90-luku revisited.

En ole koskaan ollut suuri musiikin suurkuluttaja. Pidän kyllä musiikista suurestikin, mutta arkipäivässä on usein aivan liikaa kaikenlaisia häiriötekijöitä jotta voisin keskittyä musiikin kuuntelemiseen oikein toden teolla.

On myös hirvittävän vaikea sanoa mitään siitä, millainen musiikki on "hyvää" tai "ei hyvää", koska musiikin arvo riippuu paljolti mielentilasta, tilanteesta jne jossa musiikkia kuunnellaan tai käytetään.
Listaan tässä pari 90-luvulta mieleeni jäänyttä kappaletta. Jos olen ihan rehellinen, en enää edes ihan älyttömästi pidä näistä kappaleista, mutta ne tuovat mieleen jollakin tapaa tietyn aikakauden.

Age of Loven eponyyminen "Age of Love" kuuluu listalla korkealle siksi, omassa mielenmaisemassani, jonkinlaisessa "henkilökohtaisessa psykohistoriassani" 1990-luku alkoi siitä. Musiikkimakuni koko 90-luvun ajan oli hyvin pitkälle tämän kappaleen määrittelemä. Sittemmin se on tietysti laajentunut, mutta kun ensimmäisen kerran kuulin kappaleen, se tuntui räjäyttävän tajuntani. Se on kulunut tietenkin liki puhki, ja on hyvinkin korni ja yksinkertainen nykymittapuun mukaan, mutta en piittaa siitä. 

Energy 52:n "Cafe Del Mar" oli eurooppalaisten tanssilattioiden ykköshitti 90-luvun puolivälin tienoilla. En osaa oikein kuvitella bileitä ilman tätä kappaletta. Kaava on itseasiassa sama kuin Age of Lovessa, vain vähän monimutkaisemmilla krumeluureilla, täyteläisemmällä house-tyylisemmällä biitillä ja kaikenkaikkiaan jotenkin turboahdetummalla otteella. Cafe Del Maria voi pitää juustoisen ja vähän piristehuuruisen bilettämisen tunnuskappaleena. Suomessa kappale löi todella kovaa vasta Trance/House- "renessanssin" aikaan, 90-luvun lopulla. Silloin olin jo ehkä liian vanha olemaan aivan niin vaikuttunut.

Pink Floydin "High hopes" oli albumin Division Bell suurin hitti. Se soi 90-luvun puolivälissä toistuvasti radiossa ja MTV:llä. Tunnelma kappaleessa on jollakin tapaa uhkaava ja ahdistava. Pidin siitä jossain vaiheessa suurestikin, mutta mahtipontisuudessaan ja "menetettyä nuoruutta" ihannoivuudessaan se on useimmissa tilanteissa minusta liian korni. Kappale on kuitenkin listalla, koska sitä on minusta mukava tulkita uudelleen kerta toisensa jälkeen. Sen sanoma avautuu joka kerta eri tavalla.

Banco de Gaia:n "Last train to Lhasa" oli jopa jonkinlainen aikanaan ja sai hieman radiosoittoakin. Se on tyylilajiltaan jonkinlaista ambient/techno- kuuntelumusiikkia. Se ilmestyi samannimisellä albumilla vuonna 1995. Nimi viittaa Tiibetin pääkaupunkiin, ja ilmeisesti kyseinen ryhmä halusi tällä jotenkin ilmaista tukeaan Tiibetin itsenäisyysliikkeelle. Erilaisille hipeille tämäntyyppinen musiikki oli 90-luvulla iso juttu, ja niin myös minulle.

Modjon "Lady" julkaistiin itseasiassa vuonna 2000, joten se ei ehkä kuuluisi tähän listaan. Se on kuitenkin minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä. Kappale lainaa kitarariffin Chicin "Soup for One"-kappaleesta ja yhdistää siihen melko yksinkertaisen rakkauslaulun, housebiitin ja powebasslinen. Melko kevyen klubi-illan letkeä tanssikappale soi kun tein päätöksen että aion pyytää silloista tyttöystävääni vaimokseni. En ole tätä katunut kertaakaan.

Näiden lisäksi oli tietenkin vaikka kuinka paljon muita, joita en nyt jaksa tai viitsi listatata. Lista tuntuu jotenkin torsolta, jopa teennäiseltä. Koin jotenkin 90-luvun kuitenkin tulevan aika hyvin omassa elämässäni edustetuksi näiden kappaleiden kautta.

Tulevaisuus II.

Kun James Watt patentoi oman höyrykoneensa 1770-luvulla, höyrykoneet olivat jo verraten yleisiä teollisuudessa. Wattin innovaatiot liittyivät hyötysuhteen parantamiseen. Tuolloin markkinoilla ollut Newcomen-höyrykone oli termodynaamisesti ajatellen hyvin tehoton, koska paine- ja lämpötilaerot olivat mitättömän pieniä. Wattin höyrykone oli dramaattinen parannus. Mikä on vähemmän tunnettua on, että Wattin patenttien voimassaoloaikana useiden kilpailjoiden selvästi tehokkaampia parannuksia ei päässyt markkinoille, koska niiden toimintaperiaate oli samantyyppinen ja siksi ne rikkoivat patenttia. Wattin patenttien rauettua uusien höyrykoneiden hyötysuhteen alkoivat parantua dramaattisesti, kun taas patenttien voimassaoloaikana ne nousivat hyvin vähän.

En ole nyt kuitenkaan kirjoittamassa patenttien tms ipr:n vastaista kirjoitusta, vaan otan tämän ilmiön - siis kilpailun ja ennenkaikkea markkinoiden laajentumisen - esille ensin jotta ajattelisimme kehitystä kilpailun oloissa. Käsittelen tässä lyhyen tulevaisuuden ilmiöitä joissa kilpailu voi olla hyödyksi. Kilpailu ei ole itsetarkoitus, vaan se on ilmiö, joka syntyy väistämättä kun ihmiset pyrkivät johonkin ja tekevät yhteistyön lisäksi jotakin omaa ja erillistä. Usein ymmärretään asia niin, että kilpailu ja yhteistyö sulkevat toisensa pois. Tämä on virhekäsitys. Aivan erityinen virhekäsitys, johon ole törmännyt, liittyy peliteoreettiseen tarkasteluun. Olen nimittäin useamman kerran nähnyt väitteen jonka mukaan peliteoreettinen tarkastelu sulkisi pois yhteistyön ja toiset huomioonottavan toiminnan. Tämä virhekäsitys on ymmärrettävä jos on kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa sanalla "peli" on voimakas nollasummainen lataus. "Peli" on ihmisille shakki tai pokeri, jossa pelaajat tuovat resursseja pöytään ja niiden määrä ei pelin myötä lisäänny, eikä yhteistyöllä ole saavutettavissa mitään kaikkia hyödyttävää.

Ei tarvitse kuitenkaan kuin verrata 1770-luvun ihmisten elintasoa, elämänlaatua, jne ja tämän päivän elämänlaatua. Emme käytä enää höyrykoneita, vaan merkittävä osa työstä jota koneilla teetämme, tehdään itseasiassa sähkömoottoreilla. Tavaroiden ja ihmisten liikuttamisessa paikasta toiseen käytetään tosin vielä voittopuolisesti erilaisia palamiseen (combustion) perustuvia moottoreita kuten Diesel- ja Otto-moottoreita. Kaksitahtimoottorit eivät ole myöskään täysin jääneet unholaan, sillä niitä on edelleen käytössä esimerkiksi moottorisahoissa, kuten taannoin hankkimassani Jonseredissä. Tietyssä mielessä "sivistyksenä" voidaan pitää ihmisen kykyä valjastaa erilaisia energinmuotoja omaan käyttöönsä, elinolojen parantamiseksi.  Esimerkiksi Kardashevin asteikko perustuu tähän ajatukseen. En käsittele tässä kohtaa nyt haitallisia ulkoisvaikutuksia, tiedätte suhtautumiseni niihin, joten sitä on turha tässä avata enempää.

