Karhukainen Osa 1.

On aamu, en tiedä mitä kello edes on. Mutta aurinko alkaa nousta. Tiedän sen, vaikka verhot ovat visusti kiinni. Pienistä raoista näkyy ohut juova valoa, vaikka se onkin vielä himmeää. Istun hiljaa tuolissani ja teen hengistysharjoitusta. Vedän ilmaa sisään, tunnen kuinka se täyttää keuhkoni, keskityn siihen tunteeseen. Hoen itselleni "huomaan, että havaitsen hengityksen". Toisinaan ajatukseni harhailee, ja lempeästi palautan huomioni hengitykseen. Huomaan että hengitän sisään. Huomaan että minulla on ajatuksia, annan niiden mennä ohi, totean niiden olemassaolon, mutta valitsen, että havainnoin tietoisesti nimenomaan hengitystäni. 

 Odotan. En tietoisesti, mutta odotan silti. Vaikka keskityn hengitykseeni, kehoni tietää että odotan. Tämänkin ajatuksen havaitsen, hyväksyn, nimeän, ja annan sen sitten mennä. Odotus tuntuu kehossani, sillä olen odottanut koko yön. Tämänkin ajatuksen huomaan, muodostan päättelyketjun vaikka yritän olla tietoisesti ajattelematta. Näin aivoni toimivat. Tiedostan tämän ajatuksen, ja sen, mitä olen. Sen, mitä minusta on tulossa. Hengitän. Pian. Hyvin pian.

Luku 1. Ennen muutosta. 

Muutos on väistämätöntä.
Muutos on vakio.- Benjamin Disraeli

Kuljin ennen autolla työmatkani. Joka aamu kuuntelin radiosta erilisia tyhjänpäiväisiä ohjelmia vailla sisältöä. Joka aamu kuuntelin uutiset, aiheet menivät ja tulivat, korvasta sisään, toisesta ulos. Kuten äitini sanoi.  Musiikki katkoi uutisten ja merkityksettömän hölötyksen. Työmatkani reitti oli sama joka aamu. Pihatieltä oikealle, mäki alas, oikealle entiselle valtatielle, vasemmalle liitostielle, liityntä moottoritielle, puuduttavaa hurinaa viisitoista minuuttia, ulos liittymästä, muutamat liikennevalot ja kääntyminen parkkipaikalle.

Laboratoriossani oli kylmä. Näin piti tietenkin olla, sillä muutoin näytteet olisivat pilaantuneet. Olin päässyt asemaani kovalla työllä, tuurilla, ja sillä että kukaan muu ei sitä oikeastaan olisi halunnut. Tutkimuksemme oli melkein kaikille muille merkityksetöntä, mutta koska tuloksia toisinaan julkaistiin maailmankuuluissa lehdissä, johtoporras oli tyytyväinen. Kylmä siellä silti oli, sekä termodynaamisessa että kuvaannollisemmassakin mielessä.

Pelasimme oikeastaan vain peliä, jossa palkintona oli se, että sai pysyä pelissä. Joku joskus oli laittanut musiikin soimaan, ja kiersimme tuolien ympärillä. Välillä musiikki pysähtyi ja istuimme alas. Joku jäi aina ilman istumapaikkaa, sillä tuoleja oli vähemmän kuin leikkijöitä. Hyvästelimme seisomaan jääneen, toivotimme onnea, sanoimme kauniita sanoja, ja totesimme hänen olleen yksi parhaista. Aina välillä joku toi lisää tuoleja ja lisää pelaajia. Aina kuitenkin vähemmän tuoleja kuin pelaajia.

Kaapeissa oli soluviljelmiä ja sammalta. Aina paljon sammalta. Pidin sammaleen hajusta. Pidän siitä vieläkin, sillä se on aina muistuttanut minua syksyisestä metsästä. Metsä merkitsee rauhaa muista ihmisistä.  Sammaleet olivat siellä siksi, että karhukaisemme viihtyivät niissä. Ne lisääntyivät ja niiden aineenvaihdunta oli korkealla, kun ne saivat elää sammaleella.  Ne eivät välittäneet kylmästä. Eivät ne kuumastakaan olisi välittäneet, itse asiassa, karhukaiset eivät olisi välittäneet yhtään mistään. Juuri siksi me niitä tutkimmekin.

