En linkitä nyt sen kummemmin teksteihin, vaikka viitteitä voisin antaakin erinäisiin puheenvuoroihin. Käsittelen tässä vaalituloksen ja suomalaisen kulttuurin juopaa joka näyttää avautuneen ja voimistuneen. Juopa on maalattu monella eri tavalla, osa näistä karakterisoinneista on osuvia, osa vähemmän osuvia, mutta jokainen jättää jotain olennaista pois.
Meillä on ero köyhien ja rikkaiden, koulutettujen ja kouluttamattomien, kaupunkilaisten ja maalaisten, vasemmiston ja oikeiston, liberaalien ja konservatiivien, kansallismielisten ja kansainvälisten, suvaitsevaisten ja rasistien, jne jne välillä. Se, miten kansakunta tarkalleenottaen on jakautunut, riippuu siitä, keneltä kysytään. Osa näkee keskiössä etenkin perinteisemmän vasemmiston rappion ja kyvyttömyyden vastata haasteisiin, osa näkee kaupunkilaisen suvaitsevaisen eliitin ja yhtäältä maakuntien, toisaalta lähiöiden, suomalaisen arkikokemuksen erot. Osa näkee liberaalin individualismin ja konservatiivisen moralismin eron. Mikään näistä ei selitä tyhjentävästi mitään. Kaikkein jyrkimpiä ja ehdottomampia (ja varmimpia) selityksiä esittävät ihmiset tyypillisesti selittävät asian jollakin täysin toisarvoisella tekijällä.
Kun kulttuurieliittiin kuuluva näyttelijätär selittää ettei tunne ketään perussuomalaisia äänestänyttä ja kuinka "se ei ole hänen suomensa", hän signaloi kuuluvansa tietynlaisen sosiaalisen kuplan ytimeen; ei reuna-alueille. Tällöin on kyse paitsi siitä, että hänen oma kokemuksensa on kapseloitu niin että tuttavapiirissä on (ainakin julkisesti) lähinnä samanmielisiä, myös jossain määrin hygieniasta johon kaupunkilaisella eliitillä on varaa; tällöin kysymys on, kuten olen moneen kertaan kirjoittanut identiteetistä, ei suinkaan mistään operationaalisesta poliittisesta kannasta. Tällaisen jakolinjan esittäjä ei esitä mitään ideologista jaottelua, vaan puhtaasti identiteettiin ja sosiaaliseen asemaan liittyvän arvostelman; implisiittisesti tietysti "hyvä" on se mikä on hänen kokemuspiirinsä "hyvä". Tällöin liberaalin muutoin kammoksuma jako sisä- ja ulkoryhmään on hygieninen ja parsimoninen: Kun en tunne ketään "väärin" ajattelevaa, olen puhdas näistä vaikutteista. Likainen kamala maailma on jossain muualla. Itse poliittiseen substanssiin ei tällöin kosketa. Eikä siihen halutakaan koskea, koska väärät ajatukset ovat häpeätahra, likaa. Ei kuitenkaan täysin niinkuin vieras esine, vaan pikemminkin niinkuin erite tms, joka rikkoo ehyen ja hygienisesti kapseloidun todellisuuden.
Huolestunut vasemmistoaktivisti puolestaan esittää että kyse on poliittisesta vallasta ja legitimiteetistä demokratian sisällä. Vasemmistoaktivisti tuntee persuja, hän tietää ja näkee, että vasemmiston tarjoama universalismi ei toimi koska nämä eivät ole solidaarisia maahanmuuttajia tai afrikkalaisia kohtaan. Hän päättelee, että vasemmistolaisuuden ydin -- jonka hänen tuttavapiirinsä proletaarinen osa jakaa -- on siinä, että poliittinen toiminta tähtää resurssien jakamiseen ensisijaisesti niille joita kohtaan koemme solidaarisuutta "luonnostaan". Hän päättelee ehkä, että liberaali universalismi menee pieleen, koska emme tunne afrikkalaista kohtaan solidaarisuutta ja tällöin poliittiset pelimerkit tulee laittaa muualla; oman kansakunnan hyvinvoinnin edistämiseksi. Tämä on eräänlainen vanhavasemmistolainen sosialidemoraattinen agenda, joka Suomessa oli vahvana aina 1970-luvulle saakka; sittemmin se on jäänyt paljon vähemmälle. Vasemmistoaktivisti toivoo että säätämällä vasemmiston universalismi-ruuvia vähän pienemmällä, vasemmisto pelastuu.
"Kultturisotaa" käyvä konservatiivi puolestaan näkee, että kyse on taistelusta ihmisten sieluista. Tämä näkee "tavallisen kansalaisen" uhattuna useammalta suunnalta. Yhtäältä kansalaista uhkaa taloudellinen ja sosiaalinen, miksei fyysinenkin uhka jonka vieraan kulttuurin edustaja, väärän uskonnon tai väärän kulttuurin vuoksi, muodostaa. Vieraan kulttuurin edustaja raiskaa ja ryöstää, ja loisii, koska, riippuen kulttuurisoturin omasta vakaumuksesta, tämä on väärän uskontonsa myrkyttämä tai huonomman geeniperimänsä vuoksi kykenemätön sopeutumaan tämän omaan, parempaan kulttuuriin. Vielä pahemi uhka kulttuurisoturille on kuitenkin tämän oman kulttuurin sisällä elävä liberalismin syöpä. Kulttuurisoturi on kulttuurielitistin vastinpari tässä, että suhde liberalismiin on nimenomaan hygieniasuhde. Tässäkin saastutuksen kohteena on moraali, ja tässäkin poliittinen relevanssi on melko vähäinen. Aivan kuten pumpulielitisti kuvaa "vastapuolen" poliittiset pyrkimykset karikatyyreinä ja selittää ne "vihalla" ja "raivolla" (projektion hengessä), näin tekee myös kulttuurisoturi. Hän näkee vihaa ja uhkaa ja kiukkua ymmärtämättä että ne ovat pääsääntöisesti hänen omia tunteitaan; ne ovat tunteita joita kuka tahansa ihminen kokee kun hygieniakäsityksiä rikotaan. Uhka on ulkopuolella, ei koskaan sisällä.
Liberaali haihattelija taas esittää erilaisia vaihtoehtoisia tulkintoja. Hän näkee maailman ensisijassa erilaisten ideoiden temmellyskenttänä; hän selittää yksilöiden reaktioita uskottavankuuloisilla psykologisilla teorioilla, tekee paralleeleja kirjallisuuteen ja irrottaa oman analyysinsä täysin siitä, mikä ihmisten oma käsitys omasta käsityksestään on. Ylimielisenä hän analysoi norsunluutornistaan ja kuvittelee että hän yksin tuntee totuuden ja pitää kaikkia muita keskustelun osapuolia lapsina tai typeryksinä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Hän muistuttaa kulttuurielitistiä, mutta sensijaan että suostuisi asettumaan jaossa jonkun puolelle, hän asettuu kokonaan ulkopuolelle. Jokaisessa puheenvuorossaan liberaali haihattelija korostaa omaa erinomaisuuttaan ja yrittää nokkelalla itseironialla saada muut kuvittelemaan että hän yksin tietää totuuden, vaikka tosiasiassa puhuu vain lämpimikseen. Tosiasia on, että hän ei tiedä mitään, eikä oikeastaan ole edes kauheasti kiinnostunut. Muut pitävät liberaalia haihattelijaa lähes poikkeuksetta vihollisenaan; pumpulielitisti vihaa liberaalia haihattelijaa, koska tämä ei suostu tuomitsemaan "rasismia". Kulttuurisoturille tämä on vihollinen siinä missä vasemmistoaktivisti tai kulttuurielitisti, koska haihattelija ei suostu tuomitsemaan ketään tai mitään. "Jos et ole puolellamme olet meitä vastaan". Vasemmistoaktivistin mielestä haihattelija on oikeiston käsikassara ja pääoman mielistelijä.
Tavallinen tallaaja kuuntelee kaikkia näitä. Kulttuurielitistin jutut naurattavat, kulttuurisoturin jutut pelottavat. Vasemmistoaktivisti ärsyttää ja liberaalin haihattelijan kanssa lähdetään kaljalle. Haihattelija pieksee suutansa, ja kun illan lopussa ollaan kännissä, ja se ei vieläkään pidä suutaan kiinni, joskus tallaajan tekisi mieli antaa haihattelijalle selkäsauna. Muttei huvita, koska se on sellainen kynäniska. Vaikka lukeekin kirjoja joissa puhutaan pyssyistä, miekoista, ja painonnostosta. Illalla hän katsoo telkkarista lätkäpelin ja aamulla tallaaja lähtee ajamaan trukkia.
torstai 23. huhtikuuta 2015
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Vaalit ja voima.
Olin etäisesti tietoinen siitä että Suomessa pidettiin sunnuntaina eduskuntavaalit. Kävin kyllä äänestämässä, ja vaalisalaisuuden hengessä pidättäydyn julkistamasta miten äänestin. Iltasella katselin vaalivalvojaisia televisiosta.
Yllätyin hieman muutamastakin seikasta. Ensiksikin, Keskustan voittomarginaali oli kapeampi kuin kuvittelin. Oletin heidän pääsevän selvästi yli 50 kansanedustajan. Toiseksi, yllätyin Vihreiden tuloksesta; itse povasin näille 13 paikkaa. Vasemmistoliiton tulos oli odotettu. Demarien tulos oli heikompi kuin kuvittelin, ja perussuomalaiset pärjäsivät paikkamäärässä paremmin kuin olin ennakoinut. Oma veikkaukseni olisi ollut että puolueiden suuruusjärjestys olisi ollut Kesk, SDP, PS, Kok, Vihr, Vas, RKP, KD, ja paikkamäärät luokkaa 50, 40, 35, 35, 13,12,10, 5. Demarit sukelsi enemmän, ja vihreiden voitto oli suurempi kuin kuvittelin. Itselleni tulos on yhdentekevä. Tätä voi tarkastella sellaisella abstraktiotasolla, että keskusta ja kokoomus ovat jotakuinkin yhdentekeviä puolueita, mutta jos näistä pitäisi valita, soisin mieluummin äänten menevän Kokoomukselle. Demarit ja persut ovat samaan tapaan yhdentekeviä; olisin jossain kohtaa sanonut että jos valita pitäisi niin Demarit, mutta tämä johtuu vain siitä, että Persut tuskin menevät vieläkään hallitukseen; Viimeiset 4 vuotta näytti että maan johdossa laajapohjainen hallitus on kyvytön tekemään mitään; joissain asioissa huonoin vaihtoehto on, että päätöksiä ei tehdä.
Vihreiden ja vasemmistoliiton välillä sympatiani ovat henkilöhistoriallisista syistä vihreiden puolella, joten se että vasurit jäivät näinkin selkeästi vihreiden taakse oli minulle mieluisa tulos. RKP:n kohdalla suurin ongelma on, että näille pakkoruotsi on samanlainen tai vielä suurempi toteemi kuin Vihreille ydinvoima; jos näin ei olisi, niin voisin jossain tilanteessa jopa kannattaa RKP:ta. KD:n yhden paikan menetys oli minusta hyvä asia.
Lauantaina jouduin jaksautumaan kuntosalille yksin, sillä normiporukalla oli muuta tekemistä. Ohjelman mukaan kyykyssä piti tankoon latoa 112.5 kiloa, mutta laitoin epähuomiossa viisi kiloa enemmän. Huomasin erheeni vasta tehtyäni ensimmäisen setin, joten kevensin kiltisti viisi kiloa pois ja tein kaksi settiä lisää.
