Treeni-, ruoka- ja unikello.

En ole hetkeen raportoinut treenistäni. Eipä siitä pahemmin ole kerrottavaa. Nyt on syyskaudella mennyt kaksi sykliä 5/3/1:stä, ja vielä ollaan kaukana mistään ennätyspainoista. Viimeisen reilun viikon ohjelma:

• Lauantaina: Kyykky, kolmosviikon AMRAP 5x110kg, rinnalleveto 5x3 65kg, "Sikaniska" 2x5x180kg. Kyykky raahaa perässä selkävaivojen vuoksi todella pahasti.
• Maanantaina: penkkipunnerrus 531: ykkösviikon AMRAP 4x98kg, leuanveto kehonpainolla 3x8, vinopenkki käsipainolla 3x10x20kg
• Keskiviikkona: Mave, ykkösviikon AMRAP 2x155kg, kyykky 5x5x85kg, sekalaiset vatsalihakset
• Torstaina: Pystypunnerrus ykkösviikon AMRAP 5x58kg, penkki 4x4x87.5kg, leuanveto +15kg  x5, 2x5x11.25kg. 
• Lauantaina: Kyykky, ykkösviikon AMRAP 2x115kg (Selkä kipuili hieman lauantaina, joten kyykky jäi vaatimattomaksi), sekalaisia keskivartaloharjoitteita kahvakuulalla ja pallolla. 

Nyt olen jättänyt käytännössä kokonaan aerobisen liikunnan. Työmatkat kävelen (n. 4km per päivä). Jossakin kohtaan täytyy ottaa hiukan "conditioning"-harjoitteluja kuten HIIT:iä tms. Paino on noussut maltillisemmin kuin kuvittelin aluksi. Aamupainot ovat huidelleet jossain 86-88 kilon paikkeilla, nousua on ollut noin kilo kolmessa viikossa, mutta heilahtelut ovat melko suuria. Rasvaprosentti ei ole silmämääräisesti arvioiden pahemmin noussut, vaikka syöminen on ollut luvattoman "törkyistä".

 Tyypillinen bulkkiateriani on nykyisellään Taco Housen buffet-lounas tai McDonaldsin Double Quarter Pounder- hampurilainen (jos otan aterian, otan aina salaatin, ranskalaisia en juurikaan syö) tai sushi-buffet. Kotona tankkaan paahtoleipää maapähkinävoilla, Valion Plus Maitokaakoata ja raejuustoa. Myös lätyt ovat varsin hyvää bulkkausruokaa. Lätyt itseasiassa eivät ole mitenkään huono vaihtoehto jos makroja ajattelee.

• Neljä kananmunaa
• Litra (kevyt) maitoa
• neljä desiä vehnäjauhoja
• 2 ruokalusikallista sokeria (mukana hieman vaniljasokeria)
• vajaa teelusikallinen leivinjauhetta

Makroina tässä annoksessa on noin 135g proteiinia, 65g rasvaa, ja 330g hiilihydraattia. Kilokaloreina yhdestä taikinasta saa 540+585+1320, eli 3225kcal. Rasvaa tulee jonkin verran enemmän, jos käyttää paistamiseen voita, siitä voi lisätä ehkä 10g rasvaa ja 90kcal, ja jos laittaa hilloa, niin vähän hiilihydraattia myös päälle.  Tuosta litran taikinasta saatuja lättyjä voi syödä sitten yhtenä "ateriana" kolmena perättäisenä päivänä, ne säilyvät sen verran juuri jääkaapissa paistamisen jälkeen, eli sillä saa sellaisen 1000kcal per päivä lisää helpolla.

Nyt alkaa ns deload-viikkoa, jonka aikana treenaan noin 60-75% painoilla lyhyehköjä sarjoja. Tämä antaa keholle aikaa palautua ja ehkäisee ylikuntoa. Tähän on hyvä yhdistää kävelyjä ja kevyttä "hikiliikuntaa". Talviaikaan esimerkiksi hiihto on hyvää palauttavaa liikuntaa jos sitä ei tee liian kovaa tai liian pitkälti. Näiden perusteella näyttää siltä että joulunajan "kuntohuippu" tarkoittaa osapuilleen lukemia 130/110/175/65 kyykky/penkki/mave/pystypunnerrus, eli ennätyksiä ei vielä rikota muussa kuin penkissä. Toisaalta, massan kerääminen tuo hieman potentiaalia vielä kevätpuolelle, niin että sinne helmi-maaliskuun taitteeseen voi vielä ehkä saada ajoitettua 140/112.5/180/67.5, joka jo menisi myös maven ja yhteistuloksen osalta yli vanhojen lukemien. Selkä on rajoittava tekijä lähinnä kyykyssä, muissa se ei pahemmin haittaa ellei aivan akuutisti pahaksi mene.

Karhukainen osa IV.

Kun olin nyt onnistunut tuottamaan kryptobioosin, se täytyi enää kääntää takaisin. Dekaani oli ollut laboratorion pakastimessa jo useamman päivän. En halunnut hänelle pahaa, tietenkään, vaan ainoastaan demonstroida metaproteiinikaskadin toimivuutta.  En ole varma kuinka monta päivää tarkalleen oli kulunut, mutta useiden simulaatioiden, in vitro kokeiden ja synteesien jälkeen olin onnistunut mielestäni laatimaan oikeanlaisen yhdistekokoelman.

Laboratorion kamerat olivat olleet käytössä koko ajan. Tutkimusapulaiseni oli saanut idean tähän heti alussa. Olisi mielekästä tallentaa kaikki toiminta laboratoriossa siltä varalta, että jokin koejärjestely tuottaisi odottamattomia tuloksia ja haluaisimme analysoida kaikki asiaan vaikuttaneet muuttujat. Vedin dekaanin kuivuneen ja jäätyneen ruumiin ulos pakkasesta, mittasin kosteuden ja lämpötilan, ja asetin hänet pöydälle infrapunalamppujen alle lämpenemään."

Varadekaani saapui sovittuna aikana.
-"Hyvänen aika, mitä oikein olette tehnyt"
-"Onnistuneen kokeen ensimmäisen osan. Tänään te voitte todistaa toista osaa."
-"Olette järjiltänne. Kutsun poliisit."
-"Malttakaa nyt hetki, olkaa hyvä. Dekaani on täysin vahingoittumaton, vakuutan teille."
-"Mutta hän on kuollut, silminnähden."
-"Ei kuollut, vain kryptobioosissa. Metaproteiinikaskadi on täysin reversiibeli. Sopivat olosuhteet palauttavat hänet entiselleen. Katsokaahan."

Olin siirtänyt dekaanin ruumiin astiaan jossa oli reunat. Kaadoin astiaan suolaliuosta kun dekaanin ruumiin lämpötila oli yli 5 astetta. Kun lämpötila ylitti 10 astetta, annostelin hänen laskimoonsa yhdistekokoelman.  Olin joutunut ensin rauhoittamaan varadekaanin barbituraateilla ja kahlitsemaan hänet käsiraudoilla patteriin. Olin aina pitänyt häntä jokseenkin hysteerisenä, mutten silti ollut osannut ennakoida moista hermoheikkoutta. Nämä miehet eivät tuntuneet lainkaan ymmärtävän tiedettä.

