kovin hiljaista. Kaksi paperin aihetta minulla on kesällä tai syksyllä kirjoitettavaksi, ja lisäksi olen (heikonlaisesti) ryhtynyt toimeen myös kirjan kirjoittamisen kanssa. Ideana on siis kirjoittaa erään yhteistyökumppanin kanssa kirja yhdestä keskeisestä tutkimusteemasta joka minulla on viimeiset neljä tai viisi vuotta ollut. Ehkä sitten pääsen siitä jo eroon.
Ajattelin kirjoittaa jotain Soininvaaran blogissa velloneesta keskustelusta, eli siitä mitä Euroopan kriisille pitäisi tehdä. Oma näkemykseni on, että Euroopan tilanne muistuttaa kovasti Mundell-Fleming- mallia tilanteessa, jossa pääoman liikkeet ovat (lähes) vapaita. Ideana on siis, että jokaisen yksittäisen maan julkisen sektorin investoinnit ja kulutus valuvat pitkälti rajan yli eivätkä pahemmin nosta työllisyyttä ja paranna taloutta. Krugman oli itseasiassa samaa mieltä mitä tulee yksittäisiin maihin, ja siksi pitäisi koordinoida; velkaelvytystä vaan ei voi, eikä mielestäni ole edes syytä koordinoida, koska se on epäreilua. Likviditeettiansa - jos siinä ollaan - voidaan murtaa rahapolitiikalla, ja se pitäisi tehdä kompensoimalla säästäminen ja korkeat verot pohjoiselle ja löysäämällä etelän "deflaatio"kierrettä. Minua viisaammat talousasiantuntijat varmasti osaisivat kehitellä tähän keinot. En kuitenkaan kannata tätä ennen kuin Etelä saa julkisen taloutensa sellaiselle uralle, josta se ei välittömästi pomppaa entiseen tuhlauslinjaan.
EDIT: Huomasin äskettäin, että Orson Scott Cardin scifiklassikko Ender's Game on filmatisoitu ja saapunee elokuviin kohdakkoin. Jostain syystä tämä kyseinen klassikko on jäänyt lukematta; jos joku lukijoistani pitää sitä hyllyssään, olisin kiinnostunut lainaamaan. Pahoittelen vapaamatkustamista, mutta minulla on jo nyt liikaa kirjoja, joten en haluaisi ostaa sitä. Kirjastossa siihen näyttäisi olevan useita varauksia.
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Ruotsinkielestä ja sen pakollisuudesta
Harva aihe on niin paljon - ja niin tarpeettomasti - kärjistynyt ja altis erilaisille väärinkäsityksille ja mielensäpahoittamisille kuin on kysymys ruotsinopetuksen pakollisuudesta Suomen koulujärjestelmän eri tasoilla.
En käy tässä nyt erittelemään niitä lukuisia kiistan kohtia, eli sitä, puhummeko pakollisuudesta korkeakouluissa, toisen asteen opinnoissa vaiko peruskoulussa. Jokaiseen liittyy omat ongelmansa ja omat kiistakysymyksensä. Niiden yksityiskohtainen erittely vaatisi jokaisessa tilanteessa erillisen kirjoituksensa. Tarkoituksenani on tässä tarkastella asiaa tehokkuuden kannalta yleisellä tasolla ja melko karkeasti. Jokaisessa yksittäisessä kysymyksessä analyysi olisi yksityiskohdiltaan toki omanlaisensa, mutta uskon pääpiirteittäin mekanismien olevan samoja.
Tehokkuus viittaa tässä melko yksinkertaisesti siihen, että kun valtio tai kunta tekee jonkin päätöksen, toimenpiteen, jne, niin ovatko tämän päätöksen seurauksena saatavat hyödyt suuremmat kuin siitä koituvat kustannukset. Tämä on vain hyvin karkealla tasolla se, mitä tehokkuudella tarkoitetaan. Olennainen kysymys kuitenkin on: hyötyvätkö hyötyjät enemmän kuin maksajat joutuvat maksamaan.
