Oikeus ja kohtuus.

Näin uutisen, joka on mielestäni jotenkin raflaava, mutta joka sai minut miettimään uudelleen erästä positiotani. Nainen ei päässyt lentokoneeseen, koska oli liian lihava. Hän oli matkalla toiseen maahan saamaan hoitoa sairauteensa ja kuoli odottaessa kuljetuksen järjestämistä. Otsikko ja tapaus ovat äärimmäiset, mutta tästä heräsi vähän mielenkiintoista keskustelua toisaalla.

Yksi esitetty mielipide oli, että lentoyhtiö ei tehnyt mitään väärää, koska yrityksillä on oikeus valita asiakkaansa. En ole tästä yleisessä tapauksessa niinkään eri mieltä, kuin aloin miettiä, päteekö tällainen periaate tapaukseen. Jos nimittäin ymmärsin oikein, nainen oli ostanut lentolipun - ja jopa kaksi istumapaikkaa itselleen, tietoisena viemästään tilasta -  ja toimi hyvässä uskossa lentoyhtiön suhteen. Tällainen tilanne ei ole yksinkertainen sopimusoikeudellisesti. Ensinnäkin, lentoyhtiö on myydessään lipun tehnyt sopimuksen asiakkaan kanssa. Jos asiakkaalle ei ole tehty selväksi, millä edellytyksin palvelu järjestyy, niin asiakkaalla on oikeus vaatia hyvitystä, paitsi lentolipusta, myös ainakin osasta sitä kustannusta, joka syntyy koska tämä ei saanutkaan palvelua. Tästä ei pitäisi olla erimielisyyttä millään tavalla tarkasteltuna, koska sopimusrikkomus on sopimusrikkomus ja siitä aiheutuva vahinko on todellinen vahinko.

Yksi ikävä puoli tällaisissa tapauksissa on se, että jos edelläolevan päättelyn nojalla päädytään siihen, että kyseisen ylipainoisen naisen oikeuksia oli loukattu (esim. niin että sopimus oli rikottu), niin tästä jotenkin vedetään johtopäätös että tämä tarkoittaa että yleisesti ihmisillä on oikeus vaatia lentoyhtiöitä kuljettamaan mielivaltaisen kokoisia ihmisiä. Tämä on kuitenkin non sequitur. Jos ko. tapauksessa tapahtui sopimusrikkomus, siitä ei seuraa että lentoyhtiöillä olisi velvollisuus jatkossa tehdä samanlainen sopimus, vaan ainoastaan se, että jos lentoyhtiö tekee sopimuksen niin sen täytyy noudattaa sitä.  Asia voidaan tulevaisuudessa aivan hyvin ratkaista niin, että lippua ei ensinkään myydä ihmisille jotka ovat liian suuria tai lentolippua myytäessä tehdään selväksi, ettei tietynkokoisilla ihmisillä ole koneeseen asiaa.

Tulevia lukuhetkiä.

Pyrin Suomessa ollessani lukemaan aina yleensä noin kaksi kirjaa kuukaudessa, mutta täällä ollessani olen jäänyt tavoitteestani huomattavasti. Olen lukenut tähän mennessä vain muutamia kirjoja. Kahnemanin Fast&Slow, Talebin Black Swan, Banerjee&Duflon Poor Economics, Vingen Rainbows End, Kakun Physics of the Future ja Gibsonin Pattern Recognition. (Gibson jäi itseasiassa jopa kesken, hukkasin kirjan johonkin...)

Luin SCIAM:ista lyhyen artikkelin fysikaalisen todellisuuden luonteesta (linkki). Jutun lopussa oli tekstejä joita suositeltiin, ja yhtenä suosituksena oli kirja Quantum Field Theory in a Nutshell. Onko joku lukenut sitä, ja onko se kelvollinen? Oma koulutukseni fysiikan osalta on puutteellinen, eli rajoittuu vain niihin reilu kymmeneen opintoviikkoon (vajaa 20 nykyistä opintopistettä) fysiikkaa jonka DI-opinnoissani suoritin. Matematiikkaa sinänsä hallitsen kohtuullisesti, myös jatkuvaa sellaista, mutta opinnoista on aikaa 15 vuotta. Kykenen selättämään aika monimutkaistakin formaalia esitystä, mutta vain jos käsitteiden määritelmät oikeasti ovat mukana. Tekstin pitäisi olla ns. self-contained, eli käsitteet ja merkinnät määritelty. Ajan voi tietty käyttää järkevämminkin, mutta tuli vaan mieleen.