Tänään sain 3x5 läpi 85 kilolla, kuin myös kyykyn 115kg. Tämä oli miellyttävä ja hyvä asia, sillä lähden perjantaina 10 päivän konferenssimatkalle, ja harjoitteluun tulee taukoa, mahdollisesti jopa kaksi viikkoa, sillä aikaeroväsymys voi haitata salille paluuta. Tämä on aivan OK sikäli, että olen nyt jatkanut lineaarista progressiota sen verran kauan, että pieni resetti voi tehdä hyvää. Lineaarinen progressio on vienyt nyt melko tasaisesti kyykyn 80 kilosta 115 kiloon noin 16 viikossa. Se tarkoittaa yli kahta kiloa viikossa. Vaikka itse lihaksissa tämä ei ole mikään ihmeellinen adaptaatio, nivelet ja jänteet eivät saa lujuutta aivan samaa tahtia kuin lihakset voimaa. Olen alkanut huomaamaan erinäisissä paikoissa, erityisesti lihasten kiinnityskohdissa ja hartioiden takana kipeytymistä, joka muistuttaa jonkinasteista tulehdusreaktiota. Tämä on huono asia, sillä vaikka tulehdusreaktio on sinänsä terve ja normaali reaktio "mikrotraumoihin" joita harjoittelu aiheuttaa, nivelten ja jänteiden hitaampi toipuminen tarkoittaa että tulehdusreaktio saattaa kroonistua. Tulehdusreaktiossa elimistö tuhoaa pahimmin vaurioituneita kudoksia. Varsinainen korjaaminen ja sen seurauksena saatava vahvistava adaptaatio, tapahtuu vasta kun tulehdus laskee; jos se on jatkuvasti koholla, toipumista ei tapahdu.
11 päivän tauko riittänee tässä vaiheessa, kun mitään vakavia oireita ei vielä ole. En sellaisia ole ajatellut hankkiakaan. Treenikaverit ovat hieman kauhistelleet volyymejäni, etenkin lisättyäni leuanvedot ja rinnallevedot ohjelmaan. Tämä kauhistelu on aivan asianmukaista, koska nyt huomaan että palautumisajat eivät riitä. Volyymi on siis liian suuri. Ja kärsijänä ovat nimenomaan nivelet ja lihaspussit, voima kyllä on lisääntynyt jatkuvasti.
Resetoin todennäköisesti painoja noin 10 prosenttia. Kyykyn siis ehkä 105 kiloon ja penkin 77.5 kiloon. Harkitsen siirtymistä, jossa volyymipäivän painot pidetään tarkoituksella pienempinä, tätä seuraa kevyempi treenipäivä, ja sitten on maksimisuorituksen vuoro. Tämän yhdistäminen siihen, että tekee viisi liikettä, on haastavaa, sillä missään tapauksessa ei ole mahdollista tehdä volyymi- tai maksimipäivänä kaikkia viittä liikettä. Toisaalta A/B- splitti ei oikein jakaudu kolmeen. Kyykyn voisi jakaa helposti kolmeen ja sitten viikottain pitää volyymipävänä sen treenin volyymin, mikä siihen sattuu nyt tulemaan ja maksimipäivänä sen treenin maksimin joka siihen sopii. Näin muut liikkeet saisivat maksimipäivän kerran kahdessa viikossa mutta kyykky kerran viikossa. Toinen vaihtoehto on vain tehdä kyykyllä kolmen treenin texas-splitti viikolle ja tehdä joka treenillä toisella liikkeellä volyymi, toisella maksimi. Näin ei tulisi kolmelle liikkeelle koskaan maksimia tai volyymiä samalle päivälle.
Tämä pitää nyt harkita tarkkaan.
Yllätyin hieman muutamastakin seikasta. Ensiksikin, Keskustan voittomarginaali oli kapeampi kuin kuvittelin. Oletin heidän pääsevän selvästi yli 50 kansanedustajan. Toiseksi, yllätyin Vihreiden tuloksesta; itse povasin näille 13 paikkaa. Vasemmistoliiton tulos oli odotettu. Demarien tulos oli heikompi kuin kuvittelin, ja perussuomalaiset pärjäsivät paikkamäärässä paremmin kuin olin ennakoinut. Oma veikkaukseni olisi ollut että puolueiden suuruusjärjestys olisi ollut Kesk, SDP, PS, Kok, Vihr, Vas, RKP, KD, ja paikkamäärät luokkaa 50, 40, 35, 35, 13,12,10, 5. Demarit sukelsi enemmän, ja vihreiden voitto oli suurempi kuin kuvittelin. Itselleni tulos on yhdentekevä. Tätä voi tarkastella sellaisella abstraktiotasolla, että keskusta ja kokoomus ovat jotakuinkin yhdentekeviä puolueita, mutta jos näistä pitäisi valita, soisin mieluummin äänten menevän Kokoomukselle. Demarit ja persut ovat samaan tapaan yhdentekeviä; olisin jossain kohtaa sanonut että jos valita pitäisi niin Demarit, mutta tämä johtuu vain siitä, että Persut tuskin menevät vieläkään hallitukseen; Viimeiset 4 vuotta näytti että maan johdossa laajapohjainen hallitus on kyvytön tekemään mitään; joissain asioissa huonoin vaihtoehto on, että päätöksiä ei tehdä.
Vihreiden ja vasemmistoliiton välillä sympatiani ovat henkilöhistoriallisista syistä vihreiden puolella, joten se että vasurit jäivät näinkin selkeästi vihreiden taakse oli minulle mieluisa tulos. RKP:n kohdalla suurin ongelma on, että näille pakkoruotsi on samanlainen tai vielä suurempi toteemi kuin Vihreille ydinvoima; jos näin ei olisi, niin voisin jossain tilanteessa jopa kannattaa RKP:ta. KD:n yhden paikan menetys oli minusta hyvä asia.
Lauantaina jouduin jaksautumaan kuntosalille yksin, sillä normiporukalla oli muuta tekemistä. Ohjelman mukaan kyykyssä piti tankoon latoa 112.5 kiloa, mutta laitoin epähuomiossa viisi kiloa enemmän. Huomasin erheeni vasta tehtyäni ensimmäisen setin, joten kevensin kiltisti viisi kiloa pois ja tein kaksi settiä lisää.
Tänään sain 3x5 läpi 85 kilolla, kuin myös kyykyn 115kg. Tämä oli miellyttävä ja hyvä asia, sillä lähden perjantaina 10 päivän konferenssimatkalle, ja harjoitteluun tulee taukoa, mahdollisesti jopa kaksi viikkoa, sillä aikaeroväsymys voi haitata salille paluuta. Tämä on aivan OK sikäli, että olen nyt jatkanut lineaarista progressiota sen verran kauan, että pieni resetti voi tehdä hyvää. Lineaarinen progressio on vienyt nyt melko tasaisesti kyykyn 80 kilosta 115 kiloon noin 16 viikossa. Se tarkoittaa yli kahta kiloa viikossa. Vaikka itse lihaksissa tämä ei ole mikään ihmeellinen adaptaatio, nivelet ja jänteet eivät saa lujuutta aivan samaa tahtia kuin lihakset voimaa. Olen alkanut huomaamaan erinäisissä paikoissa, erityisesti lihasten kiinnityskohdissa ja hartioiden takana kipeytymistä, joka muistuttaa jonkinasteista tulehdusreaktiota. Tämä on huono asia, sillä vaikka tulehdusreaktio on sinänsä terve ja normaali reaktio "mikrotraumoihin" joita harjoittelu aiheuttaa, nivelten ja jänteiden hitaampi toipuminen tarkoittaa että tulehdusreaktio saattaa kroonistua. Tulehdusreaktiossa elimistö tuhoaa pahimmin vaurioituneita kudoksia. Varsinainen korjaaminen ja sen seurauksena saatava vahvistava adaptaatio, tapahtuu vasta kun tulehdus laskee; jos se on jatkuvasti koholla, toipumista ei tapahdu.
11 päivän tauko riittänee tässä vaiheessa, kun mitään vakavia oireita ei vielä ole. En sellaisia ole ajatellut hankkiakaan. Treenikaverit ovat hieman kauhistelleet volyymejäni, etenkin lisättyäni leuanvedot ja rinnallevedot ohjelmaan. Tämä kauhistelu on aivan asianmukaista, koska nyt huomaan että palautumisajat eivät riitä. Volyymi on siis liian suuri. Ja kärsijänä ovat nimenomaan nivelet ja lihaspussit, voima kyllä on lisääntynyt jatkuvasti.
Resetoin todennäköisesti painoja noin 10 prosenttia. Kyykyn siis ehkä 105 kiloon ja penkin 77.5 kiloon. Harkitsen siirtymistä, jossa volyymipäivän painot pidetään tarkoituksella pienempinä, tätä seuraa kevyempi treenipäivä, ja sitten on maksimisuorituksen vuoro. Tämän yhdistäminen siihen, että tekee viisi liikettä, on haastavaa, sillä missään tapauksessa ei ole mahdollista tehdä volyymi- tai maksimipäivänä kaikkia viittä liikettä. Toisaalta A/B- splitti ei oikein jakaudu kolmeen. Kyykyn voisi jakaa helposti kolmeen ja sitten viikottain pitää volyymipävänä sen treenin volyymin, mikä siihen sattuu nyt tulemaan ja maksimipäivänä sen treenin maksimin joka siihen sopii. Näin muut liikkeet saisivat maksimipäivän kerran kahdessa viikossa mutta kyykky kerran viikossa. Toinen vaihtoehto on vain tehdä kyykyllä kolmen treenin texas-splitti viikolle ja tehdä joka treenillä toisella liikkeellä volyymi, toisella maksimi. Näin ei tulisi kolmelle liikkeelle koskaan maksimia tai volyymiä samalle päivälle.
Tämä pitää nyt harkita tarkkaan.
perjantai 17. huhtikuuta 2015
Kingsman: Prinsessa ja Herne (feministien nenässä)
Kävin eilen katsomassa elokuvan Kingsman. Elokuvan takana on paljon samoja kavereita kuin joidenkin vuosien takaisessa höpsöilyssä Kick-Ass. Elokuvien samankaltaisuus oli mielestäni silmiinpistävä, ei niinkään muutoin sisällöillisesti, mutta väkivallan surrealismi on molemmissa vahvasti läsnä.
Elokuva teki pilaa agenttielokuvista, pitkälti nojaten useampaankin Bond-trooppiin. Pidin siitä, että sekä teknologiapohjaisen tiimityöskentelyn (tyyliin Mission Impossible) ja sooloilevan pistoolisankarin (Bond yms) karikatyyrejä heiteltiin edestakaisin.
Luin elokuvan nähtyäni useamman arvostelun elokuvasta ja sanallasanoen järkytyin siitä, mikä elokuvassa oli saanut huomiota. Sivuutetaan nokkela sanailu englantilaisesta luokkayhteiskunnasta, taloudellisen eriarvoisuuden, perheväkivallan ja seksismin pureva kritiikki. Sivuutetaan ekoterrorismin ja elitismin liittävä nerokas monitasoinen irvailu niin "kapitalisteille" kuin viherhörhöille. Sivuutetaan kokonaan päähenkilön selkeästi korkea moraali ja hänen kiusallisuuteen asti kunnioittava ja suojeleva suhtautumisensa kaikkiin naispuolisiin hahmoihin elokuvassa -- mukaanlukien pahiksen naispuolinen henkivartija/murhaaja/sihteeri, jonka naiseudesta ei kertaakaan tehty pilaa eikä -- vaikka näyttelijävalinta huomioonottaen se olisi ollut sangen helppoa -- minkäänlaista ylierotisoitua tissi/pylly-trooppia kireissä trikoissa. Sivuutetaan myös se, että ainoa seksuaalinen vihjailu jota elokuvan miespuoliset hahmot ylipäätään harjoittivat, esitettiin todella sellaisena mitä se useimmiten feministien kirjoissa on, brutaalina vallankäyttönä ja alistamisena.
Sensijaan kiinnitetään huomio yhteen vitsiin. Tässä on hieman spoileria: Elokuvan lopussa päähenkilö lupaa vapauttaa ruotsalaisen prinsessan (!!!) pahiksen vankilasta; hän hienovaraisesti kysyy saisiko mahdollisesti suukon jos vapauttaa prinsessan. Tämä vastaa (hiukan siistien) että "jos hoitelet pahiksen, saat vetää kakkoseen." Pahiksen hoideltuaan, päähenkilö nappaa Bond-elokuvien hengessä shampanjapullon ja kaksi lasia, ja palaa prinsessan luo.