Kuka hyötyy pakollisesta ruotsinopetuksesta? Jotta en joutuisi tekemään liian yksityiskohtaisia tarkasteluja, niin oletan esimerkiksi julkisen sektorin ruotsinopettajien työstään saaman hyödyn nollasummaiseksi siten, että näiden palkkarahat ovat tarkalleen samassa suhteessa pois veronmaksajilta yleisesti. Tämän vuoksi hyötypuolella jäljelle jäävät ruotsia opiskelevien kokema yksityinen hyöty ja näiden kielitaidosta syntyvä ulkoishyöty, eli hyöty joka koituu muille siitä että joku osaa ruotsia. Haittapuolelle taas on laskettava vaihtoehtoiskustannus, eli se hyöty, joka jää saamatta, koska on vietetty aikaa ruotsia opiskellen sensijaan että olisi tehty jotakin muuta.
Suomessa on äidinkielenään ruotsia puhuvia suomalaisia noin 300 000. Eräs kielikiistoissa toistuvasti esiin nouseva teema on tämän väestönosan selkeästi suomenkielistä väestöä parempi sosioekonominen asema. Tätä kysymystä esille nostettaessa sen suhdetta ruotsinopetuksen pakollisuuteen ei kuitenkaan usein mitenkään problematisoida. On vaikea nähdä mitään kovin suoraviivaista mekanismia, jolla kouluruotsi nostaisi suomenruotsalaisen väestön tuloja. Tämä osa asiasta tulisi ehdottomasti selvittää ja tutkia. Toisin kuin päällepäin saattaisi näyttää, jos tällaisen selvityksen tulos olisi, että ruotsinopetus todella parantaa suomenruotsalaisten sosioekonomista asemaa, toimisi se tehokkuustarkastelussa määrällisenä argumenttina niinsanotun pakkoruotsin puolesta. Suomenruotsalaisten korkeampi tulo-, varallisuus- ja koulutustaso on yleisesti tiedossa, ja yksinkertaisesti oletan, että tällainen mekanismi todella on olemassa. Siis, että ruotsinopetus toimii jonkinlaisena välillisenä tulojen ja varallisuuden siirtona.
Yksi mahdollinen mekanismi on väestönosan uusintaminen. Ruotsinopiskelun pakollisuus tarkoittaa, että suomenkielisen väestön joukossa käytännössä kaikki istuvat koulunpenkillä ruotsia opiskellen. Erityisesti lahjakkaimmat suomenkieliset väkisinkin siksi oppivat ruotsia ainakin auttavasti. Koska ruotsinkielinen väestö on melko pieni ja huolimatta keskittyneisyydestään tiettyihin kuntiin, melko hajallaan ympäri Suomea, moni suomenruotsalainen perustaa perheen suomenkielisen kanssa. Lapsista kuitenkin merkittävä osa näissä perheissä kasvatetaan kaksikielisiksi ja nämä omaksuvat suomenruotsalaisen identiteetin. Tämän kaksikielisyyden omaksumista suuresti helpottaa se, jos suomenkielinen puolisoista osaa ruotsia riittävän hyvin. Ja koska tällaisessa tilanteessa suomenkielinen puoliso hyvin suurella todennäköisyydellä on myös keskimääräistä paremmin koulutettu, väestö uudistuu korkeammin koulutettujen perheiden jälkeläisillä.
Entä niin sanottu palveluiden turvaaminen? Tätä asiaa on julkisuudessa puitu jonkin verran. Ruotsinkielisten etuja ajavat tahot ovat julkisuudessa todenneet, esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan kuntaliitosten yhteydessä, että suomekielisenemmistöisessä kunnassa ruotsinkielisten palveluiden laatu vaarantuu ja kuntaliitoksia on tämän perusteella vastustettu. Oletetaan, että palvelun laatu on sitä parempi, mitä paremmin palveltava ja palvelun tarjoaja puhuvat yhteistä kieltä. Suurimmassa osassa suomalaisia kuntia tämä yhteinen kieli on lähes väistämättä suomi, koska näillä paikkakunnilla asuvat ruotsinkielisetkin voittopuolisesti puhuvat suomea paljon paremmin kuin suomenkieliset ruotsia. Tämä ei kuitenkaan ole merkittävä perustelu, jos otetaan annettuna se, että virallisesti kaksikielisessä maassa jokaisella on oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään. Ja tässä kohtaa joudumme puhumaan tarkoituksenmukaisuudesta. Kun panostamme ruotsinopetukseen, saammeko oikeasti parempaa ruotsinkielistä palvelua?
