64 päivää.

Vaimoni sisko tuli jouluksi kylään, ja toi muassaan esimerkiksi suomalaisia jouluruokia. Tämä tulee olemaan ensimmäinen joulu elämässäni, kun en ole Suomessa ja vietä sitä laajan perhekokonaisuuden parissa. Vierailu on mukavaa vaihtelua, koska lapsilla on tällä hetkellä koulusta lomaa, ja heillä on ollut kova ikävä tätiään ja serkkuaan.

Uusimmassa Scientific Americanissa (joka tuli postissa aivan äskettäin) oli osio tulevaisuudenkuvista 50, 100 ja 150 vuoden aikajänteellä. Tietenkin on niin, että tulevaisuuden ennakoiminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Näistä aikajänteistä 50 vuotta on sellainen, että minulla on kohtuullinen todennäköisyys olla hengissä niin kauan että voisin viimeisinä elinvuosinani arvioida "ennusteiden" tai pikemminkin tulevaisuudenvisioiden realistisia toteutumismahdollisuuksia. Todennäköisyys ei ole aivan olematon, että olisin hengissä vielä yli 50 vuoden kuluttua. Muutama prosentti miehistä elää yli 90-vuotiaaksi, itselläni tilastollisia tekijöitä on kumpaankin suuntaan joten on vaikea arvioida todennäköisyyttä omalla kohdallani. En pidä todennäköisinä skenaarioita, joissa ainakaan oman sukupolveni elinikää voitaisiin pidentää niin että eläisin 140-vuotiaaksi.

Osion artikkeleista ehkä mielenkiintoisin on "Starship Humanity", joka käsittelee avaruussiirtokuntien genetiikkaan ja kulttuuriin liittyviä haasteita. Haasteita muodostaa esimerkiksi se, että jos ns. Generation Ship-konseptilla lähetetään alus matkaan joka kestää useita sukupolvia, populaation pitää pysyä vakiona matkan ajan. Jos matkustajilla on liikaa geenivirheitä, ne voivat kumuloitua, joten matkustajat pitäisi seuloa tarkkaan. Jos taas matkustajien genomit ovat liian samanlaisia, muiden systeemiriskien lisäksi esimerkiksi yksi sopivasti matkalla mukautunut influenssavirus tai vastaava voi tuhota koko väestön. Avaruusmatkalla on erilainen valintapaine; esimerkiksi säteilyannos on väistämättä suurempi, painovoima ja ilmanpaine jne, poikkeavat siitä, mitä ne ovat maassa, ravinto on väistämättä hieman erilaista, ja niin edelleen. Tällainen johtaa - ei tosin vielä 150 vuoden aikana (johon mahtuisi ehkä 5 sukupolvea) - populaatioon joka on geneettisesti hyvin erilainen kuin maahan jäävä populaatio. Sama pätee luonnollisesti mukana kulkeviin kasveihin ja mahdollisiin kotieläimiin.

70 päivää, ajasta, sopimuksista jne.

Olen aloittanut valmistelut kotiinpaluuta varten jo nyt. Täkäläinen työnantajani maksaa suurimman osan kuluista muuttoon liittyen, mutta joudun silti kohtaamaan osan kustannuksista ja siksi osa asioista on syytä kilpailuttaa ja harkita huolella. Esimerkiksi lentolippujen osalta, sopimuksesta jäi pois aikanaan lastemme lentolippujen kustantaminen. Tämä oli selkeästi virhe, siis, virhe täällä päässä ensin ja sitten siinä, etten huomannut tarkistaa asiaa ennen sopimuksen allekirjoittamista. Täkäläiset ovat kovin kirjaimellisia ja kun sopimus oli kerran allekirjoitettu, sitä ei enää voinut muuttaa, vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä että kyseessä oli virhe.  En sinänsä hauku tätä asiaa, mutta aivan kuten lainopillisissa kysymyksissä yleensä, sopimusteknisissäkin asioissa on erilaisia kulttuureja.  Usein esimerkiksi jos kumpikin osapuoli huomaa että sopimus selvästi on jotain muuta kuin on tarkoitettu, sopimus saatetaan laatia uudelleen. Sopimus on kuitenkin sopimus, ja ihan nimensä mukaisesti minä en voi sitä yksipuolisesti vaatia muutettavaksi.

Sopimuksiin liittyy tietenkin aina myös tietty määrä epävarmuutta. Iso osa sopimuksista, jotka tehdään ajan yli, sisältää merkittävän epävarmuustekijän. Esimerkiksi aivan tavallinen palkkasopimus sisältää merkittävän epävarmuuden sen suhteen, mitä sillä palkalla saa. Jos saan 3000 euroa kuukaudessa seuraavan 3 vuoden ajan, tämä on itsessään nimellisesti tietenkin täysin tiedossa (olettaen nyt että sopimusta noudatetaan), mutta en esimerkiksi tiedä, kuinka paljon tuolla rahalla saa lakritsaa tai sisäfilettä sopimuskauden lopussa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kyse on inflaatioriskistä.