Kun dekaanin ruumiinlämpö nousi 32 asteeseen, kytkin elektrodit hänen kylkiinsä ja annoin shokin. Sydän käynnistyi välittömästi ja pulssi oli hyvä. Puolen tunnin kuluttua lämpötila oli jo 36 astetta, ja dekaani alkoi selvästikin virkoamaan. Noin tunnin sisällä hän alkoi räpytellä silmiään, ja hyvin pian hän alkoi liikkua.
-"Tervetuloa takaisin. Kuten huomaatte, olette täysin vahingoittumaton."
-"Te olette päästänne vialla. Olisin voinut kuolla!"
-"Teknisestiottaen olittekin kuolleena viisi vuorokautta. Mutta nyt olette taas hereillä. Käytin vaatteenne pesulassa poissaollessanne. Ne ovat tässä naulakossa, kas tässä on on pyyhe."

Avasin varadekaanin käsiraudat.
-"Pahoittelen tätä, mutta olitte kertakaikkisen mahdoton."

Puolen tunnin sisällä dekaani oli pukeutunut, ja he poistuivat varadekaanin kanssa keskenään hiljaa puhellen. Epäilemättä he keskustelivat siitä, kuinka palkita minut näin onnistuneesta metaproteiinikaskadin toimivuuden demonstraatiosta. Dataa oli nyt riittävästi, jotta voisin kirjoittaa artikkelin Natureen. Ehkä voittaisin Nobel-palkinnon.

***

Sain puhelinsoiton, että minua tullaan noutamaan. Minua jännittää suuresti. Teen usein mielelläni hengitysharjoituksia jotta jännitys ei kävisi liian suureksi. En ryhtynyt tutkijaksi saadakseni kunniaa ja mainetta, mutta tietenkin nyt, kun niitä tulen saamaan, pidän tunteesta. Ovikello soi, menen avaamaan. Rappukäytävässä on kaksi virkapukuista poliisia. Kunniasaattue, tämäpä odottamatonta.

Mutta miksi heillä on käsiraudat esillä?

Karhukainen, Osa 3.

Luku 3. Läpimurto

Menestys tulee usein niille, jotka ovat liian kiireisiä etsimään sitä
     - Henry David Threau

Aamuinen ajomatkani sujui läpimurron aaamuna kuten ennenkin. Radion tyhjänpäiväinen sisältö puudutti aivan kuten aiemminkin. Olin tavoistani poiketen poiminut mukaani lehden. Tein tämän turhamaisuuttani, sillä tiesin että toimittajan kirjoittama artikkeli haastattelustamme olisi tuossa lehdessä. Kuten niin monilla muillakin ihmisillä, minulle oli hyvin tärkeää tietää mitä muut minusta sanoivat.

Varsin usein ihmiset luulevat välittävänsä siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Ehkä näin on, mutta edes tuolloin en nähnyt asiaa näin. Yhtä lailla muut ihmiset olisivat voineet olla ajattelematta laisinkaan. Sensijaan he puhuivat ja kirjoittivat asioita, asioita joita minä saatoin kuunnella tai lukea. Nämä sanat kiinnostivat minua, ja ne myös usein aiheuttivat kipua. Tämä kipu ei eronnut suuresti kivusta jota lapsi tuntee kolhiessaan polvensa tai kyynärpäänsä.

Tiesimme tuolloin, että karhukaisen hermosto mahdollistaa korkeintaan hyvin alkeellisen kyvyn tuntea kipua, kylmää tai kuumaa. Koska näiden tuntemusten evolutiivinen tarkoitus on suojella eliötä vahingoittumiselta, niiden tarkoituksenmukaisuus riippuu siitä, kuinka herkästi eliö vahingoittuu. Näin siis selitimme asian itsellemme ja toisille, ja tällä myös oikeutimme sen, että surutta leikkelimme, syövytimme, pakastimme ja keitimme näitä otuksia elävältä.

Olin eristänyt yhdisteen jota nimitimme metaproteiiniksi. Sen rakenteesta puuttui kuitenkin jotain, minkä vuoksi se ei saanut aikaan kryptobioosia juuri muilla eliöillä. Uskoimme tämän johtuvan hermoston rakenteesta ja biologisista seikoista. Metaproteiini toimi eliöillä, joiden hermosto oli erikoistunut kivun ja kylmän karttamiseen, joten se ei toiminut myöskään esimerkiksi hyönteisillä. Tämä tarkoitti että tutkimuksemme ei etenisi ellemme löytäisi keinoa ohittaa hermostovaikutusta.

Dekaani tuli tapaamaan minua tuon päivän aamuna. Esittelin hänelle artikkelia lehdessä, ja hän oli hyvin vaikuttunut. En usko että dekaani ymmärsi lukemaansa, aivan kuten toimittaja tuskin ymmärsi kirjoittamaansa. Mutta heidän kaltaisilleen ihmisille oli tärkeämpää se, että asioista kirjoitettiin ja puhuttiin, eikä se mitä sanotaan. Se, oliko sanottu mielekästä ja informatiivista, oli eräänlainen sivuseikka, ja ihmiset jotka kiinnittivät tällaisiin asioihin huomiota olivat hankalia ja yhteistyökyvyttömiä heidän mielestään. Artikkelissa oli kuitenkin jotain hyvin tärkeää.

Karhukaiset eivät piittaa kylmästä, kuumasta tai säteilystä. Näin toimittaja oli kirjoittanut. Kun dekaani maiskutteli suutaan ja kyseli josko tämä artikkeli auttaisi hankkimaan lisää rahaa, totesin etten piittaa rahasta. Dekaani katsoi minua hieman kieroon ja hymyili. Hän ei tietenkään uskonut minua, sillä sellainen ihminen hän oli. Hänen ajatusmaailmassaan raha oli kaikkein tärkein asia, eikä siihen mahtunut sellaista ajatusta että joku muu ajattelisi toisin. Niinpä hän hymyili ikään kuin kyseessä olisi vitsi. Silmien karsastus taas johtui synnynnäisestä poikkeamasta silmän lihasten pituudessa. Karsastus oli toki korjautunut vuosien harjoittelulla, mutta hämmennys sai aikaan sen hetkellisen palautumisen.

- Kuinka työnne on edennyt?
- Meillä on useampia nanogrammoja metaproteiinia eristettynä. Voimme aloittaa testit kun saamme eettisen lautakunnan hyväksynnän.
- Millä aiotte testata yhdistettä?
- Rotilla, mutta tarvitsemme vielä lisää tietoa. En usko sen toimivan sellaisenaan. Jotakin muuta tarvitaan kryptobioosin laukaisemiseksi.
- Hyvä, mielestäni teidän tulisi kokeilla yhdistettä rottaan ensi tilassa. 
- Odottakaa hetki, olkaa hyvä.

Kävelin kemikaalikaapille ja otin laatikosta ampullin. Avasin tarvikelaatikon ja otin paineilmainjektorin, latasin ampullin injektoriin ja käännyin Dekaanin puoleen.

- Olette aivan oikeassa. Tiedän juuri sopivan rotan.

Tartuin  dekaania käsivarresta, asetin injektorin hänen kaulaansa vasten ja painoin liipasimesta.

- Oletteko päästänne vialla? Soitan poliisin! Tämähän voi olla vaikka hengenvaarallista.
- Koska metaproteiinikaskadin ensimmäinen vaihe sulkee asetyylikoliinireseptorit, menetätte liikuntakykynne muutamissa sekunneissa.
- Mutt..mmh phmmsm mmm...

