Vaalikatsaus 1.

Lähestyvät eurovaalit eivät ole olleet vielä kovin iso juttu suomalaisille, ja epäilen että tavalliseen tapaan äänestysprosentti jää kovin alhaiseksi.

Olen muutamia mielenkiintoisia ehdokkaita katsellut. Eräs ehdokas jonka vaaliteema hymyilyttää minua, on Petrus Pennanen. Kaikessa lapsenomaisuudessaan siinä on jotain innostavaa. Muutoin piraattipuolueen ehdokaslista ei ole kyllä kovin vakuuttava, mutta Pennasen haastattelu YLE:n vaalikoneessa oli minusta aika hyvä. (sori, linkkiä ei ollut tällä hätää antaa) Jotkut lukijoistani voivat sulkea silmänsä ja kuunnella hänen puhettaan ja miettiä millaisia mielikuvia 1990-luvulta tämä synnyttää... Toistaiseksi tämä on vahvin ehdokas minun listallani.

Käsittelen muiden puolueiden ehdokkaita ja arvioin hiukan vapaamuotoisesti näkemystäni siitä mitä tulee tapahtumaan ja mikä on toivottavaa. 

Vihreitä en (enää) itse äänestä, mutta suhteellisesti ajatellen, joidenkin ehdokkaiden toivoisi menevän läpi enemmän kuin toisten. Kasvi, Kivekäs, Tynkkynen lienevät positiivisemmasta päästä. Jos näistä joku menee läpi, niin Tynkkynen. En tästä ole kovin pahoillani vaikka eri mieltä monista asioista olenkin. Kasvi tuskin pärjää ja Kivekäs on profiililtaan aivan liian selväjärkinen ja ilmeinen marginaaliehdokas joka hakee tässä näkyvyyttä tulevia vaaleja varten. Bonuksena hänelle todettakoon lupaus: "Lupaan muuttaa mieltäni, kun osoittautuu että olen ollut jostain väärässä." Huomatkaa, ei "jos", vaan "kun". Siitä hatunnosto.  Hautala lienee ns varma veto.

Kokoomus kamppailee liberaalin ja konservatiivisen "maltillisen oikeiston" (oxymoroni; amerikkalaisittain tarkasteltuna kokoomus on ehkä pikemminkin keskustavasemmistolainen puolue) ristipaineessa. Stubb on mielipidemitattu suomalaisten ykkösehdokkaaksi. Vähän ongelmallista on kahdella pallilla istuminen, mutta kun kerran persumieliset eivät Soinia siitä soimanneet, niin tuskin kehtaavat nytkään älämölöä nostaa. Korhola lienee toinen läpimenijä, jos vain pääsee omaa puppuaan suoltamaan johonkin tiedotusvälineisiin riittävästi, ja jos valaistus ja meikki toimivat hyvin yhteen. Stubb on näistä ehkä tolkullisin; ei siksi että hän tekisi mitään, vaan juuri siksi että on imagoltaan mitäänsanomaton.  Korhola on selkeästi huonoin, joten keskimäärin whatever. Oli itseasiassa ihan hyvä että luin nämä kampanjapuffit koska tämä muistutti että vaikka kokoomuslaisia  aika hyvin vaalikoneessa korkealle nouseekin, puolet äänestä menee Korholalle.

Perussuomalaisista läpi voi mennä kaksi. Yksi ainakin menee, ja se lienee Halla-aho. Toivon hänelle kaikkea menestystä. Menneisyydessä olen häntä kritisoinut monestakin asiasta, mutta kansanedustajuus ja korkeimman oikeuden taholta tullut sakihivutus lienevät tehneet tehtävänsä. Kiistattoman älykäs ja hyvä argumentoija, edelleen pisteliäs kynämies. Europarlamentin en usko olevan hänen taipumuksilleen erityisen otollinen paikka, mutta jos hän sinne päätyy ja jos ja kun perut ovat 2015 keväällä hallituksessa, "Isänmaa kutsuu" nollaa suuremmalla todennäköisyydellä. Olettaen ettei hänen pysymistään hallituksen ulkopuolella aseteta ehdoksi hallitussovulle. Mene ja tiedä. Terho on ilmeisen fiksu, mutta äänestyskäyttäytyminen on osoittanut että "turhan sääntelyn" karsinta on kyllä puhetta ilman substanssia. Laumasieluisuus europarlamentin ryhmissä näkyy. Muut ovat ihan whatever. 