Kirjoitin taannoin hyvin voimakkaasti ydinvoimamyönteisen kirjoituksen. Mielipiteeni on edelleen sama, mutta sivusin siinä myös tuulivoimaa. Kuten kirjoituksessani totesin suuruusluokkalaskujen perusteella, tuulivoima ei ole mitenkään erityisen epärealistinen energiamuoto isojenkin energiamäärien tuottamiseen. Maapallolla on kyllä pinta-alaa tuulipuistoille, joissa voidaan tuottaa Gigawattitolkulla tehoa. Täysin ongelmatonta tuotanto ei tietenkään ole, ja erityisesti stokastisen luonteensa vuoksi ratkaisujen tueksi tarvitaan energiankulutuksen ja -tuotannon siirtämistä ajan ja paikan yli tehokkaammin kuin nykyisin. Myös aurinkoenergialla on suuri potentiaali, koska k=0.8 taso (joka on nykytahdilla edessä vasta noin 100 vuoden päästä) vaatii että nettoenergian määrä on noin prosentti maapallolle tulevasta auringon säteilystä. Saharan peittäminen aurinkopaneeleilla riittäisi tähän enemmän kuin hyvin. Esimerkiksi Algerian pinta-ala riittäisi EU:n nykyisen sähköntarpeen tyydyttämiseen kertoimella liki 50. Näille maille kilpailu pääomista voi tuoda merkittäviä oheishyötyjä. Maa joka on turvallinen sijoituskohde ja jossa on kohtuullinen vero tms rasitus ja toimiva oikeusjärjestelmä, on yleensä hyvä maa myös kansalaisilleen.

Myös energiatehokkuuden parantaminen on yksi näkökohta jossa kilpailu on olennaista. En ole siitä paljoa kirjoittanut, koska prosessina se tuppaa olemaan endogeeninen. Energian korkea hinta kannustaa siihen automaattisesti. En kuitenkaan ajattele, kuten jo aiemmin mainitsin, että energian korkea hinta olisi sinällään tavoittelemisen arvoista. Niin kauan kun marginaalinen energiayksikkö tuotetaan kivihiilellä, on mielekästä että marginaalihinta on korkea, mutta tämän täytyy samalla tarkoittaa korkeata katetta vaihtoehdoille. Erilaisiin syöttötariffeihin en usko, koska ne taas tekevät tyhjäksi koko kilpailun lähtökohdan: tuotannollinen tehokkuus ei parannu, jos sille taataan ilmainen lounas. Korkea marginaalihinta on kahtalaisesti "hyvä" asia: se kannustaa investointeihin sekä tuotanto- että säästöpuolella. Tämä olisi kuitenkin virheellistä tulkita niin, että korkean marginaalihinnan tavoittelu olisi sinänsä hyvä. Pikemminkin korkea marginaalihinta on se mekanismi, joka tuottaa kehityksen kilpailun kautta, kun "likainen" teknologia kallistuu.

Avaruusmatkailu on toinen kilpailun ja yhteistyön kenttä, joka on tulevaisuuden näkökulmissani ollut esillä. Yksityiset avaruusfirmat tekevät yhteistötä jo nyt, ja tulevaisuudessa yhteistyö tiivistynee, samalla kun kilpailukin lisääntyy. Todellinen kiertoradalle lähettämisen vallankumous vaatii kuitenkin hinnan ja energiankulutuksen painamisen murto-osaan nykyisestä, ja yksi mahdollisista ratkaisuista on avaruushissi. Hiilinanoputket tai esimerkiksi boorinitridi-pohjaiset nanomateriaalit voivat tulevaisuudessa osoittautua riitävän kestäviksi teknologioiksi tähän tarkoitukseen. Avaruushissin energiankulutus kiertoradalle saattamiseksi on häviävän pieni murto-osa raketin energiankulutuksesta. Tässä ei vielä ole nähtävissä mitään suoranaista markkinaratkaisua, ja toistaiseksi avaruushissin rakentaminen on utopiaa, vaikkakin eräs japanilainen yritys on uhonnut rakentavansa sellaisen vuoteen 2050 mennessä. Itse saatan esimerkiksi olla tuolloin vielä elossa. En ajatellut lyödä vetoa sen puolesta. 

Energiaan lähes liittymätön ilmiö on Genomin sekvenssointi. Sen hinnan putoaminen on noudattanut melko hyvin yleistettyä Mooren lakia, eli genomin sekvenssoinnin hinnalla on ollut tietty puoliintumisaika. Elämme nyt vuotta 2012, ja laskentatehon ja erityisesti massamuistien halpeneminen on oikeasti muuttanut käsityksemme siitä, mitä tietokoneet merkitsevät. Vuoden 1990 paikkeilla tallennuskapasiteetti oli jotakin, mikä saattoi tulla pullonkaulaksi. Vielä vuoden 2000 paikkeilla uskottiin yleisesti, että "kiintolevy on aina 90 prosenttisesti täynnä", ilmiö, joka 1990-luvun alkupuolen tietokoneharrastajille oli arkipäivää. Nykyisin edes massiivinen elokuvien ja TV-sarjojen tallettaminen kovalevyille ei merkitse oikein mitään. 8 gigatavun muistitikku maksaa muutaman euron, kun 20 vuotta sitten 8 gigatavun kiintolevy maksoi saman verran kuin henkilöauto. Hinnan pudotus on ollut massiivinen; vuoden 1989 paikkeilla tallennuskapasiteetti maksoi noin 35$/Megatavu, kun tallennuskapasiteetin hinta tänä päivänä commodity-kiintolevyissä on noin 0.035$/Gigatavu. Hinta on siis pudonnut noin miljoonasosaan alle 25 vuodessa. Jos jotain tällaista on odotettavissa edes osapuilleen, niin yksilön genomin lukeminen ja sekvenssointi maksaa minun elinaikanani vähemmän kuin bussimatka. Kysyntää tällaiselle on jo nyt, aivan kuten 1980-luvun lopulla oli alati suuremmille kiintolevyille.

Informaation olemassaolo ei vielä takaa kehitystä, jos informaatiota ei käytetä. Mutta genomin tuntemisesta on runsaasti hyötyä ja sille on runsaasti sovelluksia. On makuasia ymmäretäänkö tämä uhkakuvana. Kun genomin lukemisesta tulee arkipäivää, ihmiset alkavat käyttää tätä informaatiota arkipäiväisesti. Suuremmat riskit sairastua erilaisiin sairauksiin esimerkiksi nostavat joidenkin ihmisten vakuutusmaksuja. Tätä pidetään, syystäkin, suurena moraalisena ongelmana. Kukaan ei ole omien tekojensa tai tekemättäjättämistensä vuoksi syypää omaan genomiinsa, joten on luontevaa karsastaa ajatusta. Lisäksi ihmisten irrationaalisuus riskien osalta johtaa joidenkin kohdalla aivan epäreiluihin lopputulemiin. Esimerkiksi työnantaja saattaa jättää palkkaamatta työntekijän jos tällä on vähän keskitasoa suurempi riski sairastua johonkin tiettyyn sairauteen, jota työnantaja sattuu pitämään ehkä henkilökohtaisista syistä pahempana kuin se on. Tässäkin kuitenkin kilpailu, pinnallisen tarkastelun jälkeen, kyllä tulee apuun. Jos yritys oikeasti syrjii työntekijöitä epätarkoituksenmukaisesti eli ei palkkaa päteviä ihmisiä koska yliarvioi riskejä, se kärsii kilpailijoihinsa nähden.

Suuremmaksi ongelmaksi tulevatkin vakuutukset, koska niissä ihan realistinen riskiarvio voi sanella että henkilöä ei kannata ottaa asiakkaaksi. En lähde spekuloimaan sillä, millä keinoin tätä lähdetään ratkaisemaan, osa ihmisistä tulee vaatimaan sosialisoitua vakuutusta ja osa ei sitä hyväksy.