Dekaani ei kyennyt enää liikuttamaan huuliaan, ja vajosi lattialle velttona.

- Seuraava vaihe kaskadista on elektronisiirtoketjun merkittävä hidastuminen.

Polvistuin dekaanin viereen ja katselin kuinka hänen katseensa lasittui.

- Nestettä poistuu merkittäviä määriä solujen sisältä, joten hikoilette samalla. Ette tosin todennäköisesti enää tunne tätä vaihetta.

Katselin kuinka hänen vaattensa alkoivat muuttua kosteiksi. Oli kiehtovaa miten suusta valuva kuola oli täysin kirkasta. Myöskään minkäänlaista merkittävää hajua en havainnut.

-Katsokaas, ymmärsin juuri, että kaikki kolleegamme täällä kutsuvat teitä "rotaksi", joten olette mitä oivallisin koehenkilö metaproteiinikaskadille.

Dekaanin ruumis oli lakannut nytkähtelemästä, ja hän näytti hyvin rauhalliselta, joskin hikiseltä. Tunnustelin pulssia, joka tuntui enää heikkona. Sydän löi ehkä 20 kertaa minuutissa. Pian se pysähtyisi kokonaan. Nostin Dekaanin nyt käytännössä elottoman ruumiin pöydälle ja hain kylmätiloista siirrettävän pöydän. Asettelin Dekaanin pöydälle ja riisuin hänen vaatteensa. Vaattet olivat varsin nihkeät, mutta ripustin ne siististi henkariin ja laboratorion vaatekaappiin. Mittasin jälleen pulssin ja otin verinäytteen  Kirjasin huolellisesti kaikki mittaustulokset, ja työnsin Dekaanin pakastimeen.

Karhukainen, Osa II

(Jatkoa tarinalle, lue ensin osa 1)

Luku 2. Naamiot

Jokainen jatkuva hymy kätkee taakseen pelottavan kovuuden
   - Greta Garbo

Palasin eräänä iltana töistä kotiin. En muista oliko kyseessä erityinen ilta, eikä tällä ole edes merkitystä. Se tapahtui kuitenkin haastattelun jälkeen. Kotini seiniä koristi tuolloin erilaisia muistoesineitä matkoiltani. Tutkijana olen käynyt erilaisissa symposiumeissa ja konferensseissa ympäri maailmaa. 

Nuo vieraiden kulttuurien esineet kiehtoivat minua suuresti. Moni minua valveutuneempi kolleega oli torunut minua siitä, etten osannut arvostaa näitä vieraita kulttuureja, sillä esineet olivat pääosin halpoja, massatuotettuja ja yleisestiottaen mauttomia. Tutkijan työssä olen oppinut että oikeanlaisten viittausten esittäminen on usein tärkeämpää kuin todellinen ymmärrys, joten olin opetellut vastaamaan torujille kertomalla näille vaikuttavia anekdootteja näiden esineiden historiasta. Tietenkin tämä ei tarkoita näiden nimenomaisten esineiden, vaan saman tyyppisten esineiden historiaa. Tämä tyydytti kolleegoitani siinä määrin, että he usein anekdootin kuultuaan alkoivat nyökytellen osoittaa arvostusta. 

Esineiden kiehtovuus ei kuitenkaan minulle perustunut niiden historiaan tai kulttuurilliseen merkitykseen, vaan valitsin esineet aina siksi että ne muistuttivat minua kaksikylkisten eliöiden muodoista. En koskaan oikein ymmärtänyt säteittäissymmetrisiä eliöitä, esimerkiksi meritähdet tuntuivat minusta aina kovin epäilyttäviltä. Kiistatta niiden aineenvaihdunta on mielenkiintoinen, mutta mielenkiintoni on tällöin puhtaasti akateemista. 

Aivan erityisesti pidin naamioista, sillä ne ehkä voimakkaimmin muistuttivat minua kaksikylkisten morfologiasta. Naamioilla oli myös syvällisempi merkitys, jonka olin oppinut eräältä kolleegaltani. 

Minulla oli ollut nuorempana aina tapana ruokailla yksin, Kerran kuitenkin tutustuin aivan sattumalta semiotiikan professoriin, jolla oli erikoinen mieltymys papuruokiin. Vaikka kulinaariset makumme olivatkin erilaiset, huomasimme usein syövämme yhdessä, lähes vahingossa. Noiden ruokailutapahtumien aikana vaihdoimme lukuisia mielenkiintoisia ajatuksia. Ajan oloon hän alkoi myös omaksua omaa viehtymystäni karhukaisiin, mutta hänen mielenkiintonsa oli luonteeltaan toisenlaista. 

Semiootikko on ammattina varsin erikoinen, ja itselleni tyystin vieras. Siinä missä minun tehtäväni on aina ollut luokitella tieto tarkkaan, analysoida ja redusoida kaikki mahdollinen kemiaksi ja fysiikaksi, semiootikko etsii yhteyksiä ja samankaltaisuuksia sieltä, missä niitä ei ole. Merkillepantavinta tässä sangen oudolta kuulostavassa ammatissa on, että vaikka merkityksiä ei ole siellä, missä semiootikko niitä etsii, hyvä semiootikko löytää niitä silti. 

Ystäväni -- sillä sellaiseksi hän oli muodostunut vuosien saatossa -- selitti minulle että naamion merkitys on siinä, miltä se näyttää sisältäpäin. Tätä oli vaikea ymmärtää, sillä olin aina ymmärtänyt naamion kuten se biologiassa ymmärretään. Saaliseläin naamioituu jotta saalistaja ei huomaisi tätä, ja toisinpäin. Jotkut eläimet naamioituvat myös oman lajinsa edustajilta. Koska ihmisellä ei ole juuri luontaisia vihollisia, muiden ihmisten lisäksi, ja koska ihmistä moinen naamio ei petkuta, olin aina kuvitellut naamion vain koristeeksi. Kuten riikinkukon pyrstö. 

Tarkastelin naamioita seinällä, muiden koriste-esineiden rinnalla. Tämä rauhoitti mieltäni. Ei sillä, että mieleni olisi ollut jotenkin erityisen rauhaton, mutta ajatus naamioiden muodosta ja merkityksestä tuntui tyynnyttävän jotain sisälläni. 

Jatkoin usean samanlaisen illan tapaan artikkelien lukemista. Olin keittänyt itselleni yrttiteetä jossakin vaiheessa iltaa, mutta vielä myöhään yöllä siitä suurin osa oli mukissa nyt jo jäähtyneenä. Nojatuolissa istuessani sain äkkiä ajatuksen, jonka uskoin tuottavan läpimurron. Tämä ei ollut poikkeuksellista, sillä sain tällaisia ajatuksia usein. Kirjoitin osan ajatuksestani ylös paperille, lukemani artikkelin marginaaliin ja menin nukkumaan. 

Seuraavana päivänä palasin töihin. Tämä on varmaa, mutta se, tapahtuiko kaikki sen jälkeinen juuri seuraavana päivänä, vai oliko välissä mahdollisesti useampiakin muita päiviä, ei ole varmaa. Se voisi olla merkityksellistä, mutta tapahtumat jotka seurasivat, ovat ymmärrettävissä ilman tarkkaa tietoa tarkoista päivistä. Tämä on usein ajan luonne ihmisille, jotka eivät ole käyneet läpi merkittävää muutosta. 