Kaikki yllä mainitut argumentit voivat teoriassa toimia kumpaan suuntaan tahansa. Voi olla, että pakollinen ruotsinopetus lisää suomenruotsalaisten hyvinvointia jollakin tarkemmin määrittelemättömällä mekanismilla ikäänkuin suoraan. Tätä määrää voimme vain arvioida tilastollisesti; en nyt tässä lähde spekuloimaan miten se saataisiin esiin, mutta epäilemättä jokin residuaali voidaan leipoa esiin tilastoista. Voi olla, että pakollisesta ruotsikielen opetuksesta seuraa, että seka-avioliittojen onnistuminen on jonkin verran todennäköisempää ja kaksikielisyys sen vuoksi lisääntyy. On mahdollista, että ruotsinkielisten palveluiden laatu paranee pakollisen ruotsinkielen opetuksen myötä. Nämä ovat siis hyötyjä. Niille voidaan antaa jokin hinta, siis rahallinen, viimekädessä, joka ollaan näiden hyötyjen eteen valmiita maksamaan.
Tämän jälkeen tulee katsoa kustannuksia. Ruotsinopetus alkaa tyypillisimmin peruskoulun seitsemännellä luokalla. Koska opetusohjelma on rajallinen ja vapaa-ajallakin on arvonsa, täytyy kustannuspuolelle laskea se hyöty, joka olisi vaihtoehtoisella opetuksella kaikille suomenkielisille oppilaille yhteensä. Yhdessä ikäluokassa näitä nuoria on yli 50 000. Vuonna 2000 syntyneitä esimerkiksi oli 56 000. Suomenruotsalaisia on alle 300 000; tälle ihmisjoukolle koituvan hyödyn soisi olevan verraten suuren, jotta se oikeuttaisi tällaisen vaihtoehtoiskustannuksen sälyttämisen huomattavasti isommalle populaatiolle. Suomessa on työikäisiä, ns. pakkoruotsia vähintään kolme vuotta opiskelleita ihmisiä pari miljoonaa. Tämä kustannus tulisi selvittää puolueettomasti ja esittää kiihkottomasti.
Vasta kun näihin kysymyksiin on vastattu, voin ottaa voimakkaan kannan aiheeseen. Mutta pelkästään näiden numeroiden ja mekanismien perusteella väittäisin, että tarkoituksenmukaisuus ja tehokkuus eivät toteudu. Pakollinen ruotsinopetus tuskin tuottaa suomenruotsalaisille hyötyjä, jotka ovat edes likipitäen verrannollisia pakollisen ruotsinopetuksen haittoihin.
Vielä sananen: Miksi en laske pakollisen ruotsinopetuksen hyötyjä niille suomenkielisille, jotka ruotsia opiskelevat? Eikö ole epärehellistä jättää tämä pois laskuista? Vastaus on, että ei tietenkään: jos ruotsinopetus on hyödyksi yksilölle joka ruotsia opiskelee, hyödyn tästä valinnasta saa tämä yksilö. Tämä yksilön hyöty on mukana jo siinä vaihtoehtoiskustannuksen arviossa jota peräänkuulutin yllä. Jos ruotsinopetus on yksilöille hyödyllistä, he valitsevat sen itse, eikä pakollisuutta tarvita.
En käy tässä nyt erittelemään niitä lukuisia kiistan kohtia, eli sitä, puhummeko pakollisuudesta korkeakouluissa, toisen asteen opinnoissa vaiko peruskoulussa. Jokaiseen liittyy omat ongelmansa ja omat kiistakysymyksensä. Niiden yksityiskohtainen erittely vaatisi jokaisessa tilanteessa erillisen kirjoituksensa. Tarkoituksenani on tässä tarkastella asiaa tehokkuuden kannalta yleisellä tasolla ja melko karkeasti. Jokaisessa yksittäisessä kysymyksessä analyysi olisi yksityiskohdiltaan toki omanlaisensa, mutta uskon pääpiirteittäin mekanismien olevan samoja.
