Paluu juurille.

Valmistuin Diplomi-insinööriksi vuoden 2001 tammikuussa, pääaineenani oli Teknillinen Matematiikka, ja sivuaaineenani älykäs ja oppiva signaalinkäsittely. Tein diplomityöni monitavoiteoptimointialgoritmeista, erityisesti monitavoitteisesta kiinteän kustannuksen verkkovirtausmallista.

Verkkovirtausmalli on malli, jossa suunnatussa graafissa -- eli verkossa -- on tavanomaisten solmujen lisäksi lähteitä ja nieluja. Kaikki mallit voidaan palauttaa ratkaisujensa osalta sellaisiksi joissa on tasan yksi lähde ja tasan yksi nielu. Kullakin lähteellä ja nielulla on arvo, joka kuvastaa sen tarjontaa (lähde) ja kysyntää (nielu). Solmuja yhdistävillä kaarilla on kustannus ja kapasiteetti. Kutakin kaarta pitkin voi tapahtua virtausta. Jos kaarta pitkin ei ole virtausta, kaaren kustannus on nolla. Jos virtausta on x yksikkö, niin se on muotoa  a + bx, missä a on kiinteä kustannus ja b on muuttuva kustannus.

Ratkaisu verkkomallille on kuvaus kaarilta ei-negatiivisille reaaliluvuille (so. kaarivirtaus) siten, että

1. Jokaisen kaaren virtaus on korkeintaan sen kapasiteetin suuruinen
2. Jos solmu ei ole nielu eikä lähde, niin siihen tulee yhtä paljon kuin siitä lähtee virtausta
3. Nieluun tulee virtausta sen kysynnän verran enemmän kuin siitä lähtee
4. Lähteestä lähtee sen tarjonnan verran enemmän virtausta kuin siihen tulee

Ratkaisun kustannus on sen kaarten kustannusten summa. Ratkaisu on optimaalinen, jos ei ole massa ratkaisua jonka kustannus on pienempi.

Monitavoitteinen verkkovirtausmalli on verkkovirtausmalli, jossa kaarella on yhden kustannuksen sijaan monta kustannusta, eli kaareen liittyvä kustannus onkin joukko kustannuksia; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että monitavoitteinen verkkovirtausmalli on joukko verkkovirtausmalleja jotka poikkeavat toisistaan vain kaarikustannusten osalta.

Jokainen yksittäisen verkkovirtausmallin ratkaisu on myös monitavoitteisen verkkovirtausmallin ratkaisu. Kustannus ei nyt ole kuitenkaan yksittäinen luku, vaan joukko lukuja, jotka lasketaan jokaisesta kustannusfunktiosta erikseen. Ratkaisu on pareto-optimaalinen jos ei ole olemassa ratkaisua joka on jonkin kustannusfunktion suhteen huonompi. Optimaalinen ratkaisu yhden kustannusfunktion tapauksessa voi toki olla olematta yksikäsitteinen, mutta jokaisella optimaalisella ratkaisulla on sama kustannus. Monitavoitteisen tapauksessa pareto-optimaalisten ratkaisujen joukko on yleisessä tapauksessa ylinumeroituvasti ääretön. Itse asiassa, pareto-optimaalinen joukko on kompakti, eli se on suljettu ja rajoitettu.

---

Yliopistomme henkilökunnan määrää on supistettu ja se on myös eläköitymisen ja määräaikaisuuksien päättymisen myötä supistunut "luonnollista" tietä viime vuosina. Tämän johdosta opetushenkilökunnan työmäärä opetuksessa on kasvanut merkittävästi. En ole itse koskenutkaan optimointiteoriaan oikeastaan lainkaan vuoden 2001 alun jälkeen. Tästä huolimatta optimointimenetelmien opetus lankeaa jatkossa minulle, samoin kuin differentiaaliyhtälöiden, todennäköisyyslaskennan, ja algoritmimatematiikan opetus.

En protestoi asiaa mitenkään, itse asiassa opetan kaikkia näitä kursseja mielelläni. Valitettavasti vain muutos tapahtuu sen verran nopealla aikataululla, että en voi mitenkään ehtiä kunnolla perehtymään ja valmistelemaan opetusta samalla tavalla kuin ennen. Oppimateriaalin tuottaminen ja syvälliseen ymmärrykseen tähtäävän oppisisällön suunnittelu joutuu jäämään sivuun pinnallisen ja mekanistisen oppimisen sijaan. Joudun priorisoimaan sitä, minkä kurssin opetuksen kehittämiseen panostan.

Niukkuus kyllä toki ruokkii luovuutta. Esimerkiksi tänä vuonna kiireen ja opiskelijamäärän kasvun vuoksi otin käyttöön uusia opetusmenetelmiä joissa opiskelijoiden oma-aloitteisuus ja vastuu ovat suuremmassa roolissa. Näistä oli hyviä kokemuksia, joskin signaalit ovat hieman ristiriitaisia. En edes halua sanoa, että nämä muutokset mitenkään yksikäsitteisesti ovat huonoja. Näppituntuma on, että pehmeämpi lasku voisi olla ollut tarkoituksenmukaisempi, mutta en ole edes tästä aivan varma.