Riski on yleensä sopimusosapuolten välillä sellainen, että toisen tappio on toisen voitto. Aina näin ei tietenkään ole, esimerkiksi vakuutus on sopimus jossa asiakas maksaa vakuuttajalle siitä, että tämä ottaa riskistä osan kantaakseen. Toki voidaan ajatella että asiakkaan "riski" on että vahinkoa tms ei tapahdukaan, mutta arkikielessä tämä ei yleensä ole se miten sanaa käytetään.

Kun palaan Suomeen, joudun välittömästi jatkamaan opetustyötäni. Kevätlukukauden opetuskuormaa ei edes ole vähennetty vaan se on pakattu kaikki sitten maaliskuusta eteenpäin. En niinkään protestoi tätä kuin totean että se on jälleen yksi asia jossa yliopistojen uudistaminen on muuttunut epätarkoituksenmukaiseksi. Kansainvälistymisen korostaminen juhlapuheissa ja ulkomaisen kokemuksen de facto pakollisuus yhdistyy hallinnolliseen prosessiin jossa käytännössä ulkomailla työskentelevää jos nyt ei rankaista niin ainakin pidetään virkavapaan aikana ilmaisena työvoimana. Akateeminen maailma on perinteisesti nojannut sellaiseen työn järjestelyy, jossa opettavalla tutkijalla on suuri vapaus järjestää työnsä itse, ja tämän vastapainona palkka on sitten ollut melko pieni.

Nykyinen tendenssi on paradoksaalinen. On hyvä että tutkimuksen osalta edellytetään tuloksellisuuttaa edes jossakin määrin. Yksi proxy tähän ovat julkaisut, parempia varmasti olisi, ja mittaamiseen liittyy aina tietty problematiikka. Sivuutan ongelman näiltä osin nyt ja oletan että voidaan jotenkin sanoa onko joku tehnyt riittävästi töitä. Ongelmana on se, että korkealla tasolla on tietty käsitys siitä mitä halutaan, mutta ei oikeastaan tiedetä mitä se tarkoittaa ja miten se saadaan aikaan.

Tällä on erilaisia seurauksia. Esimerkiksi saatetaan puhua kansainvälistymisestä. Tämä ei kuitenkaan itsessään tarkoita mitään. Tietyllä korkeammalla tasolla ja yleisessä puheessa saatetaan jotenkin epämääräisesti ymmärtää, että se tarkoittaa sitä, että "oman talon" henkilöiden nimiä pitäisi näkyä kansainvälisissä julkaisuissa ja yhteistyöprojekteissa jne. Hallinnollisesti on kuitenkin epäselvää miten tämä saadaan aikaan, joten otetaan jokin toinen tavoite, esimerkiksi pyritään rekrytoimaan ulkomaalaisia. Kun ei käytännössä oikein tiedetä sitäkään miten se tehdään, niin käytännössä mennään niin, että kun avoin paikka täytetään, ceteris paribus pyritään valitsemaan hakija jolla on ulkomaalainen nimi. Toinen tapa kansainvälistyä esimerkiksi - ja osasyy siihen, miksi olen täällä - saattaa olla vaikkapa se että edellytetään että tietyllä tasolla kotimaisen henkilön palkkaamisen edellytyksenä on tietty minimimäärä kokemusta ulkomailla.

Näitä edellytyksiä, kriteerejä, jne asetetaan yksi toisensa jälkeen. Ne kirjataan strategiaan erilaisten muodissa olevien liikejohdollisten periaatteiden mukaisesti. Koska yliopisto ei kuitenkaan ole samalla lailla yritys kuin vaikkapa matkapuhelinvalmistaja tai metallisulatto, sillä ei ole sellaista asiakastahoa tai myyntiyksikköä, joka voisi oikeastaan sanoa onnistuuko strategia. Ei ole sopimusneuvotteluita tai myyntilukuja, jotka reagoivat kun strategiaa onnistuneesti sovelletaan. Ei ole (edes) pörssikurssia joka putoaa jos suunnitelma ei ole uskottava sijoittajien mielestä. [Sivuhuomio: En nyt yritä väittää että pörssikurssi on kovin hyvä mittari yhtään mistään, vaan että se on yksi asia joka reagoi jos uskottavuus menee]

Tämä johtaa siihen, että strategiset valinnat kelluvat tyhjän päällä. Niitä implementoidaan alemmilla portailla melko mielivaltaisesti "juhlapuheiden" ja strategiamietintöjen pohjalta. Parhaassakin tapauksessa otetaan käyttöön jokin näennäinen laatujärjestelmä, joka sitten johtaa gaming-ilmiöön, eli käytettyjen mittareiden optimoimiseen. Koska käytännössä kaikki mittarit ovat välillisiä, gaming johtaa resurssien jakautumiseen epätarkoituksenmukaisesti; mittarioptimointi harvoin johtaa siihen mitä todellisuudessa halutaan, eli laadukkaaseen tutkimukseen.