Tehokkuus viittaa tässä melko yksinkertaisesti siihen, että kun valtio tai kunta tekee jonkin päätöksen, toimenpiteen, jne, niin ovatko tämän päätöksen seurauksena saatavat hyödyt suuremmat kuin siitä koituvat kustannukset. Tämä on vain hyvin karkealla tasolla se, mitä tehokkuudella tarkoitetaan. Olennainen kysymys kuitenkin on: hyötyvätkö hyötyjät enemmän kuin maksajat joutuvat maksamaan.
Kuka hyötyy pakollisesta ruotsinopetuksesta? Jotta en joutuisi tekemään liian yksityiskohtaisia tarkasteluja, niin oletan esimerkiksi julkisen sektorin ruotsinopettajien työstään saaman hyödyn nollasummaiseksi siten, että näiden palkkarahat ovat tarkalleen samassa suhteessa pois veronmaksajilta yleisesti. Tämän vuoksi hyötypuolella jäljelle jäävät ruotsia opiskelevien kokema yksityinen hyöty ja näiden kielitaidosta syntyvä ulkoishyöty, eli hyöty joka koituu muille siitä että joku osaa ruotsia. Haittapuolelle taas on laskettava vaihtoehtoiskustannus, eli se hyöty, joka jää saamatta, koska on vietetty aikaa ruotsia opiskellen sensijaan että olisi tehty jotakin muuta.
Suomessa on äidinkielenään ruotsia puhuvia suomalaisia noin 300 000. Eräs kielikiistoissa toistuvasti esiin nouseva teema on tämän väestönosan selkeästi suomenkielistä väestöä parempi sosioekonominen asema. Tätä kysymystä esille nostettaessa sen suhdetta ruotsinopetuksen pakollisuuteen ei kuitenkaan usein mitenkään problematisoida. On vaikea nähdä mitään kovin suoraviivaista mekanismia, jolla kouluruotsi nostaisi suomenruotsalaisen väestön tuloja. Tämä osa asiasta tulisi ehdottomasti selvittää ja tutkia. Toisin kuin päällepäin saattaisi näyttää, jos tällaisen selvityksen tulos olisi, että ruotsinopetus todella parantaa suomenruotsalaisten sosioekonomista asemaa, toimisi se tehokkuustarkastelussa määrällisenä argumenttina niinsanotun pakkoruotsin puolesta. Suomenruotsalaisten korkeampi tulo-, varallisuus- ja koulutustaso on yleisesti tiedossa, ja yksinkertaisesti oletan, että tällainen mekanismi todella on olemassa. Siis, että ruotsinopetus toimii jonkinlaisena välillisenä tulojen ja varallisuuden siirtona.
Yksi mahdollinen mekanismi on väestönosan uusintaminen. Ruotsinopiskelun pakollisuus tarkoittaa, että suomenkielisen väestön joukossa käytännössä kaikki istuvat koulunpenkillä ruotsia opiskellen. Erityisesti lahjakkaimmat suomenkieliset väkisinkin siksi oppivat ruotsia ainakin auttavasti. Koska ruotsinkielinen väestö on melko pieni ja huolimatta keskittyneisyydestään tiettyihin kuntiin, melko hajallaan ympäri Suomea, moni suomenruotsalainen perustaa perheen suomenkielisen kanssa. Lapsista kuitenkin merkittävä osa näissä perheissä kasvatetaan kaksikielisiksi ja nämä omaksuvat suomenruotsalaisen identiteetin. Tämän kaksikielisyyden omaksumista suuresti helpottaa se, jos suomenkielinen puolisoista osaa ruotsia riittävän hyvin. Ja koska tällaisessa tilanteessa suomenkielinen puoliso hyvin suurella todennäköisyydellä on myös keskimääräistä paremmin koulutettu, väestö uudistuu korkeammin koulutettujen perheiden jälkeläisillä.