Otan vastaan lukuvinkkejä scifi-rintamalla. Tällä hetkellä en osaa päättää mitä ottaisin luettavakseni seuraavaksi. Olen luonnostellut myös omia kirjoituksiani vähän eteenpäin, mutten oikein koskaan tunnu löytävän aikaa jatkaa kirjoittamista. Jos saan jotain tehtyä voisin jakaa sen täällä.

EDIT: Muutin kirjalistaa.

Lukemisia.

Luin "Rainbows End":in loppuun. Kävimme myös poikien kanssa katsomassa elokuvan Rise of the Guardians, ja se oli ihan miellyttävä kokemus. Tilasimme joku aika sitten Scientific Americanin.

Joulukuun SCIAM:in (volume 307, numero 6) artikkeli "Winters of Our Discontent" (en valitettavasti löytänyt sitä verkosta ilmaisversiona) selittää esimerkiksi hyvin tyhjentävästi, miksi arktiksen lämpeneminen johtaa lokaalisti ankarampiin talviin Pohjois-Euroopassa ja -Amerikassa. Kun jää on kesällä sula laajemmalta alueelta, sen jäätyessä talvella napa-alueen matalapaine on heikompi, ja tämä saa kylmän ilman virtaamaan kauemmas etelään. Karkeasti yksinkertaistaen siis. Pointtina on, että mitä pienempi napa-alueen jääpeite syyskuussa (sen ollessa minimissään) on, sitä kylmempi talvi todennäköisesti tulee.
Jääpeitteen vähenemisessä on ikävä takaisinkytkentä. Kun jääpeite on alhainen, napa-alueiden albedo on myös matalampi. Aurinko lämmittää merta paljon tehokkaammin kuin jäätä, koska jää heijastaa auringonvalosta selvästi suuremman osan takaisin avaruuteen. Myös tästä oli numerossa mielenkiintoinen, jos kohta kovin lyhyt artikkeli. Itse en ole niin valtavan huolissani niinkään ilmastosta kuin meristä ja merieliöistä yleensä.   Herkimmät merietanat ovat kuolemassa jo, eikä prosessi ole ihan heti pysähtymässä.

Ihmisen toiminnan vaikutus ilmaston ja ympäristön tilaan on kysymys joka herättää voimakkaita tunteita. Syitä tälle tunnereaktiolle on periaatteessa muutama. Ensimmäinen on, että elinympäristöön liittyvät riskit ovat ihmiselle vaikeita hahmottaa. Siinä missä metsästäjä-keräilijäkulttuureissa eläinten henget ja vastaava animismi oli keskiössä, useimmat varhaiset neoliittisten kulttuurien uskonnot liittyivät luonnon säännönmukaisuuksien ja luonnonilmiöiden selittämiseen; ihmiset postuloivat erilaisia jumalia,  joille sitten rituaalein uhrattiin, jotta sateet tulisivat ajallaan ja säät olisivat muutenkin suosiollisia. Näiden jumalien manifestaatioita olivat taivaankappaleet, sää, jne. Tässä viitekehyksessä voidaan ajatella olevan pääsääntöisesti kyse alkeellisesta riskien hallinnasta; tieto kalenterista, sään säännönmukaisuuksista jne, sekottui erilaisiin taikauskoihin, joten oli vain luonnollista antaa esimerkiksi sään jumalille osa sadosta kiitoksena näiden suosiollisuudesta.