Laboratoriossa olimme onnistuneet eristämään Karhukaisilta useita proteiineja ja entsyymejä, joiden rooli kryptobioosin aikaansaamisessa oli ratkaiseva. Tutkimusprojektimme rahoitus oli varmistunut aiempien löydösten ansiosta ainakin pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta Dekaani oli esittänyt ensin toiveen, sitten vaatimuksen, että rahoitusta pitäisi hankkia vielä lisää. Vaikka jo nyt saamillamme varoilla voitiin maksaa palkat ja tarvikkeet, tarvittiin rahaa myös muuhun. Mihin muuhun, siitä en ollut koskaan viitsinyt ottaa selvää, mutta oletettavasti asiat olivat tärkeitä. 

Ideani oli melko yksinkertainen. Tietyt proteiinit laskostuivat sopivalla tavalla ja saivat aikaan ketjureaktion, joka yksi askel kerrallaan pysäytti lähes kaiken aineenvaihdunnan. Tämä prosessi oli kuitenkin täysin käännettävissä, sopivilla ympäristön muutoksilla tarkalleen sama reaktio tapahtui takaperin ja aineenvaihdunta palasi normaaliksi. Olimme saaneet muutoksen aikaan karhukaisten lisäksi jo sukkulamadoilla, ja seuraavaksi olimme tutkimassa miten muutos saadaan aikaan niveljalkaisilla, ja, ehkä lopulta myös selkärankaisilla. 

Lounastauolla menin semiootikkoystäväni kanssa syömään. Lounaalla ei tarjottu papuja, mikä oli ystävälleni suuri pettymys. Linssejä toki oli, ja koetin selittää että linssit ovat yhtä läheistä sukua hänen niin halajamilleen härkäpavuille kuin soijapavutkin, mutta tämä ei tyydyttänyt häntä.  Myöskään ravintosisällöllinen tarkastelu ei häntä tyydyttänyt. 

- Papujen merkitys on muussa kuin biologiassa tai ravitsemuksessa. 

- Hiukan niin kuin naamioiden?

- Juuri niin. Kyse on siitä, mitä härkäpapu merkitsee minulle. Sen olemuksessa. 

- Tämä aihe kiehtoo minua suuresti, mutten voi sanoa ymmärtäväni. 

Aihe toden totta kiehtoi minua, sillä olin alkanut huomata merkitysten voiman. Jos papu voisi olla niin väkevä symboli, ja naamion merkitys voisi olla siinä miltä se näyttää sisältäpäin, ehkä karhukaisten arvoitus voisi avautua minulle. Uskoin päässeeni jonkin todella merkittävän jäljille. 

Karhukainen Osa 1.

On aamu, en tiedä mitä kello edes on. Mutta aurinko alkaa nousta. Tiedän sen, vaikka verhot ovat visusti kiinni. Pienistä raoista näkyy ohut juova valoa, vaikka se onkin vielä himmeää. Istun hiljaa tuolissani ja teen hengistysharjoitusta. Vedän ilmaa sisään, tunnen kuinka se täyttää keuhkoni, keskityn siihen tunteeseen. Hoen itselleni "huomaan, että havaitsen hengityksen". Toisinaan ajatukseni harhailee, ja lempeästi palautan huomioni hengitykseen. Huomaan että hengitän sisään. Huomaan että minulla on ajatuksia, annan niiden mennä ohi, totean niiden olemassaolon, mutta valitsen, että havainnoin tietoisesti nimenomaan hengitystäni. 

 Odotan. En tietoisesti, mutta odotan silti. Vaikka keskityn hengitykseeni, kehoni tietää että odotan. Tämänkin ajatuksen havaitsen, hyväksyn, nimeän, ja annan sen sitten mennä. Odotus tuntuu kehossani, sillä olen odottanut koko yön. Tämänkin ajatuksen huomaan, muodostan päättelyketjun vaikka yritän olla tietoisesti ajattelematta. Näin aivoni toimivat. Tiedostan tämän ajatuksen, ja sen, mitä olen. Sen, mitä minusta on tulossa. Hengitän. Pian. Hyvin pian.

Luku 1. Ennen muutosta. 

Muutos on väistämätöntä.
Muutos on vakio.- Benjamin Disraeli

Kuljin ennen autolla työmatkani. Joka aamu kuuntelin radiosta erilisia tyhjänpäiväisiä ohjelmia vailla sisältöä. Joka aamu kuuntelin uutiset, aiheet menivät ja tulivat, korvasta sisään, toisesta ulos. Kuten äitini sanoi.  Musiikki katkoi uutisten ja merkityksettömän hölötyksen. Työmatkani reitti oli sama joka aamu. Pihatieltä oikealle, mäki alas, oikealle entiselle valtatielle, vasemmalle liitostielle, liityntä moottoritielle, puuduttavaa hurinaa viisitoista minuuttia, ulos liittymästä, muutamat liikennevalot ja kääntyminen parkkipaikalle.

Laboratoriossani oli kylmä. Näin piti tietenkin olla, sillä muutoin näytteet olisivat pilaantuneet. Olin päässyt asemaani kovalla työllä, tuurilla, ja sillä että kukaan muu ei sitä oikeastaan olisi halunnut. Tutkimuksemme oli melkein kaikille muille merkityksetöntä, mutta koska tuloksia toisinaan julkaistiin maailmankuuluissa lehdissä, johtoporras oli tyytyväinen. Kylmä siellä silti oli, sekä termodynaamisessa että kuvaannollisemmassakin mielessä.

Pelasimme oikeastaan vain peliä, jossa palkintona oli se, että sai pysyä pelissä. Joku joskus oli laittanut musiikin soimaan, ja kiersimme tuolien ympärillä. Välillä musiikki pysähtyi ja istuimme alas. Joku jäi aina ilman istumapaikkaa, sillä tuoleja oli vähemmän kuin leikkijöitä. Hyvästelimme seisomaan jääneen, toivotimme onnea, sanoimme kauniita sanoja, ja totesimme hänen olleen yksi parhaista. Aina välillä joku toi lisää tuoleja ja lisää pelaajia. Aina kuitenkin vähemmän tuoleja kuin pelaajia.

Kaapeissa oli soluviljelmiä ja sammalta. Aina paljon sammalta. Pidin sammaleen hajusta. Pidän siitä vieläkin, sillä se on aina muistuttanut minua syksyisestä metsästä. Metsä merkitsee rauhaa muista ihmisistä.  Sammaleet olivat siellä siksi, että karhukaisemme viihtyivät niissä. Ne lisääntyivät ja niiden aineenvaihdunta oli korkealla, kun ne saivat elää sammaleella.  Ne eivät välittäneet kylmästä. Eivät ne kuumastakaan olisi välittäneet, itse asiassa, karhukaiset eivät olisi välittäneet yhtään mistään. Juuri siksi me niitä tutkimmekin.

Karhukaisesta voidaan sanoa monta asiaa. Ihmiset, jotka tietävät vähän näistä olennoista, usein muistavat todeta niiden poikkeuksellisen sitkeyden; miten ne kestävät säteilyä tai kuumuutta, kuivuutta, nälkää, kylmää, tai jopa tyhjiötä. Tämä on kaikki toki totta, mutta se on vain osatotuus. Se on insidentaalinen, yhteensattuman vuoksi ilmenevä ominaisuus. Karhukaisten todellinen supervoima piilee siinä, että ne eivät piittaa muutoksista.