SDP:n ehdokkaista läpi mennee Jaakonsaari. Toivon niin ainakin, koska hän on harvoja tolkullisia "oikeistodemareita". Isä Mitro Repo tuskin menee läpi, yhden vaalin ihme, niinsanotusti, eikä ole onnistunut tulemaan esiin sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan, joten äänestäjät rankeisevat. Toinen paikka mennee Jungerille. Jutuissaan liki tolkullinen (vastustaa dirigismiä ja muita demareiden pyhiä lehmiä) mutta habitus on valitettavasti melko limainen, joten tässä lienee riskinsä. Muut demarien ehdokkaat ovat melko mitäänsanomattomia, mutta voihan sieltä joku yllättääkin.

Keskustan äänestäjiä en ymmärrä, mutta Olli Rehn ja Väyrynen ovat ns househould names. Rehn on melko varma läpimenijä luulisin. Austerity-politiikan kasvona hänellä on toki paljon pahaa pressiä vasemmiston ja populistien silmissä, ja koska en ymmärrä kepulaisten sielunelämää niin mitä tahansa voi tapahtua. Hyvänen aika, äänestäväthän ne Väyrystäkin en masse. Jäätteenmäki on suosittu, ja hänellä on hyvät mahkut päästä läpi, yllättäen ja pyytämättä.

RKP  eli tuttavallisemmin Ärkkopé on vielä vähän vaikeammin tulkittava. Mustana hevosena - nyt jo aika harmaana sellaisena - porukassa on mukana vanha kunnon Jörkka Donner. Ytimekkäästi hän toteaakin, ettei ole koskaan mitään luvannut eikä lupaa nytkään, mitä ei voi olla kunnioittamatta. Hän lienee myös niitä harvoja RKP:n naamoja joilla on mahkuja saada laajempaakin kannatusta puolueen vakiintuneen kannattajakunnan ulkopuolelta. Minun suosikkini tietysti myös, ihan henkilökohtaisen karismansa vuoksi. Ja hän on ns. Naton mies.

Vasemmistoliiton ehdokkaista en voi kyllä hyvällä omalla tunnolla toivoa menevän läpi ketään. Jokainen ehdokas nimittäin lupaa tekevänsä kaikkensa eurooppalaisen talouspolitiikan suunnan muuttamiseksi, ja näyttäisi että se tarkoittaa rahan painamista ja vajeiden turvottamista, eli kaasu pohjassa kohti konkurssia.  Jos käsi väännettäisiin selän taa ja pitäisi valita joku, niin ehkä Kyllönen.

M11, kommunistien, ja muutamien muiden marginaalipuolueiden ehdokkaita en pysty edes katselemaan. Pahoitteluni heille.

Tule vaisuus.

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessani trendeistä joita en olisi osannut arvioida 90-luvun lopulla lainkaan. Kuten totesin kirjoituksessani, tällaisia melko merkittäviä mutta toistaiseksi ennakoimattomia trendejä tulee todennäköisesti olemaan lähitulevaisuudessa enemmänkin.

Tulevaisuuden ennakoimiseksi on oma tutkimusalansa tulevaisuudentutkimus, jossa sovelletaan tietämystä eri aloilta, anekdootteja, tilastoja ja laskennallisia menetelmiä, ja pyritään esitämään uskottavia skenaarioita siitä, miten yhteiskunta ja ympäristö kehittyvät tulevaisuudessa. Tervejärkisimmillään tutkimus tuottaa esimerkiksi erilaisia riskiskenaarioita joista sitten tietoisina eri tyyppiset toimijat voivat suunnitella toimintaansa pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi kun tehdään investointipäätöksiä joissa käytetään alhaisia korkoja, tulevaisuuden epävarmuustekijöitä pitää ottaa huomioon kun arvioidaan nykyarvoa.

Kondratievin syklit ovat historiallinen työkalu - oman tulkintani mukaan lähinnä narratiivinen - jolla selitetään erilaisia talouden ja investointien trendejä. Syklien tai aaltojen väli on tulkinnasta ja viitekehyksestä riippuen noin puoli vuosisataa. Esimerkkeinä "aalloista" käytetään usein 1700-luvun lopun teollista vallankumousta, 1800-luvun puolivälin rautateiden rakennusta, 1900-luvun alun massavalmistuksen ja "öljytalouden" läpimurtoa, toisen maailmansodan jälkeen käyntiin lähtenyttä teollisuusautomaatiota ja 1900-luvun lopulla alkanutta informaatioyhteiskunnan läpimurtoa. Jakoja on myös toisenlaisia, joidenkin mukaan olemme nyt informaatiovallankumouksen laskevalla reunalla ja uuden aallon pitäisi alkaa. Itse suhtaudun tällaisiin "teorioihin" skeptisesti, sillä valitsemalla ajanjaksot ja muuttujat sopivasti, saadaan teoria sopimaan menneisyyteen.