Joka tapauksessa, siirryn jatkossa siis kokonaan matematiikan opetukseen, eikä tutkimukseen juurikaan jää aikaa.

Epistemologinen Balkanisaatio

Olen nähnyt paljon puheenvuoroja ns totuuden jälkeisestä ajasta. (post truth) Aivan oikein, jotkut kommentaattorit ja muutkin dosentit ovat todenneet että ilmiössä sinänsä ei ole mitään uuta; poliitikot ovat valehdelleet, tai sanotaanko puhuneet muunneltua totuutta kautta maailman sivu. Onkin aivan totta että valehtelussa ei ole sinänsä mitään uutta. Propagandan levittäminen oli suunnilleen ensimmäisiä radion yhteiskunnallisia sovelluksia.

Siinä että "viralliset tahot" tai poliitikot valehtelevat ei todellakaan ole mitään uutta. Voitaisiin ehkä sanoa, että uutta on ainoastaan vaihtoehtoisten totuuksien leviäminen sosiaalisen median kautta laajalle ja erityisesti erilaisten ihmisryhmittymien mahdollisuus -- tai oikeammin välttämättömyys -- valikoida juuri itselle sopiva uutisvirta loputtomasta bittien ja kuvien virrasta.

Tällä pintatasolla siis ilmiössä uutta on se pirstaleisuus joka valtavissa informaatiovirroissa vallitsee. Teknologisella tasolla Facebookin ja Twitterin kaltaiset mediat tuottavat tietynlaisia suodattimia sille, millaista informaatiota kullekin yksilölle valikoituu. Tästä on kirjoitettu jo paljon, joten en ala tässä kaivelemaan viitteitä enempää, Facebookin syötealgoritmi on pelottavan "älykäs" ja ruokkii varsin tehokkaasti esimerkiksi ihmisten vahvistusvinoumia. Kun tykkää ja jakaa tietyntyyppisiä uutisia, niin sen tyyppiset uutiset alkavat dominoida omaa uutisvirtaa, ja lopulta syntyy ns kupla, jonka ulkopuolelta ei enää juuri mitään tietoa tule.

Niin sanottu valtamedia on kiistatta puutteellinen informaatiolähde nykypäivänä. Sitä on kritisoitu jo vuosikymmenet erilaisin epiteetein. On esimerkiksi käytetty jo pitkään termejä kuten "uutispuuro" (joka on muuten varsin oivallinen ruoka, sivumennen sanottuna suosittelen) tms jotka kuvastavat suurten mediatalojen tasapaksua, joidenkin mielestä (perustellustikin, tätä en tietenkään kiistä) poliitisesti korrektia tuotantotapaa. Perinteiset journalistiikan lainalaisuudet näyttäytyvät valtavan isolle osalle ihmisistä tekopyhänä ja läpinäkyvänä aivopesuyrityksenä.  Osa tästä kokemuksesta on täysin perusteltua. Itse heräsin tähän ilmiöön tapaus Jussi Halla-Ahon kautta. Vaikka olin tuolloin -- ja oikeastaan olen edelleenkin -- tunnustuksellinen "suvakki", olin varsin pöyristynyt siitä, miten läpinäkyvä kaksoisstandardi meillä oli tiedonvälityksen ja sananvapauden osalta.

Ilmiö on sittemmin muuttunut puuduttavaksi sirkukseksi, jonka viimeisimpänä itseään toistavana pelle-esityksenä voi pitää draamakuningatar Sebastian Tynkkysen saamaa oikeustuomiota. Kunnon performanssin myötä koprolaliaa lähentelevä "sananvapaus" sai taas yhden marttyyrin lisää. Sanottakoon, että vaikka tunnen hieman halveksuntaa tätä huomiohakuista performanssia kohtaan, käsitykseni sananvapaudesta ajaa sen yli: Minun on puolustettava Tynkkystä moraalisesti, mielestäni hänellä oli oikeus sanoa se mitä hän sanoi ilman lainopillisia seurauksia. Voimme sanoa että jotkin hänen lausunnoistaan olivat kusipäisiä, mutta tämä on täysin eri kategorian asia kuin laittomuus.

Mutta ajauduin sivuraiteelle; Totuudenjälkeisyys ei ole mikään mielekäs karakterisointi sille, mitä on tapahtunut tai mihin olemme ajautuneet. Valheita on keskuudessamme ollut aina, ja niitä on levitetty vakavalla naamalla, joskus jopa niin että levittäjät uskovat niihin itse. Valheiden läsnäolossa ei ole mitään erikoista. Erikoista on sensijaan se, että totuudellisuuden kriteerit eli hienommin, käsitys epistemologiasta, on pirstaloutunut. Ja tässä on osittain syynä juuri teknologia ja sen tuottamat lukuista kuplat.