Parisuhdemarkkinoilla kilpailu kyllä muuttunee ikävämmäksi. Kun erilaiset geneettiset riskit ovat tiedossa, ihmiset ovat entistä enemmän varuillaan sen suhteen kenen kanssa lapsia tekevät. Tämä voi johtaa riskiaversion vuoksi syntyvyyden romahtamiseen erityisesti keskiluokkaisten ihmisten parissa. Kun genomi voidaan sekvenssoida ensimmäisillä treffeillä, voi käydä että vain erittäin laadukkaan (tai pikemminkin muodikkaan) genomin omaavat yksilöt päätyvät tekemään lapsia keskenään. Tämä kuulostaa näin ilmaistuna siltä, että ihmiset olisivat kyynisiä, laskelmoivia ja tunteettomia, mutta pikemminkin asia on päinvastainen. Ihmisten tunteet ja intuitio kertovat heille, että ehkä he haluavat lapsia, mutta erityisesti he haluavat lapsilleen hyvän elämän. Kun informaatiota joka joko validoi tai uhkaa romuttaa tämän tunteen tai toiveen hyvästä elämästä, on tarjolla, sitä myös käytetään. Harvempi haluaa lapsen, jos on selkeästi tietoinen, että tekemällä lapsen tällä on tietyn verran keskimääräistä suurempi todennäköisyys sairastua tiettyihin perinnöllisiin sairauksiin. Tieto lisää tuskaa, ja se lisää yksilöiden subjektiivista kokemusta siitä että he ovat aktiivisia toimijoita eli vastuussa lopputuloksista. En usko mihinkään dramaattiseen muutokseen, vaan hiljalleen syntyvyys laskee ja vanhoiksi piioiksi ja ikuisiksi poikamiehiksi jättäytyvien määrä kasvaa. Jos ja kun genomin sekvenssointi tulee niin halvaksi, että se on saatavilla myös kaikkein köyhimmille, tämä vaikutus ulottunee lopulta koko populaatioon. Sekvenssointia tullaan vastustamaan erilaisista uskonnollisista ja moraalisista syistä, koska tosiasiat ovat yleensä ihmisille kivuliaita, informaatio joka käy intuitiota ja toivekuvia vastaan (oli se totta tai ei) on "pahaa" ja sitä yritetään torjua.

Jatkan tulevaisuussarjaa myöhemmin.

Politiikka.

Osmo Soininvaara kynäili jokin aika sitten Hesarissa, miten verotus on kytkettävä irti työnteosta. Patologinen Soininvaaravastaisuus tietenkin estää isoa osaa lukijoistani lukemasta tekstiä ajatuksen kanssa, ja pelkään että jo nimen mainitseminen saa vaahdon ja kuolan valumaan siinä  määrin että rationaalinen ajattelu on tästä eteenpäin mahdotonta. Kommentoin tekstiä kuitenkin vähän toisesta näkökulmasta.

Taloudelliset ongelmat, joihin Soininvaara tekstissään viittaa, ovat varsin todellisia. Viittaan siis siihen, että talouden kasvaessa teknologiavetoisesti, työvoimavaltaiset alat junnaavat tuottavuuden suhteen perässä. Tuottavuuserojen kasvu, palkkaverot, ja julkiset palvelut johtavat tilanteeseen, jossa ns hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi oikein rahoittaa sellaisella periaatteella, että kerätään työstä veroa. Kävin tästä aiheesta keskustelua toisaalla, luonnostelen keskustelun kulkua tässä omin sanoin.

Lähtökohtani on, että toisin kuin ehkä Osmon tekstistä saa kuvan, ei yhteiskuntaa voi ylhäältäkäsin "suunnitella", eikä sanoa, mikä määrä työtä on "oikea" ja mikä "väärä". Osmon ajatuksessa on kuitenkin tietty oikeansuuntainen havainto: kun ihmiset käyvät kauppaa keskenään ja tekevät työtä toisilleen, niin tämän verottaminen on haitallista. Voisi sanoa jopa että väärin, koska se on rosvoamista. Huomattavasti vähemmän haitallista on verottaa asioita jotka tuottavat haittaa, kuten päästöjä yms luonnon sotkemista.

Oma näkemykseni on, että sikäli kuin mahdollista, vaihdantaa ei pitäisi verottaa lainkaan, ainoastaan haittoja, ja niitäkin mahdollisimman lähellä haitan lähdettä. Jos tästä ei saada tarpeeksi tuloja, verot tulisi kerätä ns. positionaalisten hyödykkeiden omistamisesta. Tällaisia ovat esimerkiksi rantatontit, kaupunkien keskustoissa tai liepeillä olevat kiinteistöt jne, joiden arvo nousee vääjäämättä kun ihmiset vaurastuvat. Tehokkuusargumentin nojalla tällainen vero on vähemmän haitallinen kuin työntekoon tms uutta vaurautta synnyttävään toimintaan kohdistuva vero. Kyse on oikeastaan ulkoishyödyn ulosmittaamisesta; rosvousta sekin on, mutta ainakaan se ei kohdistu siihen mitä ihminen itse on omalla työllään tuottanut.


Tämä on sivujuonne. Kysymys oli lähinnä siitä tulisiko energiaa verottaa. Oma näkemykseni oli, että ideaalitilanteessa vastaus on ehdoton ei, aivan kuten työtäkään, energiaa ei tulisi verottaa missään tilanteessa. Osmo ei ole aivan samalla linjalla, vaikka puhuukin tekstissä epämääräisesti "luonnonvarojen tuhlaamisesta". Mikäli luonnonvaroilla tarkoitetaan luonnon monimuotoisuutta, puhtaita vesiä, metsiä, meriä, ilmakehää jne, niin näiden tuhotumista pitää estää. Mieleni tekisi sanoa "hinnalla millä hyvänsä", mutta ilmaisen asian mieluummin niin, että näiden tuhoaminen pitää tehdä niin kalliiksi (ja laajentaminen, puhdistaminen jne niin kannattavaksi) kuin on tarpeen, jotta ekokatastrofi voidaan välttää. Toisin kuin änkyröimmät edelleen jaksavat väittää, ns antroposeenin massasukupuutto on tällä hetkellä meneillään sellaisella vauhdilla, että P-Tr- sukupuutto saattaa jäädä toiseksi jo ihan satojen vuosien jänteellä. (Ps, täysin epäuskottava, mutta viihdyttävä scifi-hypoteesi Permikauden lopun suuresta sukupuutosta on, että sen aiheutti varhainen älyllinen sivilisaatio, joka aiheutti samantapaisia muutoksia ekosysteemissä kuin ihminen nykyisin; kyseessä on ajatusleikki, ei muuta) 


Energia itsessään ei tietenkään ole mikään ongelma. Yksi merkittävin ongelma ns vihreissä arvoissa on, että monille - niin kannattajille kuin vastustajillekin - se merkitsee kaikenlaista kulutus- ja kapitalismivastaisuutta, talouskasvun pysäyttämisen vaatimuksia jne. Usein juuri energia on tässä keskiössä, koska energiantuotanto on vastuussa valtaosasta erilaisia päästöjä, ja näistä erityisesti hiilidioksidi, joka on saanut viimeaikoina ehkä suhteettoman suurenkin huomion. Ei sillä, ettenkö kannattaisi vakaasti hiilidioksidipäästöjen rajoittamista; hiilidioksidin laskeminen ilmakehään on varastamista siitä yhteismaasta, joka on hiilitaseen kannalta tarkoituksenmukainen ilmakehä. Totean vain, että se ei ole suinkaan ainoa asia. 


Yksi keskeinen ongelma ideologialähtöisessä energia- ja luonnosuojelupolitiikassa on pyrkimys liian kokonaisvaltaisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy retoriikassa, jossa sivuutetaan itse ongelmat pelkkinä "oireina" itse sairaudesta. Ja aivan liian usein sairaudeksi identifioidaan joko ihmisten ahneus tai kulutusyhteiskunta, kapitalismi, tai mikä nyt sattuukaan olemaan se ideologinen vihollinen jota vastaan luonnonsuojelu halutaan valjastaa. Jopa luonnonsuojelun nimitys on saanut huonon kaiun, joten puhuisinkin tässä mieluummin  planetaarisesta resurssienhallinnasta. 