Meille karhukaisten tutkiminen oli tärkeää, koska meidän piti kirjoittaa niistä papereita. Siksi meille maksettiin. Mutta juuri tämä totaalinen piittaamattomuus oli se, mikä minut sai niitä tutkimaan.

Tiettynä aamuna, enkä osaa sanoa näin jälkikäteen, mikä tietty aamu se oli, mutta sitä se oli aivan tietty aamu, ei siis mikä tahansa aamu, sain puhelun pian laboratorioon saavuttuani. Takkini tuoksui sammaleelle, sen muistan hyvin. Samoin muistan kuinka sormiani kolotti laboratorion kylmyys. Kylmyys ei ollyt hyytävää, ainoastaan epämukavaa, mutta toisina aamuina se kohmetti sormeni ja aiheutti kolutusta. Juuri sellainen tuo aamu oli.

- Päivää. Oletteko te Karhukaisryhmän vastaava tutkija?
- Olen kyllä. Mitä asianne koskee?
- Olisin tekemässä juttua valtakunnalliseen lehteen. Haluaisin haastatella teitä henkilökohtaisesti.
- Ymmärrän.
- Onnistuuko haastattelu huomenna, kello kaksitoista?
- Kyllä.

Sanoimme muutakin, mutta yksityiskohdat ovat jo kauan sitten unohtuneet. Jokin puhelussa sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, mutta siinä oli myös jotain uhkaavaa. Ikään kuin pelisäännöt olisivat äkkiä muuttuneet. Tunsin aina syvää epäluuloa toimittajia kohtaan, sillä en koskaan uskonut näiden kykyyn kirjoittaa todellisista asioista. Uskoin aina, että ihminen kirjoittaa viime kädessä aina itsestään, vaikka verhoaakin tarinansa faktan, fiktion, tai vaikkapa tutkimussuunnitelman muotoon. Uskoin niin ennen, mutten usko niin enää, sillä olen sittemmin nähnyt miten asioista kirjoitetaan ulkopuolelta, objektiivisesti.

Tapasin toimittajan lounasaikaan seuraavana päivänä. Tuokin päivä oli aivan tietty päivä, sillä sinä päivänä laitettiin liikkelle tapahtumaketju joka johti muutokseen. Tiedän tämän kuitenkin vain jälkikäteen, joten en voi sanoa että se päivä olisi silloin ollut erityinen. Tämä on myös erityisyyden luonne; tiedämme jonkin asian eritykseksi vain sen jälkeen kun sen merkitys on meille paljastunut.

Istuimme toimittajan kanssa syömässä. Olen unohtanut mitä söin, mistä olen kiitollinen itselleni. Tämä unohdus mahdollistaa minun keskittyä muihin yksityiskohtiin. Esimerkiksi toimittajan käsineisiin, joiden pääasiallinen materiaali oli suklaanruskeaa nahkaa, ja joiden kämmenselässä oli kolme saumaa. Ne olivat kuin sarjakuvasta. Toimittajan kysymykset olivat arkisia ja paljastivat syvän kuilun välillämme. Olin jo kauan sitten luopunut ajatuksesta, että voisin saada ihmiset ymmärtämään ajatuksiani. Vähemmän aikaa oli kulunut siitä kun asia oli lakannut vaivaamasta minua, mutta niin joka tapauksessa oli jo tapahtunut.

Vastasin kysymyksiin tietoisena siitä, että mitä ikinä toimittaja tulisikaan kirjoittamaan, hän ei kirjoittaisi karhukaisista, vaan itsestään, sillä tämä on ihmisen luonto. Tai siis, näin uskoin. Kun nyt ajattelen tuota päivää ja sitä tunnetta joka minulla oli, minut valtaa hämmennys, sillä pystyn hetkellisesti näkemään kaksi erilaista maailmaa. Ensimmäisessä ihmiset eivät ymmärrä toisiaan kuin ohimenevinä häivähdyksinä. Toisessa heidän välillään vallitsee todellinen yhteisymmärrys.

-... Siis, karhukaisten genomi on omanlaisensa, eikä muistuta ihmisen genomia lainkaan?
- Tämä on harhaanjohtavasti sanottu. Sama koodihan on kaikissa maapallon eliöissä. DNA on rakenteellisesti samanlaista kaikissa eliöissä. Kaikissa eliöissä esiintyy samat neljä emästä, mutta sekvenssi on erilainen.
- Ihmiset ja karhukaiset siis ovat läheistä sukua?
- No eivät niinkään. Karhukaiset kuuluvat omaan pääjaksoonsa. Ne ovat monisoluisia eläimiä, mutta eivät läheisempää sukua ihmisille kuin hyönteiset tai hämähäkkieläimet.
- Ymmärrän.

Epäilin ymmärrystä, mutta hyväksyin tämän. Toimittaja kosketteli pöydälle asettamiaan käsineitä toistuvasti. Vaikken muista mitä söimme ruoaksi, muistan nahkan tuoksun, joka hanskoista kantautui nenääni. Hanskojen täytyi olla melko uudet.

- ... Ja siksi karhukaiset ovat mielenkiintoisa, sillä jos ymmärrämme nämä mekanismit, voimme ymmärtää miksi ihminen ei siedä samoja olosuhteita.
- Voidaanko siis sanoa, että jos tutkimuksenne onnistuu, niin voimme tehdä myös ihmisistä esimerkiksi säteilyn kestäviä?
- En tiedä voidaanko näin sanoa, mutta voimme ehkä vastata tähän kysymykseen paremmin jos tutkimuksemme paljastaa nämä mekanismit.

Karhukaisen yksi erityispiirre on, että kun karhukainen kuoriutuu munasta, sen solut eivät enää jakaannu. Kaikilla aikuisilla on sama määrä soluja, ja ne kasvavat vain lisäämällä solujen tilavuutta. Yleisin karhukaislaji tutkimuksissamme oli Milnesium tardigradum. Se ei ollut suosikkini, mutta se oli rahoittajamme suosikki.  Biologit kuvittelevat olevansa vitsikästä sakkia, ja tästä syystä Milnesium suku on saanut nimensä Nalle Puh:in kirjoittajan mukaan. M. tardigradum ei kuitenkaan muistuta, nimestään huolimatta juurikaan tuota joviaalia, lapsille tuttua karhua.

Joka tapauksessa nämä Nallet, kuten me niitä kutsuimme, olivat mikroskoopin alla ja niiden aineenvaihduntatuotteita prosessoitiin laboratoriossamme loputtomiin. Soluviljelmissä ja pakastimissa pyöriteltiin ihmisten ja karhukaisten kemikaaleja ja soluja. Rahoittajamme toivoi meidän löytävän kemikaalin joka mahdollistaa kryptobioosin, tuttavallisemmin, horroksen. Nallet pystyvät kuivattamaan elimistönsä ja nukkumaan vuosikaudet vain herätäkseen virkeinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tämän olin toki kertonut toimittajalle tuonakin päivänä, mutta nämä osoittautuivat epäolennaisiksi asioiksi. Kuvittelin että toimittajan epätyypilliset kysymykset olisivat johtuneet tämän ymmärtämättömyydestä. Olin oikeassa vain osittain.