Yksi asia tulee Suomessa muuttumaan melko radikaalisti. Opetukseni sisältö muuttuu matemaattisemmaksi, koska päädyn opettamaan ensi vuonna matemaattista logiikkaa. Tämä asia on minulle erittäin mieluisa. Matemaattinen logiikka on ehkä suosikkiaihepiirini kaikista.

IPCC on valehdellut ilmastonmuutoksesta.

Ainakin jos uskomme Scientific Americanin artikkelia.

Tosin nämä viittaukset saavat usein esitetyt syytökset IPCC:stä jonkinlaisena "sosialistien salaliittona" vähän outoon valoon. IPCC nimittäin on pelannut konservatiivien pussiin ja systemaattisesti vähätellyt ilmastonmuutoksen laajuutta ja vaikutuksia. Julkisuuden paineessa,  Climate Gaten jälkeen ja muutenkin erilaisten lobbausvoimien painostuksesta, IPCC on ottanut linjakseen kaunistella lukuja. Kun mittaukset ja tutkimustulokset antavat ymmärtää muuta, IPCC tuunaa ennusteita alaspäin jotta sitä ei syytettäisi alarmismista.

Olen itse syyllistynyt siihen, että olen arvioinut IPCC:n ennusteet pikemminkin liian pessimistisiksi kuin liian konservatiivisiksi. En osaa juuri nyt sanoa yhtään mitään asiasta; käsitykseni epävarmuus on lisääntynyt sitä mukaa kun olen lukenut asiasta, mutta todennäköisyysmassaa on mielipiteissäni entistä vähemmän sillä laidalla, että ilmastonmuutoksen seuraukset olisivat vähäiset.

Tähän(kin) asiaan tietysti jotkut reagoivat niin, että "valhe on valhe" ja vetävät sen johtopäätöksen että luotettavuuden lasku nimenomaan todistaa koko homman huijaukseksi, eli he päivittävät uskomuksiaan yhä enemmän siihen suuntaan että mitään riskejä ei ole.

Aseet, lyhyt huomio.

Luin pitkästä aikaa Halla-ahon kirjoituksia. Linkin takaa löytyy kirjoitus joka käsittelee aselakeja, en ota tässä siihen aiheeseen kantaa. Olen kuitenkin hämmentynyt yhdestä asiasta.

Tavallisen .22-kaliiperisen kesämökki-ilmakiväärin tuottama energia on 20-30 joulea. Vastaavasti .22-kaliiperinen pienoiskivääri generoi 140-260 joulea, rynnäkkökivääri 2000 joulea ja metsästyskivääri 4000 joulea.

Lihavointi on  omani. En ole aktiivinen aseharrastaja, mutta omistan ilmakiväärin ja vaikka viime vuosina en olekaan juuri sillä ampunut, olen käyttänyt lukuisat lapsuuteni keväät ammuskellen maalitauluja, tyhjiä tölkkejä, pullonkorkkeja ja muuta romua ilmakiväärillä.  Uskaltaisin väittää että ns. tavallinen kesämökki-ilmakivääri on .177 kaliiperinen eikä suinkaan .22.

Sitten eri asia kokonaan on, onko tämä olennaista. Yksityiskohdat on kuitenkin hyvä laittaa kuntoon jos esiintyy asiantuntijana. Olen huomannut, että vastustajat tarttuvat pienimpäänkin epätäsmällisyyteen ja virheeseen ja käyttävät sitä "argumenttina".

Maksimaaliset loppukomponentit.

Markovin päätösprosessien (MDP) käyttö stokastisen reaktiivisen järjestelmän mallina on melko yleistä. Yksinkertaistaen MDP koostuu tiloista, "aakkostosta" tai tapahtumista ja tilasiirtymistä. Joskus tiloille annetaan vielä erilaisia määreitä, esimerkiksi tiloissa voidaan evaluoida tilapropositioita tai -predikaatteja. Sivuutan nämä nyt tässä yhteydessä.

MDP:n tilasiirtymä on kuvaus tiloista ja aakkosista jakaumaksi tilojen yli. Siis toisinsanoen, kun olemme tietyssä tilassa, ja vuorovaikutamme MDP:n kanssa tuottamalla tietyn tapahtuman, tai havaitsemme tapahtuman (eroa ei tässä yhteydesä tarvise tehdä), MDP reagoi siirymällä satunnaisesti johonkin tilaan ja tällä siirtymisellä on tietty jakauma. Tapahtuma voi tietenkin olla myös täysin deterministinen ja johtaa yhteen uniikkiin tilaan, tämä on erityistapaus jossa jakauman tiheysfunktio saa arvon 1 jossain tilassa ja 0 muissa.