Termi Balkanisaatio viittaa Ottomaanien imperiumin romahdusvaiheessa tapahtuneeseen kehitykseen Balkanin niemimaalla ja sen lähiympäristössä. Aluella on historiallisesti elänyt, ja yhä elää, lukuisia eri kansoja, joilla on eri vaiheissa ollut eri kokoisia ja eri tavoin hallittuja valtioita tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia. Alue on ollut eräänlaisessa välikädessä vuosisatojen ajan; Alkuun Bysantin ja sittemmin Ottomaanien ja sen perillisvaltion Turkin vaikutuksessa Aasian suunnalta, Bulgarian, Venäjän, ja Romanian vaikutuspiirissä koillisesta, Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan, Ranskan, Italian, Itävalta-Unkarin ja ylipäätään jokaisen läntisen Euroopan suurvallan tai sellaiseksi pyrkivän valtakunnan vaikutuksesta lännestä. Alueen yli ovat marssineet mm. ristiretkeläisarmeijat, Janitsaarit, Bulgarian armeija, Venäläiset, Kreikkalaiset ja Wehrmacht.

Termin "Epistemologinen Balkanisaatio" lainaan tässä Terence McKennalta. McKenna oli toki äärimmäinen hippi ja hörhö monella eri tavoilla, mutta hänellä oli varsin selkeä ja mielekäs visio epistemologiasta. Hän menee usein tangentteihin ja alkaa hieman ikään kuin sekoilla; se on osa hänen viestiään, eikä tarkoitukseni olekaan esittää että McKennalla olisi mitään kovin syvällistä sanottavaa. Termi on kuitenkin erittäin hyvä, vaikka McKenna ankkuroikin sen erilaisiin ilmiöihin. Hän antaa esimerkkinä fysiikan, joka on erittäin eksakti tiede, ja jossa teorian ja havaintojen suhde on, jos ei ongelmaton, niin varsin tiivis. Fysiikan teoriat pystyvät ennustamaan monet melko yllättävätkin koetulokset äärimmäisen tarkkaan. Mutta kun siirrytään pehmeämpiin ja karkeampiin abstraktioihin, tieteellisten teorioiden kyky tuottaa tarkkoja ja määrällisiä ennusteita heikkenee. Kemia, biologia, jne ovat vielä varsin hyviä, ekologiassa epävarmuutta on jo melko paljon, taloustiede alkaa olla jo varsin epätarkkaa, ja lopulta ns. sosiaalitieteet ovat verrattavissa Tarot-korteista ennustamiseen. En ota tähän hierarkiaan kantaa voimakkaasti, mutta se on eräästä näkökulmasta varsin kuvaava.

Itse havainnoin tätä epistemologian balkanisaatio- ilmiötä paljon laajemmin. Kyse siis ei ole niinkään siitä millaisia väittämiä maailmasta me pidämme totena ja levitämme. "Totuuden jälkeinen" viittaa liiaksi siihen, että väittämien totuusarvolla ei ole enää väliä; voi olla että sillä ei ole koskaan ollut väliä, joten siinä suhteessa emme elä erilaista aikaa. Sen sijaan se tapa jolla omaksumme tietoa ja jolla valitsemme sen mitä pidämme totena, on balkanisoitunut. Tietämisen tapaamme itseensä on tullut säröjä.

Sosiaalinen media teknologiana ja sen tuottamat suodattimet nakertavat ajatusta että teemme havaintoja ympäristöstämme ja tulkitsemme havaintoja teorian valossa; jos havainnot ja teoriamme ovat kovin pahasti ristiriidassa, muutamme teoriaamme. Suodatus tekee puolestamme ja huomaamattamme sen, että muutamme pikemminkin havaintojemme lähteitä niin, että ne tukevat johtopäätöksiämme tai ennakkokäsityksiämme.

Asiantuntijuus tarkoittaa periaatteessa sitä, että joku yksilö on perehtynyt monipuolisesti johonkin ilmiöön, tarkastellut sitä useamman eri teorian valossa ja osaa valita sen teorian joka parhaiten kuvaa ilmiötä. Insinööritieteissä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun käsillä on tekninen ongelma, niin otetaan ongelmakenttään sopivasta työkalupakista sopiva mallinnosvälineistö, mallinnetaan ongelma ja ratkaistaan se. Asiantuntija on sellainen joka tuntee tiettyä ongelmaa koskevat välineet ja teoriat riittävän hyvin voidakseen kohtuullisen luotettavasti valita sopivat työkalut sopivaan tilanteeseen.

Balkanisaatio on vähän kerrassaan tehnyt kyseenalaiseksi kaiken asiantuntijuuden. Osa tästä kyseenalaistuksesta on tietenkin tervettä, sillä kuten todettua, monissa esimerkiksi sosiaalitieteissä työkalupakissa on valtava määrä analyysimenetelmiä jotka ovat luotettavuudessaan verrattavissa korteista ennustamiseen tai frenologiaan. Ongelmaksi muodostuu se, että tämä epäluulo ja kyseenalaistus on viety niin pitkälle, että kaikki määrällinenkin tarkastelu asetetaan kyseenalaiseksi jos se ei tue omaa ennakkokäsitystä. Eikä tätä tehdä vain pienissä piireissä. Tämä on osa ilmiötä, ja sitä on käsitellyt mm. The Guardian. Kuvaavaa tässä kohtaa on se, että tiedän tarkalleen lukijoissa tietyn joukon jo nyt viittaavan kintaalla koko artikkelille, koska The Guardian tunnetaan vasemmistosympatioista ja "monikulttuurisuuden" puolustajana. Artikkelissakin on viitteitä tähän; pyydän kuitenkin pohtimaan itse asiaa pikemminkin kuin sulkemaan silmät siltä ilmiöltä, että tapamme omaksua ja hyväksyä tietoa ovat pirstaloituneet.