Toimittaja maksoi lounaamme. Sen muistan hyvin, sillä muistan vastustaneeni tätä. Yksi elämäni tärkeimpiä ohjenuoria on aina ollut, että ei ole olemassa ilmaista lounasta. Niinpä, jos toimittaja kerran tarjosi minulle lounaan, joutuisin jotenkin maksamaan siitä. Mutta tämä vakuutteli että se, että vastasin kysymyksiin oli jo riittävä maksu.  Palasin laboratoriooni karhukaisten ja tutkimusteni pariin kylläisenä.

Postmoderni Pinokkio, eli Blade Runner 2049, Ex Post

Kävin katsomassa Blade Runner 2049:n viime perjantaina Suomen ensi-illassa. En halua spoilata elokuvaa, joten joudun hieman jarruttelemaan analyysissani. Laitan tähän kuitenkin spoilerivaroituksen heti alkuun, sillä osa siitä mitä sanon, saattaa paljastaa liikaa joidenkin mielestä.

Elokuva avautuu heti kättelyssä päähenkilön tehtävään. Kuten aiemmin, Blade Runnerit ovat replikanttien metsästäjiä, kovaksikeitettyjä, ammattimaisia poliiseja joilla ei ole mitään tunnontuskia saattaa eläkkeelle näitä pseudoihmisiä. Kuten aiemminkin, maapallo on synkkä, saastunut paikka, josta vauraat ihmiset pakenevat toisille planeetoille. Jäljellä on hyvin pitkälti samanlainen kyberpunk-dystopia kuin aiemminkin.

Visuaalisesti maailma on edellistä synkempi, ja sitä kuvataan laajemmalla skaalalla. Tämä on osin todella upeaa, ja symboliikkaa ei puutu tästäkään. Kritiikkinä totean, että materiaalia maailmanrakennukseen on niin paljon, että vaikka se tässä pystyykin vakuuttamaan katsojan siitä että koko maailma on synkkä ja kolkko, siitä puuttuu alkuperäisen raikas ja symbolinen estetiikka; tarkoitan että estetiikka pelaa alkuperäisen säännöillä. Valojen käyttö on luovaa, mutta valitettavasti silti se lepää alkuperäisen harteilla. En voi sanoa että tämä on negatiivinen seikka, mutta Blade Runner oli vuonna 1982 huikealla tavalla uraa uurtava valon käytössä ja symboliikassa. Blade Runner 2049 tekee samat asiat -- ja enemmän ja paremmin -- mutta ei lähde uusille urille. Ei sellaista voi elokuvalta tietenkään odottaakaan; jokainen elokuva, edes jokainen mestariteoskaan, ei voi uudelleenmääritellä kokonaista genreä.

Juuri tästä puhuin aiemmin, kun sanoin että tiedän pettyväni. En tietenkään odottanut että visuaalinen ilme olisi järisyttänyt koko scifi/kyberpunk- elokuvagenren perusteita samalla tavalla kuin Blade Runner. En edes tiedä mitä odotin, mutta tiesin ettei mikään voi "täydentää" sitä mitä toivoin.

Käsikirjoitusta oli jossakin kritisoitu; tähän en ryhdy. Mielestäni se oli erinomainen. Tarina ammentaa samoista teemoista kuin Blade Runner, siitä huolimatta että alkuperäinen tyhjensi pajatson. Se puristaa tematiikasta enemmän irti kuin osasin oikeasti odottaa. Aivan kuten alkuperäinenkin, tämä on tutkielma ihmisyydestä ja identiteetistä. Ei ole reilua, jossain mielessä, kasata odotuksia jatko-osalle myöskään käsikirjoituksen innovatiivisuudessa, jos edellinen on esittänyt kysymykset siitä, mitä on olla ihminen, niin nerokkaasti. Silti tässä näkökulma on raikas. Onko replikanteilla "sielua"?

Tämä kysymys on syvällinen ja sitä luodataan enemmän kuin ehkä moni elokuvaa syvällisyyden puutteesta kritisoinut edes huomasi. Aivan kuten ensimmäinen Blade Runner vaati minulta vuosikausien kypsyttelyn ennen kuin se todella alkoi avautua, myös tämä tulee vaatimaan useamman katsomiskerran. Symboliikkaa on todella paljon. Siinä missä Blade Runner käytti varsin rajattua repertuaaria symboleita: Silmät (sielun peili), valo ja varjo sosiaalisen aseman symboleina, veri -- vain Deckard ja replikantit vuotavat verta alkuperäisessä elokuvassa -- jne, 2049 tuuppaa jokaiseen otokseen ja kohtaukseen useamman väkevän symbolin.

Näistä symboleista kiertyy tarinoita tarinoiden sisään loputtomasti. Pystyin yhdellä katsomiskerralla löytämään ainakin kolme luentaa elokuvasta, ja tämä siitä huolimatta että keskityin lähinnä imemään sisään näyttävät visuaaliset efektit. Päällimäisenä tarinana on Pinokkio, sätkynukke joka uskoo ja toivoo olevansa oikea poika.  Pinokkio, joka etsii oikean ja väärän,  hyvän ja pahan välistä eroa, ja jonka hartain toive on tulla oikeaksi pojaksi. Symboliikkaa on paljon; Pinokkio ei ehkä ole tehty puusta, mutta puiset esineet ja puusta veistetyt muistot kantavat tarinaa alusta loppuun; Puu elämän symbolina, kuollut puu, veistetty puu, puuhun kaiverretut muistot.





Tarina on tietenkin myös dystopinen kyberpunk-trilleri, melko tyypillinen "manhunt"- tarina pintapuolisesti. Tämä tarina on kuitenkin suurimmalta osin hyvin kerrottu ja melko innovatiivinen. Se ei ole vaikea, aivan kuten alkuperäisen Blade Runnerin tarina ei ollut vaikea vaan "etsi ja tuhoa". Tässä on samaa kovaksikeitettyä tyyliä, paljon samaa, mutta myös paljon eroja. "Juonena" ymmärrettynä tarinoiden erot ovat toki merkittävät, mutta jos syvällisyyttä etsii tästä tai ns juonenkäänteistä "plot twisteistä", niin pettyy. Ja tässä on kritiikkini toinen aihe: Ei olisi tarvinnut pettää. Tarina itsesssään antaa ainekset aivan huikealle kerronnalle, jota suuren osan elokuvasta seurataankin. Mutta kun se on kerran pilattu selittämällä liikaa, sitä ei valitettavasti voi pelastaa. Suurin tragedia tässä on, että tämä osa elokuvasta olisi voitu pelastaa leikkauspöydällä. Leikkamalla tarina paremmin olisi saatu nostettua elokuva todella omaan luokkaansa, ei ehkä alkuperäisen ohi tai rinnalle, vaan omaan kategoriaansa. Ja yksinkertaisesti jättämällä tarinasta osia pois. Tarina punotaan yhteen hieman ennen loppua sormea osoittamalla eli -- tämä todella on hirvittävää -- väläyttämällä aiemmin näytettyä kohtausta juonenkäänteen alleviivaamiseksi. Minulle tämä oli kuin joku olisi läikyttänyt punaviiniä erittäin taidokkaalle ja käytännössä virheettömälle afgaanimatolle. Tunsin itseni petetyksi ja älykkyyteni loukatuksi.