Tämä on nyt useammassa feministien kirjoituksessa tulkittu niin, että päähenkilö on sitten kuitenkin misogyyni, sika, irstailija, ja halveksuttava (kuten kaikki valkoihoiset miehet tietenkin ovat). Pidän tätä varsin kummallisena asiana; elokuvassa on kaksi hahmoa jotka roisisti ja suoraviivaisesti puhuvat seksistä: Ruotsalainen prinsessa sekä niljakas, iljettävä gangsteri. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän pidättyväisiä tai aseksuaalisia. Päähenkilökin on täysin viaton siihen asti kun prinsessa itse ehdottaa aristokraattista kanssakäymistä, ja suorastaan häkeltyy tämän ehdotuksesta.
En ymmärrä tulkintaa lainkaan. Minusta vitsi oli kaikessa yllättävyydessään aivan murhaavan hauska, hieman samassa hengessä kuin Burn After Reading ja "Oh my god, that's fantastic". Elokuva ei olisi uskollinen bond-troopeille ilman loppukohtausta jossa hieman tirkistellään, ja jos siinä nyt näkyvät pakarat -- kuinka monessa elokuvassa ei sellaisia näy? -- niin mikä ihme tästä tekee jotenkin loukkaavan? Yhdessäkin arvostelussa todettiin että "Miten on mahdollista että päähenkilö käyttäytyy näin epäkunnioittavasti kun elokuvassa muuten hän on niin herrasmiesmäinen?" Siis WTF: Päähenkilölle ehdotetaan seksiä ja tämä -- oletettavasti -- suostuu, ja tämä on sitten epäkunnioittavaa ja naisia alistavaa? Tämä tulkinta on vinksallaan, sillä selkeästi nainen tässä -- kuninkaallinen vieläpä -- on aloitteentekijä, ja nuori herrasmies hieman häkeltynyt tarjouksesta.
Toinen asia josta ilmeisesti oli otettu herneitä nenään oli se, että pahis oli musta. Bond-pahisten trooppejahan tässäkin irvailtiin. Pahiksen puhevika, lippalakki ja täydellinen tyylitajun puute -- kuin myös ihonväri -- olivat kaikki melko suoraviivaisia inversioita Blofeldeistä ja vastaavista. Samuel L. Jackson hahmona joka kammoaa väkivaltaa oli myös monitasoinen huvittava valinta. Onko niin, että nykyisin kaikissa elokuvissa pitää olla poliittisesti korrekti tasapaino etnisiä ja sukupuolisia vähemmistöjä?
Tsiisus. Minusta elokuva oli hauska. Jos joku on eri mieltä, niin saa olla, ei siinä mitään, mutta se että joku vääntää tästä heteronormatiivisen, seksistisen ja rasistisen elokuvan, jota pitää paheksua, se on jo parodiahorisontin tuolla puolen. Tavallaan se on osa hauskuutta, tietenkin.
Elokuva teki pilaa agenttielokuvista, pitkälti nojaten useampaankin Bond-trooppiin. Pidin siitä, että sekä teknologiapohjaisen tiimityöskentelyn (tyyliin Mission Impossible) ja sooloilevan pistoolisankarin (Bond yms) karikatyyrejä heiteltiin edestakaisin.
Luin elokuvan nähtyäni useamman arvostelun elokuvasta ja sanallasanoen järkytyin siitä, mikä elokuvassa oli saanut huomiota. Sivuutetaan nokkela sanailu englantilaisesta luokkayhteiskunnasta, taloudellisen eriarvoisuuden, perheväkivallan ja seksismin pureva kritiikki. Sivuutetaan ekoterrorismin ja elitismin liittävä nerokas monitasoinen irvailu niin "kapitalisteille" kuin viherhörhöille. Sivuutetaan kokonaan päähenkilön selkeästi korkea moraali ja hänen kiusallisuuteen asti kunnioittava ja suojeleva suhtautumisensa kaikkiin naispuolisiin hahmoihin elokuvassa -- mukaanlukien pahiksen naispuolinen henkivartija/murhaaja/sihteeri, jonka naiseudesta ei kertaakaan tehty pilaa eikä -- vaikka näyttelijävalinta huomioonottaen se olisi ollut sangen helppoa -- minkäänlaista ylierotisoitua tissi/pylly-trooppia kireissä trikoissa. Sivuutetaan myös se, että ainoa seksuaalinen vihjailu jota elokuvan miespuoliset hahmot ylipäätään harjoittivat, esitettiin todella sellaisena mitä se useimmiten feministien kirjoissa on, brutaalina vallankäyttönä ja alistamisena.
Sensijaan kiinnitetään huomio yhteen vitsiin. Tässä on hieman spoileria: Elokuvan lopussa päähenkilö lupaa vapauttaa ruotsalaisen prinsessan (!!!) pahiksen vankilasta; hän hienovaraisesti kysyy saisiko mahdollisesti suukon jos vapauttaa prinsessan. Tämä vastaa (hiukan siistien) että "jos hoitelet pahiksen, saat vetää kakkoseen." Pahiksen hoideltuaan, päähenkilö nappaa Bond-elokuvien hengessä shampanjapullon ja kaksi lasia, ja palaa prinsessan luo.
Tämä on nyt useammassa feministien kirjoituksessa tulkittu niin, että päähenkilö on sitten kuitenkin misogyyni, sika, irstailija, ja halveksuttava (kuten kaikki valkoihoiset miehet tietenkin ovat). Pidän tätä varsin kummallisena asiana; elokuvassa on kaksi hahmoa jotka roisisti ja suoraviivaisesti puhuvat seksistä: Ruotsalainen prinsessa sekä niljakas, iljettävä gangsteri. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän pidättyväisiä tai aseksuaalisia. Päähenkilökin on täysin viaton siihen asti kun prinsessa itse ehdottaa aristokraattista kanssakäymistä, ja suorastaan häkeltyy tämän ehdotuksesta.
En ymmärrä tulkintaa lainkaan. Minusta vitsi oli kaikessa yllättävyydessään aivan murhaavan hauska, hieman samassa hengessä kuin Burn After Reading ja "Oh my god, that's fantastic". Elokuva ei olisi uskollinen bond-troopeille ilman loppukohtausta jossa hieman tirkistellään, ja jos siinä nyt näkyvät pakarat -- kuinka monessa elokuvassa ei sellaisia näy? -- niin mikä ihme tästä tekee jotenkin loukkaavan? Yhdessäkin arvostelussa todettiin että "Miten on mahdollista että päähenkilö käyttäytyy näin epäkunnioittavasti kun elokuvassa muuten hän on niin herrasmiesmäinen?" Siis WTF: Päähenkilölle ehdotetaan seksiä ja tämä -- oletettavasti -- suostuu, ja tämä on sitten epäkunnioittavaa ja naisia alistavaa? Tämä tulkinta on vinksallaan, sillä selkeästi nainen tässä -- kuninkaallinen vieläpä -- on aloitteentekijä, ja nuori herrasmies hieman häkeltynyt tarjouksesta.
Toinen asia josta ilmeisesti oli otettu herneitä nenään oli se, että pahis oli musta. Bond-pahisten trooppejahan tässäkin irvailtiin. Pahiksen puhevika, lippalakki ja täydellinen tyylitajun puute -- kuin myös ihonväri -- olivat kaikki melko suoraviivaisia inversioita Blofeldeistä ja vastaavista. Samuel L. Jackson hahmona joka kammoaa väkivaltaa oli myös monitasoinen huvittava valinta. Onko niin, että nykyisin kaikissa elokuvissa pitää olla poliittisesti korrekti tasapaino etnisiä ja sukupuolisia vähemmistöjä?
Tsiisus. Minusta elokuva oli hauska. Jos joku on eri mieltä, niin saa olla, ei siinä mitään, mutta se että joku vääntää tästä heteronormatiivisen, seksistisen ja rasistisen elokuvan, jota pitää paheksua, se on jo parodiahorisontin tuolla puolen. Tavallaan se on osa hauskuutta, tietenkin.
tiistai 14. huhtikuuta 2015
"As to the question of 'what do people want?', the only common denominator seems to be 'more'. "
Tänään koetin etukäteen suunnittelematta, onnistuisinko nostamaan 90 kiloa penkistä, ja se nousi suhteellisen kevyesti. Tämä ei ole sikäli yllättävää, että viime viikolla sain kohtuullisen helposti 3x5 tehtyä 82.5 kilolla. Tänään ei varsinaisesti ollut penkkitreenin aika, mutta salilla oli hieman täyttä ja penkki oli vapaana lämmitellessä, joten ajattelin kokeilla.
Tulos on mitättömän pieni minun kokoiselleni kaverille, mutta 15 kiloa enemmän kuin aloittaessani vuoden vaihteessa. Lisäksi se on enemmän kuin olen koskaan ennen eläessäni nostanut; aiempi ennätykseni oli 87.5. Tulos on noin 1.26 kertaa tämänhetkinen painoni.
Systemaattisuus on ainoa asia, joka on mahdollistanut sen, että tulokset ovat noin kolmessa kuukaudessa nousseet näin paljon. Tämänhetkinen ohjelmani on osapuilleen se, että viikossa on kolme treeniä, joista tiistai ja torstai ovat strongliftsin ohjelman mukaisia, mutta tällä hetkellä 3x5 eikä 5x5. Tiistaina on kyykky, pystyprässi ja maastaveto sekä leuanveto lisäpainoilla. Torstaina on kyykky, penkki ja soutu. Lineaarinen progressio kaikissa, eli jos 3x5 menee, niin lisätään 2.5 kiloa.
Sunnuntaina teen kaikki liikkeet, mutta kevennettynä noin 20-30 prosentilla. Eli esimerkiksi siinä missä torstaina on kyykyssä 110 kiloa, sunnuntain kyykyssä on 80 kiloa, ja kun torstaina penkissä on 85 kiloa, niin sunnuntaina on 68 kiloa. Sunnuntain treenissä teen 3-5 settiä vitosia sen mukaan miten raskaalta tuntuu. En halua vaarantaa palautumista.
Perjantaisin tai lauantaisin olen paastonnut, riippuen siitä missä kohtaa torstain treeni on tehty. Eli jos torstaina olen vetänyt treenin aikaisin aamulla, syön viimeisen paastoa edeltävän aterian torstai-iltana ja syön seuraavan kerran perjantaina iltapäivällä. Jos torstain treeni menee myöhemmäksi, niin paastoan vastaavasti lauantaina.
Nyt kun kevät on kunnolla päässyt liikkeelle, olen pyrkinyt juoksemaan kerran viikossa neljä kilometriä. En voi juosta juuri pidempään, sillä ITBS alkaa vaivata polvea jo vähän ennen neljän kilometrin merkkipaalua. Luulen että jossain vaiheessa siirryn splittiin jossa punttitreeniä on vain kaksi viikossa ja juoksua on kaksi tai kolme.
Parina aiempana vuonna olen parin viikon välein tehnyt yksinkertaisen "kuntotestin": Juossut Mustavuoren laskettelurinnettä ylös niin pitkälle kun pystyn ilman kohtuutonta kipua tai tajunnan menetystä. Tänä vuonna en ole vielä kokeillut kertaakaan, ja pohdin uskallanko edes. Nimittäin, aiempina vuosina testi toimi hyvin hapenottokyvyn ja erityisesti sydämen ja keuhkojen kunnon mittarina; alkukeväästä matka tyssäsi noin puoliväliin, koska syke nousee kestämättömäksi ja henki ei kulje. Loppukesästä pääsee huipulle, mutta vauhti hidastuu puolivälin jälkeen koska jalkalihakset eivät jaksa. Se, miksi testi pelottaa minua nyt, on että kun kyykkytulos on melkein tuplaantunut, pystyn repimään jaloista sellaisen määrän tehoja irti, että todella pelkään miltä se tuntuisi keuhkoissa ja sydämessä. Kokeilin lenkkeilyä taannoin ja ajattelin ottaa vähän spurtteja; vauhtia on tullut roimasti lisää, mutta tuntuu että "välikset" ovat väärät; keuhkot ja sydän joutuvat todella koville ja todella yllättäen.