Tällä ilmiöllä on politiikassa näkyviä ilmiöitä, joista on kirjoitettu loputtomiin. Trumpin tai Brexit-kampanjan blatantit valheet eivät hetkauta ihmisiä suuntaan tai toiseen. Joko väitteiden valheellisuus kiistetään koska "media valehtelee" tai niistä ei piitata koska "liberaalitkin valehtelevat". Kääntäen ilmiö ei ole lainkaan tuntematon missään muussakaan leirissä. Trumpistakin on levitetty ilmeisiä valheita sekä kampanjan aikaan että sen jälkeen. Lehdistö jättää systemaattisesti raportoimatta tai raportoi koodikielellä -- osin toki aiheestakin -- esimerkiksi maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Vastaavasti sitten MV-lehdet ja "huolestuneet kansalaiset" levittävät varmentamattomia "uutisia" joista osa on totta ja osa täysin keksittyjä. Mitään "tosiasiasuodatinta" ei ole olemassakaan, eivätkä perinteisen mediakriittisyyden lainalaisuudet päde tässä asiassa.

Ilmiö vuotaa myös muualle. On gluteeniyliherkkyyttä -- joka osin on todellinen ilmiö, ja osin vain muoti-ilmiö -- on rokotevastaisuutta ja sen ympärillä pyöriviä salaliittoteorioita. On jopa täysin vakavissaan litteään maahan uskovia ihmisiä. Litteän maan kohdalla minäkin olin täysin epäuskoinen pitkään -- eihän tuollaisia asioita voi uskoa kukaan muu kuin mielisairas -- mutta todellakin muutoin täysin toimintakykyisiä yksilöitä löytyy, jotka siihen uskovat.

Ilmiö on kokolailla lohduton ja herättää minussa epätoivoa. Se muistuttaa enemmän jonkinlaista zombie-maailmanloppua kuin mitään legitiimiä erimielisyyttä tosiasioista. Alkuun ilmiö herätti minussa kiukkua, mutta nyt olen enää väsynyt näihin uskomuksiin. Haluaisin uskoa että asialle olisi jotain tehtävissä, mutta en enää ole ollenkaan varma. Tiedän että tämä herättää vahingoniloa joissakin niissä ihmisissä joilla näitä epistemologisia sairauksia on. Ja sairauksia ne nimenomaan ovat.


Ennen sentään ajattelin, että terve epistemologia voittaa lopulta viimekädessä siksi, että yhteisö jolla on käytössään parhaat -- siis oikeimmat -- tosiasiat, onnistuu lopulta tavoitteissaan parhaiten. Tämä ei kuitenkaan pidä mitenkään väistämättä paikkaansa. Esimerkiksi merkittävä osa ihmisistä uskoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu muodosta minkäänlaista uhkaa ihmiskunnalle. No, toivon että he ovat oikeassa, vaikken usko heidän olevan. Toivon siksi, että kaikki merkit viittaavat siihen että tällaisilla uskomuksilla on lopulta maailmanpolitiikassa suurempi painoarvo.

Valitettavasti tosiasia on kuitenkin jotain mikä ei ratkea huutoäänestyksellä. En jaksa tähän enää kelata auki omaa käsitystäni riskeistä, todennäköisyyksistä, epävarmuuksista ja vedonlyönneistä, niistä olen kirjoittanut jo aivan riittävästi. En voi vedota terveeseen järkeen, koska jokainen, myös litteään maahan uskovat, uskoo että juuri heidän oma näkemyksensä on "terveen järjen" mukainen. Mikään filosofinen argumentti ei pure, eikä minulla ole mitään sellaista auktoriteettia jolla voisin puhua ns ex cathetra. Postmoderni nihilismi on voittanut.

Pelisemantiikka

Pelisemantiikka on logiikassa ja tietojenkäsittelyssä käytetty malli sille, miten esimerkiksi kaavojen totuusarvo tai ohjelman toiminta tai vastaava tulkitaan. Noin yleisemmin "semantiikka" formaaleissa yhteyksissä voidaan ymmärtää kuvauksena joltakin ilmaisuformalismilta matemaattisille objekteille.

Helpoin esimerkki lienee logiikan kaava jossa on konnektiivit "ja" eli && ja "tai" eli ||, sekä "ei", eli !. Nämä konnektiivit voidaan perinteiseen tapaan tulkita eräänlaisiksi algebrallisiksi operaatioiksi jotka kompositionaalisesti sitten määrittelevät totuusarvon alkaen yksittäisten propositioiden totuusarvoista.

Esimerkiksi p && (q || r) pätee, jos p on tosi ja jompi kumpi q:sta ja r:stä on tosi. Jos propositioille on annettu totuusarvo, niin se voidaan yksikäsitteisesti laskea. Pelisemantiikassa ajatellaan toisin, vaikkakin kaavojen totuusarvo tässä tapauksessa on sama kuin perinteisessä semantiikassa. Jokaisen kaavan voidaan ajatella muodostavan pelin, jossa on kaksi pelaajaa, verifioija ja falsifioija. Koska nämä ovat suomalaiselle kömpelöitä ilmaisuja, käytän itse keksimiäni suomennoksia tarkastaja ja kiistäjä. Jos joku lukija on perehtynyt asiaan siinä määrin että tietää paremmat suomennokset, niin korjaan.