Vuorovaikutusta varten voidaan ajatella vastustaja, joka valitsee tapahtumat jollakin perusteella. En mene tässä nyt siihen teoriaan, mutta ns pelisemantiikat ovat käyttäytymisen analysoimisen malleja, jossa kaksi vastustajaa pyrkii vuorotellen valitsemaan tapahtumia, ja toinen yrittää saada aikaan virheen ja toinen estää sen; järjestelmän oikeellisuus on siis kiinni siitä, voiko "paha" vastustaja voittaa vai ei. Oletan tässä yhteydessä että meillä on vain yksi vastustaja (kutsutaan myös skeduleriksi, engl. scheduler), mutta pidän tästä sanasta enemmän.

Useimpia ominaisuuksia tutkitaan selvittämällä todennäköisyyksiä kaikkien mahdollisten vastustajien yli. Yksi tärkein rakenteellinen entiteetti on niin sanottu loppukomponentti (engl end component).  Loppukomponentti on joukko tiloja ja tilasiirtymiä jolla on seuraavanlaiset ominaisuudet: Ensiksikin jokaisessa tilassa voidaan valita jokin tilasiirtymä (ellei sitten tila ole yksinään joukossa), ja toisekseen, kaikki tällaisen tilasiirtymän mahdolliset lopputulemat ovat myös joukossa.  Kolmanneksi, jokaisesta tilasta on mahdollista (so. nollaa suuremmalla todennäköisyydellä) päästä jokaiseen muuhun joukon tilaan seuraamalla joukon siirtymiä.

Loppukomponentti C on maksimaalinen, jos MDP:stä ei löydy loppukomponettia, jonka osajoukko C olisi.  Maksimaaliset loppukomponentit muodostavat ekvivalenssiluokat MDP:n tiloille. Osa tietenkin on triviaaleja, eli sisältää vain yhden tilan eikä yhtään siirtymää.

Loppukomponentit ovat tärkeitä siksi, että vastustaja joka pelaa "loputtomiin" päätyy poikkeuksetta raja-arvona johonkin loppukomponenttiin, riippumatta siitä miten se pelaa. Yksi rakenteellinen laskennallinen ongelma MDP:n osalta on niinsanottu maksimaalisten loppukomponenttien dekompositio, jossa MDP jaetaan.

Jouduin, hieman yllättäen, rakentamaan ratkaisun kysymykseen: Onko annetussa MDP:ssä ei-triviaalia loppukomponenttia. Kysymys ei ole helppo laskennallisesti. En halunnut laskea dekompositiota, koska dekompositio on neliöllinen pahimmassa tapauksessa. Koska minulla ei ollut aikaa ratkaista ongelmaa "hyvin", päädyin toteuttamaan eräänlaisen "laiskan dekomposition", jossa pyritään mahdollisimman agressiivisesti eliminoimaan transitioita ja triviaaleja loppukomponentteja. Se tuntuu toimivan hyvin, mutta pahimmassa tapauksessa (kun ei-triviaaleja loppukomponentteja ei ole, ja tietyt patologiset ehdot toteutuvat) sekin on neliöllinen.

En löytänyt vastausta kysymykseen: Onko ei-triviaalisuuden ratkaiseminen olennaisesti yhtä kompleksista kuin dekompositio. Tiedän, että dekompositiolle on olemassa ratkaisu, jossa eksponentti ei ole kaksi, vaan noin puolitoista, mutta tämä ei vastaa kysymykseeni, eli siihen onko dekompositio (olennaisesti) välttämätöntä ei-triviaalisuuden päättämiseksi.  Epäilen että se on.

Tarvitsin tätä siksi, että olen kirjoittamassa työkalua, joka tarkastaa onko MDP tosiasiallisesti deterministinen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kun MDP:tä tarkastellaan sivuuttamalla tietyt tapahtumat (niiden ajatellaan olevan vastustajan tavoittamattomissa), vastustaja ei kykene saamaan järjestelmää käyttäytymään eri tavoilla toistamalla jotakin strategiaa. Tämä on tietyissä tietoturva- ja luotettavuusominaisuuksissa mielenkiintoisia kysymyksiä.

78 päivää ja koulutuksesta.

Suomeenpaluuseen on 11 viikkkoa ja 1 päivä, mikäli suunnitelmat osuvat kaikki kohdilleen. Muuttofirman kanssa en ole vielä tehnyt sopimusta, mutta tarjouksen sain. Työnantaja onnekseni maksaa muuton, muussa tapauksessa en toisi täältä mitään Suomeen, koska se tulisi liian kalliiksi. Tänne muutettaessa otimme mukaan vain vaatteita matkalaukuissa, koska meillä ei saapuessa ollut asuntoa.