Sana "hallinta" tässä ei viittaa keskushallintoon, vaan sen tosiasian hyväksymiseen, että ns syvä tulevaisuus on oikeasti joskus edessä ja että maapallo nimenomaan ei ole mikään Gaia-jumalatar, joka kykenee maagisesti uusiutumaan ja korjaamaan kaikki ongelmat. Ihminen on ekosysteemin osa, ja kun ihminen on valjastanut käyttöönsä merkittävän osan biosfäärin tuotantokapasiteetista, olemme joutuneet transitiovaiheeseen, jonka läpikäyminen tulee olemaan kivinen tie. En ole pessimisti; en usko että systeemi noin vain romahtaa. Mutta se voi romahtaa, ja härkäpäinen uskomus, ettei mitään pahaa tapahdu, ei romahdusta estä. Kyse on myös etupäässä riskienhallinnasta. Sanalla sanoen,  ihmiskunnan  puolustusprioriteetit ovat väärät. Tässä linkittämäni artikkeli käsittelee asteroiditörmäyksiä, mutta systeemiset ihmisten aiheuttamat uhat biosfäärissä ovat toinen laiminlyöty näkökohta. 


Minusta ei pitäisi edes ajatella mitä pitäisi tehdä "kokonaisuutena", koska kokonaisuutena ajatteleminen on ihmiselle todella vaikeaa ja yleensä tuottaa helposti vääriä ja epätarkoituksenmukaisia seurauksia. Lisäksi kokonaiskuvaa ongelmista värittää aina ideologia. Sensijaan tulisi pyrkiä löytämään ne asiat, jotka oikeasti ja konkreettisesti muodostavat merkittäviä uhkia ja kohdistaa toimenpiteet niihin. Liian moni vihreitä arvoja kannattava ajattelee ongelmaa juurikin kokonaisuutena, eli sanoo että vika on siinä, että me haluamme elää tällä tai tuolla tavalla, ja että pitäisi haluta jotain muuta. Tällaisilla kokonaisratkaisuilla ei tule koskaan olemaan riittävää kannatusta. Jos niitä yritetään tunkea ihmisten kurkusta alas, ihmiset ajavat planeetan ihan kiusallaankin paskaksi. 

Ongelma on niukkojen luonnonvarojen käyttö tavalla, josta on haittaa. Esimerkiksi vesistöjen pilaaminen, metsien yms biotooppien tuhoaminen. On paljon parempi puuttua suoraan näihin, kuin esittää jotain epämääräistä "kulutuskriittisyyttä". Jos jokin toiminta suoraan tuhoaa luontoa tavalla, jolla on ulkoisvaikutuksia, niin kielletään pahimmat toimenpiteet ja verotetaan loppuja niin, että mikä ikinä sen vaihtoehtona onkaan, tulee kannattavammaksi. Koska työ sinänsä ei ole ongelma, niin sen voi, kuten Osmo ehdottaa, kytkeä verotuksen ulkopuolelle. Näin ihmiset voisivat päättää ihan itse kuinka paljon haluavat tehdä työtä ja kuinka paljon eivät.

Tähän lisään kohdan austro- ja konservatiivikäsityksestä. On syytä ottaa niistä oppia, koska mielestäni on tärkeää ymmärtää miten ihmiset ajattelevat eri näkökulmista. Niissä on kuitenkin inherenttinä sellainen ongelma, että merkittävä osa ei edelleenkään hyväksy edes yllä esitettyä näkemystä; ihmiset mieluummin kiistävät ongelmien olemassaolon kokonaan, jos ongelman hyväksyminen saisi jonkin ideologisesti vääräoppisen ratkaisun näyttämään edes marginaalisesti houkuttelevalta. Tällaiselle asenteelle ei voi kerrassaan mitään. Sitä voi verrata uskontoon. 


Mielestäni on mahdollista kehittää yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, että yhtä aikaa annetaan ihmisille enemmän vapautta valita ja kuitenkin torjutaan tiettyjä ympäristöömme, biosfääriin, meriin, ilmakehään jne kohdistuvia ihmisen toiminnan muodostamia uhkia. Koska ihmiset sietävät vapauksiensa rajoittamista vain rajallisesti, on ollut, ja jatkossa myös tulee olemaan yhä enemmän mielekästä keskittyä karsimaan puuttumista ihmisten elämään niiltä osin kuin sillä ei ole näitä vaikutuksia. Tämä on ollut näkemykseni. Koetan kirjoittaa tämän puhtaaksi siksi, että en jaksaisi enää selittää asiaa uudelleen. 

Tropiikin kosto.

Viime viikon torstaina asuntomme yhden huoneen lattia oli selittämättömästi märkä. Tarkemman tarkastelun jälkeen huomasimme että seinä oli märkä myös, ja maali putoili kostealta seinältä. Seinän sisällä kulkeva putki oli ilmeisesti hajonnut ja valuttaa hitaasti vettä rakenteisiin, mistä sitten lattian alle päätyy nestettä myös. Tarkastelin nurkkia ja lattianrajaa, ja havaitsin, että myös toisen makuuhuoneen oven karmin ja lattian rajakohdassa oli kosteutta. Jalkalista oli itseasiassa lahonnut, ja lattianrajassa oli reikä. Kyseisen reiän ympärillä oli kosteaa ja pehmeää mustaa massaa, joka haisee aivan homeelle.

Ryhdyin välittömästi toimeen, ilmoitin asiasta omistajan edustajalle. Asuntoyhtiön edustaja kävi lauantaina ottamassa kuvia ja ehdotti että vedentulo asuntoon suljetaan (!), mutta ymmärsi kyllä itsekin ehdotuksen absurdiuden, semminkin kun ongelma ei mitä ilmeisimmin ole asuntoon tulevassa vedessä, vaan päälinjassa, ja sen sulkeminen tarkoittaisi ilmeisesti useamman asunnon jättämistä vedettä. Aloimme välittömästi etsiä uutta asuntoa, sillä parhaassakin tapauksessa seinä joudutaan avaamaan. En myöskään halua asua asunnossa, jossa mitä ilmeisimmin on rakenteissa isoja homekasvustoja, enkä rehellisesti sanoen luota siihen, että vuokranantaja tekee riittävät korjaukset.

Viikonlopun aikana jännitimme vaimon kanssa kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, hyväksyykö vuokranantaja nikottelematta vetoamisen vuokrasopimuksemme pykäliin 6-g ja 6-h, joissa sanotaan että jos asunto tai sen osa tuhoutuu tai muuttuu asuinkelvottomaksi vuokralaisesta johtumattomasta syystä, meillä on oikeus irtisanoa sopimus. Vuokranantajan kiinteistöagentti sanoi eilen, että kyllä suostuu, mikä oli suuri helpotus.

Toiseksi jännitimme sitä, saammeko hankittua asunnon riittävän nopeasti. Tämä oli hankalampi oikeastaan, koska Singaporessa on tavanomaista että asuntojen vuokra-ajat ovat vähintään vuoden. Suurin osa välittäjistä ilmoitti suoralta kädeltä, että alle vuoden sopimuksista ei edes neuvotella. Pari ilmoitti sen olevan mahdollista; toinen asunto oli loisteliaassa condossa, mutta se oli ahdas (vaikka oli isompi kuin nykyinen; oli käytäviä ja komeroita jne viemässä tilaa) eikä siellä ollut näkymää sademetsään. Tämä näkymäasia vaikuttaa näin kirjoitettuna mitättömältä, mutta voin vakuuttaa että asunnon viihtyisyyden kannalta se on aivan ratkaisevaa, ainakin minulle ja vaimolleni. Toinen oli tilava, condo ei ollut yhtä loistokas, mutta asunnossa oli kuin olikin sademetsänäkymä. Huonoin puoli on hinta, meillä ei oikeasti ole varaa siihen. Laskin että tulojen ja menojen kuukausiylijäämä on nykyäänkin alle 500 dollaria, ja uusi asunto pyyntihinnaltaan 500 dollaria nykyistä kalliimpi. Tässä oli dilemma, koska tiedän että asunnot ovat mainitussa kohteessa melko haluttuja. Hinta oli suolainen, mutta toisaalta, meidän vaatimuksemme noin 7 kuukauden sopimuksesta oli myös melko epätavallinen. Ja kallis, koska vuokranantaja joutuu yleensä maksamaan agentille tietyn palkkion vuokrasopimuksesta, ja tämä palkkio on suhteessa hieman suurempi lyhyemmillä sopimuksilla.