Olen katsonut hieman kauhulla Crossfit-harrastajien treenejä. Sinänsä laji ideansa perusteella on minusta mielenkiintoinen ja pidän perusajatusta kyllä tavoiteltavana ja arvostettavana. Ongelmia on nähdäkseni muutama. Ensimmäinen on se, että monet tehtävät harjoitukset, kuten vaikkapa rinnallevedot, eivät ole luonteeltaan kestävyysharjoitteluun soveltuvia; Rinnalleveto on dynaaminen ja maksimitehon liike, mutta se on myös tietyllä tapaa hyvin tekninen ja koordinaatiota vaativa liike. Suurten toistomäärien tekeminen, erityisesti kelloa vastaan, altistaa huonolle tekniikalle ja siten loukkaantumiselle.
Kuten kirjoitin aiemmin, teho ja voima ovat vain osittain vaihtokelpoisia; teho on voiman ja nopeuden tulo. Kun yhtälöön otetaan vielä kestävyys, joudutaan sellaiseen ongelmaan, että ruumiinmekaniikan pitäisi tukea saumattomasti tehtävää harjoitusta. Kun toistojen määrä kasvaa, oli liike mikä hyvänsä, siinä on konsentrinen (voima tapahtuu liikkeen suuntaan) ja eksentrinen (voima kohdistuu liikettä hidastaen) komponentti. Esimerkiksi voimanoistoissa on kaikissa yhtä suuret eksentriset ja konsentriset liikeradat; Penkkipunnerruksessa ja kyykyssä paino lasketaan ala-asentoon ja nostetaan samaa reittiä ylös, maastavedossa paino nostetaan ylös ja lasketaan samaa reittiä alas.
Rinnallevedoissa, ja itseasiassa kaikissa dynaamiseen voimaan perustuvissa liikkeissä, kuten olympianostoissa, eksentrinen ja konsenterinen voiman tuotanto eivät ole symmetriset. Tempauksessa ja työnnössä, kuten myös rinnallevedossa, liikeradassa eksentrisen voiman tuotanto on lopulta melko vähäistä. Jos toistoja tehdään kerta toisensa jälkeen, painon palauttamisessa käytettävä eksentrinen voima täytyy ottaa huomioon aivan eri tavalla kuin silloin jos tehdään yksi nosto; katsokaa vaikka miten olympianostoissa paino lasketaan alas; sitä ei juuri jarrutella. En pidä toki voimanostoliikkeitäkään kovin mielekkäinä kestävyysharjoitteluun, mutta niissä sentään eksentrinen osuus tehdään tavallaan samoilla lihaksilla. Loukkaantumisen riski on vähäisempi, vaikkei sekään ole olematon.
Toinen syy siihen, että en voi oikein suositella sellaista harjoittelua jossa voimantuotanto ja kestävyys kilpailevat samassa liikkeessä hermoston huomiosta, on, että kestävyystyyppisessä harjoittelussa hermosto toimii "automaatilla". Tämä tarkoittaa sitä, että säästääkseen lihasta liialta työltä, hermosto tuottaa sekä aktivaatiota (supistuminen) että inhibitiota (estää supistumista). Mitä enemmän kestävyystyyppiseksi treeni menee, sitä enemmän inhibitiota tuotetaan; lihas toimii tiettyä liikerataa pitkin toistuvasti.
Inhibition määrä on toisaalta pienin dynaamisissa liikkeissä kuten rinnallevedoissa, ja voimanostossakin se pyritään minimoimaan maksimisuorituksissa. Eksentrinen liike toki vaatii aina inhibitiota (miten muuten olisi ylipäätään mahdollista laskea alas samoilla lihaksilla joilla nostetaan?), mutta kun samaa liikettä tehdään kymmeniä toistoja, inhibition rooli kasvaa. Tämä syö väistämättä maksimivoimaa ja -tehoa.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö juoksua ja kyykkyä pitäisi molempia treenata. Päinvastoin, erityisesti niinpäin, että jos treenaa paljon kestävyysjuoksua, kyykky on äärimmäisen hyödyllinen, koska se tasapainottaa kestävyysharjoittelun myötä tulevaa inhibitorista harjoitusvastetta ja siksi se lisää nopeutta. Mutta en näe kauheasti järkeä treenata kyykkyä kestävyyspohjaisesti. Siksi kellottaisin mieluiten jotain sellaista, että juokse ylämäkeen, jonka päällä on painot. Kun pääset mäen päälle, kello seis ja kahden minuutin aikana tehdään tietty etukäteen päätetty suorite. Tämä kaksi minuuttia on kaikille sama ja suorite esimerkiksi 2x5 tai vastaava; haastava, muttei missään nimessä nopeutta tai pitkää kestävyyttä vaativa. Kahden minuutin kohdalla kello käyntiin ja uusi kestävyyssuorite. Tämän lisäksi esteradat, joissa täytyy välillä siirtää painavia esteitä, nostaa jokin yksittäinen esine vaikkapa kahden eri tason yli, jne, voivat olla aivan mielekkäitä. En kuitenkaan näe että funktionaalisen suorituskyvyn kannalta olisi mielekästä tehdä mittavaa määrää, varsinkaan dynaamisia, voimantuottoliikkeitä peräjälkeen.
Tämän pohjalta ajattelin laatia itselleni jonkinlaisen uudenlaisen harjoitteluohjelman kesäksi ja tulevaisuuteen. Ehdotuksia saa laittaa kommentteihin. Yleistyvä voimantuotanto, yleinen kestävyys ja mielekkäät hybridiharjoitukset, niitä ajattelin.
Tulos on mitättömän pieni minun kokoiselleni kaverille, mutta 15 kiloa enemmän kuin aloittaessani vuoden vaihteessa. Lisäksi se on enemmän kuin olen koskaan ennen eläessäni nostanut; aiempi ennätykseni oli 87.5. Tulos on noin 1.26 kertaa tämänhetkinen painoni.
Systemaattisuus on ainoa asia, joka on mahdollistanut sen, että tulokset ovat noin kolmessa kuukaudessa nousseet näin paljon. Tämänhetkinen ohjelmani on osapuilleen se, että viikossa on kolme treeniä, joista tiistai ja torstai ovat strongliftsin ohjelman mukaisia, mutta tällä hetkellä 3x5 eikä 5x5. Tiistaina on kyykky, pystyprässi ja maastaveto sekä leuanveto lisäpainoilla. Torstaina on kyykky, penkki ja soutu. Lineaarinen progressio kaikissa, eli jos 3x5 menee, niin lisätään 2.5 kiloa.
Sunnuntaina teen kaikki liikkeet, mutta kevennettynä noin 20-30 prosentilla. Eli esimerkiksi siinä missä torstaina on kyykyssä 110 kiloa, sunnuntain kyykyssä on 80 kiloa, ja kun torstaina penkissä on 85 kiloa, niin sunnuntaina on 68 kiloa. Sunnuntain treenissä teen 3-5 settiä vitosia sen mukaan miten raskaalta tuntuu. En halua vaarantaa palautumista.
Perjantaisin tai lauantaisin olen paastonnut, riippuen siitä missä kohtaa torstain treeni on tehty. Eli jos torstaina olen vetänyt treenin aikaisin aamulla, syön viimeisen paastoa edeltävän aterian torstai-iltana ja syön seuraavan kerran perjantaina iltapäivällä. Jos torstain treeni menee myöhemmäksi, niin paastoan vastaavasti lauantaina.
Nyt kun kevät on kunnolla päässyt liikkeelle, olen pyrkinyt juoksemaan kerran viikossa neljä kilometriä. En voi juosta juuri pidempään, sillä ITBS alkaa vaivata polvea jo vähän ennen neljän kilometrin merkkipaalua. Luulen että jossain vaiheessa siirryn splittiin jossa punttitreeniä on vain kaksi viikossa ja juoksua on kaksi tai kolme.
Parina aiempana vuonna olen parin viikon välein tehnyt yksinkertaisen "kuntotestin": Juossut Mustavuoren laskettelurinnettä ylös niin pitkälle kun pystyn ilman kohtuutonta kipua tai tajunnan menetystä. Tänä vuonna en ole vielä kokeillut kertaakaan, ja pohdin uskallanko edes. Nimittäin, aiempina vuosina testi toimi hyvin hapenottokyvyn ja erityisesti sydämen ja keuhkojen kunnon mittarina; alkukeväästä matka tyssäsi noin puoliväliin, koska syke nousee kestämättömäksi ja henki ei kulje. Loppukesästä pääsee huipulle, mutta vauhti hidastuu puolivälin jälkeen koska jalkalihakset eivät jaksa. Se, miksi testi pelottaa minua nyt, on että kun kyykkytulos on melkein tuplaantunut, pystyn repimään jaloista sellaisen määrän tehoja irti, että todella pelkään miltä se tuntuisi keuhkoissa ja sydämessä. Kokeilin lenkkeilyä taannoin ja ajattelin ottaa vähän spurtteja; vauhtia on tullut roimasti lisää, mutta tuntuu että "välikset" ovat väärät; keuhkot ja sydän joutuvat todella koville ja todella yllättäen.
Olen katsonut hieman kauhulla Crossfit-harrastajien treenejä. Sinänsä laji ideansa perusteella on minusta mielenkiintoinen ja pidän perusajatusta kyllä tavoiteltavana ja arvostettavana. Ongelmia on nähdäkseni muutama. Ensimmäinen on se, että monet tehtävät harjoitukset, kuten vaikkapa rinnallevedot, eivät ole luonteeltaan kestävyysharjoitteluun soveltuvia; Rinnalleveto on dynaaminen ja maksimitehon liike, mutta se on myös tietyllä tapaa hyvin tekninen ja koordinaatiota vaativa liike. Suurten toistomäärien tekeminen, erityisesti kelloa vastaan, altistaa huonolle tekniikalle ja siten loukkaantumiselle.
Kuten kirjoitin aiemmin, teho ja voima ovat vain osittain vaihtokelpoisia; teho on voiman ja nopeuden tulo. Kun yhtälöön otetaan vielä kestävyys, joudutaan sellaiseen ongelmaan, että ruumiinmekaniikan pitäisi tukea saumattomasti tehtävää harjoitusta. Kun toistojen määrä kasvaa, oli liike mikä hyvänsä, siinä on konsentrinen (voima tapahtuu liikkeen suuntaan) ja eksentrinen (voima kohdistuu liikettä hidastaen) komponentti. Esimerkiksi voimanoistoissa on kaikissa yhtä suuret eksentriset ja konsentriset liikeradat; Penkkipunnerruksessa ja kyykyssä paino lasketaan ala-asentoon ja nostetaan samaa reittiä ylös, maastavedossa paino nostetaan ylös ja lasketaan samaa reittiä alas.
Rinnallevedoissa, ja itseasiassa kaikissa dynaamiseen voimaan perustuvissa liikkeissä, kuten olympianostoissa, eksentrinen ja konsenterinen voiman tuotanto eivät ole symmetriset. Tempauksessa ja työnnössä, kuten myös rinnallevedossa, liikeradassa eksentrisen voiman tuotanto on lopulta melko vähäistä. Jos toistoja tehdään kerta toisensa jälkeen, painon palauttamisessa käytettävä eksentrinen voima täytyy ottaa huomioon aivan eri tavalla kuin silloin jos tehdään yksi nosto; katsokaa vaikka miten olympianostoissa paino lasketaan alas; sitä ei juuri jarrutella. En pidä toki voimanostoliikkeitäkään kovin mielekkäinä kestävyysharjoitteluun, mutta niissä sentään eksentrinen osuus tehdään tavallaan samoilla lihaksilla. Loukkaantumisen riski on vähäisempi, vaikkei sekään ole olematon.