Tästä historiallisesta näkökulmasta johdettua olkiukkoa käytetään toisinaan perusteluna sille, että ilmasto- tai ympäristövaikutuksia arvioidessa riskit voidaan sivuuttaa. Perustelu menee niin, että koska alkeellinen "riskienhallinta" perustui taikauskoon, kaikki riskienhallinta on taikauskoa. Tämä perustelu on kuitenkin kokolailla epärehellinen, ellei sitten perustelun käyttäjä esimerkiksi kieltäydy lääketieteellisistä hoidoista. Aivan samaan tapaan nimittäin lääketiede oli uudelle ajalle asti käytännössä pelkkää taikauskoa, joten samanlaisen ekstension nojalla lääketieteellinen hoito on kaikki pelkkää taikauskoon perustuvaa puoskarointia.

Koska riskit ovat vaikeita hahmottaa, niin niihin todella liittyy kaikenlaisia taikauskoja; sitä ei mitenkään voi kieltää. Yksi taikauskon muoto on totemismi. Ilmastonmuutoksen toteemiksi on jostain syystä monissa yhteyksissä muodostunut henkilöauto. Henkilöauto edustaa julkisuudessa pahan hiilidioksidin toteemia. Tämä on huono idea koska se sotii tarkoituksenmukaisuutta vastaan. Henkilöautojen osuus hiilidioksidipäästöistä on tosiasiassa luokkaa 10 prosenttia, muu energiantuotanto on paljon suurempi päästöjen lähde, ja se voidaan pitkälti korvata muilla energianlähteillä, ja aivan erityisesti päästövähennyksiä saadaan aikaan paljon halvemmalla. Toinen esimerkki toteemista on tuulivoima, joka on myös verraten kallis keino vähentää päästöjä.

Totemismista pitäisi päästä eroon, ja keskittyä vähentämään päästöjä siellä missä vähennys on halvinta tehdä. Totemismi ja erilaiset hopealuotiratkaisut ruokkivat epäluuloa, koska paitsi että ne ovat sinänsä jo epätarkoituksenmukaisia, niihin liittyy paljon erilaisia keinoja siirtää muiden rahoja omaan taskuun. Tavallaan sellaisessa ympäristössä on aivan ymmärrettävää nähdä koko prosessi yrityksenä siirtää muiden rahoja kavereiden taskuun.

Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin. Hiilidioksidimäärän nousu on todellinen ilmiö ja ongelma, jonka kiistäjä on mielestäni harhaanjohdettu typerys, hullu, tai kyyninen rikollinen. Tämä on yksi kysymys, jossa henkilökohtainen käsitykseni oikeasta ja väärästä joutuu välillä todella kovalle koetukselle. Yhtäältä sanan- ja mielipiteenvapaus ovat itselleni lähes pyhiä asioita; ihmisellä on oikeus olla eri mieltä eikä ketään voi pakottaa omaksumaan jotakin tiettyä käsitystä. Tällainen pakottaminen olisi vastoin kaikkia niitä periaatteita joita pidän tärkeänä. Toisaalta taas tosiasiat ovat tosiasioita. Jos myyn kaverille laskuvarjon joka on revitty riekaleiksi, niin olen vastuussa vaikka kuinka väittäisin että uskon että se toimii. Jos pyydän kaveria pelaamaan venäläistä rulettia ja väitän patrunapesää tyhjäksi, olen vastuussa jos se ei sitä ole, vaikka kuinka uskoisin vilpittömästi että se on.

Riskit ovat epäsymmetrisiä. Ympäristöön ja ilmastoon liittyvillä riskeillä on ikävän lihava häntä. Tämä on tosiasia. Nämä kaikki ovat.

Koodi.

Olen ollut viimeaikoina kovin kiireinen. Varmasti olisi paljon kannanottoja, tarkasteluja, analyyseja jne tehtäväksi, jotka voisivat jopa kiinnostaa minua. Mutta olen tällä hetkellä kovin kiireinen.