Tarjoustamme ei hyväksytty, ja mikä pahinta, omistaja vielä nosti hintaa satasella, koska ei ollut aluksi tajunnut että todellakin aiomme pitää asunnon vain seitsemän kuukautta. Mietimme asiaa vuorokauden, mutta päätimme lopulta kumminkin ottaa sen. Odotettavissa on siis vyönkiristys, juoksevista kuukausimenoista pitäisi nipistää 5-10 prosenttia. Uskoisin tämän olevan mahdollista. Teen tänään varaussopimuksen, eli maksan vuokratakuun ja saan vastaavasti kirjallisen sopimuksen siitä, että asuntoa ei vuokrata kenellekään muulle. Varsinainen vuokrasopimus leivotaan sitten myöhemmin. Muuttopäivä on 20 tätä kuuta, eli yhdeksän päivän kuluttua.

Stressitaso nousi viikonlopun aikana yllättävän kovaksi. Vaikka tiesin että asia jotenkin järjestyy, vieraassa maassa oleilevalla on tiettyjä ongelmia tällaisissa tilanteissa. Ensimmäinen on toimintakulttuurin vieraus. Olen jo tottunut asioimaan kiinteistövälittäjien kanssa, oppinut tuntemaan kaupungin tätä puolta niin että osaan arvioida mitkä kohteet ovat kohtuullisen hyviä jne. Mutta on myös paljon mitä en tiedä, en tiedä kuinka hankaliksi vuokranantajilla on tapana heittäytyä. Tietty sosiaalinen turvaverkko puuttuu, koska ei ole sukulaisia joiden luokse voi hätämajoittua muutamaksi yöksi jos tilanne on erittäin paha. Muuttojärjestelyihin ei ole tavanomaista talkooporukkaa, naapurit eivät ole samalla tavalla tuttuja. Jne.

Lisäksi oma, sanoisinko epätyypillinen neurologiani tuottaa tiettyjä ongelmia. Huomaan sen näin vanhemmiten. Suvussani on taitavia mekaanikkoja, isäni mukaanlukien. Se on jonkinlainen lahja, mutta se on myös kirous, koska siihen liittyy myös varjopuoli. Erilaiset tarinat isoisäni joustamattomuudesta tuntuivat hupaisilta lapsena, ja niitä kerrottiin, erityisesti hänen kuolemansa jälkeen, varoittavina tarinoina härkäpäisyydestä ja kyvyttömyydestä muuttaa suunnitelmia kun ne on kerran tehty. Olen huomannut isässäni samanlaisia piirteitä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vastaavanlaisia lukkoja omassa mielessäni ja päätöksenteossani esiintyy. Ajatteluni muuttuu ajan myötä ja erityisesti stressaavissa tilanteissa entistä mekaanisemmaksi ja käsitykseni asioiden hoitamisesta muuttuu konemaisemmaksi. Kun asiat eivät suju niinkuin rasvattu kone, joudun pysähtymään kunnes ymmärrän niiden toiminnan taas, ja olen muodostanut uuden täysin mekanistisen käsityksen asioiden kulusta. Tiedollisella tasolla tietenkin ymmärrän ettei maailma toimi niinkuin yksinkertainen koneisto tai algoritmi, mutta tunnetasolla stressaavissa tilanteissa minun on liki mahdotonta panna käytäntöön mitään ilman mekanistista suunnitelmaa. Tästä syystä en esimerkiksi olisi lainkaan hyvä minkäänlaisissa sellaisissa johtotehtävissä, joissa vaaditaan päätöksentekoa nopeasti muuttuvassa ja stressaavassa tilanteessa.

Sain kuin sainkin kuitenkin asian hoidettua, ja vieläpä ilman että esimerkiksi lapset olisivat havainneet mitään muuta repeämää arjessa kuin sen, että kävimme muutamaa asuntoa katsomassa ja että he ovat joutuneet nukkumaan olohuoneen vuodesohvalla nyt kohta viikon. Myöskään vanhemman pojan syntymäpäivän vietto ei kärsinyt lainkaan. Perjantaina kävimme Vivocityssä syömässä - Pizza Hutissa oli kilometrin jono, mutta synttärisankari ei harmistunut, vaan meni mielellään syömään KFC:hen. Tämän jälkeen suuntasimme hakemaan kaukoputken syntymäpäivälahjaksi. Valitsimme vähän isomman, koska siinä mainittiin että sillä erottaisi saturnuksen renkaat. Epäilen kyllä suuresti; hyvä jos saamme sillä kuun näkyviin. Kokeilimme kaukoputkea talon katolla ja katselimme kaupungin pilvenpiirtäjiä. Kunhan tulee kirkas ilta ja riittävän iso kuu, niin yritämme tiirailla ensin sitä. Yöt ovat tällä hetkellä usein kovin pilvisiä.

Välillä oli vähän semmoinen olo kuin Lenny Kravitzilla tässä. Mutta nyt taas ollaan voiton puolella.

Vielä kaksi kolmasosaa tropiikkivuodesta jäljellä.

Higgs FTW.

Eilen raportoitiin laajasti Higgsin bosonin löytymisestä. Tai siis, pikemminkin siitä, että datassa jota on kerätty, on anomalia 125-126 GeV:n kohdalla, ja että tämän anomalian esiintyminen oletuksella, että tuon massaista vielä tuntematonta hiukkasta ei olisi, on erittäin epätodennäköistä, eli normaalijakaumaan suhteutettuna kyseessä täytyisi olla viiden sigman tapahtuma. Eli virheen todennäköisyys on vähemmän kuin yksi 1.7 miljoonasta. Ns. varmuutta asiaan todennäköisesti haetaan vielä siinä mielessä, että dataa kerättäneen vielä hyvän tovin.

Ensin disclaimer, heitän nämä aika pintapuolisen tiedon perusteella; en ole fyysikko. Jos ja kun lukijoistani joku sellainen on, niin korjatkaa! Hiukkaskiihdytimessä asioiden havaitseminen ei toimi ihan niinkuin makroskooppisten esineiden kohdalla. Kiihdyttimessä on useita eri antureita, Higgsin metsästyksessä käsittääkseni keskeisimmät käytetyt anturit olivat Atlas ja CMS. Törmäyksissä syntyviä hiukkasia havaitaan detektoreissa useammalla eri tavalla. Aika hyvä kuvaus Atlaksen toiminnasta löytyy täältä, ja CMS:n toiminnasta täällä. Keskeistä on kaikessa tässä on, että törmäyksistä kerätään todella montaa erilaista dataa: magneetti- ja sähkökentän muutoksia, digitaalisia "valokuvia" jne. Näissä kaikessa on valtavasti kohinaa ja toisaalta yksittäisessä törmäyksessä syntyy melko satunnaisesti vähän kaikenlaisia hiukkasia. Jotta datasta pystyttäisiin jotain sanomaan, sitä pitää kerätä paljon. Todella paljon.

Ja nyt sitä on kerätty riittävästi, että voidaan sanoa vähintään 5 sigman varmuudella, että on olemassa hiukkanen, jonka massa on siinä suunnilleen 125GeV; jos tällaista ei olisi, hiukkaset voisivat tietysti periaatteessa käyttäytyä suunnilleen niinkuin niiden on havaittu käyttäytyvän, mutta eivät keskimäärin kuitekaan. Ja kun dataa kerätään lisää, jos Higgsin hiukkanen on olemassa, niin tämä varmuus lisääntyy.

Melko varmasti Peter Higgs saa tästä ainakin jaetun Nobelin. Nobelin palkinto on yleensä annettu jostain konkreettisesta havainnosta ja siihen liittyvästä teoriasta, mutta ei pelkästä teoriasta. Esimerkiksi Einstein ei saanut Nobeliaan, ainakaan nimellisesti suhteellisuusteorioista, vaan valosähköisestä ilmiöstä ja ns. muusta kontribuutiostaan. Higgsin kohdalla tietysti on niin, että hänessä henkilöityy standardimallin viimeinen palapelin palanen. Toisinaan mietityttää, kuinka mielekästä ja rakentavaa on sellainen henkilöiden korostaminen  jota luonnontieteissä ja erityisesti fysiikassa tehdään. Inkrementaalinen työ, jota merkittävä osa tieteestä on, jää täysin vaille huomiota. Onneksi siihen kyllä myönnetään rahaa, mutta yllättävän yleistä on sivuuttaa jotenkin epäolennaisena kaikki muu paitsi teorianmuodostus.