78 päivää on yhä yli viidesosa vuodesta. Se on pitkähkö aika normaalielämässä, mutta edessä on sukulaisten vierailuja tänne jouluksi, uusi vuosi, matka Legolandiin Malesiaan, mahdollisesti muuta matkustelua ja erilaisia retkiä. Pojilla on harrastusten puitteissa vielä paljon tehtävää ja tavoitteita: Vanhemmalla pojalla on vielä toistakymmentä tennistuntia, ja pojilla on vielä todennäköisesti yksi TKD:n vyökoe. Minulla on kolme paperin deadlinea vielä jäljellä. Eli reissu ei ole todellakaan vielä ohi. Mutta ehkä juuri loppuun pakkautuva kiire - tämäkin kirjoitus on viivyttelyä, kun minun pitäisi debugata työkalua jonka esittelyn yritämme saada julkaistua NASAn järjestämässä konferenssissa ensi vuonna - saa aikaan sen, että aika tuntuu lyhyemmältä kuin kuvittelisi.

Olen selvästi liian vanha postdociksi. Tämä liittyy edellisiin kirjoituksiin koulutuspolitiikasta ja tasoryhmistä, edelleen jossain määrin sivujuonteenomaisesti. Monet kommentoijat ovat ottaneet asiaan (tasoryhmistä) kantaa henkilökohtaisten kokemustensa pohjalta. Itse koetan yleensä välttää tällaista; muodostan kyllä toisinaan mielipiteitä, jyrkkiäkin, henkilökohtaisten kokemusten perusteella. Esimerkiksi negatiiviset ja jyrkät mielipiteeni tekijänoikeuksista liittyvät omiin (vähäisiin) kokemuksiini musiikin saralla. Kuten toisaalla sanoin, omat käsitykseni tasoryhmistä olivat aiemmin puhtaasti tällä tavalla muodostuneita, koska olin yläasteella kokenut tasoryhmät hyödyllisiksi.

Soininvaara otti blogissaan HS-raadin kysymykseen lyhyttutkinnoista positiivisen kannan. Kirjoitin itse kirjoitukseen kommentin, enkä sinänsä kommentoi itse lyhyttutkinnon ominaisuuksia. Koetan maalata asiaa hieman leveämmällä pensselillä, osana tästä on uusimman SCIAM-Mindin numeroteema "neroudesta", ja se sivuaa lahjakkaiden lasten koulutusta.

Korostan etten yritä väittää itse olleeni lahjakas lapsi. Minulla on omakohtaista kokemusta, jonka olen vasta vanhemmalla iällä koettanut jotenkin ymmärtää laajemmassa kontekstissa.  Olen päätellyt jälkikäteen, että olisin todennäköisesti hyötynyt siitä, että noin 14-vuotiaana olisin voinut edetä matematiikan, fysiikan ja vastaavien opinnoissa nopeammin kuin koulussa tehtiin ja että minulta olisi jotenkin edellytetty vaativamman materiaalin hallintaa. Koulussamme oli tasoryhmät kyllä, ja osaksi niiden ansiosta olin yläasteella järjestetyssä valtakunnallisessa matematiikkakilpailussa oman kouluni paras ja muistaakseni Tampereen (tai jonkin kaupunginosakokonaisuuden; en osaa sanoa) toiseksi paras. Tämä ei kuitenkaan herättänyt missään tahossa mitään mielenkiintoa, enkä itsekään noteerannut sitä mitenkään.  Hukkasin esimerkiksi kaupungintalolla minulle myönnetyn kunniakirjan melko pian. Sain keväällä kyllä jonkinlaisen tunnustusstipendin koulustakin, mutta siinä oli kaikki. Asia ei millään lailla tuntunut yleisesti kiinnostavan ketään. Huomiotta jäivät myös muutamat saavutukset. Tämä tapahtui muistaakseni vuonna 1990-1991, eli 20 vuotta sitten. Uskoisin että koulujärjestelmä on tästä muuttunut. Pidän jälkikäteen ajatellen kummallisena, että esimerkiksi oppilaanohjauksessa ei millään tavalla kiinnitetty tähän huomiota, ja päädyinkin lukioon, jonka oppilaat eivät edes saaneet osallistua lukiolaisten vastaaviin valtakunnallisiin kokeisiin. 