Syynä on se, että joudun todellakin tekemään työtä. Tutkimukseni täällä oli alkuun melko pitkälti vanhojen ideoiden saattamista uuteen muotoon niin, että täkäläinen ryhmä voi käyttää niitä. Näin on nytkin, mutta ideat ovat saaneet sellaisia muotoja, että niitä pitää työstää eteenpäin, ja omalla alallani tämä tarkoittaa esimerkiksi että tiettyjen algoritmien osalta pitää tehdä toteutus. Hyvin abstraktilla tasolla esitetty algoritmi on mielenkiintoinen matemaattisesti, mutta jotta sitä voi hyödyntää, pitää siitä tehdä toteutus jollakin oikealla ohjelmointikielellä. Lisäksi toteuttaessa huomaa kaikenlaista sellaista, minkä abstraktimpi ajattelu peittää, ja joskus jotkut asiat voi tehdä tehokkaammin.

Pidän kyllä ohjelmoinnista. Siitä ei tule turhautunut tai epämiellyttävä olo, vaan jälkikäteen mieli on kirkas ja seesteinen, toisin kuin sen jälkeen kun on (turhaan) yrittänyt miettiä jotakin todistusta. Tämä siltikin, että periaatteessa tällä tasolla operoidessa pitäisi olla kyse oikeastaan aivan samasta asiasta. 

Minulla on nyt kaksi käsikirjoitusta (journaleissa) arvioitavana ja yritän saada "putkeen" vielä kolme paperia ennen kuin maaliskuussa palaan takaisin. Hylkäyksiä on tullut tasaisesti, tähän mennessä tänä vuonna on hyväksytty vasta yksi käsikirjoitus, joten en ole kovin optimistinen. En kuitenkaan ole myöskään epätoivoinen. Julkaisuluetteloni ei ole kovin pitkä tai vaikuttava. En elättele enää - en ole vuosiin elätellyt - mitään sellaista kuvitelmaa että olisin tai että minusta edes voisi tulla, minkäälainen "huippututkija". Pikemminkin pidän tätä tutkimusta jonkinlaisena keinon ylläpitää sellaista asiantuntemuksen tasoa, että voin opettaa ja jos tuuri käy. joskus tehdä jonkinlaisen hyödyllisenkin kontribuution. Esimerkiksi ystävämme teollisuudessa ovat hyödyntäneet ideoitani; vaikka tästä ei ole minulle todennäköisesti minkäänlaista materiaalista (tai immateriaalista) hyötyä tulossa, niin koen että jos olen tehnyt kontribuution, hyvä niin.

Sen ajan mitä minulla jää työn ja perheen lisäksi, mieluummin käytän lukemiseen. Ostin verkkokirjakaupasta Vingen "Rainbows End":in, ja luen sitä parhaimmillaan bussilukemisena. Kirja on viihdyttävä, tosin nyt näen että Michio Kaku on ammentanut paljon visioistaan juuri tästä kirjasta. Plagioinnista ei voi syyttää, sillä Kaku mainitsee kirjan inspiraationaan. Mutta tämä asettaa visiot omalla tavalla hullunkuriseen perspektiiviin. Vinge on kieltämättä yksi suosikkejani.

Koulu.

Singaporen koulujärjestelmä on hyvin erilainen kuin Suomen koulujärjestelmä. Systeemistä todetaan, että se tunnistaa lahjakkuutta ja kannustaa, erityisesti verrattuna moneen muuhun maailman maahan. En kritisoi tässä yhteydessä koulutuspolitiikkaa. Esimerkiksi oma poikani pärjäsi täällä aivan kohtuullisesti, ja uskon kokemuksen olleen hänelle erittäinkin positiivinen, siitäkin huolimatta, että tässä kirjoituksessa käsittelen melko negatiiviseen sävyyn tiettyjä piirteitä.