Toinen syy siihen, että en voi oikein suositella sellaista harjoittelua jossa voimantuotanto ja kestävyys kilpailevat samassa liikkeessä hermoston huomiosta, on, että kestävyystyyppisessä harjoittelussa hermosto toimii "automaatilla". Tämä tarkoittaa sitä, että säästääkseen lihasta liialta työltä, hermosto tuottaa sekä aktivaatiota (supistuminen) että inhibitiota (estää supistumista). Mitä enemmän kestävyystyyppiseksi treeni menee, sitä enemmän inhibitiota tuotetaan; lihas toimii tiettyä liikerataa pitkin toistuvasti.
Inhibition määrä on toisaalta pienin dynaamisissa liikkeissä kuten rinnallevedoissa, ja voimanostossakin se pyritään minimoimaan maksimisuorituksissa. Eksentrinen liike toki vaatii aina inhibitiota (miten muuten olisi ylipäätään mahdollista laskea alas samoilla lihaksilla joilla nostetaan?), mutta kun samaa liikettä tehdään kymmeniä toistoja, inhibition rooli kasvaa. Tämä syö väistämättä maksimivoimaa ja -tehoa.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö juoksua ja kyykkyä pitäisi molempia treenata. Päinvastoin, erityisesti niinpäin, että jos treenaa paljon kestävyysjuoksua, kyykky on äärimmäisen hyödyllinen, koska se tasapainottaa kestävyysharjoittelun myötä tulevaa inhibitorista harjoitusvastetta ja siksi se lisää nopeutta. Mutta en näe kauheasti järkeä treenata kyykkyä kestävyyspohjaisesti. Siksi kellottaisin mieluiten jotain sellaista, että juokse ylämäkeen, jonka päällä on painot. Kun pääset mäen päälle, kello seis ja kahden minuutin aikana tehdään tietty etukäteen päätetty suorite. Tämä kaksi minuuttia on kaikille sama ja suorite esimerkiksi 2x5 tai vastaava; haastava, muttei missään nimessä nopeutta tai pitkää kestävyyttä vaativa. Kahden minuutin kohdalla kello käyntiin ja uusi kestävyyssuorite. Tämän lisäksi esteradat, joissa täytyy välillä siirtää painavia esteitä, nostaa jokin yksittäinen esine vaikkapa kahden eri tason yli, jne, voivat olla aivan mielekkäitä. En kuitenkaan näe että funktionaalisen suorituskyvyn kannalta olisi mielekästä tehdä mittavaa määrää, varsinkaan dynaamisia, voimantuottoliikkeitä peräjälkeen.
Tämän pohjalta ajattelin laatia itselleni jonkinlaisen uudenlaisen harjoitteluohjelman kesäksi ja tulevaisuuteen. Ehdotuksia saa laittaa kommentteihin. Yleistyvä voimantuotanto, yleinen kestävyys ja mielekkäät hybridiharjoitukset, niitä ajattelin.
lauantai 11. huhtikuuta 2015
Laskenta ja epistemologia
Tietojenkäsittelyteorian osa-alue kompleksisuusteoria käsittelee sitä, miten vaikeaa jokin laskutehtävä on ratkaista. Tässä täytyy käyttää aina oletuksia siitä miten laskenta etenee ja toisaalta abstraktioita joiden taakse piilotetaan yksityiskohtia, koska muutoin teoria menee tavattoman monimutkaiseksi.
Suuri osa varsinaista teoriaa on epistemologisesti ajatellen triviaalia. On kuitenkin joitakin ongelmia, ja erityisesti ratkaisuja, jotka tuovat mielenkiintoisia yhteyksiä empiirisen tieteen filosofian ja epistemologian pariin.
Yksi näistä on kompleksisuusluokka nimeltä IP, joka tulee sanoista "interactive polynomial time". Tyypillisissä abstraktioissa polynomiaikaisuutta pidetään "järkevästi" ratkaistavien ongelmien määritelmänä; en nyt lähde tätä problematisoimaan, siihen pätee tiettyjä ehtoja ja edellytyksiä yms, jätän netoiseen kirjoitukseen.
Intreaktiivisuus tässä kompleksisuusluokassa voidaan esittää näin: meillä on äärimmäisen tehokas -- maaginen, jos niin halutaan -- mustana laatikkona annettu tietokone tms, oraakkeli, joka vastaa aina oikein kaikenlaisiin kysymyksiin. Ongelmana on se, että oraakkelin vastaus sinänsä ei kelpaa meille todisteeksi, sillä emme usko taikuuteen, vaan sen pitää antaa meille paitsi vastaus, myös todistus siitä, että vastaus on oikea.
Esimerkiksi, jos kysymme että "voiko annettu logiikan kaava olla tosi?", ei riitä, että oraakkeli vastaa "kyllä", vaan oraakkelin pitää kyetä antamaan jokin todiste siitä, että kaava todella voi olla tosi; tässä tapauksessa oraakkeli voi antaa sellaisen, jos "kyllä" oikeasti on oikea vastaus, näyttämällä että kaavalla on malli. Tämän jälkeen voimme polynomisessa ajassa tarkastaa että todistus on oikein.
Jos rajoitumme ongelmiin joiden ratkaisemiseksi voimme kysyä vain yhden kysymyksen, ja meidän täytyy pystyä tarkastamaan vain "kyllä"- vastaus polynomisessa ajassa, saamme tutun luokan NP. Sensijaan jos voimme esittää toistuvasti kysymyksiä, ja voimme rakentaa satunnaisgeneraattoria käyttävän koneen, joka polynomisella määrällä kysymyksiä (ja polynomisessa ajassa) vakuuttumaan niin, että virheellisen vastauksen todennäköisyys voidaan tehdä mielivaltaisen pieneksi, niin saamme luokan IP.
Otetaan esimerkki, jota usein käytetään, NP-ongelmasta (tosin ei NP-täydellisestä) joka toimii hyvin IP:n havainnollistamiseksi: Graafien isomorfismi. Graafi-isomorfismi tarkoittaa, että jos meillä on kaksi graafia, voidaanko antaa rakenteellinen isomorfismi näiden graafien solmuille, so. ovatko graafit solmujen ja kaarien nimiä lukuunottamatta täysin samanlaiset. Jos vastaus on "kyllä", tämä on helppo osoittaa antamalla pareittain ne solmut jotka kuvautuvat isomorfismissa toisikseen. Jos vastaus on "ei", mitään tällaista ilmeistä todistetta ei ole -- moniin ei-tapauksiin toki on todisteita, muttei tunneta todistetta joka takaa että graafit eivät ole isomorfiset siten, että kaikilla ei-isomorfisilla graafeilla on tämä todiste.
IP:ssä voimme kuitenkin melko helposti ratkaista tämän. Annamme oraakkelille kaksi graafia ja kysymme, ovatko ne isomorfiset; jos vastaus on kyllä, oraakkeli antaa meille todisteen. Jos vastaus on "ei", me aloitamme kyselykierroksen. Käytämme satunnaislukugeneraattoria ja "sekoitamme" kummankin graafin solmut ja kaaret. Tämän jälkeen valitsemme satunnaisest jomman kumman graafin ja kysymme, "kumpi alkuperäisistä graafeista tämä on?". Jos graafit oikeasti ovat isomorfiset, oraakkeli ei voi tätä tietää mitenkään, joten sen vastaus on olennaisesti satunnainen. Jos graafit taas eivät ole isomorfisia, oraakkeli antaa aina oikean vastauksen. Toistamme tämän arvonnan uudelleen ja uudelleen, ja jos oraakkeli joka kerta vastaa oikein, luottamuksemme oraakkelin alkuperäiseen vastaukseen kasvaa. Jos päätämme ennalta minkä hyvänsä todennäköisyyden, voimme esittää kysymyksen riittävän monta kertaa jotta saamme virheen todennäköisyyden tätä rajaa pienemmäksi.
Mikä tekee IP:n mielenkiintoiseksi on, että sen tiedetään olevan tarkalleen sama kuin kompleksisuusluokka PSPACE, eli polynomisen muistirajoitteen kanssa ratkeavien ongelmien luokka. Tähän luokkaan kuuluvat (pienin viilauksin) esimerkiksi yleistykset useimmista kahden pelaajan peleistä. Pelimetafora ei ole tässä sattumaa; oraakkeli voi ratkaista jokaisen kahden pelaajan pelin sen kummemmitta ongelmitta. Jos oraakkeli sanoo mistä hyvänsä kahden pelaajan pelistä että "tämä asema on voittava pelaajalle X", niin oraakkeli myös voittaa kaikki pelit jotka siitä asemasta pelataan jos se saa pelata pelaajan X puolesta. Jos pelin pituus on polynominen pelin esitystapaan nähden, niin tämä "todiste" voidaan pelata läpi polynomisessa ajassa. Jos itse peli on ratkeava polynomisessa tilassa, voidaan pelejä simuloida "riittävän monta" vakuuttuaksemme siitä että oraakkeli todellakin on voittamaton.
Tätä voidaan heijastella myös siis empiiriseen tieteeseen. Operationalisoinnin jälkeen "tarkastamme" teorian ennusteen saadaksemme luottamusta siihen että teorian antama ennuste on oikea. Jos kysymyksenasettelu ja abstraktio ovat oikein ja tarkoituksenmukaisesti rajattu -- ja tämä on se iso "jos" -- niin voimme vakuuttua että teoria antaa vastauksen kysymykseen "oikein". Teoria itsessään ei ole sen paremmin oikea kuin vääräkään, joskin useimmiten sanoisimme että se on väärä, jos se antaa systemaattisesti satunnaisia ennusteita, so. ennusteita joissa ei ole mitään informaatiota itse ilmiöstä.
Suuri osa varsinaista teoriaa on epistemologisesti ajatellen triviaalia. On kuitenkin joitakin ongelmia, ja erityisesti ratkaisuja, jotka tuovat mielenkiintoisia yhteyksiä empiirisen tieteen filosofian ja epistemologian pariin.
Yksi näistä on kompleksisuusluokka nimeltä IP, joka tulee sanoista "interactive polynomial time". Tyypillisissä abstraktioissa polynomiaikaisuutta pidetään "järkevästi" ratkaistavien ongelmien määritelmänä; en nyt lähde tätä problematisoimaan, siihen pätee tiettyjä ehtoja ja edellytyksiä yms, jätän netoiseen kirjoitukseen.
Intreaktiivisuus tässä kompleksisuusluokassa voidaan esittää näin: meillä on äärimmäisen tehokas -- maaginen, jos niin halutaan -- mustana laatikkona annettu tietokone tms, oraakkeli, joka vastaa aina oikein kaikenlaisiin kysymyksiin. Ongelmana on se, että oraakkelin vastaus sinänsä ei kelpaa meille todisteeksi, sillä emme usko taikuuteen, vaan sen pitää antaa meille paitsi vastaus, myös todistus siitä, että vastaus on oikea.
Esimerkiksi, jos kysymme että "voiko annettu logiikan kaava olla tosi?", ei riitä, että oraakkeli vastaa "kyllä", vaan oraakkelin pitää kyetä antamaan jokin todiste siitä, että kaava todella voi olla tosi; tässä tapauksessa oraakkeli voi antaa sellaisen, jos "kyllä" oikeasti on oikea vastaus, näyttämällä että kaavalla on malli. Tämän jälkeen voimme polynomisessa ajassa tarkastaa että todistus on oikein.
Jos rajoitumme ongelmiin joiden ratkaisemiseksi voimme kysyä vain yhden kysymyksen, ja meidän täytyy pystyä tarkastamaan vain "kyllä"- vastaus polynomisessa ajassa, saamme tutun luokan NP. Sensijaan jos voimme esittää toistuvasti kysymyksiä, ja voimme rakentaa satunnaisgeneraattoria käyttävän koneen, joka polynomisella määrällä kysymyksiä (ja polynomisessa ajassa) vakuuttumaan niin, että virheellisen vastauksen todennäköisyys voidaan tehdä mielivaltaisen pieneksi, niin saamme luokan IP.