Yksi -- houkutteleva mutta edelleen caveat emptor -- tulevaisuuden tarkastelumenetelmä on ennustemarkkinat, jolla viitataan periaatteessa vedonlyöntiin. Ideana on, että ihmiset paljastavat luotettavimmat ennusteensa lyömällä vetoa omalla rahallaan, eli jos jokin lopputulos vaikuttaa kovin epätodennäköiseltä, ihmiset eivät ole valmiita lyömään sen puolesta vetoa elleivät saa todella suurilla kertoimilla rahojaan takaisin. Sivuutan ennustemarkkinoiden ongelmat tässä, totean vain että se on altis kaikenlaisille systemaattisille virheille samaan tapaan kuin esimerkiksi pörssikurssit tms.

Jos minun kättäni väännettäisiin selän taakse ja pakotettaisiin arvaamaan mitä trendejä lähivuosina nousee ylös, veikkaisin biotekniikan tuloa. Hype-käyrä on sen osalta todennäköisesti nyt saavuttanut aallonpohjansa. Nykyistä talouskriisiä edelsi jo vaihe jossa ihmisten usko alkoi hiipua alkuhypetyksen jälkeen. Innovaatioita alalla on ollut runsaasti ja koko ajan tulossa lisää, ja pikku hiljaa joitakin olennaisia on tullutkin markkinoille. Alkuvaiheessa toki ne ovat melko triviaaleja kuten 23andme, joka on jo useamman vuoden toimittanut geenitestejä ihmisille. Tästä todennäköisesti tulee löytymään laajennuksia kun genomiikan ja yleisemmin omiikan kehitys mahdollistaa esimerkiksi ruokavalio-, liikunta-,  ja lisäravinnesuositusten räätälöinnin yksilöllisesti. Niinkutsuttu "eliitti", johon siis kuuluu nykyisin länsimaissa suuri osa koulutetusta työssäkäyvästä populaatiosta, kykenee näillä melko halvoilla ja vähätöisillä keinoilla parantamaan terveyttään. Omalla vähäisellä tavallaan tämä saattaa pidentää elinikää keskimäärin, mutta vaikutus lienee pikemminkin kuukausissa kuin vuosissa. 

Pitkän aikavälin eliniän nousutrendin kohtaloa en osaa arvioida kovin uskottavasti. Epäilen että se jatkuu muttei kovin voimakkaana. Huomionarvoista on se, että jakauman luonteen vuoksi muutaman vuoden lisäys eliniänodotteessa syntymässä, vaikuttaa nykyisin merkittävästi eläkeikäisten eliniänodotteeseen. Eliniänodote on noussut rajusti, mutta "etupainotteisesti", eli lasten ja nuorten kuolleisuus on pudonnut. Koska tällaisen kuolleisuuden karsiminen tuottaa massiivisesti "elinikämassaa" jakaumaan, odotusarvo kasvaa rajusti jos alle 12-vuotiaiden kuolleisuus putoaa muutamasta prosentista likipitäen nollaan. Siksi mielenkiintoisempaa olisi tarkastella miten eliniänodote 25-vuotiaana tms on kehittynyt. Siinä kehitys on ollut maltillisempaa kuin miltä keskiarvot näyttävät; toisin kuin yleensä uskotaan, kolmekymppisen mahdollisuudet elää noin 70-vuotiaaksi eivät olleet mitenkään huonot edes keskiajalla, ruttokausia yms lukuunottamatta.