Karhukaisesta voidaan sanoa monta asiaa. Ihmiset, jotka tietävät vähän näistä olennoista, usein muistavat todeta niiden poikkeuksellisen sitkeyden; miten ne kestävät säteilyä tai kuumuutta, kuivuutta, nälkää, kylmää, tai jopa tyhjiötä. Tämä on kaikki toki totta, mutta se on vain osatotuus. Se on insidentaalinen, yhteensattuman vuoksi ilmenevä ominaisuus. Karhukaisten todellinen supervoima piilee siinä, että ne eivät piittaa muutoksista.

Meille karhukaisten tutkiminen oli tärkeää, koska meidän piti kirjoittaa niistä papereita. Siksi meille maksettiin. Mutta juuri tämä totaalinen piittaamattomuus oli se, mikä minut sai niitä tutkimaan.

Tiettynä aamuna, enkä osaa sanoa näin jälkikäteen, mikä tietty aamu se oli, mutta sitä se oli aivan tietty aamu, ei siis mikä tahansa aamu, sain puhelun pian laboratorioon saavuttuani. Takkini tuoksui sammaleelle, sen muistan hyvin. Samoin muistan kuinka sormiani kolotti laboratorion kylmyys. Kylmyys ei ollyt hyytävää, ainoastaan epämukavaa, mutta toisina aamuina se kohmetti sormeni ja aiheutti kolutusta. Juuri sellainen tuo aamu oli.

- Päivää. Oletteko te Karhukaisryhmän vastaava tutkija?
- Olen kyllä. Mitä asianne koskee?
- Olisin tekemässä juttua valtakunnalliseen lehteen. Haluaisin haastatella teitä henkilökohtaisesti.
- Ymmärrän.
- Onnistuuko haastattelu huomenna, kello kaksitoista?
- Kyllä.

Sanoimme muutakin, mutta yksityiskohdat ovat jo kauan sitten unohtuneet. Jokin puhelussa sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, mutta siinä oli myös jotain uhkaavaa. Ikään kuin pelisäännöt olisivat äkkiä muuttuneet. Tunsin aina syvää epäluuloa toimittajia kohtaan, sillä en koskaan uskonut näiden kykyyn kirjoittaa todellisista asioista. Uskoin aina, että ihminen kirjoittaa viime kädessä aina itsestään, vaikka verhoaakin tarinansa faktan, fiktion, tai vaikkapa tutkimussuunnitelman muotoon. Uskoin niin ennen, mutten usko niin enää, sillä olen sittemmin nähnyt miten asioista kirjoitetaan ulkopuolelta, objektiivisesti.

Tapasin toimittajan lounasaikaan seuraavana päivänä. Tuokin päivä oli aivan tietty päivä, sillä sinä päivänä laitettiin liikkelle tapahtumaketju joka johti muutokseen. Tiedän tämän kuitenkin vain jälkikäteen, joten en voi sanoa että se päivä olisi silloin ollut erityinen. Tämä on myös erityisyyden luonne; tiedämme jonkin asian eritykseksi vain sen jälkeen kun sen merkitys on meille paljastunut.

Istuimme toimittajan kanssa syömässä. Olen unohtanut mitä söin, mistä olen kiitollinen itselleni. Tämä unohdus mahdollistaa minun keskittyä muihin yksityiskohtiin. Esimerkiksi toimittajan käsineisiin, joiden pääasiallinen materiaali oli suklaanruskeaa nahkaa, ja joiden kämmenselässä oli kolme saumaa. Ne olivat kuin sarjakuvasta. Toimittajan kysymykset olivat arkisia ja paljastivat syvän kuilun välillämme. Olin jo kauan sitten luopunut ajatuksesta, että voisin saada ihmiset ymmärtämään ajatuksiani. Vähemmän aikaa oli kulunut siitä kun asia oli lakannut vaivaamasta minua, mutta niin joka tapauksessa oli jo tapahtunut.