Otetaan esimerkki, jota usein käytetään, NP-ongelmasta (tosin ei NP-täydellisestä) joka toimii hyvin IP:n havainnollistamiseksi: Graafien isomorfismi. Graafi-isomorfismi tarkoittaa, että jos meillä on kaksi graafia, voidaanko antaa rakenteellinen isomorfismi näiden graafien solmuille, so. ovatko graafit solmujen ja kaarien nimiä lukuunottamatta täysin samanlaiset. Jos vastaus on "kyllä", tämä on helppo osoittaa antamalla pareittain ne solmut jotka kuvautuvat isomorfismissa toisikseen. Jos vastaus on "ei", mitään tällaista ilmeistä todistetta ei ole -- moniin ei-tapauksiin toki on todisteita, muttei tunneta todistetta joka takaa että graafit eivät ole isomorfiset siten, että kaikilla ei-isomorfisilla graafeilla on tämä todiste.
IP:ssä voimme kuitenkin melko helposti ratkaista tämän. Annamme oraakkelille kaksi graafia ja kysymme, ovatko ne isomorfiset; jos vastaus on kyllä, oraakkeli antaa meille todisteen. Jos vastaus on "ei", me aloitamme kyselykierroksen. Käytämme satunnaislukugeneraattoria ja "sekoitamme" kummankin graafin solmut ja kaaret. Tämän jälkeen valitsemme satunnaisest jomman kumman graafin ja kysymme, "kumpi alkuperäisistä graafeista tämä on?". Jos graafit oikeasti ovat isomorfiset, oraakkeli ei voi tätä tietää mitenkään, joten sen vastaus on olennaisesti satunnainen. Jos graafit taas eivät ole isomorfisia, oraakkeli antaa aina oikean vastauksen. Toistamme tämän arvonnan uudelleen ja uudelleen, ja jos oraakkeli joka kerta vastaa oikein, luottamuksemme oraakkelin alkuperäiseen vastaukseen kasvaa. Jos päätämme ennalta minkä hyvänsä todennäköisyyden, voimme esittää kysymyksen riittävän monta kertaa jotta saamme virheen todennäköisyyden tätä rajaa pienemmäksi.
Mikä tekee IP:n mielenkiintoiseksi on, että sen tiedetään olevan tarkalleen sama kuin kompleksisuusluokka PSPACE, eli polynomisen muistirajoitteen kanssa ratkeavien ongelmien luokka. Tähän luokkaan kuuluvat (pienin viilauksin) esimerkiksi yleistykset useimmista kahden pelaajan peleistä. Pelimetafora ei ole tässä sattumaa; oraakkeli voi ratkaista jokaisen kahden pelaajan pelin sen kummemmitta ongelmitta. Jos oraakkeli sanoo mistä hyvänsä kahden pelaajan pelistä että "tämä asema on voittava pelaajalle X", niin oraakkeli myös voittaa kaikki pelit jotka siitä asemasta pelataan jos se saa pelata pelaajan X puolesta. Jos pelin pituus on polynominen pelin esitystapaan nähden, niin tämä "todiste" voidaan pelata läpi polynomisessa ajassa. Jos itse peli on ratkeava polynomisessa tilassa, voidaan pelejä simuloida "riittävän monta" vakuuttuaksemme siitä että oraakkeli todellakin on voittamaton.
Tätä voidaan heijastella myös siis empiiriseen tieteeseen. Operationalisoinnin jälkeen "tarkastamme" teorian ennusteen saadaksemme luottamusta siihen että teorian antama ennuste on oikea. Jos kysymyksenasettelu ja abstraktio ovat oikein ja tarkoituksenmukaisesti rajattu -- ja tämä on se iso "jos" -- niin voimme vakuuttua että teoria antaa vastauksen kysymykseen "oikein". Teoria itsessään ei ole sen paremmin oikea kuin vääräkään, joskin useimmiten sanoisimme että se on väärä, jos se antaa systemaattisesti satunnaisia ennusteita, so. ennusteita joissa ei ole mitään informaatiota itse ilmiöstä.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Yleisesti treenistä
Jotta ei nyt vallan vaaliteemoissa oltaisiin, niin ajattelin kiroittaa lyhyen piissin siitä, mitä olen oppinut (tällä kertaa) treenattuani muutaman kuukauden. Koetan yleistää tämän ja aiempien kuntoiluharrastusteni myötä oppimani.
Uskon että näillä periaatteilla voidaan yleisestiottaen kaikessa kuntoilussa saada parempia tuloksia. Tässä kohtaa monelle tulee refleksinomainen reaktio siitä, että "en kuntoile saadakseni tuloksia", tai että "liikunnasta menee ilo jos se on tuloshakuista", tai "liikun vain pysyäkseni kunnossa". Tämä näkemys on yleinen, valitettava ja vahingollinen. Tämä siksi, että liikunnan ilo tulee liikkumisesta ja se on hyvä asia, eikä vähene millään tapaa siitä, että tekee sen paremmin. Esimerkiksi jos joku pelaa shakkia ja toistuvasti tekee aina samat (huonot) siirrot, en voi mitenkään ymmärtää miten tämä lisää pelaamisen nautintoa. Terveellä tavalla sosiaalistuneen ja normaalin analyyttisen ajattelukyvyn omaavan ihmisen pitää pystyä erottamaan mielessään se, että jokin asia on hauskaa (ja saa sellaisena ilman muuta pysyäkin) ja se, että asiaa tehtäessä ja siihen valmistautuessa voi tehdä vähäisiä muutoksia jotka parantavat toimintaa. Tässä kohtaa vetoan bonus-kohtaan.
Toinen mitä haluan kritisoida on ajatus siitä, että liikkuminen kunnon ylläpitämiseksi olisi jotenkin ylivertainen tai edes hyvä idea verrattuna kunnon parantamiseen. Mikäli tavoitteena on hyvä kunto, niin miksi ihmeessä parempi kunto olisi huono tavoite, jos sen voi saavuttaa samalla vaivalla. Tai kuten usein käy, jopa vähäisemmällä vaivalla, jos tekee asian hyvin.
Modernissa liberaalissa yhteiskunnassa meillä on jotenkin tabu siinä kohtaa jossa ihmisten toiminta oman suoriutumisen parantamiseksi tulee puheeksi. Vielä toistaiseksi urheilussa erilaiset suoriutumiset sallitaan: On luvallista että toiset juoksevat nopeammin kuin toiset tai että toiset nostavat enemmän kuin toiset. Muualla yhteiskunnassa näin ei juuri enää ole. Fyysinen suorituskyky on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita joilla yhteiskunnassamme on yhtä aikaa suuri merkitys yksilölle ja melko vähäinen merkitys yhteiskunnalle; Meillä ei ole juurikaan sellaisia markkinatalouden parissa olevia työtehtäviä, joissa marginaalihyödyt fyysisen suorituskyvyn parantamisesta olisivat merkittäviä. Kuitenkin merkitys voi yksilölle olla valtaisa arjessa. Kyky kulkea rappusia tai kantaa raskaita esineitä, tai juosta, voi olla ratkaiseva yksilön omassa kokemuksessa.
Olemme heikkoja ja meidän oletetaan olevan tyytyväisiä heikkouteemme ja tuntevan olomme hyväksi heikkoudestamme huolimatta. Voimaa tavoittelevan ajatellaan joko kärsivän hybriksestä tai pitävän itseään parempana, tai hänen pyrkimyksensä mitätöidään "uususkonnollisena" hörhöilynä. Ajatelkaa mitä tahdotte. Itse olen mieluummin vahva kuin heikko.
1: Treenaa kaverin kanssa
Treeni tehostuu kummasti jos mukana on joku muukin. Joillekin voi syntyä kilpailuasetelma, mutta tämä on vähemmän olennaista. Paljon tärkeämpää on sosiaalinen kontrolli joka tulee siitä, että jos kaverin kanssa on sovittu, niin treenaamisesta tulee säännöllistä. Olennainen kontribuutio on siis motivaatio ja säännöllisyys.2: Treenaa yksinkertaisesti
Netti on pullollaan treeniohjelmia joissa tehdään kymmentäkin erilaista liikesarjaa milloi mitäkin lihasryhmää treenatakseen. Tämä on pääosin täysin ajanhukkaa ja turhuutta; Hauiskäännöllä voi saada jonkin verran pullotusta käsivarteen, mutta siinä hankittu voima ei yleisty. Sama pätee käytännössä kaikkiin erilaisilla koneilla tehtäviin harjoituksiin. Ihmisen luonnollisia liikeratoja hyödyntävät nostot, joissa aktivoidaan lihasryhmiä monipuolisesti, ovat kaikkein tärkeimmät ja niihin pitäisi käyttää 75-90 prosenttia voimaharjoitteluun käytetystä ajasta. Näihin lasketaan kyykky, maastaveto, leuanveto, penkkipunnerrus ja rinnalleveto tai soutu. Esimerkiksi Rippetoen Starting Strength on kolmasosa kyykkyä, kuudesosa pystyprässiä, kuudesosa penkkiä, kuudesosa rinnallevetoa ja kuudesosa maastavetoa. Maastavedon treenimäärän pienuus on sen keskeisestä roolista huolimatta välttämätöntä, sillä se aktivoi hermostoa todella kokonaisvaltaisesti. Olennaista on, että on jokin yksinkertainen ohjelma, johon kuuluu se, että painoa lisätään säännöllisesti.3: Syö ja nuku
Ruokaa menee paljon jos haluaa palautua. Nukkuminen on tärkeää palautumiselle. Väsymys ja nälkä ovat esteitä kehittymiselle, koska palautuminen jää vajaaksi. Ruoaksi riittää perusruoka, ja jos hakee lisäpotkua, niin sekin on syytä pitää yksinkertaisena. Itselläni tehokkaimmalta vaikuttaa se, että treenin jälkeen litra plus-kaakaomaitoa, sitten normaalit syömiset ja iltapalaksi rahkaa, jossa mausteeksi heraproteiinia ja toisinaan sekaan kreatiinia. Riittävän proteiinin saannin (noin 2g per tavoitepainokilo) lisäksi ainoastaan kreatiinin on kiistatta todettu olevan suorituskyvylle hyödyksi. Sitä saa tosin jonkin verran jo lihasta, ja Malabadin Kebab-annoksissa on reilu parisataa grammaa lihaa. Perusruokaan tietysti kuuluu jotain muuta kuin pizzaa, ranskalaisia ja kokista, eli salaatteja, vihanneksia, hedelmiä. Olennaista on että ruoka on monipuolista, makroravinteita on riittävästi, ja4: Pidä kirjaa
Ensimmäinen perusperiaate kaikessa inhimillisen toiminnan mittaamisessa on, että sitä saa mitä mittaa. Oli lajisi mikä hyvänsä -- juoksu, hiihto, uinti, painonnosto, voimanosto jne -- niin mittaamalla sitä, mikä indikoi tavoitetta parhaiten, pääset tähtäämään tavoitteeseen parhaiten. Tämä tapahtui kun aloin ottamaan aikaa säännöllisesti juoksulenkeistäni, ja tämä tapahtui kun aloin pitää kirjaa painojen nostamisesta: Tulokset alkoivat parantua heti.Bonus: Hyvyys ei ole sitä missä olet, vaan sitä, että menet eteenpäin siitä missä olet.