Resurssien niukkuus tulee olemaan eräänlainen megatrendi lähiaikoina, mutta sekin todennäköisesti ymmärretään nyt jo väärin. Kokonaistaloudellisesti ajatellen ihmiset eivät tunnu ymmärtävän substituutiovaikutuksia, ja tämä on ollut totta jo Rooman klubin ajoista lähtien. Esimerkiksi on totta, että marginaalinen öljytynnyri on nykyisin tavattoman kallista ottaa maasta verrattuna 1970-luvun alkupuoliskoon. Öljy maksaa tänä päivänä yli $100 tynnyriltä ja tämä hinta tulee melko todennäköisesti nousemaan hieman nopeammin kuin talous kasvaa. Pidän epätodennäköisenä että hinta tulisi "koskaan" laskemaan alle $70. Substituutit, kuten liuskekaasu ja -öljy otetaan käyttöön sitä mukaa kun niiden hyödyntäminen tulee kannattavammaksi kuin marginaalinen öljytynnyri.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousu lienee jatkuva trendi. Pitoisuuden nousu ei ole osoittanut taittumisen merkkejä, ja tällä hetkellä näyttää siltä että 400ppm vuosihuippu on pysyvästi ylitetty, ja neljän- viiden vuoden kuluttua myös vuosiminimi ylittää 400ppm. Vaikka trendi olisi lineaarinen, nuousutahti näyttää olevan noin 2.5ppm vuodessa. 500ppm saavutettaneen kuitenkin nopeammin kuin 40 vuoden kuluttua. Stabilaatio alle 550ppm voi olla tai olla olematta realistinen pyrkimys. Jo sillä pitoisuudella menetämme todennäköisesti korallit ja saamme merkittäviä muutoksia sademääriin eri puolella maapalloa. On ehkä yksi suurimpia tragedioita tässä suhteessa, että asia on kehystetty ensisijaisesti "maapallon lämpenemisenä". Toki lämpeneminen sinänsä on ongelmallista mutta erityisesti subarktisen alueen asukkaille voi olla vähän vaikeaa perustella että lämpeneminen on jotain mitä pitäisi estää. Pidän suurempana ongelmana häntäriskejä. Mallit ovat ihan hyviä työkaluja, mutta Talebin hengessä totean että ne ovat melko epäluotettavia epistemologisesti. Ihmisellä, joka omaa tämän käsityksen mutta tulkitsee sitä niin että mallien ennakoimat riskit voidaan sivuuttaa, on niin rikkinäinen epistemologia etten osaa oiken edes sanoa miten argumentein tai tosiasioiden avulla voisi edes periaatteessa vakuuttaa tällaista ihmistä. Ymmärrän toki sen psykologisen tekijän joka liittyy toisaalta malleihin sokeasti uskovien ihmisten (todelliseen tai kuvitteelliseen) epistemologiseen ylimielisyyteen ja toisaalta siihen miten vasta-argumentteja esittäessä tekee mieli olla yksinkertaisesti päinvastaista mieltä. Tämä on kuitenkin aivan samanlainen kognitiivinen bias kuin kaikki muutkin, ja johtaa aivan samalla tavalla systemaattisiin virheisiin maailmankuvassa.

Mistä pääsemme kolmanteen trendiin, joka on eräänlainen villi kortti tässä. Lentokenttien kirjakauppojen hyllyillä näkee aika hyvin millainen non-fiction- tarjonta heijastelee älymystön tai oikeastaan sellaiseen jollakin tapaa identifioituvan, esimerkiksi lukemista harrastavan väestönosan parissa. Toivon ettei termiä ymmärretä tässä sen perinteisen vasemmistolaisen konnotaation kautta, vaikka "oikeistointellektuelli" onkin oxymoroni. Olenkin käyttänyt yksityiskeskusteluissa termiä lentokenttäintellektuelli kuvaamaan henkilöä jonka lukutottumukset noudattelevat kansainvälisten lentokenttien transit-hallien kirjakauppojen tietokirjallisuuden tarjontaa.

Viime vuosien trendinä on ollut kognitiivisten "life-hack"- tyyppisten opusten suosio. Kahnemania voi pitää tämän alan "teoreetikkona" kirjallaan Thinking, Fast and Slow. Kirjat joissa skannataan erilaisia kognitiivisia bias- ilmiöitä ja neuvotaan yksinkertaisia temppuja joilla niistä muka pääsee eroon, ovat melko yleisiä. Toinen on erilaiset ihmiskunnan transitioita ja massojen käyttäytymisen ennakoimista tai ainakin ymmärtämistä korostavat opukset. Näissä on usein jokin sosiaaliseen mediaan liittyvä näkökulma. Näistä pääteltävät trendit ovat kuitenkin jo jossain määrin sammuvia siinä vaiheessa kun lentokenttäintellektuelli ne bongaa. Lisäksi ne ovat pitkälti vain kognitiivista viihdettä.  Kuitenkin, pidän mahdollisena että käyntiin on lähtenyt laajempi bias-ilmiöiden vastainen trendi. Ainakin toivon niin. Tämä liittyy siis edelliseen siten, että erilaiset "anti"- liikkeet yleistyessään perustelevat itseään jollakin hegemonisessa puhetavassa esiintyvällä epäilyttävällä ilmaisulla (vrt "global warming" joka on helppo kiistää anekdoottien avulla uskottavan kuuloisesti) tai epäilyttävällä kytköksellä (rokotteet ja lääketeollisuus). Sivumennen sanoen, lasken Tommi Uschanovin "kaalihuijauksen" tämän kategorian kirjoihin, vaikkei se lentokenttäpokkarina tietääkseni olekaan ilmestynyt.

Hrvatska.

Lähdimme vaimoni kanssa Kroatiaan 10-vuotishääpäivän kunniaksi. Kävimme Plitvicen kansallispuistossa, sekä Krka-joen varrella, Skradinski Buk- putouksilla. (siitä kuvakin). Näiden jälkeen vietimme pari päivää Splitissä.