SCIAM:in teksti sai minut kuitenkin harmistumaan näin 20 vuotta myöhässä. Tekstissä viitattiin australialaiseen tutkimukseen - ja nyt joudun toteamaan etten sitä ole lukenut, joten olen referoinnin varassa - jossa 60 erityislahjakasta nuorta oli seurattu pidemmän aikaa. Näistä 17 oli laitettu "kiihdytettyyn opetusohjelmaan", ja loput olivat edenneet enemmän tai vähemmän normaalia tahtia. Kiihdytetyssä opetuksessa olleet olivat myöhemmin saavuttaneet ammatillisesti ja sosiaalisesti kaikenlaista ja kokivat olevansa elämäänsä tyytyväisiä. Sensijaan normaalitahtisilla oli selkeästi vaikeuksia, heidän joukossaan oli koulutuksesta kokonaan pudottautuneitakin. Korostan ties kuinka monennen kerran, että en väitä olleeni erityislahjakas, ainakaan niin kuin ko. tutkimuksessa oli mainittu, mutta tämä resonoi omassa elämässäni. Valmistuin DI:ksi kohtuuajassa, sain tutkinnon valmiiksi neljässä ja puolessa vuodessa. Väitöskirjaan menikin sitten 6 vuotta, ja vielä väittelemisen jälkeenkin tutkimus ja muu homma ovat olleet melko pedestrian. Muistan lukioaikoinani kokeneeni valtavan kovaa paloa tehdä jotain älyllisesti haastavampaa. Sensijaan käytin aikaani pääosin tietokonepeleihin ja pommien rakentamiseen. Reaktioyhtälöt kun heräävät ihan uudella tavalla henkiin kun niitä pääsee käytännössä toteuttamaan.


Toivon että koulujärjestelmä on nykyisin tarkoituksenmukaisempi. Itselläni asiat menivät hyvin, mutta uskon että Suomessa on joka ikäluokassa lukuisia minua selvästi lahjakkaampia yksilöitä, joilla ei käy niin hyvä tuuri kuin minulla on käynyt. Näen omassa menneisyydessäni paljon sellaisia riskejä, joita "systeemi" otti, kun pienellä panostuksella olisi voitu pelata varman päälle ja saada kaltaiseni laiska yksilö toimimaan vielä hieman paremmin yhteiskunnan hyväksi. Enkä viittaa nyt kollektivistiseen ajatukseen siitä, että yksilön tehtävä on hyödyttää yhteiskuntaa, vaan siihen että järjestelmä ei perustuisi oletukselle että kaikki ovat keskimääräisiä. Itse en ole mikään poikkeus, kuten totesin, vaan pikemminkin sääntö sille osalle porukasta joka tasoryhmissä tms, sijoittuisi sinne ehkä parhaimpaan 10 prosentin joukkoon. Paras 10% ei ole mikään "poikkeus", vaan lähes jokaisessa koululuokassa on yksilöitä jotka siihen kuuluvat.

Singaporen systeemi kyllä poimii - tai pyrkii poimimaan - yksilöt tästä porukasta, mutta epäilen että se osin epäonnistuu, koska systeemi on viritetty ahkerien, systemaattisten ja yksityiskohtien kanssa tarkkojen yksilöiden bongaamiseen. En osaa rehellisestisanoen sanoa, miten suomalainen systeemi nykyisin toimii.

Sananen Evoluutiosta, ja vähän muustakin.

Olen viime viikolla törmännyt muutamaankin viittaukseen evolutiivisten argumenttien käytöstä täysin erilaisissa yhteyksissä. Kaksi ajatusvirhettä nousi päällimmäisenä mieleen.

Ensin otan lähteen, jossa asiaa on käsitelty oikein. Lista evoluutiota koskevista harhaluuloista.

Harhaluulo, johon halusin kuitenkin kiinnittää huomiota se, että evoluutio on edistystä kohti jotakin parempaa. Tämän korollaarin tai kylkiäisenä esiintyy usein harhaluulo, että jokin eliö on kehittyneempi kuin jokin toinen, ja erityisesti, kehittyneisyyden mittarina on se, kuinka pitkään eliön esi-isät ovat pysyneet osapuilleen samanlaisina.

Evoluutio on siitä kurja sana, kuin myös sen suomenkielinen kömpelö vastine "kehitysoppi", että nämä sanat ikäänkuin houkuttelevat ajattelemaan kehitystä ja edistystä, jonkinlaisena marssina kohti ylivaltaa, ylemmyyttä, paremmuutta, jne. Tämä on kuitenkin paha virhe, koska evoluutio - tai siis oikeastaan luonnonvalinta on sitä, että "huonosti elinympäristöönsä soveltuvat eliöt" saavat vähemmän jälkeläisiä pitkällä aikavälillä. Tämä on kuitenkin osin kehämäinen määritelmä, koska parempi soveltuvuus ilmenee vain henkiinjäämisenä. Pitkän aikavälin todisteena "paremmuudesta" se tietenkin on aika vedenpitävä, mutta syy voi olla yksinkertainen, monimutkainen, banaali, jne, ja sitä ei voi suoraan päätellä henkiinjäämisestä.