Aasialaisista ja eritoten sellaisista maista, joissa kiinalaisen kulttuurin vaikutus on vahva, Singaporen koulujärjestelmää voi pitää melko leppoisana, mutta suomalaiseen verrattuna se on tietenkin erityisen vaativa, erityisesti se asettaa melko suuret vaatimukset sellaiselle kurinalaisuudelle, jossa lapsi noudattaa virallista prosessia kirjaimellisesti. Kotitehtävien palauttamiseen esimerkiksi on selkeä prosessi, josta poikkeaminen tulkitaan melko mekaanisesti epäonnistumiseksi tehtävässä. Esimerkiksi tehtävälle ilmoitetaan palautuspäivä tunnilla, ja 8-vuotiaan oppilaan oletetaan oma-aloitteisesti paitsi merkitsevän tämän päivän muistiin, myös muistavan tuona kyseisenä päivänä antaa tehtävä opettajalle erikseen pyytämättä. Pojan todistuksessa oli merkitty erikseen, että hän on kyllä suoriutunut tehtävistä mutta ei ole onnistunut palauttamaan niitä ajoissa.Tämä on sitäkin ikävämpää pojan kannalta, että hän teki kyllä tehtävät aina ajoissa ja laittoi ne reppuunsa, muttei vain kouluun tullessa muistanut viedä niitä opettajalle tai ymmärtänyt missä vaiheessa ne pitäisi viedä.

Toinen erikoisuus on (suomalaisesta näkökulmasta) kohtuuton huomion kiinnittäminen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Esimerkiksi matematiikan kokeen sanallisen tehtävän vastauksessa esiintyvä kirjoitusvirhe vähentää pisteitä. Toinen lähes mielipuolinen seikka on, että kertolasku opetetaan ikäänkuin se ei olisi kommutatiivinen. Jos sanallisen tehtävän tehtävänanto on "kahdeksan oppilasta saa kukin kaksi kynää, montako kynää tarvitaan?", niin tehtävän muotoileminen muotoon 2*8 = 16 vähentää pisteitä, koska "oikea" vastaus on 8*2 = 16. Kolmas esimerkki oli, että jos luku 1875 pitää hajottaa paikkajärjestelmän mukaisiin osiin (tuhannet, sadat, kymmenet jne), ja satasten kohtaan kirjoittaa "eight hundred" eikä "eight hundreds", tämä on virhe, josta vähennetään pisteitä.

Tarkkuus ja täsmällisyys ovat tietenkin hyveitä, enkä suhtaudu tähän täysin kielteisesti. Sillä on kuitenkin yksi haittavaikutus. Nimittäin, järjestelmä opettaa välttämään virheitä sensijaan että se kannustaisi etsimään vastauksia. En viittaa nyt mihinkään diibadaabaan, jossa pitää kyseenalaistaa auktoriteetteja tms, vaan siihen, että jokaisen ongelman voi ratkaista monella eri tavalla, ja tällainen näkökulma jää usein vajavaiseksi tällaisella oppimisfilosofialla. Äärimmäinen esimerkki, jossa 2*8 on väärä tapa ja 8*2 on oikea tapa, kuvastaa hyvin sitä, miten virheiden tai edes variaatioiden tekemiseen suhtaudutaan kovin negatiivisesti.

Koulujärjestelmä täällä tunnistaa hyvin luotettavasti ne, joilla on ilmiömäinen kyky toimia kurinalaisesti, systemaattisesti ja välttää virheitä, ja joilla on hyvä laskutaito ja korkea älykkyys. Tästä ei ole epäilystä, ja parhaiten pärjäävät oppilaat ovat hyviä. Sensijaan systeemi luo tarpeettomia erotteluja sinne missä niitä ei tarvita. Kurinalaisuus ja systemaattisuus ovat lahjakkuuden muotoja, mutta ne ovat monella tapaa erillisiä lahjakkuuksien muotoja, ja niitä voi lisäksi harjoitella aivan kuten matematiikkaakin. Näiltä osin itseasiassa uskon koulun täällä olleen erittäinkin positiivinen kokemus pojalle, koska juuri kurinalaisuudessa ja systemaattisuudessa hän on saanut nyt huimasti lisäpontta.

Mutta toisaalta olen helpottunut että palaamme Suomeen. 

Keskiviikon hiustenleikkuu.