Luin kirjan Ready Player One loppuun. Ostin lentokentältä Dawkinsin omaelämäkerrallisen "An appetite for Wonder". Kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, koska teksti on hidastempoinen henkilöhistoriikki. Se kuvailee Dawkinsin lapsuutta ja nuoruutta, ja (erityisesti ensimmäisessä luvussa) myös häntä edeltäneitä sukupolvia ja näiden edesottamuksia.

Mitä enemmän kirjaa -- ja Dawkinsin kirjoja yleensä -- olen lukenut, sitä hämmentyneempi olen hänen maineestaan jonkinlaisena huonotapaisena ateismin airuena. Kirjasta saan käsityksen että hän ainoastaan täysin rehellinen ja turhautunut siihen että usein ihmiset eivät ole. Esimerkkinä hän esittää miten hän lapsena leikki piilosta erään aikuisen kanssa, ja tämä oli vaihtanut piilopaikkaa kesken leikin (mikä oli sääntöjen vastaista). Kun nuori poika oli tästä epäillyt aikuista -- joka siis oli löytyt piilopaikastaan vasta toisella kertaa katsottaessa -- aikuinen oli väittänyt tehneensä itsensä näkymättömäksi. Kirjailija siis pohtii, onko suhteemme lasten älylliseen kehitykseen kieroutunut, kun tällaisessa tilanteessa pidämme normaalina, ja peräti toivottavana sitä, että lapselle valehdellaan täysin vakavalla naamalla, sensijaan että tämä haastettaisiin kyseenalaistamaan uskomattoman kuuloinen väite.

 Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. On olemassa melko yleinen asenne, jonka mukaan "lapsuuden ihmeellisyys" on jotenkin arvokkaampaa jos lapsella on suuri joukko virhekäsityksiä, sensijaan että tällä opetettaisiin lapsesta asti niitä metakognitiivisia taitoja joilla tosiasioihin todennäköisimmin päästään käsiksi. Näitä "leikkejä" -- viittaan siis joulupukkiin, hammaskeijuun, pääsiäispupuun ja mitä näitä nyt onkaan -- voi lasten kanssa leikkiä vallan hyvin, eikä tästä Dawkins (tai minä sen puoleen) ole eri mieltä. Sensijaan kun lapsella herää luonnostaan epäilys, aikuisilla on tapana lytätä tämä ja jatkaa huijaamista tai sitten sivuuttaa asia möläyttämällä vastaus ja näyttämällä lapselle avoimesti pettymys siihen että tämä on "kasvanut liian isoksi". Terve vaihtoehto, jota itse olen pyrkinyt lasten kanssa harjoittamaan, on että kun epäilys herään, käydään läpi ne tosiasiat jotka varmasti on todettu. Esimerkiksi: Joulupukki käy aina jouluaattona. Hänellä on säkillinen lahjoja, ja näissä paketeissa on usein osa, muttei kaikkia niistä lahjoista joita lapset ovat toivoneet. Joulupukin tullessa hän tulee ovesta -- melkein aina alakerrasta -- eikä savupiipusta. Pappa ei yleensä ole paikalla kun joulupukki käy, vaan hän on usein käymässä kotona juuri silloin.

Näitä tosiasioita sitten sovitetaan siihen mikä olisi loogisin selitys. Sama pätee hammaskeijuun. Päättely tosin joskus on epäloogista; esimerkiksi nuorempi poika päätteli, että äiti ja isä laittavat rahan tyynyn alle, koska "jos hammaskeiju olisi todellinen, miten se saisi tietää että hammas on lähtenyt?". Keskustelimme toki myös pääsiäisen tarinasta. Eskarissa oli kerrottu Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Selitin pojalle, että joidenkin ihmisten uskomus on, että tarina on sellaisenaan totta ja joidenkin taas että se on hieman liioiteltu, ja että jokaisen täytyy päättää itse, uskooko tarinaan vai ei. Poika tuntui naureskelevan sille että jotkut aikuiset pitivät sitä totena. Ensialkuun hän epäili että tarina on samanlainen kuin joulupukkitarina, ja että aikuiset eivät sellaisiin usko. Kun selitin, että kyllä jotkut oikeasti pitävät totena, hän tuntui pitävän sitä typeränä, mutta minä huomautin, ettei se ole kohteliasta: Meillä kaikilla on oikeus ajatella ja uskoa siihen minkä uskomme oikeaksi ja todeksi.

Lapset ovat kummallisella tavalla erilaisia. Toinen pojista tivasi aikanaan vastaavassa tilanteessa minulta, että mitä minä asiasta ajattelen ja sanoi että hän haluaa nimenomaan ajatella asiasta samoin kuin minä. Tässäkin tilanteessa totesin, että aikuiset uskovat eri asioihin, ja minä en voi ottaa vastuuta siitä, mihin hän uskoo. Jos hän päättää ajatella asiasta samalla tavalla, niin hänen pitää olla tietoinen siitä, että se ei tee asiasta totta.  Ilmeisesti jonkinlaiset temperamenttikysymykset tekevät lapsista tässä suhteessa kovin erilaisia.