Tästä vedetään usein sellainen johtopäätös, että jos jokin piirre pintapuolisesti ja "terveen järjen" perusteella vaikuttaisi haittaavan lisääntymismenestystä, tämä ikäänkuin todistaisi kyseisen piirteen ja erityisesti sen taustalla mahdollisesti olevan genotyypin "huonoksi". Klassisia vastaesimerkkejä kuitenkin on; vaalea iho altistaa auringon polttavuudelle ja ihosyövälle, mutta toisaalta tuottaa enemmän D-vitamiinia, joten se on sopeuma pohjoiseen ilmastoon. Sirppisoluanemia on vakava sairaus, mutta se suojelee malarialta. Jne. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden "luonnottomuutta" on perusteltu tällä argumentilla. Ottamatta moraaliseen puoleen kantaa, tämä argumentti on typerä. Emme voi yksinkertaisesti tietää, onko homoseksuaalisuudella jokin muu vaikutus, jolla on esimerkiksi lähisukulaisten tai perheenjäsenten tms lisääntymismenestystä kasvattava vaikutus.

Toinen kummallinen käsitys on, että ihmisen evoluutio on pysähtynyt. Tämä on mitä kummallisin harha, koska itseasiassa aivan päinvastainen on totta. Valintapaine on toki lyhyellä aikavälillä se on vähäisempi (mistä johtuen ihmispopulaatio on kasvanut räjähdysmäisesti), mutta toisin kuin kuvitellaan, tämä ei vähennä vaan lisää pitkällä aikavälillä todennäköisyyttä sille, että nykyihmisten jälkeläisistä jotkut ovat radikaalisti erilaisia kuin nykyiset ihmiset.

Ihmiskunnan geenivarasto onkin monipuolistunut  viimeisen viiden tuhannen vuoden aikana radikaalisti. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että jos valintapaine jostain syystä muuttuisi radikaalisti - esimerkiksi jonkin luonnonkatastrofin (asteroiditörmäys, esimerkiksi) tai ympäristökatastrofin, tai vaikka ydintalven tms vuoksi, näissä variaatioissa saattaisi olla jotain sellaisia mutaatioita jotka muuttuneessa tilanteessa olisi eduksi. Tämä ei tietenkään tarkoita että sellainen valintapaineen lisääntyminen olisi mitään toivottavaa. Pikemminkin päinvastoin, geneettisen varianssin lisääntymisen voi ajatella olevan eräänlainen ihmiskunnan katastrofivakuutus.

Sivuhuomautuksena kommentti aiheeseen, joka toisinaan nousee pintaan kun näistä asioista puhutaan, eli eugeniikkaan. Sanalla on tavattoman huono kaiku, ja siitä puhuminen ilman värisevä-äänistä tuomitsevaa sävyä nähdään itsessään epäilyttävänä ja jonkinlaisena protonatsismina. Itse en pidä eugeniikkaa - merkityksessä "ihmisen rodunjalostus" - mielenkiintoisena sosiaalipoliittisesti, koska pitkäjänteisimmänkin sosiaalipolitiikan on sopeuduttava  teknis-taloudellisen ympäristön reunaehtoihin, ja nämä muuttuvat sukupolven aikana niin mittavasti, että eugeniikkaa voidaan tässä suhteessa pitää haihatteluna. En kuitenkaan näe sinänsä ongelmaa erilaisissa yksityisissä pyrkimyksissä, kuten erikoistuneet sukusolupankit tai yksityisten säätiöiden jakamat palkinnot tms. Niiden todellinen vaikutus lienee kuitenkin parhaassakin (tai pahimmassakin) tapauksessa vähäinen.

Asiaan ei varsinaisesti liity, mutta sitä tangenttina hipaisee kysymys tasoryhmistä ja lahjakkaampien koulutuksesta, jonka asian vieressä oli kädenvääntöä erään nimimerkin kanssa taannoin. En mene vääntöön sinänsä tässä. Itse olen kannattanut tasoryhmiä kouluihin ainakin matematiikkaan, koska osallistuin sellaisiin itse yläkouluikäisenä ja koin sen mielekkääksi. Törmäsin taannoin aihetta käsittelevään graduun, joka osoittautui melko heikoksi lähteeksi, joten en viittaa siihen sen enempää. Tämä sai minut pohtimaan kuitenkin näkemystäni ja huomasin olevani puhtaasti ennakkoluulojen varassa. Tällä hetkellä minulla ei ole varsinaisesti mitään vahvaa mielipidettä asiasta; intuitioni sanoo edelleen että tasoryhmillä on todennäköisesti positiivisia vaikutuksia, mutta niillä saattaa joillekin olla myös negatiivisia vaikutuksia ja näiden selvittäminen olisi tarpeellista. Uusimmassa Scientific American Mind:in numerossa käsiteltiin lahjakkuuden ja nerouden teemaa, mutta en ole vielä ehtinyt kampaamaan viitteitä tarkkaan. Populaarilehtien ongelmana on se, että niissä esitellään yleensä melko pitkälle meneviä johtopäätöksiä tuloksista jotka ovat tarkemmin tarkasteltuna selvästi heikompia evidenssiarvoltaan.