Kaava jäsennetään aivan normaalisti, ja pelitilanne ajatellaan muodostuvan osakaavoista P ja Q (negaation tapauksessa vain P) sekä niitä yhdistävästä konnektiivista. Jos kaava on muotoa P && Q, niin tämä tulkitaan olevan kiistäjän pelivuoro, ja kiistäjä valitsee kumpi osakaava otetaan. Jos kaava on muotoa P || Q, niin tarkastaja valitsee kaavan. Kaava !P tarkoittaa että kiistäjä ja tarkastaja vaihtavat päikseen roolia ja peli jatkuu kaavasta P. Jos jäljellä on vain yksi propositio p, niin tarkastaja voittaa jos p on tosi, ja kiistäjä voittaa jos p on epätosi.

Alkuperäisen kaavan katsotaan olevan tosi, jos tarkastajalla on varman voiton strategia. Jos kiistäjällä on varman voiton strategia, kaavan katsotaan olevan epätosi. Propositiologiikassa pelillä on aina yksikäsitteinen varma voittaja, ja kaavan pelisemantiikan mukainen totuusarvo ja perinteinen totuustauluihin perustuva totuusarvo ovat aina samat. Jos propositioiden totuusarvoja ei ole sanottu etukäteen, voidana pelistä muodostaa ns TQBF (totally quantified boolean formula) jossa ensin pelataan peli jossa vuorotellen valitaan propositioille totuusarvot; tällöin kaavan totuusarvo riippuu siitä, kuka saa valita mitkäkin propositioiden totuusarvot.


Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa on pitkälti samanlainen tilanne. Sen selvittäminen, onko annetulla kaavalla malli (ns. satisfiability- ongelma) on pelisemantiikassa sama kuin malliteoriassa, kun valinta-aksiooma on käytössä. Predikaattilogiikan kaavassa pelaajat "omistavat" kvanttorit, ja kiistäjä valitsee universaalikvantifioidut muuttuja, kun taas tarkastaja valitsee eksistentiaalikvantifioidut muuttujat. Eksistentiaalikvanttorien poisto tuottaa ns skolemin funktioita, jotka siis kertovat mikä muuttujan arvo valitaan, rippuen siitä mitä aiemmin on jo valittu; Peliteorian mukainen tulkinta skolemisoinnille itseasiassa on, että skolemin funktiot kuvaavat tarkastajan pelistrategiaa; Jos löytyy ei-tyhjä joukko jolle mainitut funktiot löytyvät, niin kaava on toteutettavissa, ja tarkastaja voittaa pelin.

Formaalissa verifioinnissa tilanne on vielä toinen. Jos verifioimme esimerkiksi tapahtumapohjaista reaktiivista järjestelmää, tämä mallinnetaan usein niin että jos ylipäätään on tapahtumasekvenssi joka vie "pahaan" tilaan, järjestelmässä on virhe. Toisaalta, tämä voidaan ajatella erikoistapauksena pelisemantiikassa: Perinteisessä verifioinnissa on vain kiistäjä, ei tarkastajaa. Jos järjestelmällä on "tarkastaja", niin osa tilosta on tarkastajan hallinnassa, ja tarkastaja voi näissä tiloissa valita tapahtuman, jolla virhetila pyritään välttämään. Erilaisia tietoturvaprotokollia voidaan esimerkiksi verifioida näin. Itse en ole pelisemantiikkaa käyttänyt tai tutkinut työssäni, joten en osaa tästä aspektista kertoa juuri enempää.

Kaiken Maailman Dosentit

Palasin eilen Oxfordista. Kaupunki oli entisensä -- kuten se varmaan pääpiirteittäin on ollut jo satoja vuosia. Andrew William Roscoe -- tai kuten ystävät hänet tuntevat, Bill Roscoe -- täytti joulukuussa 60 vuotta, ja hänen kolleegansa ja entiset oppilaansa järjestivät Festschrift- tilaisuuden. Aikanaan Oxfordissa ollessani olin juurikin Bill Roscoen vieraana, sillä väitöstyöni ohjaaja oli hänen hyvä ystävänsä.

Vierailu poiki yhteistyötä, ja vuonna 2015 kirjoitimme yhdessä hänen ja hänen jatko-opiskelijansa kanssa paperin. Tämän -- ja oikeastaan vain tämän -- vuoksi minutkin kutsuttiin kirjoittamaan paperi Festschriftiin. Väittäisin, että tämän artikkelin kutsu oli koko akateemisen urani suurin kunnianosoitus, ainakin arvostan sitä kaikkein eniten.

Esitelmäni oli tiistaina. Olen puhunut esimerkiksi Barcelonassa 2004 yli 300 ihmiselle alan huippukonferenssissa, mutta silloinkaan minua ei jännittänyt yhtä paljon. En edes tiedä mistä se johtuu. Epäilen, että siitä että tämä kirjoitus ja esitelmä oli tarkoitettu nimenomaan Bill:in kunniaksi. Paikalla oli esimerkiksi myös Sir Charles Anthony Richard Hoare, tai Tony Hoare, kuten hänet alalla tunnetaan, sekä lukuisia aivan maailman huippuja. Onnekseni pystyin lähinnä vetämään huumorilla esitelmäni, sillä edellinen puhuja oli puhunut samasta aiheesta ja pystyin kuittaamaan teoriaosuuden sillä, että "kuulitte jo kaiken olennaisen".