Teorianmuodostus ja siihen liittyvä matematiikka ei ole tietenkään helppoa. Sen parissa työskentelevien täytyy olla hyvin lahjakkaita ja luovia, sen lisäksi että heillä pitää olla riittävästi perslihaksia omaksua tarpeellinen määrä matematiikkaa. Se vaatii pääosin niukkojen inhimillisten resurssien panostamista, siis sellaisten resurssien, joita saa vain hyvin rajallisesti hankittua edes rahalla. Olisi perustavanlaatuinen virhe väittää, että jokin LHC:n tapaisen projektin läpivieminen olisi muka vastaavasti mahdollista viedä läpi pelkällä rahallisella panostuksella, mutta suhteellisesti se on nimenomaan massiivinen panostus.

Olen itse suuri ulkois- ja kerrannaisvaikutusten ystävä. LHC on äärimmäinen esimerkki; olen aiemmin puhunut avaruustutkimuksesta. LHC:n kehityksestä liki kolmannes oli softaa, ja softa olikin LHC:n suurin yksittäinen osanen, itse kiihdyttimen rakentaminen muodosti lähes yhtä suuren osan, ja kaksi viidennestä meni tasan detektorien ja muun elektroniikan välillä. Raportti asiasta on mielenkiintoista luettavaa. Muita vastaavia on esimerkiksi  maankuoren poraaminen (varoitus, vaatii kirjautumisen), josta on ollut öljynporauslauttojen kehitykselle merkitystä. Tietenkin LHC:n tärkein kontribuutio on hiukkasfysiikalle, mutta olisi virheellistä leimata se pelkäksi fyysikoiden leluksi.

Kaikilla projekteilla on hyötyjä ja kustannuksia. Helposti näemme LHC:n tapaisissa projekteissa kustannuksena korkean hinnan, ja hyötynä pelkästään sen että saamme datasta poimittua tiedon jonkin tietyn hiukkasen olemassaolosta. Hyötyjä on paljon muitakin. Varmaan toki kustannuksiakin.

Vihreä Politiikka.

Sain viimein luettua Osmo Soininvaaran kirjan "Vihreä politiikka". Oikeastaan se on jonkinlainen pamfletti Soininvaaran ideoista politiikan osalta, höystettynä jonkinlaisella henkilökohtaisella tulkinnalla Vihreiden historiasta. Sinällään se on mielenkiintoinen, koska se valottaa Soininvaaran ajattelua ja Vihreiden toimintaperiaatteita hänen näkökulmastaan. Esitän tässä vähän ajatuksia, joita kirja herätti ja koetan arvostella kirjaa omista lähtökohdistani. Ensin kuitenkin anna vähän taustaa.

Oma historiani Vihreiden suhteen on vähän ongelmallinen. Oma poliittinen "heräämiseni" tapahtui joskus 90-luvun alkupuolella, kun seurasin lukiolaisena valtakunnanpolitiikkaa. Olin aivan hitusen liian nuori olemaan kovin kiinnostunut esimerkiksi Berliinin muurin murtumisesta tai Neuvostoliiton hajoamisesta, vaikka jotenkin epämääräisesti reagoin erityisesti jälkimmäiseen. Neuvostoliitto oli jotain mitä en lapsena ja nuorena oikein ollut sen kummemmin tajunnut muuten kuin James Bond-elokuvista maana, jolla on iso armeija ja jossa vanhat kaljupäiset ukkelit pitävät valtaa pelkäävät amerikkalaisia, joulupukkia, ja McDonaldsia. Gorbatshov oli joku vähän muita leppoisampi kaljupää, jolla oli läiskä päässä ja joka tykkäsi McDonaldsista niinkuin minäkin.

Vihreiden nousu merkittäväksi pelaajaksi valtakunnapolitiikassa tapahtui samoihin aikoihin, mutten kiinnittänyt siihen mitään suurempaa huomiota. Olin lapsesta asti ollut erittäin kiinnostunut ydinvoimaloista, ja meillä oli erään kaverini kanssa jonkinlainen pro-ydinvoima-lobby, sen lisäksi että rakentelimme jotain elektroniikkaa ja - voin sen nyt paljastaa koska rikokset ovat vanhentuneet - erilaisia pieniä pommeja, joita räjäyttelimme läheisellä sorakuopalla, ja kuvasimme videokameralla. "Efektien" takia.

Muistan kuitenkin, miten vakavana ja hieman takellellen, mutta tiukkaa asiaa puhunut Soininvaara esiintyi lama-aikana televisiossa. Kyse taisi olla Ajankohtaisen kakkosen työttömyysilta (kohta n. 42:45 alkaen). Minuun vetosi Soininvaaran argumentaatiossa ja siinä, miten hän mistä tahansa asiasta puhuikin, hän esitti aina puhtaasti loogisen ja pragmaattisen näkökulman, joka oli kokolailla vapaa kaikenlaisesta ihmeellisestä "oikeudenmukaisuus" tms läpästä. Tämä toistui moneen kertaan julkisuudessa, eikä Soininvaara ollut ainoa Vihreä joka käytti tällaista kieltä. Se vetosi minuun suuresti, jopa niin paljon että en piitannut siitä, että nämä tyypit vastustivat ydinvoimaa; ajattelin että kyllähän jos nämä todella keskittyvät oikeasti todellisiin ongelmiin, ydinvoimankin kanssa joko olen väärässä (mitä en kyllä uskonut) tai sitten ennen pitkää he ymmärtävät että se on hyvä ratkaisu. Oli minulla mielessä muitakin asioita, joista en ollut samaa mieltä, mutten piitannut. Joten äänestin vihreitä suunnilleen kaikissa vaaleissa siitä eteenpäin, vuoteen 2007 asti.

90-luvun lopulla tutustuin moniin sellaisiin, jotka pyörivät erilaisten aktivistien porukoissa, osallistuivat kaikenlaisiin "makkaratukkien" tempauksiin; nimitys "makkaratukka" syntyi mielessäni jo tuolloin ja käytin sitä ensin eräänlaisena käänteisenä haukkumasanana, vähän samaan tapaan kuin tiettyjen urbaanien ongelma-alueiden afroamerikkalaiset käyttävät itsestään nimitystä "nigger". Sanomattakin on selvää, että nämä ihmiset assosioituivat vihreisiin hyvin voimakkaasti. Jossain reclaim the streets- tapahtumissa oli mukana näiden hippien lisäksi myös ihan oikeita kommareita ja mitälie maolaisia ja muita niitä nyt olikaan. Suurin osa kuitenkin suhtautui näihin jotenkin koomisina hahmoina. Mutta ei siitä enempää; olennainen asia on se, että nuorempana minulle oli aivan luonnollista äänestää vihreitä, ja Osmo Soininvaara oli yksi merkittävä syy siihen että näin tein. Siksi annan Osmolle ns. benefit of doubt- käsittelyn. Voin olla väärässä tulkinnoissani, enkä voi selittää asiaa hänen puolestaan. Esitän omat tulkintani ja pyrin bona fide lukemiseen, siis kun en ymmärrä jotain, en yritä nähdä mitään "salattua" merkitystä tai ideologiaa, vaan pyrin muodostamaan kokonaiskuvan asiasta, luottaen että tätä kirjoittaa se Soininvaara, jonka argumentaatio teki nuoreen minuun suuren vaikutuksen.