Vastasin kysymyksiin tietoisena siitä, että mitä ikinä toimittaja tulisikaan kirjoittamaan, hän ei kirjoittaisi karhukaisista, vaan itsestään, sillä tämä on ihmisen luonto. Tai siis, näin uskoin. Kun nyt ajattelen tuota päivää ja sitä tunnetta joka minulla oli, minut valtaa hämmennys, sillä pystyn hetkellisesti näkemään kaksi erilaista maailmaa. Ensimmäisessä ihmiset eivät ymmärrä toisiaan kuin ohimenevinä häivähdyksinä. Toisessa heidän välillään vallitsee todellinen yhteisymmärrys.

-... Siis, karhukaisten genomi on omanlaisensa, eikä muistuta ihmisen genomia lainkaan?
- Tämä on harhaanjohtavasti sanottu. Sama koodihan on kaikissa maapallon eliöissä. DNA on rakenteellisesti samanlaista kaikissa eliöissä. Kaikissa eliöissä esiintyy samat neljä emästä, mutta sekvenssi on erilainen.
- Ihmiset ja karhukaiset siis ovat läheistä sukua?
- No eivät niinkään. Karhukaiset kuuluvat omaan pääjaksoonsa. Ne ovat monisoluisia eläimiä, mutta eivät läheisempää sukua ihmisille kuin hyönteiset tai hämähäkkieläimet.
- Ymmärrän.

Epäilin ymmärrystä, mutta hyväksyin tämän. Toimittaja kosketteli pöydälle asettamiaan käsineitä toistuvasti. Vaikken muista mitä söimme ruoaksi, muistan nahkan tuoksun, joka hanskoista kantautui nenääni. Hanskojen täytyi olla melko uudet.

- ... Ja siksi karhukaiset ovat mielenkiintoisa, sillä jos ymmärrämme nämä mekanismit, voimme ymmärtää miksi ihminen ei siedä samoja olosuhteita.
- Voidaanko siis sanoa, että jos tutkimuksenne onnistuu, niin voimme tehdä myös ihmisistä esimerkiksi säteilyn kestäviä?
- En tiedä voidaanko näin sanoa, mutta voimme ehkä vastata tähän kysymykseen paremmin jos tutkimuksemme paljastaa nämä mekanismit.

Karhukaisen yksi erityispiirre on, että kun karhukainen kuoriutuu munasta, sen solut eivät enää jakaannu. Kaikilla aikuisilla on sama määrä soluja, ja ne kasvavat vain lisäämällä solujen tilavuutta. Yleisin karhukaislaji tutkimuksissamme oli Milnesium tardigradum. Se ei ollut suosikkini, mutta se oli rahoittajamme suosikki.  Biologit kuvittelevat olevansa vitsikästä sakkia, ja tästä syystä Milnesium suku on saanut nimensä Nalle Puh:in kirjoittajan mukaan. M. tardigradum ei kuitenkaan muistuta, nimestään huolimatta juurikaan tuota joviaalia, lapsille tuttua karhua.

Joka tapauksessa nämä Nallet, kuten me niitä kutsuimme, olivat mikroskoopin alla ja niiden aineenvaihduntatuotteita prosessoitiin laboratoriossamme loputtomiin. Soluviljelmissä ja pakastimissa pyöriteltiin ihmisten ja karhukaisten kemikaaleja ja soluja. Rahoittajamme toivoi meidän löytävän kemikaalin joka mahdollistaa kryptobioosin, tuttavallisemmin, horroksen. Nallet pystyvät kuivattamaan elimistönsä ja nukkumaan vuosikaudet vain herätäkseen virkeinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tämän olin toki kertonut toimittajalle tuonakin päivänä, mutta nämä osoittautuivat epäolennaisiksi asioiksi. Kuvittelin että toimittajan epätyypilliset kysymykset olisivat johtuneet tämän ymmärtämättömyydestä. Olin oikeassa vain osittain.

Toimittaja maksoi lounaamme. Sen muistan hyvin, sillä muistan vastustaneeni tätä. Yksi elämäni tärkeimpiä ohjenuoria on aina ollut, että ei ole olemassa ilmaista lounasta. Niinpä, jos toimittaja kerran tarjosi minulle lounaan, joutuisin jotenkin maksamaan siitä. Mutta tämä vakuutteli että se, että vastasin kysymyksiin oli jo riittävä maksu.  Palasin laboratoriooni karhukaisten ja tutkimusteni pariin kylläisenä.