Mutta nyt jaarittelen. En ole vielä saanut Dawkinsin kirjaa loppuun, vaan pääsin vasta kohtaan jossa hänen on perheineen muuttanut pysyvästi Englantiin Afrikasta, eli noin 50-luvulle.

Peliteoria.

Ukrainan ja muun itäisen Euroopan tilanne näyttää tällä hetkellä uhkaavalta. Globaalisti ajatellen näyttäisi kovasti siltä, että Venäjä on ajautumassa uudelleen lännen kanssa ns napit vastakkain, kylmän sodan hengessä.

Yksi kysymys, jota mm. Economistin blogeissa on käsitelty on, josko NATO:lla on peliteoreettinen olemassaolon oikeutus. Tämä kysymys sivuaa myös aiempia kirjoituksiani Natosta ja siihen liittymisestä. Lyhyesti linkittämääni kirjoitusta referoiden: peliteoreettinen analyysi prima fascie näyttää siltä, että Venäjän ei kannata uhitella Baltian maille, koska nämä ovat Natossa. Tämä on kuitenkin virheellinen argumentti ilman että aihetta tarkastelee tarkemmin. Nimittäin, jos Venäjä sattuisi esimerkiksi lähettämään Narvan alueella joukkoja rajan yli, pelivuoro olisi Natolla. Tässä tilanteessa Naton komentajien valittavina olisi vaihtoehdot joissa a) tilanne eskaloituu ja aggression osoituksen pitäisi tulla Nato-mailta; lopputuloksena hyvin kallis operaatio joka voi pahimmillaan johtaa vaikka suursotaan ja b) tilanne näennäisesti rauhoittuu mutta venäläiset joukot jäävät rajan Viron puolelle ja tilanne muistuttaa Ukrainaa nyt.  Tässä valintatilanteessa b)-vaihtoehto näyttäisi kovin houkuttelevalta.

Kirjoitus analysoi että Nato-uhkasta tulee uskottava vain jos ennen potentiaalista venäläisoperaatiota alueelle tuodaan amerikkalaisia joukkoja, jolloin Venäjän olisi hyökättävä suoraan amerikkalaisten kimppuun eikä perääntyminen uhasta olisi enää samalla lailla mahdollista. Tässä on tietty totuuden siemen, tosin en usko että joukkojen tarvitsee olla amerikkalaisia, vaan todennäköisesti länsieurooppalaiset, esimerkiksi brittiläiset, hollantilaiset, tai saksalaiset joukot riittäisivät. Jopa norjalaiset tai tanskalaiset todennäköisesti tekisivät tehtävänsä.

Suomalaisessa keskustelussa Nato-argumentaatio on vaihtunut hieman. Ensi vaiheessa Nato-vastustusta perusteltiin usein julkisesti sillä, että Naton jäsenenä Suomi olisi velvoitettu (ainakin "moraalisesti") osallistumaan operaatioihin joihin suomalaiset eivät haluaisi lähettää joukkoja, samantapaisiin kuin esimerkiksi Irakin tms sota oli. Tämä argumentti ei ole kovin vahva, sillä esimerkiksi saksalaiset ovat osallistuneet lähes yhtä vähän Nato-operaatioihin kuin suomalaisetkin. Jokin aika sitten vastustukseen tuli yllämainitun peliteoreettisen tarkastelun kaltaisia argumentteja: Vaikka Suomi olisi Naton jäsen, niin mitään takeita ei olisi että Nato siitä huolimatta mitenkään osallistuisi Suomen alueelliseen puolustukseen. Tässä argumentissa on ylläolevan nojalla tiettyä perää.  Siksi itäisen Euroopan Nato-maiden kannattaisi esimerkiksi perustaa toistensa maille edes pienimuotoisia sotilastukikohtia. Suomeen ei tarvittaisi mitään amerikkalaista sotilastukikohtaa, jos Suomi liittyisi Natoon. Riittäisi että vaikka itäisen Suomen varuskuntien yhteydessä olisi pieniä itäisen Euroopan maista peräisin olevia koulutusyksiköitä.

Toinen kysymys on sitten, että mitä Ukrainan jälkeen? Juuri nyt Venäjän tavanomainen armeija ei ole erityisen hyvässä iskussa. Se on vahva, mutta kaluston uusimiseen yms on lähivuosina suunnitteilla massiivisesti lisää rahaa. Esimerkiksi täysimittainen sotilasoperaatio Ukrainassa vaatisi melko mittavan panostuksen Venäjän armeijalta. Samanaikainen huseeraaminen esimerkiksi Baltian suunnalla on jossain määrin epätodennäköistä, muttei mahdotonta. Valko-venäjä on tällä hetkellä Venäjän silmissä ystävällismielinen maa, mutta entä jos Lukashenko syrjäytetään tai jos hänen pallinsa edes jossain määrin horjuu?