Täsmällisyyden - ja aiemman väännön välttämisen - nimissä totean, että se mitä tässä sanon perustuu edelleen pinnalliseen tarkasteluun ja saattaa sisältää virheitä ja hätäisiä tulkintoja. Asia siis vaatii selvittämistä. Yksi impressioni oli että lapset jotka hyppäävät jonkin luokka-asteen yli ja siirtyvät suoraan vaativampaan materiaaliin, pärjäävät myös myöhemmässä elämässään paremmin. Jos ymmärsin oikein, niin tämä pätee kun muu kyvykkyys vakioidaan, so. lahjakas lapsi joka pääsee käsiksi vaativampaan materiaaliin aiemmin, on myöhemmin elämässään myös esimerkiksi tyytyväisempi elämäänsä ja työhönsä. Tämä puhuisi (vain vähän epäsuorasti) tasoryhmien ja lahjakkaampien lasten luokkien puolesta ja homogeenista opetusta vastaan.

Kaksi poliittisesti korrektia huolenaihetta nostetaan tällaisissa asioissa yleensä pinnalle. Ensimmäinen on, että lapsia ei saisi "liian varhain jakaa hyviin ja huonoihin". Tämä argumentti on kummallinen jos sitä käytetään sitä vastaan, että vaativampaan materiaaliin kykenevä lapsi siirretään esimerkiksi vuotta ylemmäksi. Luokka-asteet ovat tällä hetkellä ikäryhmittäisiä; en kiistä etteikö jotain ongelmia voisi tulla liian heterogeenisten ikäryhmien suhteen, mutta omat ongelmansa tulevat myös siitä, jos lapset joutuvat alisuoriutumaan jotta eivät erottuisi joukosta. Tästä on ollut viimeaikoina juttua mediassa, pääosin Englannista, mutta käsittääkseni sama ilmiö on ollut esillä myös Suomessa.

Toinen argumentti, joka on tavallaan pätevä, mutta eri tavoin kuin sitä käytetään, on huoli siitä, että vanhemmat alkavat painostaa koulua siirtämään lapsia "vaativampiin" tai "parempiin" ryhmiin eräänlaisena statuskilpailuna. Tämä huolenaihe on mielekäs nostaa esille, mutta mielestäni se ei koske itse ilmiötä vaan on implementaation ongelma. Joissain kouluissa se ratkaistaan esimerkiksi niin, että ryhmien "tasokkuutta" ei kerrota vanhemmille. Tämä ratkaisu ei ole kovin toimiva, koska kyllä vanhemmat kykenevät tällaisen asian usein selvittämään tavalla tai toisella. Luokka-asteiden skippaus on yksi mahdollisuus, mutta sen ongelmana on että väline on hyvin karkea, vahvana puolena taas se, että siinä ei vanhempien painostuksella ole käytännössä paljoakaan sijaa. Erilaiset erityiskoulut tulevat tietenkin kyseeseen muuten, mutta niiden kohdalla vanhempien ambitiot pääsevät usein vaikuttamaan liiaksi.

Markkinaehtoisuutta voisi tarjota ratkaisuksi, mutta sen ongelmana on, että markkinaratkaisussa - siis jos koulu on maksullinen ja vanhemmat kilpailuttavat kouluja - kyse on kilpailusta vanhempien rahoista. Tähän liittyvästä tasapainotilasta olen kirjoittanut aiemminkin, mutten nyt mene siihen sen enempää. Realistinen malli se ei kuitenkaan Suomen oloihin ole.

Singaporessa käsittääkseni luokat järjestellään uudelleen joka vuosi ja ryhmätkin laitetaan uusiksi niin, että ne vastaavat käytännössä tasoryhmiä. Kilpailu on kovaa ja vanhemmat ovat valmiita tekemään kaikenlaisia kommervenkkejä saadakseen lapsensa ns. hyvään kouluun. Koulun hyvyydelle on erilaisia mittareita, mutta ehkä hieman kehämäisesti yksi tärkein kriteeri vanhemmille tuntuu olevan se, kuinka vaikea kouluun on päästä. En ole täysin varma prosessin stabiiliudesta. Poikani pääsi jonon ohi kouluunsa täällä, ja kommentteja tuli monelta naapurilta siitä, miten ko. koulu on "impressive". Koulu on kuitenkin täysin tavallinen; sinne vain on vaikea päästä koska se on keskeisellä paikalla tiheään asutulla alueella.