Oma esitelmäni käsitteli hypoteesia, jonka yhden version olin todistanut 2014, ja jonka toisen version  Dragan Bosnacki julkaisi 2015. Hypoteesia en onnistunut todistamaan -- paras tulos paperissani oli, että olennaisesti Bosnackin teoreemaa parempaa ei tiettyjen melko intuitiivisten ominaisuuksien avulla edes pysty todistamaan. Lisäksi pystyin käsittelemään joukon vastaesimerkkejä. Puheessani kuitenkin keskityin tarinaan siitä, miten paperin kirjoitus eteni, pikemminkin kuin itse sisältöön, sillä näin pystyin kertomaan kaskuja ja viihdyttämään yleisöä. Uskoakseni tämä oli oikea strategia, Bill ainakin nauroi useaan otteeseen, ja huuteli omia humoristisia kommenttejaan väliin.

Pidän Oxfordin ilmapiiristä aivan suunnattomasti. Tapasin myös Bob Coecken, johon tutustuin edellisellä reissullani. Coecke on eksentrinen belgialaissyntyinen professori Oxfordissa. Hän on hyvin miellyttävä henkilö ja kävimme porukassa usein paikallisessa pubissa istumassa iltaa. Hän oli "vanhalla iällään" hankkinut vielä perheenlisäystä ja oli tyttärensä kanssa juhlan päätöstilaisuudessa.

Maanantaina -- siis esitelmääni edeltävänä päivänä -- olimme University Collegessa illalisilla. Siellä pidettiin puheita ja syötiin ja juotiin hyvin. Pukukoodi oli rennompi kuin olin odottanut -- "Smart", eikä "White Tie"--  mutta silti ilta oli aivan unohtumaton. Vastapäätäni istuivat Samson Abramsky ja Marta Kwiatkowska. Koin koko juhlan epätodelliseksi, oli varsin kummallista ja epätodellista olla tässä porukassa. Illan keskustelunaiheet olivat todella mielenkiintoisia. Erityisen hienoksi kokemuksen teki se, että sain viettää useamman päivän sellaisten ihmisten seurassa jotka ovat osaamiseltaan ja älyltään itseni yläpuolella todella monella tavalla.

Palattuani tänä aamuna löysin postilaatikosta kirjeen yliopiston rehtorilta. Siinä mainitaan, että minulle on myönnetty dosentin arvo 31.12. 2021 saakka. Reaktioni oli "meh".

Libertaari Happotesti

Kuten olen ad nauseam todennut, poliittinen vakaumukseni on osapuilleen "en ole libertaari, mutta..."

Olen käyttänyt termiä libertaari benchmark tai ehkä parempi nimitys sille olisi libertaari happotesti. Tarkoitan tällä osapuilleen sitä, että talouspolitiikan pitäisi olla aina uskottavasti, vakuutusteoreettisesti riskikorjatusti ja odotusarvoltaan tehokkuusparannus verrattuna siihen että asia hoidetaan täysin ilman interventioita, so. libertaaristi. En peräänkuuluta tässä puhdasoppista libertarismia, vaan hyväksyn esimerkiksi tarkastelun jossa tietyt, toimenpide-ehdotuksen ulkopuoliset päätökset otetaan annettuna. Tätä voi pitää jonkinlaisena revisionisminä, joten "aidot" puhdasoppiset libertaarit toki pitävät tätä tarkastelua stalinistisena uuspuheena. Samoin vasemmistolaiset pitävät sitä uusliberaalina kryptofasismina. En piittaa tästä.

Antauduin valitettavasti jälleen sosiaalisessa mediassa keskusteluun siitä, ovatko nykyisen hallituksen yksityistämistoimenpiteet oikeutettuja vai eivät. Tässä kohtaa sovellan libertaaria happotestiä pariin asiaan. Kyseisessä keskustelussa mainittiin maanpuolustus, tieverkosto, posti ja ruoan vähittäistavarakauppa. Talousteoreettisin termein näistä maanpuolustus on julkishyödyke, tieverkosto (tietyin rajoittein) luonnollinen monopoli, posti taas on historiallisesti ollut monopoli, ja ruoan vähittäistavarakauppa hoidetaan markkinaehtoisesti, mutta tuotannossa on usemmissa maissa subventioita ja erilaisia muita interventioita.

Maanpuolustus lienee ensin syytä mainita. En ota kantaa asevelvollisuuden tms kaltaisiin tapoihin toteuttaa maanpuolustus julkisilla päätöksillä. Puhdasoppisen libertaarin katsontakannan mukaan verotus ja orjatyö (asevelvollisuus) eroavat vain määrällisesti, eivät laadullisesti, eikä tässä kohtaa ole olennaista muutenkaan mennä tähän erotteluun. Lähdetään nyt siitä että joko maanpuolustus hoidetaan täysin vapaaehtoisuuteen perustuen tai se hoidetaan velvoittamalla ihmiset osallistumaan sen kustannuksiin.