Onnistuminen ei tarkoita sitä, että pärjää paremmin kuin joku muu; aina löytyy joku joka on parempi. Kilpaiurheilijoillakin tämä pätee kaikille paitsi yhdelle ihmiselle maailmassa kerrallaan. Olympialaisissa jaetaan vain yksi kultamitali. Lisäksi kannattaa hylätä ajattelu jossa vertaa edes omaa suoritustaan jostain vuosien takaa nykyiseen. Jos olet 40- tai 50-vuotias ja nuorempana harrastanut vähänkin jotain, on todennäköistä että henkilökohtainen ennätyksesi on jo saavutettu. Tämän ei pidä antaa masentaa; joka hetki voi tapahtuu jotain kehitystä. Oma huipputulos missä ikinä voi olla takana, se voi olla tapahtunut viikko sitten, tai se voi olla vielä tulevaisuudessa. Sillä ei ole mitään väliä. Olennaista on vain se, että jos tänään pystyn johonkin, niin seuraavalla kerralla kun yritän (maksimeita ei muuten tehdä joka kerta, huom), yritän enemmän. Jos en onnistu, niin se on sen kerran paras tulos. Tätä ei pidä viedä liian pitkälle, ei pidä lähteä repimään rikki itseään; palautuminen, oikea tekniikka, jne, kaikki täytyy muistaa. Mutta tänään pyrin parempaan kuin eilen.Uskon että näillä periaatteilla voidaan yleisestiottaen kaikessa kuntoilussa saada parempia tuloksia. Tässä kohtaa monelle tulee refleksinomainen reaktio siitä, että "en kuntoile saadakseni tuloksia", tai että "liikunnasta menee ilo jos se on tuloshakuista", tai "liikun vain pysyäkseni kunnossa". Tämä näkemys on yleinen, valitettava ja vahingollinen. Tämä siksi, että liikunnan ilo tulee liikkumisesta ja se on hyvä asia, eikä vähene millään tapaa siitä, että tekee sen paremmin. Esimerkiksi jos joku pelaa shakkia ja toistuvasti tekee aina samat (huonot) siirrot, en voi mitenkään ymmärtää miten tämä lisää pelaamisen nautintoa. Terveellä tavalla sosiaalistuneen ja normaalin analyyttisen ajattelukyvyn omaavan ihmisen pitää pystyä erottamaan mielessään se, että jokin asia on hauskaa (ja saa sellaisena ilman muuta pysyäkin) ja se, että asiaa tehtäessä ja siihen valmistautuessa voi tehdä vähäisiä muutoksia jotka parantavat toimintaa. Tässä kohtaa vetoan bonus-kohtaan.
Toinen mitä haluan kritisoida on ajatus siitä, että liikkuminen kunnon ylläpitämiseksi olisi jotenkin ylivertainen tai edes hyvä idea verrattuna kunnon parantamiseen. Mikäli tavoitteena on hyvä kunto, niin miksi ihmeessä parempi kunto olisi huono tavoite, jos sen voi saavuttaa samalla vaivalla. Tai kuten usein käy, jopa vähäisemmällä vaivalla, jos tekee asian hyvin.
Modernissa liberaalissa yhteiskunnassa meillä on jotenkin tabu siinä kohtaa jossa ihmisten toiminta oman suoriutumisen parantamiseksi tulee puheeksi. Vielä toistaiseksi urheilussa erilaiset suoriutumiset sallitaan: On luvallista että toiset juoksevat nopeammin kuin toiset tai että toiset nostavat enemmän kuin toiset. Muualla yhteiskunnassa näin ei juuri enää ole. Fyysinen suorituskyky on kuitenkin yksi niitä harvoja asioita joilla yhteiskunnassamme on yhtä aikaa suuri merkitys yksilölle ja melko vähäinen merkitys yhteiskunnalle; Meillä ei ole juurikaan sellaisia markkinatalouden parissa olevia työtehtäviä, joissa marginaalihyödyt fyysisen suorituskyvyn parantamisesta olisivat merkittäviä. Kuitenkin merkitys voi yksilölle olla valtaisa arjessa. Kyky kulkea rappusia tai kantaa raskaita esineitä, tai juosta, voi olla ratkaiseva yksilön omassa kokemuksessa.
Olemme heikkoja ja meidän oletetaan olevan tyytyväisiä heikkouteemme ja tuntevan olomme hyväksi heikkoudestamme huolimatta. Voimaa tavoittelevan ajatellaan joko kärsivän hybriksestä tai pitävän itseään parempana, tai hänen pyrkimyksensä mitätöidään "uususkonnollisena" hörhöilynä. Ajatelkaa mitä tahdotte. Itse olen mieluummin vahva kuin heikko.
Vaalit 2015.
Asenteeni on vuosien saatossa muuttunut yhä negatiivisemmaksi koko edustuksellista demokratiaa kohtaan, sanon sen heti kättelyssä. Syy on vähemmän ideologinen kuin näyttää, ja enemmänkin yhdistelmä aitoa välinpitämättömyyttä ja pessimismiä ihmisten päätöksentekokyvyn suhteen.
Jos nyt kuitenkin lähdetään siitä, että pian on vaalit ja Suomeen valitaan jälleen kerran eduskunta äänestämällä, ja sivuutetaan asiaan liittyvä nihkeily. Mainitsen tässä, niin noloa ja itsestäänselvää kuin se onkin, että "vähiten huono"- periaate äänestämisessä on tyhmä, mutta muut periaatteet helposti vielä tyhmempiä, mahdollisesti lukuunottamatta kokonaan äänestämättä jättämistä.
Tällä periaatteella olen tullut siihen tulokseen, että jos jonkun puolueen äänestämistä nyt ylipäätään voin suositella, niin sen täytyy ehdottomasti olla Piraattipuolue. Itselleni ainakaan mitään muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole mielekästä edes harkita.
Piraattien ohjelmassa on monia kohtia joiden uskon vakaasti vievän kohti parempaa yhteiskuntaa. Näitä ovat esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistaminen. Tätä eivät useimmat ns. suurista puolueista hyväksy, vaan ne valehtelevat silmät ja suut täyteen kaikista perustuloesityksistä, ja vaaliteemoina monet ovatkin jo vaatimassa täysin päinvastaiseen suuntaan menemistä. "Vastikkeellinen" sosiaaliturva on saanut yhä enemmän kannatusta perinteisiltä puolueilta koska tosiasiassa se on sosialistien ja konservatiivien yhteinen tavoite lähinnä siksi, että sosialisteille se mahdollistaa valtion suuremman puuttumisen ihmisten elämään ja konservatiiveille se on keino rankaista moraalittomia työn vieroksujia eli antaa "signaaleita". Nöyryyttämällä ja estämällä oma-aloitteisen toimeentulon parantamisen, "vastikkkeellinen" sosiaaliturva takaa sen, että yhteiskunnassa on pysyväisluontoinen proletariaatti jota sosialisti voi käyttää perusteena omalle rosvoukselleen ja konservatiivi omalle hurskastelulleen, signaalina siitä kuinka hän itse on parempi ihminen.
Piraattipuolue on ainoa joka eksplisiittisesti tavoittelee päihdelainsäädännön vapauttamista nykyisestään, ja suoraan ottaa kantaa siihen että eutanasian esteitä tulee purkaa. Se myös suoraan vastustaa erilaisia bumiputra- ja monopolioikeuksia, joita esimerkiksi taksi- ja apteekkilupien määrän säännöstely edustaa. Porvarilliset "taksikuskikapitalistit" vaativat milloin mitäkin rajoituksia kilpailulle sillä perusteella että jonkun elinkeino on uhattuna jos kuka tahansa saa toimia alan yrittäjänä. Näihin kuuluvat monet liikenneyhtiöt, taksiliitto, apteekkarit, mutta myös isot vähittäistavarakaupan toimijat kuten S- ja K-ryhmät jotka toimivat salakavalammin kunnallisen päätöksenteon kulisseissa käyttäen hyväkseen kaavoitusmonopolia. Piraatit on ainoa puolue joka eksplisiittisesti haluaa purkaa tämän perisuomalaisen "maan tavan" ja on riippumaton erilaisista erityisintresseistä. Vihreät haluaisivat esiintyä tällaisena, mutta tosiasiassa iso osa näistä toimii esimerkiksi S-ryhmän käsikassarana näissä asioissa. Tämä korruption muoto koskettaa kaikkia muita puolueita, joskin Persut ja Kristilliset ovat jossain määrin muita enemmän riippumattomia; Niiden kanta ihmisten oikeuksiin omaan ruumiiseensa on kuitenkin tunnettu.
Omalta kohdaltani hyvin tärkeä asia eli immateriaalioikeudet ja "informaatiofeodalismin" vastustaminen on tietenkin se mikä tekee Piraattipuolueesta ykkösen jo lähtökohtaisesti. Mikään muu puolue ei millään tavalla ole halukas viemään yhteiskuntaa kohti vapaampaa informaation kulkua. Vihreät yrittää kyllä ratsastaa tässäkin asiassa kaksilla rattailla, mutta vaikka heillä on muutama ehdokas joilla on tässä asiassa jotain annettavaa, puolue kokonaisuutena on tukevasti tekijänoikeuslobbyn takataskussa, ja tämä näkyy kyllä puolueen äänestyskäyttäytymisessä toistuvasti. Viimeksi pari viikkoa sitten eduskunnassa vihreät olivat rikkoutumattomana rintamana (mm. perussuomalaisten kanssa) hallituksen lakiesityksen takana, kun hallitus luovutti lisää poliisivaltion mandaatteja tekijänoikeuslobbylle tavalla jota voisi pitää perustuslain vastaisena, ellei termi "perustuslaki" Suomessa tarkoittaisi sitä, mitä muudan Johannes Koskinen (perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja tätä kirjoitettaessa) kulloinkin sanoo sen tarkoittavan.
Piraattien ehdoton heikkous on sen ehdokkaissa. Siinä missä vakiintuneet puolueet -- ja näihin eduskuntavaaleihin tullessa tähän lasketaan jo mukaan Jytkyn myötä puoluetuen tuhdisti lihottama Persut -- osaavat sliipata ehdokkaitaan, koulia kellokkaitaan ja puunata broilereitaan, Piraatit joutuvat ammentamaan ns kansan syvistä riveistä. Nörtit, hipit, elämäntapataiteilijat, jne, kaikki kelpaavat, eikä siitä voi heitä syyttää. Katsokaa vain Persujen ehdokaslistoja ennen viime vaaleja. Oli natseja, alkoholisteja, transuja, bodareita, jne jne. Mutta siinä missä Persut rakensivat itselleen uhri-imagon ja edelleen ratsastavat sillä, kiitos suomalaisen median ammattitaidottomuuden ja autoritäärisen luonteen, Piraattien jopa lapsenomainen imago on perin juurin sympaattinen ja täysin vailla uhkaa tai aggressiota.
Ja juuri se on heidän keskeinen heikkoutensa. Suomalainen mielenmaisema ei kaipaa hippiä joka kertoo että kaikki on ihan OK vaikka relattaisiin ja porukka tekisi duuninsa kunnolla. Sensijaan suomalaiset kaipaavat sutjakkakielistä pyknikkoa joka nöyryyttää pojannulikoita ja kääntää takkinsa häpeilemättä ja valehtelee päälle. Osa porukasta vielä pitkin hampain (sic) katselee sliipattua kuminaamaa joka juoksee maratonin ja julistaa toinen käsi (jonkun muun) taskussa miten huikean hienoa se on ja miten kaikki pystyy kyllä samaan jos vähän tsempataan.
Jos vaalipäivänä on hyvä ilma, käyn äänestämässä piraatteja. Tässä muutama hyvä ehdokas niille, jotka viitsivät vaivautua:
Helsinki: Petrus Pennanen, numerolla 258. Pennanen on vanha usenet-kirjoittelija, eräänlainen hippi, jonkinsortin transhumanisti, tutkija ja yrittäjä. Äärimmäisen sympaattinen kaveri jonka aivot eivät psykedeelien käytöstä ole mielestäni kärsineet juuri lainkaan vaan päin vastoin. Plussaa älystä, avoimmuudesta, miinusta hienoisesta naiviudesta. Ultraliberaali kaikilla mittareilla, ja siksi hyvä ehdokas
Uusimaa: Tere Sammallahti numerolla 146. Sammallahti on piikitellyt valtaapitäviä, ja sai kritiikillään peräti itse "Haulikko Holmlundin" ärähtämään. Kaikesta päätellen terävä ja asioista perillä oleva kaveri.