Kolmas tarina on sosiologinen, ekologinen ja taloudellinen tutkielma vieraantuneisuudesta. Jared Leto Niander Wallacena vetää sopivasti tai ehkä jopa vähän liikaakin ylinäyttelemisen puolelle. Leto ammentaa hullun, sosiopaattisen taustapirun peruskuvastoa. Tämä hahmo kuitenkin jää sivuun aivan eri tavalla kuin Tyrrell alkuperäisessä tarinassa, ja tämä on mielestäni hyvä asia. Wallacen rooli tarinassa on etäännytetty, subliimi, ja vuorovaikutus tapahtumien kanssa epäsuoraa ja ohutta. Tämä on tarkoituksellista ja avaa elokuvaan tason jota ilman tätä etäännytystä ei voisi nähdä. Elokuvassa kaikki toimijat ovat tällä tavalla joka etäisiä narujen vetelijöitä (sic!) tai sätkynukkeja jonkun muun tarinassa.

Nämä kolme tarinaa kietoutuvat yhteen ja koskettavat toisiaan useassa eri yhteydessä. Elokuva ei ole helposti pureskeltava, vaikkei mikään näistä tarinoista ole itsessään vaikea. Epäilen että avaimia on useampia muitakin, mutten vain löytänyt niitä ensilukemalta. Ja ehkä tämä voidaan jo laskea elokuvan tappioksi, sillä se on todella pitkä. Liki kolmetuntisenakaan se ei kertaakaan tuntunut tylsältä, mutta kun kaiken sen kokeminen mitä elokuva tarjoaa ei onnistu yhdellä katsomiskerralla, se vaatii katsojalta paljon aikaa ja panostusta.

Ensimmäisenä päivänä elokuvan jälkeen olin valmis antamaan sille neljä tähteä viidestä. Nyt, kun olen sulatellut sitä, joudun toteamaan, että se on kuin onkin viiden tähden elokuva, huolimatta tuosta kammottavasta alleviivauksesta joka lähes pilasi tarinan. Kyllä se oli mestariteos silti.

Blade Runner 2049

Blade Runner kuuluu elokuvana omassa luokittelussani ehdottomasti top-5- kategoriaan, ja on mahdollista että se on jopa paras koskaan näkemäni elokuva. En edes tiedä, miksi se on mielestäni niin hyvä. Jollakin tapaa elokuvan estetiikka, dialogin vähäeleisyys, elokuvan yleinen ilottomuus ja hengellisyys vetoavat minuun.

Jos joku lukijoistani ei ole elokuvaa nähnyt, niin olen hyvin pahoillani puolestanne. Elokuva kertoo näennäisesti Los Angelesin poliisin erikoisyksikön "Blade Runnerien" entisestä jäsenestä, Rick Deckardista, joka kutsutaan eläkkeeltä hoitamaan vielä yksi tehtävä. Blade Runnerit ovat poliiseja, joiden tehtävänä on metsästää keinotekoisia ihmisiä, replikantteja, jos nämä lähtevät karkuteille.

Elokuvan visuaalinen ilme oli sen ilmestymisvuonna 1982 huikea saavutus. Elokuvaa on uudelleenmasteroitu, mutta alkuperäisenkin visuaalinen ilme on edelleen ajattoman vaikuttava; teknologia vaikuttaa toki varsin retrolta, mutta se ei ole elokuvassa lainkaan pääosassa. Elokuvan kerronnallinen vähäeleisyys tekee siitä joillekin puuduttavan katsottavan, mutta itse pidän elokuvasta juuri sen pohdiskelevan viipyilevyyden ansiosta. Itse juoni ei ole monimutkainen, mutta se on silti hyvin monikerroksinen tutkielma ihmisyydestä, tunteista, ajatuksista, muistoista ja empatiasta. Olen nähnyt elokuvaa kritisoitavan esimerkiksi sanomalla ettei siinä ole todellista syvyyttä, mutten vaan ymmärrä miten köyhässä mielenmaisemassa sellainen ihminen elää joka ei syvyyttä näe.

Joka tapauksessa, rima jatko-osan suhteen on korkea; voisin jopa sanoa että se on mahdottoman korkea. Tiedän pettyväni, kun perjantaina menen katsomaan Blade Runner 2049:n. Tiedän sen siitä, ettei mikään elokuva voi tuottaa sitä elämystä jonka minä, ehkä vuonna 1994, katsoessani Directors Cut- versiota ensimmäisen kerran oivalsin että elokuvassa on samanaikaisesti useampi tulkintatapa. Olen pari arvostelua elokuvasta lukenut. Ohjaaja oli pyytänyt kriitikkoja kommentoimasta juonta juonipaljastusten välttämiseksi, enkä tiedä elokuvan tapahtumista mitään. Mutta kaikesta päätellen jatko-osalla on mahdollisuus olla omanlaisensa mestariteos. Jollekin muulle; jollekin, jolle alkuperäinen Blade Runner ei ole ollut formatiivinen kokemus.

En kuulu niihin, joiden mielestä jatko-osat ovat aina huonoja. Esimerkiksi Star Wars- elokuvasarjan -- en ole mikään fani, mutta tietysti nörttinä katsonut kaikki "kaanonin" elokuvat -- paras osa on mielestäni toinen osa (eli virallisesti Episodi 5). En myöskään ole sitä mieltä että kirjojen inspiroimat elokuvat ovat huono asia, tai että kirjaa ja elokuvaa olisi syytä verrata. Blade Runnerin kohdalla myönnän että minulla on erikoinen tilanne; Olen suuri Philip K Dickin ihailija; A Scanner Darkly ja The Man in The High Castle ovat erittäin hyviä kirjoja, samoin lukuista muut Dickin romaanit. En kuitenkaan ole koskaan lukenut Do Androids Dream of Electric Sheep:iä. Mahdollisuus olisi ollut, mutten jotenkin ole uskaltanut rikkoa illuusiota. Ehkä nyt olisi aika.

Tähtireki

Edellisen Star Trek- televisiosarjan, Star Trek: Enterprisen, loppumisesta on kulunut jo 12 vuotta. Tämä on ollut verraten pitkä aika ilman jatkuvaa Star Trek- televisiosarjaa, kun vihdoin reilu kaksi viikkoa sitten aloitti Star Trek Discovery. Aloitin katsomaan Discoveryä heti sen ilmestymispäivänä. Odotukseni olivat maltilliset. Olin alun perin pettynyt Enterpriseen, mutta lämpenin sille hiljattain hieman, joten aloin katsoa sitä rinnakkain Discoveryn kanssa; En kommentoi Enterprisea paljoa, koska se on ainoa sarjoista jota en ole katsonut kokonaan.

Historiani "Trekkienä" ei ole mikään kovin kummoinen; Olen toki nörttinä tietoinen isosta osasta "kaanonia", katsonut kaikki elokuvat ja -- kuten todettu, Enterprisea lukuunottamatta -- kaikki sarjat useampaan kertaan.