Maanpuolustuksen julkishyödykkeellisyys tulee siitä, että kun maanpuolustus on kunnossa, sen piirissä olevat saavat hyödyt riippumatta siitä, osallistuvatko he sen kustannuksiin vaiko eivät. Jotta emme sotkisi ajatuksiamme liiaksi niillä tunteilla joita meillä mahdollisesti isänmaallisina, pasifisteina, tai muuten vaan on kotimaamme puolustusta kohtaan, otetaan esimerkkinä Kiinan muuri. Hyväntahtoisen keisarin kansakunta pelkää mongolien zombiarmeijaa. Keisarille uskolliset jousi- ja miekkamiehet ovat valmiita puolustamaan valtakuntaa; valtakunnassa ei ole enempää rautaa, joten aseita ei edes teoriassa voida takoa lisää; mikään interventio jolla saadaan väkeä rajalle ei auta. Keisarillinen Kenraali-insinööri kuitenkin on löytänyt ratkaisun: Rakennetaan muuri.

Muuri auttaa puolustajia torjumaan zombiarmeijan, mutta se on kallis. Jokainen kiinalainen kauppias ja maanviljelijä hyötyisi muurista ja on sitä mieltä että muuri on syytä rakentaa, mutta kustannusten jakaminen on ongelma. Jos Keisari järjestää vapaaehtoisen rahankeräyksen, niin yksittäisen maanviljelijän tai kauppiaan kannalta ajatuskulku on "no, kun muut maksavat, ei minun roposeni siellä paljon mitään merkitse, joten jätän maksamatta, kyllä se muuri valmistuu ilmankin". Ja näin ihan peliteoreettisista syistä käy niin että muuri jää rakentamatta, zombiarmeija jyrää valtakunnan ja kaikki häviävät.

Tässä tilanteessa Keisari määrää että jokaisen on maksettava osuutensa muurista. Yksityiskohdat voidaan tässä sivuuttaa, olennaista on se, että muurin rakentaminen tai rakentamatta jättäminen on koordinaatio-ongelma, jolle ei ole mitään helppoa markkinaratkaisua. Minarkistit ja vastaavat pitävät tällaisessa tilanteessa tietynlaista pakottamista hyväksyttävänä. Esimerkiksi sitä, että Keisari toteaa että ne, jotka eivät osallistu muurin maksamiseen, joutuvat muuttamaan muurin toiselle puolelle. Tässä kohtaa siis voidaan perustella, että maanpuolustuksen järjestäminen muulla kuin puhtaan voluntaristisella periaatteella (so. verovaroista ja/tai asevelvollisuuden avulla) voi olla perusteltua tässä happotestin mielessä.

Tieverkosto on järjestelmänä toisenlainen. Jos lähdettäisiin tilanteesta, jossa meillä ei ole lainkaan tieverkostoa, ei olisi mitään periaatteellista estettä sille, etteivätkö maanomistajat voisi keskenään sopia siitä, miten teitä rakennetaan ja yhdistellään. On aivan mahdollista -- ja historiallisesti näin on tehtykin -- muodostaa tieosuuskuntia paikallisten pienmaaomistajien kesken siten, että osuuskunnat hoitavat teitä vapaaehtoisesti ja jäsenet saavat käyttää tietä tätä hoitokorvausta vastaan. Tällaiset osuuskunnat voivat aivan hyvin tarjota läpikulkuoikeuksia maksua vastaan tms, eikä ole mitään syytä miksi markkinatalous ei toimisi.

Tämä on kuitenkin vain ensimmäinen approksimaatio. Ensinnäkin, maanomistus voi olla joko erittäin pirstaloitunutta tai äärimmäisen keskittynyttä siten, että koordinaatio-ongelma käy ylipääsemättömäksi. Oli näin tai ei, käytännössä on historiallisesti tehty siten, että valtiot tai näitä vastaavat pakkovallan käyttäjät kuten esim aateliset, ovat rakennuttaneet teitä ja pakkolunastaneet maita joiden läpi teitä on rakennettu. Teiden rakennuskustannukset on hankittu verovaroin ja maaomaisuus pakolla. Oli tämä investointi oikeutettu tai ei, olennaista tässä tarkastelussa on, että se on jo tehty.

Kun investointi on kerran tehty eikä kilpailu enää ole joko kannattavaa, tai pahempaa, edes oikeastaan sallittua, otamme sen infrastruktuurin olemassaolon annettuna. Infran ylläpito on tällöin se olennainen kysymys. On perustavanlaatuinen markkinatalouden mekanismien väärinymmärrys ajatella, että jos valtio myy tiet yksityisille ja antaa näille vapaat kädet rahastaa, tämä jotenkin olisi vapaan markkinatalouden periaatteiden mukaista. Vielä suurempi väärinymmärrys on kuvitella että tämä tuottaisi tehokkaan ratkaisun. Tien uusi omistaja voi nostaa tien käytön hintaa varsin korkealle maksimoidakseen omistuksensa tuoton, sillä kilpailevia teitä ei voi, tai mikä pahempaa, ei saa rakentaa. Eikä niiden rakentaminen olisi mielekästäkään.