Osmon kirja käsittelee alussa vihreän liikkeen taustaa. Se on syytä lukea ja huomioida. Niille, joiden mielissä vihreät ovat jonkinlaisia kommareita tai punikkeja, tämä tuskin avaa kovin paljoa, koska heidän päätään ei mikään käännä. Kannattaa kuitenkin huomioida se, että 1970-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa ei juuri esiintynyt sellaista poliittista ajattelua, joka ei kaikkein änkyröimmälle "oikeistolle" nykypäivänä edustaisi jonkinlaista sosialismia. Se kielenkäyttö on epätarkoituksenmukaista ja tarpeetonta, koska asioita on mielekästä tarkastella marginaalilla. Suhteessa suomalaiseen politiikkaan yleensä, luenta Soininvaarasta "sosialistina" tai edes jotenkin vasemmistolaisena, on pähkähullu. Tekstistä piirtyy melko selvästi kuva "oikeistosta" ja "vasemmistosta", ei minään puhtaaksiviljeltyinä oppeina, vaan eri yhteiskuntaluokkien mukaan asemoituina eturyhminä. Tämä on se poliittinen ympäristö josta virheät syntyi. Soininvaara kuvailee niitä yhteiskunnallisia näkökohtia, joita 70-luvun lopun ja 80-luvun alun yhteiskunnassa ei vasemmalla tai oikealla nostettu keskiöön, mutta jotka askarruttivat useita ihmisiä. Ympäristökysymykset olivat oikeastaan vain yksi tällainen näkökohta, kaupunkisuunnittelu, ellei sitä nyt sitten ajatella "urbaanina ympäristönä" on toinen, ja se tuntuu olevan Soininvaaralle myös erittäin keskiössä. Monia muitakin käsitellään.

Kirja esittääkin näkemyksiä näistä asioista. Mutta palatakseni tuohon vasen contra oikea asetteluun, kirjan perusteella on aivan irvokasta esittää Soininvaaran käsityksiä vasemmistolaisiksi, koska tätä ei voi ymmärtää mitenkään muuten kuin niin, että se on aivan spesifisen "oikeistolaisuuden" vastaista. Viittaan tällä nimenomaan sellaiseen yhteiskuntaluokka-ajatteluun, jossa "oikestolaisuus" on ennenkaikkea yhteiskunnan ja julkisen vallan käyttöä ylempien sosiaaliluokkien etujen turvaamiseen ja edistämiseen. Tällä "oikeistolaisuudella" on hyvin vähän tekemistä Bastiat'n, Hayekin tai Friedmanin  kanssa, vaan sen ehkä selkein esiintymismuoto on se, että taloyhtiöiden on pakko rakentaa tietty määrä parkkipaikkoja, koska porvarit tykkäävät päristellä autolla.

Soininvaaran argumentaatiossa korostuu toistuvasti valinnanvapauden arvostus. On toki totta, että hän ei esimerkiksi kaihda ehdottaa tiettyjen asioiden verottamista, mutta tämä ymmärretään liian helposti väärin, ja usein tahallaan, syistä joita en oikein ole koskaan ymmärtäny. Yksi keskeinen komparatiivisstaattinen tarkastelu jonka Soininvaara kirjassaan tekee, on että jos veroja kerran kerätään koska valtio haluaa käyttää tietyn määrän resursseja, niin verot olisi syytä kerätä tavoilla, joista on a) mahdollisimman vähän haittaa yleensä ja b) kun siitä on haittaa, niin se haitta kohdistuu sellaiseen toimintaan josta itsestään on haittaa muille. Tarvitaan aivan paranoidi luenta näistä argumenteista, jotta tämän voi esittää jonkinlaisena himoverottavana vasemmistolaisuutena. Hän esittää melko suoraan suhtautuvansa negatiivisesti veroihin sinänsä itsenäisenä tulontasauksen välineenä. Esimerkiksi perustuloa käsittelevässä kohdassa hän käyttää kokolailla oikeistolaista argumenttia, samaa jolla Friedman perusteli perustuloa: se on halvempi kuin syyperustainen sosiaaliturva, koska sen on tarkoituskin kannustaa ihmiset tekemään työtä. Jos tälle yrittää keksiä "Oikeistolaisen" vasta-argumentin, niin sellainen ei voi perustua fiskaaliseen argumenttiin, eli siihen että perustulo lisäisi verorasitusta (ei lisää vaan vähentää), vaan siihen yhteiskuntaluokka-ajatteluun, jonka mukaan ihmisten pitää kokea yhteiskunnalta tiettyjä signaaleja. Soininvaara ei tätä puolta argumentista käsittele, mikä antaa ehkä hieman huolimattoman kuvan.


Soininvaaran kirjan voidaan ajatella olevan ehkä ainoa "ideologinen" kirja jota suomalaisessa politiikassa on pitkään aikaan esitetty. Niille, jotka etsivät perinteistä ideologista paatosta, tämä on kuitenkin tietenkin pettymys. Eikä se ole ihan kauhean huolellisesti ja napakasti kirjoitettu. Kirjassa korostuu enemmän klassisen liberalismin piirteitä, vaikka Osmo on ehkä enemmän modernin liberalismin edustaja, eli hyväksyy sen verran paljon julkisen vallan interventiota, ettei hänelle voi tätä manttelia antaa. Erityisen hyvää on minusta se, että hän oikeasti tuntuu ymmärtävän miten markkinat toimivat. Tämä on poliitikoilta harvinaista; tämän nojalla hän pääsee antamaan esimerkiksi Matti Vanhaselle (ja samalla koko Keskustalle) todella terävän piikin. Jos Osmon ajattelua tältä osin skannaa, niin on selvää, että hän on klassisen liberalismin mittapuulla selvästi "oikeistolaisempi" kuin vaikka kepulaiset keskimäärin. Käsittelen tässä kaksi yleistä Soininvaaran "vastustajien" argumenttia, joilla häntä haukutaan, mielestäni aivan aiheetta.

Yksi on väite jonka mukaan hän haluaisi pakottaa ihmiset asumaan kerrostaloissa pienissä kopperoissa. Tämä väite on aivan kummallinen. Kirjassa esitetään asia jotenkin näin (esimerkit ovat omani, koska kirja ei ole tässä vieressä, argumentin muoto on osapuilleen sama) Töölössä asunnot ovat kalliimpia kuin Nurmijärven perukoilla. Rakentaminen Töölöön (tai siis, jonnekin mikä voisi muodostua vähän niinkuin Töölöksi; Töölö itse lienee liian täysi) ei ole sen kalliimpaa kuin Nurmijärven perukoille. Jos maata on jossain, mikä muistuttaa Töölöä, kannattaa asuntoja rakentaa sinne, ja paljon, koska a) rakentaminen sinänsä maksaa saman verran ja b) asunnot ovat halutumpia. Osmo korostaa moneen otteeseen, että Nurmijärven perukoille muuttaja ei ole tarinan konna, vaan pikemminkin sankari, koska Töölössä(tm) kaikkiin asuntoihin muuttaa kuitenkin joku. Markkinat siis kertovat luotettavasti, missä ihmiset mieluiten asuvat, ja hintojen perusteella se on kaupunki, eikä esimerkiksi hintasäännöstely voi kuin pahentaa tätä asiaa.

Toinen yleinen uskomus on että Soininvaara vihaisi autoilua. Varmaan tämä on totta osaksi, mutta tästä on iso osa aivan väärin perustein ymmärretty. Osmon argumentti on melkein puhtaastiviljellyn klassisen liberalismin mukainen. Auto aiheuttaa toki haittoja, mutta ei siksi että auto sinänsä olisi kovin haitallinen; Soininvaara kyllä toteaa onnettomuudet ja ilmansaasteet ongelmiksi, mutta ne eivät ole keskiössä. Olennaista sensijaan on se, että "oikeistolainen", siis ylempien sosiaaliluokkien pakkoon perustuva,  eturyhmäpolitiikka on verorahoilla, säädöksillä jne, ajanut kaupunkien suunnittelua autojen ehdoilla. Systeemi on hänenkin mukaansa aivan vino ja markkinoiden vastainen. Olennaista ei ole se, että "auto on paha", vaan se, että kaupunkiin tuodaan valtion ja kunnan pakkovaltaisilla päätöksillä aina vain lisää autoja, ja tämä on aito yhteismaan ongelma. Autojen haitta on mitätön maaseudulla, ja jopa vähänkään etäämmäällä esikaupunkialueella. Ehkä hieman yllättäen jopa, Osmon argumentista seuraa melko suoraan, että sekä auto- että polttoaineveroja pitäisi laskea, tosin hän ei sano sitä suoraan, ehkä johtuen siitä ettei hän halua suututtaa muita vihreitä. Niinpä hän nopeasti kyllä paikkaa "ajatusrikoksensa" sanomalla, että autoilusta voitaisiin hänen puolestaan kerätä yhtä paljon verotuloja, mutta että ne tulisi vain kerätä kaupunkiautoilusta pikemmin kuin kaupungin ulkopuolella autoilusta.