Alkuperäinen Star Trek-televiosiosarja oli lapsena minulle hyvinkin tärkeä. Katsoin sen aina kun se televisiosta tuli. Tuolloin en ollut tietoinen tuotantokauden tms käsitteestä, enkä ajatellut koko asiaa sen kummemmin; katsoin jaksoja sitä mukaa kun niitä tuli televisiosta. Käsittääkseni Suomessa sarjaa esitettiin myös varsin satunnaisessa järjestyksessä, joten mitään jatkumoa ei olisi ehkä voinutkaan havaita. Tästä ei sinänsä ollut sen kummemmin haittaa katsojalle, sillä sarjassa oli kovin vähän mitään jatkuvuutta jaksojen välillä; jokainen jakso palautti enemmän tai vähemmän status quon lopussa. Jos näin ei käynyt, kyseessä oli yleensä kaksiosainen jakso.

Todellinen herääminen itselläni tapahtui kuitenkin vasta TNG:n myötä. Siinä missä alkuperäinen sarja oli sosiaalisesti uskalias lähinnä siinä mielessä että komentosillalla oli nainen (vieläpä mustaihoinen) ja että aluksen päällystö oli oman aikansa mittapuun mukaan monikulttuurinen (jopa interplanetaarinen!), TNG vei asetelman pidemmälle maalaamalla kokonaisen utopistisen, niukkuudenjälkeisen yhteiskunnan, jossa ihmiset tavoittelevat korkeampia ideaaleja.  Ja tietysti kun tämä epäonnistuu, ratkaisevat ongelmia järeillä aseilla, mutta tämä nyt on sivuseikka.

TNG:n myötä alkoi 18 vuoden ajanjakso, jonka aikana pyöri koko ajan vähintään yksi, ja vuosina 1993--99 peräti kaksi sarjaa samanaikaisesti. Itselleni TNG oli sarjoista se, jonka miehistö tuli eniten "tutuksi" ja jonka seikkailut jäivät eniten mieleen; katsoin sarjan uudelleen alusta loppuun vuonna 2004, kun poikani syntyi; samaan jatkumoon katsoin myös kaikki jaksot DS9:stä ja lopulta myös Voyagerista (pääsin sen loppuun ehkä vuonna 2007), sillä noiden sarjojen kohdalla minulta oli jäänyt joitain yksittäisiä jaksoja näkemättä 90-luvulla.

DS9:ssä oli ehkäpä kunnianhimoisin "pitkän kaavan" osalta, ja siinä oli selkeästi eniten jatkuvuutta sarjoista. Enterprise tosin toi kolmannella esityskaudella yhden pitkän juonikaaren, mutta DS9:n teemat ja tapahtumat kantoivat useamman esityskauden yli; Benjamin Siskon henkilön kehitys "messiaaksi" periaattessa aivan ensimmäisestä viimeiseen jaksoon saakka.

Ensimmäisten kolmen jakson perusteella vaikuttaa siltä, että Discovery on pääosin uskollinen kaanonille. Joitain poikkeamia, tai ainakin toistaiseksi selittämättömiä ilmiöitä, on, kuten esimerkiksi Klingonien ulkonäkö; Klingonit olivat alunperin ajateltu "aasialaisen" näköisiksi, lähinnä mongoleiden kaltaiseksi sotaisaksi roduksi. Myöhemmin kuvastoa -- ja Klingonien ulkonäköä -- muokattiin enemmän "vieraaksi", mutta esimerkiksi vaatetuksesta tehtiin "sotaisan" näköinen käyttäen hyvin pitkälti samurai-kuvastoa muistuttavaa muotokieltä.  Klingonien ihonväri tummeni myös huomattavasti TNG:n ja DS9:n myötä.

DS9:ssä kommentoitiin ulkonäköeroa kuitenkaan antamalla mitään selitystä. Selitys eriävälle ulkonäölle esitettiin Enterprisessa, missä annettiin ymmärtää, että TOS-aikakauden enemmän ihmismäiset Klingonit kärsivät viruksesta joka muokkasi näiden ulkonäköä ihmisten kaltaiseksi; myöhemmin sitten tästä päästiin eroon. Koska Discovery sijoittuu ajallisesti Enterprisen jälkeen mutta ennen TOS:ia, on jonkinlainen jatkuvuusongelma nähtävissä siinä, että Klingonit Discoveryssä ovat, jos jotain vielä enemmän muhkurapäisiä. Myös ihonväri on entisestään tummentunut, ja Klingonien lajinsisäinen rasismi vaaleaihoisempia Klingoneita kohtaan tuodaan esille heti alussa.

Yleisestiottaen Trek-maailma, kuten kaikki muukin Scifi, kiikkuu aina kahden ääripään välillä tällaisissa identiteettipoliittisissa kysymyksissä. Yhtäältä Star Trek on häpeilemättömän liberaali ja poliittisen hyperkorrekti, naisineen, etnopositiivisuuksineen ja seksuaalivähemmistöineen. On jotenkin merkillepantavaa että siinä missä 60-luvun lopulla oli shokeeraavaa edistyksellisyyttä näyttää televisiosarjassa valkoisen miehen ja mustan naisen suudelma, vastaavat "rotujenväliset" ihmissuhteet melko nopeasti valtavirtaistuivat, kunnes ne 2000-luvulle tultaessa olivat standardikuvastoa. Kuitenkin identiteettipolitiikan lyötyä läpi, tällaista kuvastoa on alettu "edistyksellisissä" piireissä katsoa hieman kieroon, ja soraäänet alkavat jo huudella että tällaiset suhteet ovat rasistisia, ja riistävät identiteetin "rodullistetuilta" osapuolilta.

Toisaalta Scifikuvaston pintaa ei yleensä paljon tarvitse raaputtaa, kun alta jo paljastuu ihan perinteisiä rasistisia asenteita. Klingonit ehkä kirjoitettiin uudelleen, mutta samuraipukuun puetut neekerit, jotka puhuvat arabiaa, ei vaan klingonia, nyt eivät ole oikeastaan yhtään vähemmän rasistista kuvastoa kuin tuuheakulmakarvaiset mongolit joilla on venäläinen aksentti. Ferengien isot korvat ja loputon rahanhimo eivät nekään olleet mitään kovin hienovaraista kuvastoa.  Ja kun mennään sinänsä hyperkorrektin Trek-maailman ulkopuolelle, esimerkiksi Babylon 5 (sarja josta pidin kovasti itse) oli täynnä kaikenlaisia typeriä alieneita joilla oli milloin potta päässä milloin kummallisen värinen iho.

Nämä sarjat perustuvat kuvastoon joka ammentaa inhimillisistä ennakkoluuloista joita meillä kaikilla ihmisillä on, mutta siirtää ne vain "kauemmaksi", tyystin eri lajeihin korostaakseen yleistä humanismia ja ihmisyyden olemusta. Tämä ihmisyys kuitenkin jumissa varsin kapeaan ihmisten kultuuripiiriin.

Tunnustaudun tässä nurkkapatriootiksi ja "kultuurirasistiksi", sillä tämän kulttuurin kasvattina allekirjoitan tämän. En edes jaksa hävetä sitä, että jokseenkin liberaalina ja jokseenkin humanistina katson että omat arvoni yksinkertaisesti ovat paremmat kuin klingonien, ferengien tai romulaanien. No, vulkanuslaiset voivat tässä olla poikkeus. Ehkä me voimme ottaa heistä vähän enemmän mallia.

Mutta Discovery, siitä en vielä ole muodostanut mielipidettä. Katsokaa itse. Qapla'.