On toki mahdollisuus hoitaa teiden ylöspito markkinaehtoisemmin kuin niin että valtio omistaa tiet ja maksaa niiden ylöspidon veroista. Vaihtoehtoja on lukuisia. Yksi esimerkki on palauttaa tien omistus osuuskunnille, joiden osakkaita ovat ensi vaiheessa esimerkiksi ne kunnat joiden läpi tie kulkee. Jos ja kun jokin riittävän suuri toimija (otamme nyt vaikkapa valtion olemassaolon annettuna) kokee että tiellä on jokin tärkeä rooli, tämä toimija voi tehdä osuuskunnan kanssa sopimuksen että se osallistuu tien ylläpidon kustannuksiin vastineeksi oikeudesta käyttää tietä. Osuuskunnan voi olla joskus kannattavaa kerätä maksuja suoraan tien käyttäjiltä, ja joskus ei. Esimerkiksi jos tie ruuhkautuu läpikulkuliikenteen seurauksena, paikalliset asukkaat voivat haluta asettaa maksuja niille aikaväleille joilla ruuhkia esiintyy. Olennaista tässä on kaksi asiaa: Se, että monopolin myyminen yksityiselle taholle on typerää ja johtaa massiiviseen tehokkuustappioon (kun hinnat nousevat yli minkään järjellisen marginaalikustannuksen) ja se, ettei tästä tosiasiasta silti seuraa se, että valtion pitää verovaroista maksaa tien ylläpito.

Postipalvelu on historiallisesti hoidettu keskitetysti, koska on esimerkiksi pidetty erityisen tärkeänä sitä että viestintä on "luotettavaa". En lähde ruotimaan sitä sen kummemmin. Postipalvelussa ei kuitenkaan ole mitään inherentisti sellaista, että sen pitäisi olla monopoli. Toki, logistiikkaan liittyy isohkoja investointeja, mutta kuriiripalvelu on aivan triviaalisti markkinatalouden lainalaisuuksien mukaan toimiva palvelu. Tällaisia palveluita on paljon, ja rehellisesti sanoen, epäilen että postimonopolien ylläpitämisen motiivina on toiminut pikemminkin vallankäyttö kuin palvelutason turvaaminen.

Ruokaa myydään jo nyt vähittäistavarakaupoissa. Otan tämän esimerkiksi siksi, että keskusteluissa esiintyy usein argumentti palvelu X on niin tärkeä ettei sitä voi jättää voittoa tavoittelevien yritysten hoidettavaksi. Tämä argumentti on kummallinen, koska en voi mitenkään ymmärtää miten postipalvelu olisi tärkeämpää kuin ruoka, ja silti ruoantuotanto on pääsääntöisesti voittoa tavoittelevien tahojen järjestämä. Toki valtiot maksavat lähes kaikkialla subventioita ja säätelevät markkinoita -- näistä en puhu nyt, vaikka melkein kaikki noista ovatkin uskoakseni vahingollisia. Sensijaan huomautan että niin ruoan tuottajat kuin vähittäismyyjätkin tavoittelevat voittoa toiminnastaan ja kilpailu pitää hinnat kurissa, ainakin niiltä osin kuin sitä ei ole rajoitettu.

Miksi silti pidän Bernerin ja kumppanien yksityistämisvimmaa vahingollisena? No, lähinnä siksi että se ei ole aitoa pyrkimystä kohti tehokasta, voluntaristista markkinaehtoista ratkaisua, jossa rajoitukset ja säädökset ovat käytössä vain siellä missä niillä turvataan jokin muutoin tärkeäksi todettu palvelu tai toiminta mahdollisimman pienin tehokkuustappioin. Sen sijaan tämä yksityistämispyrkimys pyrkii maksimoimaan yksityistämisessä resurssin käyttöönsä saavan tahon hyödyt ja korkeintaan rajoittamaan näitä säädöksillä joilla saadaan prosessista poliittisesti mahdollinen.

Näkemykseni on, että suomalainen poliittinen jaottelu on rikki. Tässä Perussuomalaisten mainos on oikeassa; joskin se pyrkii korvaamaan sen jaottelun uudella jaottelulla joka on vielä enemmän rikki, eli identiteettipolitiikalla. Minusta tarvitsemme jotain muuta. Olen sitä mieltä että vieläkin Heathin Efficient Society on erittäin ajankohtainen ja tarpeellinen kirja. Ihmiset jotka eivät sen sanomaa ymmärrä, eivät minun kirjoissani ole "oikeutettuja" mielipiteisiinsä. Tarkoitan tällä sitä, että vaikkei olisi Heathin kanssa samaa mieltä (minä en ole kaikesta), tehokkuusperiaate -- myös silloin kun ajattelee että jotkin arvot ovat tehokkuutta tärkeämpiä -- lähtökohtana josta poikkeaminen vaatii aivan erityiset arvoperustelut tulisi sisäistää. Jos tätä ei kykene tekemään, vaan pidättäytyy erilaisissa leimakirveissä kuten "uusliberaali" tai "sosialisti" tms, edistää lopulta vain identiteettipolitiikkaa. Politiikan tulisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ei kilpailua siitä kenen peppuun sattuu toisen väärät mielipiteet eniten.