Tämä ongelma Osmon ajattelussa on monille, muttei minulle. En näe hänen argumenteissaan mitään sellaista, jota ei voitaisi "säätää" täysin yhteensopivaksi käytännössä mihin tahansa ideologiaan talouspoliittisella liberalismi-sosialismi- asteikolla, aivan ääripäitä tietenkin lukuunottamatta. Ääriliberaaliin se ei sovi suoraan koska jos veroja ja ohjaavia maksuja ei hyväksytä, niillä ei voi säätää mitään; tämä ei ole ylipääsemätön ongelma, koska argumentit voidaan tulkita niin, että ne ovat neuvoja asunto-osakeyhtiöille, maanomistajille, jne, siitä miten ne voivat hinnoitella omaisuutensa käyttöoikeuksia. Täyteen sosialismiin sensijaan argumentit eivät sovellu, koska ne eivät ole yhteensopivia sanelupolitiikan kanssa.

Omassa skismassani Vihreiden suhteen on kolme juurta. Ensimmäinen ja tärkein on ollut ydinvoima, joka on hiertänyt aina. Toinen on feminismi, ja kolmas on puolueen keskimäärin melko leimallinen vasemmistolaisuus. Tässä feminismin kohdalla on syytä nyt korostaa, että kyse on "feminismistä" nimenomaan samanlaisena eturyhmäpolitiikkana kuin "oikeisto" ja "vasemmisto" ymmärretään. Räikein feminismin esiintymismuoto poliittisessa diskurssissa näkyy mielestäni vaatimuksissa asettaa naiskiintiöitä yritysten hallituksille. Tästä Osmo ei sano mitään; hän toteaa kyllä, että Vihreiden pitäisi olla suvaitsevaisempia niitä kohtaan, jotka eivät näitä hyväksy. Jos hän käyttäisi tähän samanlaista klassisen liberaalia argumentaatiota kuin vaikkapa asuntopolitiikkaan tai perustuloon, hän syyllistyisi valtaisaan ajatusrikokseen. Tässä kohtaa en ota selvää, enkä arvaile mitä mieltä hän on. Itse kannatan kyllä täysin varauksetta esimerkiksi kaikenlaisia "LGBT-oikeuksia", siis ainakin siinä liberaalissa merkityksessä, että julkisella vallalla ei ole mitään oikeutta kieltää tai syrjiä tms näiden asioiden perusteella, ja sama luonnollisesti pätee sukupuoleen. Tämähän on kuitenkin puhtaaksiviljeltynä ajatusrikos, niinkuin tiedämme. Viime aikoina juuri aidosti liberaali contra ihmisten kohteleminen erilaisten ryhmien edustajina, on muodostunut itselleni merkittäväksi erottavaksi tekijäksi. Tätä Soininvaara ei käsittele lainkaan. Hän vain toteaa kryptisesti olevansa ulkomaalaispolitiikasta täysin eri mieltä kuin Persut, vaikka samaan syssyyn toteaa, ettei Persuilla edes ole oikeasti mitään sen kummempaa poliittista näkemystä asiaan (muuta kuin rutiseminen).

Ja ainakin liberaalilla suhtautumisellaan talouskasvuun ja sillä, että hän hyväksyy teknologian kehityksen eikä vaadi paluuta esiteolliseen elämänmuotoon, hän on onnistunut raivostuttamaan tai ainakin ärsyttämään muitakin, mikä tekee jo nyt Soininvaarasta ajatusrikollisen ja vaarallisen verikouraoikeistolaisen omiensa parissa. Osmon pragmaattiset ja markkinaehtoiset ratkaisut, kuten se, että ehkä jätteiden lajittelua ei olekaan mielekästä järjestää uskonnollisena rituaalina vaan tarkoituksenmukaisesti, tai että ehkä ekoteon symboliksi nousseen maalämmön käyttö ei olekaan mikään positiivinen veto verrattuna kaukolämpöön, ovat edelleen valtavan suurelle osalle vihreitä aivan kauhistuttava ajatus.

Ovat ne sitä tietysti ulkopuolisillekin. Jostain syystä se, että Osmo kirjoittaa oman puolueensa historiaa ja (näin hän toivoo) tulevaisuutta käsittelevässa pamfletissaan niitä seikkoja jotka erottavat hänen (idealisoidun) käsityksensä mukaan Vihreät positiivisessa mielessä muista puolueista, nähdään jotenkin väistämättä elitistisenä ja ylimielisenä. Tämä on jostain syystä kovin tavallista. Epäilen että kyse on jostain muusta. Minuakin syytetään tavan takaa ylimielisestä ja elitistisestä suhtautumisesta, ja erityisen voimakkaita syytökset ovat silloin, kun pyrin esittämään näkemykseni mahdollisimman loogisesti ja neutraalisti. Uskoin pitkään, että tämä johtuu siitä, että olen jotenkin kauhean fiksu, ja muut vain tyhmiä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kyse on ihan muusta. Kun pyrkii tietoisesti poistamaan teksteistään tunneilmaisuja, jäljelle jäävä teksti vaikuttaa aivan ilmeisellä tavalla ylimieliseltä. Tätä ei huomaa silloin, kun tekstiä kirjoittaa, mutta sen huomaa kyllä, kun sitä lukee itse myöhemmin.

Ydinvoimasta puhuvassa luvussaan Soininvaara tuntuu kuin puhuvan suoraan kaltaiselleni joko potentiaaliselle tai ehkä jo vieraannutetulle äänestäjälle, jolla on positiivinen suhtautuminen ydinvoimaan.  Valitettavasti minun kohdallani on tässä vähän sellainen "too little too late"- ilmiö. Jos puolue olisi sellainen, mistä Soininvaara haaveilee, ja jos uskoisin että sillä olisi edes mahdollisuus muodostua sellaiseksi, olisin ehkä valmis tarttumaan haasteeseen.  Esimerkiksi täällä voi nähdä heti, miten tässä asiassa tullaan puolueen sisällä asiaan suhtautumaan: Koska Fukushiman myös Saksassa ja Japanissa painettiin ns paniikkanappulaa, niin voidaan aivan hyvin ottaa käyttöön argumentum ad populum: Ydinvoima on epäsuosiossa, joten siitä ei ole syytä puhua mitään hyvää.

Tosiasia on, että Soininvaara on jo yli 60-vuotias, eikä hänen sinänsä ihan OK ajatuksillaan ole enää niin suurta sijaa puolueessa. Puolue ei ole onnistunut houkuttelemaan tämäntasoisia ajattelijoita.  Soininvaaraa on haukuttu monessa yhteydessä minusta epäreilusti, ja puolustan hänen näkemyksiään mielelläni. En kuitenkaan puolusta hänen puoluettaan, sen parissa Osmo on ns outo lintu. Osmon ajatuksia siitä, että markkinat toimivat ja että talouskasvu voi olla laadullista, teknistä, ja ympäristön kannalta positiivista, ei tulla hyväksymään yleisesti. Näille kriitikoille kehottaisin vertaamaan Iso-Britannian elintasoa nyt ja 1900-luvun alussa, ja vertaamaan ympäristön tilaa nyt ja tuolloin. (Tosin, tästä ei kirjassa ole puhetta, vaikka ehkä olisi pitänyt olla)

Kirja on syytä lukea. Jos olisin esimerkiksi Kokoomuksen strategi, niin iskisin tähän väliin toden teolla. Vihreiden oikea laita vuotaa; en tiedä paljonko tai missä määrin, mutta se vuotaa selvästi. Kun Vihreistä on loikattu muihin puolueisiin, se on tapahtunut lähes yksinomaan kokoomukseen, ja syitä löytyy myös tästä kirjasta. Tästä voi oppia. Vasemmistolaisemmille kirjasta ei oikein ole hyötyä, koska se on ideologisesti vääräoppista, muille kyllä.