Valitettavasti en ole kovin optimistinen. "Hyvä" skenaario Suomen kannalta olisi sellainen jossa ennen Ukrainen tilanteen ratkeamista suuntaan tai toiseen, Lukashenkon palli alkaisi heilua toden teolla. Putinin aloitettua pullistelupolitiikan, tämän tulee olemaan vaikeaa lopettaa se vaikuttamatta heikolta; nälkä kasvaa syödessä ja militaristisen nationalismin logiikka on valitettavasti sensuuntainen että on hyvin vaikeaa kääntää aggressiopolitiikan volyymiä alaspäin. Skenaario jossa tilanne Ukrainassa rauhoittuu, Lukashenkon asema Valko-Venäjällä on vakaa, ja Nato on ehtinyt viedä riittävästi joukkoja Baltiaan, on Suomen kannalta kovin kiusallinen. Venäjän voimapolitiikan suunta on selvästi länteen päin, eikä Venäjän johto koostu typeryksistä: Suomi olisi pehmeämpi kohde, ja siihen liittyy paljon historiallista "revanssihenkeä". Suomen nöyryyttäminen sotilaallis-poliittisesti olisi Putinille henkilökohtainen voitto ja Venäjällä on runsaasti sellaisia tahoja joiden mielestä Suomi on "vihamielinen" maa.

Viro on jo ilmaissut että se suhtautuisi myötämielisesti Suomen Nato-jäsenyyteen. Keski-Euroopan maiden kohdalla kantaa on vaikeampaa ennakoida, ja erityisesti Kreikan kanta voi olla kovin negatiivinen. Näinollen on mahdollista että ns. "Nato-optio" onkin jo out of the money, ja expiry lähestyy kovaa vauhtia...

Trendit

Olimme vaimoni kanssa pitkästä aikaa ns ulkona viikonloppuna. Päädyimme yökerhoon jossa illan teema oli pitkälti sellainen kuin aikanaan niissä ympyröissä joissa tutustuimme. Ilta oli mielenkiintoinen ja tapasimme muutaman vanhan tutunkin ohimennen. Kaiken hupaisan lisäksi vaimolleni tultiin kaupittelemaan "nipsuja" jossain vaiheessa.  Epäilemättä humoristista, ottaen huomioon että olimme mitä ilmeisimmin ikähaarukan yläpäästä ko. paikassa.

Aloitin tuttavan kehoituksesta lukemaan kirjaa "Ready Player One". Aihe on mielenkiintoinen, kyseessä on noin 30 vuotta tulevaisuuteen sijoittuva dystooppinen romaani. Kontrastina voisi ehkä ottaa Vingen Rainbows End:in, jonka yhteiskuntakuvaus on huomattavasti optimistisempi, vaikkei sekään täysin positiivisessa valossa tulevaisuutta esitäkään. Muutamia "tulevaisuushistoriikkejä" vuosien saatossa lueskelleena voisin todeta että ne ovat kovin viihdyttäviä, mutta jokaisessa on painotuksia joihin suhtaudun jossain määrin huvittuneena. Esimerksi RPO:ssa yhteiskunta on huonossa jamassa energiapulan ja ilmastonmuutoksen vuoksi, kun taas RE:ssä nämä aspektit eivät näy millään tavalla. Pointti ei ole se, tuleeko energiapulaa tai aiheuttaako ilmastonmuutos ongelmia, vaan pikemminkin se että trajektoria jolla päädytään tiettyyn tilanteeseen tulevaisuudessa on molemmissa jossain määrin epämääräinen. Se ei toki haittaa kirjoissa, mutta mielelläni pohdin asioita näistä näkökulmista.

Jos palaamme vuoteen 1998 -- yksi illan teeman iskulauseista oli "Party like it's 1998" -- niin olisin monia asioita ennakoinut toisin tuolloin kuin ne toteutuivat. Ensiksikin, polttoaineiden hintojen olisin uskonut olevan toisaalta alhaisemmat (nimellisesti) toistaalta korkeammat (reaalisesti). Olisin kuvitellut että jos kerran öljy maksaa 100 dollaria tynnyriltä, sitä varmaan käytettäisiin paljon vähemmän. Muistan joskus noihin aikoihin selailleeni jonkun vihreän eskatologin kirjaa jonka jätin lukematta johdannossa (tai esipuheessa) esitetyn skenaarion luettuani: Siinä nimittäin pidettiin mahdollisena että öljyn hinta putoaisi silloisesta (olisiko ollut 20 dollaria tynnyriltä) mutta kysyntä putoaisi myös kun erilaisia vaihtoehtoja olisi käytettävissä ja ne olisivat niin halpoja. Pidin ajatusta absurdina, mutta yliarvioin öljyn hintajouston. (en edelleen usko yhdistelmän "halpa öljy -- alhainen kulutus" koskaan toteutuvan).