Entä niin sanottu palveluiden turvaaminen? Tätä asiaa on julkisuudessa puitu jonkin verran. Ruotsinkielisten etuja ajavat tahot ovat julkisuudessa todenneet, esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan kuntaliitosten yhteydessä, että suomekielisenemmistöisessä kunnassa ruotsinkielisten palveluiden laatu vaarantuu ja kuntaliitoksia on tämän perusteella vastustettu. Oletetaan, että palvelun laatu on sitä parempi, mitä paremmin palveltava ja palvelun tarjoaja puhuvat yhteistä kieltä. Suurimmassa osassa suomalaisia kuntia tämä yhteinen kieli on lähes väistämättä suomi, koska näillä paikkakunnilla asuvat ruotsinkielisetkin voittopuolisesti puhuvat suomea paljon paremmin kuin suomenkieliset ruotsia. Tämä ei kuitenkaan ole merkittävä perustelu, jos otetaan annettuna se, että virallisesti kaksikielisessä maassa jokaisella on oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään. Ja tässä kohtaa joudumme puhumaan tarkoituksenmukaisuudesta. Kun panostamme ruotsinopetukseen, saammeko oikeasti parempaa ruotsinkielistä palvelua?
Kaikki yllä mainitut argumentit voivat teoriassa toimia kumpaan suuntaan tahansa. Voi olla, että pakollinen ruotsinopetus lisää suomenruotsalaisten hyvinvointia jollakin tarkemmin määrittelemättömällä mekanismilla ikäänkuin suoraan. Tätä määrää voimme vain arvioida tilastollisesti; en nyt tässä lähde spekuloimaan miten se saataisiin esiin, mutta epäilemättä jokin residuaali voidaan leipoa esiin tilastoista. Voi olla, että pakollisesta ruotsikielen opetuksesta seuraa, että seka-avioliittojen onnistuminen on jonkin verran todennäköisempää ja kaksikielisyys sen vuoksi lisääntyy. On mahdollista, että ruotsinkielisten palveluiden laatu paranee pakollisen ruotsinkielen opetuksen myötä. Nämä ovat siis hyötyjä. Niille voidaan antaa jokin hinta, siis rahallinen, viimekädessä, joka ollaan näiden hyötyjen eteen valmiita maksamaan.
Tämän jälkeen tulee katsoa kustannuksia. Ruotsinopetus alkaa tyypillisimmin peruskoulun seitsemännellä luokalla. Koska opetusohjelma on rajallinen ja vapaa-ajallakin on arvonsa, täytyy kustannuspuolelle laskea se hyöty, joka olisi vaihtoehtoisella opetuksella kaikille suomenkielisille oppilaille yhteensä. Yhdessä ikäluokassa näitä nuoria on yli 50 000. Vuonna 2000 syntyneitä esimerkiksi oli 56 000. Suomenruotsalaisia on alle 300 000; tälle ihmisjoukolle koituvan hyödyn soisi olevan verraten suuren, jotta se oikeuttaisi tällaisen vaihtoehtoiskustannuksen sälyttämisen huomattavasti isommalle populaatiolle. Suomessa on työikäisiä, ns. pakkoruotsia vähintään kolme vuotta opiskelleita ihmisiä pari miljoonaa. Tämä kustannus tulisi selvittää puolueettomasti ja esittää kiihkottomasti.
Vasta kun näihin kysymyksiin on vastattu, voin ottaa voimakkaan kannan aiheeseen. Mutta pelkästään näiden numeroiden ja mekanismien perusteella väittäisin, että tarkoituksenmukaisuus ja tehokkuus eivät toteudu. Pakollinen ruotsinopetus tuskin tuottaa suomenruotsalaisille hyötyjä, jotka ovat edes likipitäen verrannollisia pakollisen ruotsinopetuksen haittoihin.
Vielä sananen: Miksi en laske pakollisen ruotsinopetuksen hyötyjä niille suomenkielisille, jotka ruotsia opiskelevat? Eikö ole epärehellistä jättää tämä pois laskuista? Vastaus on, että ei tietenkään: jos ruotsinopetus on hyödyksi yksilölle joka ruotsia opiskelee, hyödyn tästä valinnasta saa tämä yksilö. Tämä yksilön hyöty on mukana jo siinä vaihtoehtoiskustannuksen arviossa jota peräänkuulutin yllä. Jos ruotsinopetus on yksilöille hyödyllistä, he valitsevat sen itse, eikä pakollisuutta tarvita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)