Vietimme sunnuntaina isänpäivää. Aamulla pojat toivat sänkyyn minulla jonkinlaiset askaretelemansa häkkyrät. En ihan tarkkaan tiedä mitä ne esittivät, mutta niissä oli vessapaperirullan hylsyjä koottu yhteen ja lisäksi erilaisia tekstejä, joissa todettiin "isin" olevan erilaisin tavoin ns. hyvä jätkä. Olin tästä kovasti mielissäni.

Pojilla oli aamulla jalkapallotreenit. Naapurustossa on oma Football interest group, joka on siis eräänlainen kaupunginosajoukkue. Teknisesti tämä on "korttelin" joukkue, mutta lapsia on vähän kauempaakin. Porukka treenaa kolmessa ryhmässä, alle 6v, 7-8v ja yli 9v lapset. Pelejä pelataan silloin tällöin. Treenit ovat vain kerran viikossa, sunnuntaisin 9-11, ja mikäs sen mukavampaa  kuin seurata treenejä isänpäivänä.

Treenin ja vaatteiden vaihdon jälkeen pojat rakensivat Legoilla vähän aikaa. Lounaalle menimme Burger Kingiin, mutta pojat ottivat mieluummin Subwaystä leivät. Illalla kävimme vielä Singaporen tiedekeskuksessa, joka muistuttaa ehkä hieman Heurekaa. Olisin halunnut nähdä puolustusteollisuuden tiedenäyttelyn, mutta jätimme väliin. Koin itseni huijatuksi, sillä erillisnäyttelyyn pääsee vain normaalihintaisella kertalipulla, ja meillä oli kausikortti. Tämä oli minusta äärimmäisen epäkohteliasta, etenkin kun verkkosivuilta en löytänyt mitään mainintaa siitä, että kausikorttilaiset eivät pääsisi sisään.

Tiedekeskuksessa on parin tunnin välein näytös jossa Tesla-käämillä tehdään erilaisia temppuja. Yhdessä vapaaehtoinen laitetaan istumaan Faradayn häkkiin, ja häkkiä sitten pommitetaan valokaarilla. Toisessa valokaari johdetaan vedyllä täytetyn ilmapallon läpi, mikä aiheuttaa pienimuotoisen räjähdyksen. Kaikenkaikkiaan tämä on aika viihdyttävä kokemus, tosin melko meluisa. Paikka on hyvin tuuletettu, koska otsonin hajua ei juurikaan havaitse, ja ihmiset yleensä kykenevät haistamaan otsonin jos sitä on joitain miljardisosia hengitysilmassa.

Tiistaina oli vapaapäivä, koska Singaporessa vietettiin Deepavalia, joka on intialaisperäisten paikallisten, siis etupäässä tamilien suuri juhla. Suurin osa singaporen intialaisperäisestä väestöstä on tamileja. On täällä toki myös muita intialaisia ryhmiä, mutta he eivät ole yleensä ns. "kanonisia" singaporelaisia. Tarkoitan tällä sitä, että Singaporessa ns virallisia kieliä ovat englannin lisäksi mandariini, malaiji, ja tamili. Olen tutustunut muutamiin muihin intialaisiin, ja esimerkiksi poikien eräs erittäin hyvä ystävä puhuu äidinkielenään bengalia, vaikka opiskeleekin koulussa hindiä. Ko. poika on erittäin hauska muutenkin, hän on meidän poikien kanssa leikkiessään oppinut myös suomea kohtuullisesti ja ymmärtää yllättävän hyvin yksinkertaisia lauseita.