Pirkanmaa: Mark Stenbäck, numerolla 95. Mark on henkilökohtainen tuttavani, ja oma näkemykseni on pitkälti se, että toivon hänen pääsevän eduskuntaan siitä yksinkertaisesta syystä että tiedän että Mark ymmärtää hyvän argumentin sellaisen nähdessään ja että hän on ennen kaikkea rehellinen. Se voi olla poliitikon kohdalla huonokin asia, mutten usko että rehellisiä kansanedustajia on toistaiseksi ainakaan liikaa. Mark ei myöskään ole agressiivinen tai autoritäärinen, eikä tavoittele valtaa vallan itsensä vuoksi, vaan on aidosti kiinnostunut siitä että systeemi toimisi hyvin; Rehellisyyden kanssa nimittäin usein tulee myös tietynlainen sinisilmäinen idealismi, ja sitä Markilla ei kuitenkaan ole. Jos äänestyskoppiin päädyn, niin Mark saa minun ääneni.
Ajattelin ensin listata tiettyjä "älä äänestä näitä"- ehdokkaita myös, mutten nyt viitsi mennä tähän. Varoituksen sana kuitenkin; eräissä pienemmissä vaalipiireissä on troijan hevosina mm. uusnatseja ehdokkaina. Helsinki, Uusimaa ja Pirkanmaa näyttävät kuitenkin turvallisilta tässä suhteessa.
LISÄYS: Luin toisaalla argumentin, jonka mukaan Piraatteja ei kannata äänestää koska "ääni menee hukkaan". Huomauttaisin tässä, että ääni menee hukkaan joka tapauksessa. Kysymys kuuluu, haluaako ääntään arvokkaana pitävä hukata sen tukemalla saman vanhan sonnan läpimenoa, vai oikeasti edes yrittää vaikuttaa siihen että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan. Jos valittaa vuodesta toiseen siitä, että miksi eduskunnassa on niin urpoja, ja kuitenkin äänestää jotain eduskuntapuoluetta, niin on yksinkertaisesti itse sen ongelman syy. Jätä äänestämättä tai äänestä jotain tahoa joka aivan takuulla ei tue olemassaolevan valtarakenteen säilymistä. Jos äänestät puoluetta jolla on jo edustajia eduskunnassa, tuet nykymeiningin jatkumista. Niin yksinkertaista se on.
Jos nyt kuitenkin lähdetään siitä, että pian on vaalit ja Suomeen valitaan jälleen kerran eduskunta äänestämällä, ja sivuutetaan asiaan liittyvä nihkeily. Mainitsen tässä, niin noloa ja itsestäänselvää kuin se onkin, että "vähiten huono"- periaate äänestämisessä on tyhmä, mutta muut periaatteet helposti vielä tyhmempiä, mahdollisesti lukuunottamatta kokonaan äänestämättä jättämistä.
Tällä periaatteella olen tullut siihen tulokseen, että jos jonkun puolueen äänestämistä nyt ylipäätään voin suositella, niin sen täytyy ehdottomasti olla Piraattipuolue. Itselleni ainakaan mitään muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole mielekästä edes harkita.
Piraattien ohjelmassa on monia kohtia joiden uskon vakaasti vievän kohti parempaa yhteiskuntaa. Näitä ovat esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistaminen. Tätä eivät useimmat ns. suurista puolueista hyväksy, vaan ne valehtelevat silmät ja suut täyteen kaikista perustuloesityksistä, ja vaaliteemoina monet ovatkin jo vaatimassa täysin päinvastaiseen suuntaan menemistä. "Vastikkeellinen" sosiaaliturva on saanut yhä enemmän kannatusta perinteisiltä puolueilta koska tosiasiassa se on sosialistien ja konservatiivien yhteinen tavoite lähinnä siksi, että sosialisteille se mahdollistaa valtion suuremman puuttumisen ihmisten elämään ja konservatiiveille se on keino rankaista moraalittomia työn vieroksujia eli antaa "signaaleita". Nöyryyttämällä ja estämällä oma-aloitteisen toimeentulon parantamisen, "vastikkkeellinen" sosiaaliturva takaa sen, että yhteiskunnassa on pysyväisluontoinen proletariaatti jota sosialisti voi käyttää perusteena omalle rosvoukselleen ja konservatiivi omalle hurskastelulleen, signaalina siitä kuinka hän itse on parempi ihminen.
Piraattipuolue on ainoa joka eksplisiittisesti tavoittelee päihdelainsäädännön vapauttamista nykyisestään, ja suoraan ottaa kantaa siihen että eutanasian esteitä tulee purkaa. Se myös suoraan vastustaa erilaisia bumiputra- ja monopolioikeuksia, joita esimerkiksi taksi- ja apteekkilupien määrän säännöstely edustaa. Porvarilliset "taksikuskikapitalistit" vaativat milloin mitäkin rajoituksia kilpailulle sillä perusteella että jonkun elinkeino on uhattuna jos kuka tahansa saa toimia alan yrittäjänä. Näihin kuuluvat monet liikenneyhtiöt, taksiliitto, apteekkarit, mutta myös isot vähittäistavarakaupan toimijat kuten S- ja K-ryhmät jotka toimivat salakavalammin kunnallisen päätöksenteon kulisseissa käyttäen hyväkseen kaavoitusmonopolia. Piraatit on ainoa puolue joka eksplisiittisesti haluaa purkaa tämän perisuomalaisen "maan tavan" ja on riippumaton erilaisista erityisintresseistä. Vihreät haluaisivat esiintyä tällaisena, mutta tosiasiassa iso osa näistä toimii esimerkiksi S-ryhmän käsikassarana näissä asioissa. Tämä korruption muoto koskettaa kaikkia muita puolueita, joskin Persut ja Kristilliset ovat jossain määrin muita enemmän riippumattomia; Niiden kanta ihmisten oikeuksiin omaan ruumiiseensa on kuitenkin tunnettu.
Omalta kohdaltani hyvin tärkeä asia eli immateriaalioikeudet ja "informaatiofeodalismin" vastustaminen on tietenkin se mikä tekee Piraattipuolueesta ykkösen jo lähtökohtaisesti. Mikään muu puolue ei millään tavalla ole halukas viemään yhteiskuntaa kohti vapaampaa informaation kulkua. Vihreät yrittää kyllä ratsastaa tässäkin asiassa kaksilla rattailla, mutta vaikka heillä on muutama ehdokas joilla on tässä asiassa jotain annettavaa, puolue kokonaisuutena on tukevasti tekijänoikeuslobbyn takataskussa, ja tämä näkyy kyllä puolueen äänestyskäyttäytymisessä toistuvasti. Viimeksi pari viikkoa sitten eduskunnassa vihreät olivat rikkoutumattomana rintamana (mm. perussuomalaisten kanssa) hallituksen lakiesityksen takana, kun hallitus luovutti lisää poliisivaltion mandaatteja tekijänoikeuslobbylle tavalla jota voisi pitää perustuslain vastaisena, ellei termi "perustuslaki" Suomessa tarkoittaisi sitä, mitä muudan Johannes Koskinen (perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja tätä kirjoitettaessa) kulloinkin sanoo sen tarkoittavan.
Piraattien ehdoton heikkous on sen ehdokkaissa. Siinä missä vakiintuneet puolueet -- ja näihin eduskuntavaaleihin tullessa tähän lasketaan jo mukaan Jytkyn myötä puoluetuen tuhdisti lihottama Persut -- osaavat sliipata ehdokkaitaan, koulia kellokkaitaan ja puunata broilereitaan, Piraatit joutuvat ammentamaan ns kansan syvistä riveistä. Nörtit, hipit, elämäntapataiteilijat, jne, kaikki kelpaavat, eikä siitä voi heitä syyttää. Katsokaa vain Persujen ehdokaslistoja ennen viime vaaleja. Oli natseja, alkoholisteja, transuja, bodareita, jne jne. Mutta siinä missä Persut rakensivat itselleen uhri-imagon ja edelleen ratsastavat sillä, kiitos suomalaisen median ammattitaidottomuuden ja autoritäärisen luonteen, Piraattien jopa lapsenomainen imago on perin juurin sympaattinen ja täysin vailla uhkaa tai aggressiota.
Ja juuri se on heidän keskeinen heikkoutensa. Suomalainen mielenmaisema ei kaipaa hippiä joka kertoo että kaikki on ihan OK vaikka relattaisiin ja porukka tekisi duuninsa kunnolla. Sensijaan suomalaiset kaipaavat sutjakkakielistä pyknikkoa joka nöyryyttää pojannulikoita ja kääntää takkinsa häpeilemättä ja valehtelee päälle. Osa porukasta vielä pitkin hampain (sic) katselee sliipattua kuminaamaa joka juoksee maratonin ja julistaa toinen käsi (jonkun muun) taskussa miten huikean hienoa se on ja miten kaikki pystyy kyllä samaan jos vähän tsempataan.
Jos vaalipäivänä on hyvä ilma, käyn äänestämässä piraatteja. Tässä muutama hyvä ehdokas niille, jotka viitsivät vaivautua:
Helsinki: Petrus Pennanen, numerolla 258. Pennanen on vanha usenet-kirjoittelija, eräänlainen hippi, jonkinsortin transhumanisti, tutkija ja yrittäjä. Äärimmäisen sympaattinen kaveri jonka aivot eivät psykedeelien käytöstä ole mielestäni kärsineet juuri lainkaan vaan päin vastoin. Plussaa älystä, avoimmuudesta, miinusta hienoisesta naiviudesta. Ultraliberaali kaikilla mittareilla, ja siksi hyvä ehdokas
Uusimaa: Tere Sammallahti numerolla 146. Sammallahti on piikitellyt valtaapitäviä, ja sai kritiikillään peräti itse "Haulikko Holmlundin" ärähtämään. Kaikesta päätellen terävä ja asioista perillä oleva kaveri.
Pirkanmaa: Mark Stenbäck, numerolla 95. Mark on henkilökohtainen tuttavani, ja oma näkemykseni on pitkälti se, että toivon hänen pääsevän eduskuntaan siitä yksinkertaisesta syystä että tiedän että Mark ymmärtää hyvän argumentin sellaisen nähdessään ja että hän on ennen kaikkea rehellinen. Se voi olla poliitikon kohdalla huonokin asia, mutten usko että rehellisiä kansanedustajia on toistaiseksi ainakaan liikaa. Mark ei myöskään ole agressiivinen tai autoritäärinen, eikä tavoittele valtaa vallan itsensä vuoksi, vaan on aidosti kiinnostunut siitä että systeemi toimisi hyvin; Rehellisyyden kanssa nimittäin usein tulee myös tietynlainen sinisilmäinen idealismi, ja sitä Markilla ei kuitenkaan ole. Jos äänestyskoppiin päädyn, niin Mark saa minun ääneni.
Ajattelin ensin listata tiettyjä "älä äänestä näitä"- ehdokkaita myös, mutten nyt viitsi mennä tähän. Varoituksen sana kuitenkin; eräissä pienemmissä vaalipiireissä on troijan hevosina mm. uusnatseja ehdokkaina. Helsinki, Uusimaa ja Pirkanmaa näyttävät kuitenkin turvallisilta tässä suhteessa.
LISÄYS: Luin toisaalla argumentin, jonka mukaan Piraatteja ei kannata äänestää koska "ääni menee hukkaan". Huomauttaisin tässä, että ääni menee hukkaan joka tapauksessa. Kysymys kuuluu, haluaako ääntään arvokkaana pitävä hukata sen tukemalla saman vanhan sonnan läpimenoa, vai oikeasti edes yrittää vaikuttaa siihen että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan. Jos valittaa vuodesta toiseen siitä, että miksi eduskunnassa on niin urpoja, ja kuitenkin äänestää jotain eduskuntapuoluetta, niin on yksinkertaisesti itse sen ongelman syy. Jätä äänestämättä tai äänestä jotain tahoa joka aivan takuulla ei tue olemassaolevan valtarakenteen säilymistä. Jos äänestät puoluetta jolla on jo edustajia eduskunnassa, tuet nykymeiningin jatkumista. Niin yksinkertaista se on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)