Toiseksi, internet ja erityisesti mobiili internet. En olisi osannut arvella että mobiililaitteiden netti yleistyisi. Kämppäkaverini oli Nokialla töissä ja testikäytti 7110:aa vuonna 1999 työnsä puolesta; epäilin tuolloin että kännyköiden näytöt ovat liian pieniä, ja että tuskin tulee laitetta jota on mielekästä pitää taskussa ja käyttää selailuun. Aliarvioin resoluution kehittymisen, en osannut ennakoida kosketusnäyttöjen tuloa, ja kuten aina, eksponentiaalinen laskentatehon lisääntyminen jäi huomiotta: oletin että "tietokone" tarkoittaisi pöytäkonetta tai korkeintaan läppäriä. Tämä olikin toinen mitä aliarvioin: Nykyisin kotitietokoneiksi ei taideta juuri hankkia muita kuin läppäreitä. Meillä ei ainakaan ole ollut (muutamaa harrastuskäyttöön tarkoitettua romua lukuunottamatta) enää normaalia desktop-konetta kohta seitsemään vuoteen.

Kolmanneksi, vähittäiskaupan keskittyminen (ja yleensä talouden liberalisoitumisen pysähtyminen). EU:n mallioppilaina suomalaiset ovat suunnilleen jokaista direktiiviä olleet pistämässä mallikelpoisesti pystyyn. Mutta se, mihin EU oikeasti alunperin pyrki, eli kilpailun vapauttaminen, on jäänyt pelin jalkoihin. Vuonna 1998 olisin kuvitellut että ne hyödyt joita EU:sta oli jo sen kolmen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana ollut suomalaisille, tulisivat lisääntymään. Aliarvioin vallanhimoisen suomalaisvirkamiehen kyvyn oppia pelaamaan direktiivipeliä yhdessä korporaatioiden kanssa. Suomalaiset onnistuivat kääntämään pelin niin että ne ovat onnistuneet keskittämään ja lisäämään korporativismia entisestään ja ehkä suomalaisen fascismin kruununjalokivi on S- ja K-ryhmien duopoli. Erityisesti S-ryhmän melko avoin korruptio kaavoituksessa ja poliittikojen istuminen osuuskaupan päättävissä elimissä olisivat olleet vuonna 1998 odottamattomia. Jos olisin pakotettu arvaamaan tuolloin, olisin luullut että vuoden 2014 Suomessa olisi useamman eurooppalaisen kauppaketjun liikkeitä, eikä pelkästään Lidlejä hieman ärsyttämässä S- ja K-ryhmän lihavia kissoja.

Ajattelin ensin että laittaisin tähän muutaman tällä hetkellä arviomani "trendin" seuraavalle 15 vuodelle. Pidättäydyn kuitenkin tästä koska kuten totean yllä, todenäköisesti arvioini menisi täysin pieleen.

Ähem...

Kuten nokkelimmat pokkelimmat teistä varmaan arvasivatkin, oli 1. huhtikuuta kirjoittamani kirjoitus ns. aprillipila.

Tosiasiassa olen kovin kiireinen työssäni. Toki mielelläni lähtisin vaikkapa Suurelle valliriutalle snorklaamaan, mutta laitesukellusta en ole koskaan elämässäni harrastanut.

Jäähyväiset.

Vaikken ole suoraan täällä asiasta sanonutkaan, niin olen muutaman kerran vihjannut kirjoituksissani asiaan liittyen. Olen siis lopettamassa tämän blogin ja jättämässä myös tutkijan työni lähiviikkoina. Päätös on kypsynyt vuosien saatossa, mutta viimein sain tänään asiaan liittyvät palaset loksahtamaan kohdalleen. Kuten kaikki tietävät, olen innokas sukelluksen harrastaja, ja olen jo vuosia haaveillut oman sukelluskoulun perustamisesta.

Eräs tuttavani pyysi minut mukaan omistamansa surffaus- ja sukelluskoulun pyörittämiseen Queenslandissä Australiassa. Lähdemme perheen kanssa matkaan jo tänään illalla.

EDIT: Ruokavalio tulee olemaan hieman ongelma, sillä Tyynenmerensilli -- suosikkiruokani -- ei elä suuren valliriutan maastossa. Lisäksi olen kuullut että paikoin juomaveden kuraisuus tuottaa tiettyjä ongelmia.