Poikien koulut loppuvat jo tällä viikolla. Olen jossain määrin harmissani siitä, että työni eivät ole vielä siinä mallilla että voisin relata lopun vuotta. Täällä on paljon nähtävää, ja loppuvuosi on koillismonsuunin aikaa. Monsuuni ei vielä ole varsinaisesti päällä, ja vaikka sateita on jo nyt paljon, ne ovat jossain määrin ennalta-arvattavia ja ajoittuvat yleensä iltapäivään. Ilma on myös ehkä asteen tai kaksi viileämpää kuin muina aikoina vuodesta. Joulukuussa monsuuni voimistuu ja sateetkin saattavat kestää koko päivän. Kosteus muodostaa jo nyt jonkinlaisen ongelman, sillä se saattaa olla hyvin lähellä 100% suhteellista kosteutta koko iltapäivän. Jos tällainen kosteus kestää koko päivän, esimerkiksi pyykin kuivattaminen muuttuu hyvin vaikeaksi. Jo nyt meillä on ongelmana se, että esimerkiksi poikien ammoniumfosfaattikiteet eivät tahdo kasvaa, koska haihtuminen on niin olematonta.

Joudun joko ennen Suomeen palaamistani tai sitten välittömästi paluuni jälkeen perehtymään entistä ekstensiivisemmin matemaattiseen logiikkaan, jota voi tietenkin perustellusti pitää kaiken formaalin teorian perustana. Malliteoreettinen argumentaatio on tullut minulle jo jossain määrin tutuksi välineenä, mutta varsinainen malliteoria ja sen perustulokset eivät ole kovin syvällisesti tuttuja.

Kerho.

Kuten lukijat jo tietänevät, olen palaamassa Suomeen maaliskuussa.

Yksi asia, joka on kypsynyt täällä ollessani mielessäni, jonka ajattelin Suomessa aloittaa, on järjestää lapsille kerhotoimintaa. Omat lapseni ovat nyt siinä iässä, että he tykkäävät tehdä kaikenlaisia "kokeita". Nuorempi poika istutti joukon erilaisia kasvien siemeniä ruukkuhin ja seurailee miten ne kasvavat; osa ei itänyt ja osaan ruukuista ilmestyi jotain iljettäviä toukkia. Niitä oli sitten kiva tiirailla suurennuslasilla.

Siksi ajattelin että voisin aloittaa "tiedekerhon" 6-10 vuotiaille lapsille. Idea on yksinkertainen. Kokoontuisimme kerran viikossa. Jokaisella osallistujalla on oma projekti; projekti voi olla myös ryhmätyö. Projektin alussa opiskellaan vähän taustatietoa, sitten mietitään jokin tutkimuskysymys, mietitään metodi ja aloitetaan projekti. Projektin edetessä tehdään muistiinpanoja, ja lopuksi laaditaan tuloksista raportti. Projektin sopiva pituus voisi olla kahdesta kolmeen viikkoa. Esimerkkiprojekti voisi olla esimerkiksi tutkia, minkälaisissa oloissa herneenverso kasvaa nopeimmin. Laitetaan kolme hernettä kasvamaan kolmeen eri ruukkuun, joissa on esimerkiksi erilaista maa-ainesta. Jokainen kastelu kirjataan ylös lapulle, ja versot mitataan vaikkapa kaksi kertaa viikossa.

Muita projektien aiheita voisi olla vaikkapa erilaisten paristokäyttöisten sähkölaitteiden sähkönkulutuksen mittaaminen tai erimerkkisten paristojen energian mittaukset, tietyllä metsäalueella elävien lintu-, kasvi- tai hyönteislajien lukumäärän arvioiminen tai tiettyjen lajien tunnistaminen, jonkun planeetan radan määrittäminen, jne, tietenkin lapsen ikäkausi, taipumukset, mielenkiinnon kohteet, jne huomioiden. Kerhossa siis tarjottaisiin neuvoja ja taustatietoja, ohjeita, jne näiden tutkimusten tekemiseen.

Kerho voisi kokoontua autotallissamme kerran viikossa, ajattelin pyytää muitakin vanhempia mukaan, ja hankkia erilaisia välineitä joita tutkimuksissa voi käyttää: Mikroskooppi,  koeputkia ja keittopulloja, yleismittari, mikrometriruuvi, mittanauhoja, vaaka, vatupassi, kiikarit, jne. Osa näistä on jo, osa pitää hankkia ennen aloittamista.

Onko kenelläkään lukijoista kokemusta tällaisesta?