Solitary Man.

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietänevät, että vuoden 2015 aikana kävin läpi avioeron. Päätös erosta tehtiin vuoden 2015 alussa, ja melko tarkkaan kolme vuotta sitten saimme lopulta myytyä talon, josta sitten muutin nykyiseen asuntooni.

Samoihin aikoihin, siis aika tarkkaan kolme vuotta sitten, tapasin ihmisen, joka toi elämääni toivoa siitä, että ehkä hyvä parisuhde voi olla mahdollinen. En nyt väitä että olisin kokenut koko sen 17 vuotta jonka olin ex-vaimoni kanssa yhdessä jotenkin epämiellyttäväksi tai että pitäisin avioliittoani huonona. Se päättyi viimeisten vuosien kriiseihin, joista suuri osa oli minusta riippumattomia. Mutta kriisit muuttavat ihmisiä; ne tuottavat eräänlaisia traumoja. En nyt puhu mistään sellaisesta mitä esimerkiksi sotaveteraaneilla tai terrori-iskujen uhreilla on. Tunne-elämään kohdistuva stressi kuitenkin jättää jälkensä, ja ennen kaikkea siihen liittyy riski, että se vääristää myös kognitiota.

Ihmisen tunteet ovat erikoinen mekanismi. Ne vaikuttavat kognitioon mutta myös kognitio vaikuttaa niihin; Erottelu on oikeastaan keinotekoinen sillä tunteet ovat osa kognitiota. Jätän tämän erottelun kuitenkin tässä puhetavassa tähän, koska suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinasteinen kokemus  siitä, että tosiasiat ja se, miltä tuntuu, ovat erillisiä. Ne ovat fenomenologisesti eri asia, jos näin halutaan asia ilmaista.

Pitkään jatkunut kriisi, esimerkiksi epävarmuus omista tai toisen ihmisen tunteista, ohjaa kognitiota siten, että yksilö alkaa nähdä tosiasioita tietyssä valossa. Se, missä valossa niitä alkaa nähdä, riippuu siitä, millä tavalla kivuliaisiin tunteisiin reagoi. Edelleen, tämä puhetapa yksinkertaistaa, eikä kovin hyvin tavoita ilmiötä; en ole kovin harjaantunut näiden asioiden verbalisoinnissa. Esimerkiksi, pelko siitä, että parisuhde päättyy koska toisen ihmisen tunteet ovat hiipuneet, saattaa herkistää yksilön näkemään merkkejä tästä hiipumisesta tai merkkejä siitä että toinen aikoo lopettaa parisuhteen.  Toisaalta se voi myös motivoida käyttäytymistä, joka pyrkii joko paljastamaan tämän epäilyksen tai estämään hiipumisen. Kriisin keskellä esimerkiksi saattaa alkaa "panostaa" parisuhteeseen pakonomaisesti, yrittää jatkuvasti ylittää itsensä ja olla hyvä kumppani. Tai saattaa alkaa epäluuloiseksi, alkaa kytätä kumppaniaan ja epäillä tämän motiiveja. Mitä ikinä tämä käytös onkaan, jos sitä ei tiedosta ja siihen yritä vaikuttaa muuttamalla tarkastelutapaa, kyseinen käytös vahvistuu, ja siihen ajava kognitio myös vahvistuu.

Minulle kävi tällä tavalla avioliittoni loppuvaiheessa. Yritin lopulta älyttömiä asioita, joilla saisin pysäytettyä toisen osapuolen tunteiden hiipumisen. Ne tietenkään eivät toimineet, ja tämä toimimattomuus tuotti stressiä, ahdistusta, ja muutenkin yleistä pahoinvointia. Lopulta eropäätös oli itselleni helpotus, vaikka se ei alkuun tuntunut siltä. Ensiksikin: Suru on alkuun musertava tunne, mutta varsin pian surun keskellä huomaa, että se on paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi viha tai se paniikinomainen sekasotku joka saa pyristelemään ja yrittämään korjata ongelmia jotka eivät ole edes omassa kontrollissa.

Toisekseen, kognitiiviset vinoumat alkavat purkautua kun pystyy lopettamaan sen käytöksen johon ne motivoivat. Tämä on erikoinen ilmiö, mutta ihmisen kognitiolla on taipumus olla jossain määrin itseään korjaavaa, edellyttäen että toiminta ei vahvista negatiivisia ajatuksia. Esimerkiksi pakko-oireita oikeasti näyttäisi helpottavan yksinkertaisesti se, ettei toteuta niitä.

Vinoumien palautuminen on kuitenkin pitkä prosessi ja kestää kauan. Tuolloin pelkäsin heti alkuun, että uusi parisuhde ruokkisi vinoumiani jos sitoutuisin siihen täysillä. Kävimme keskusteluja suhteen luonteesta, ja toinen osapuoli suhteessa ymmärsi täysin miksi jouduin pitämään etäisyyttä enemmän. Koin saavani suurta lämpöä ja hellyyttä häneltä, ja pystyin jopa ottamaan sitä vastaan, mutta säännöstelin sitä itselleni varsin kitsaasti. Tämä järjestely tuntui kuitenkin sopivan toiselle osapuolelle. Tunsin alkuun siitä syyllisyyttä, mutta koska olimme molemmat aikuisia, eikä kumpikaan (tietääkseni) antanut ymmärtää mitään muuta, onnistuin lopulta vakuuttamaan itseni siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. 

Toipuminen kesti kauan. Vasta yli vuoden jälkeen aloin kyetä lopulta "päästämään irti" niistä pidäkkeistä joita minulla oli. Ja suhde olikin hyvin palkitseva juuri siinä vaiheessa. Matkustimme, teimme asioita yhdessä ja aloimme jopa varovasti puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin huomata samanlaisia ilmiöitä kuin avioliittoni viimeisinä vuosina. Puheet yhteisestä tulevaisuudesta alkoivat vähentyä, ja niihin liittyvät ilmaisut muuttua ensin abstraktimmiksi, lopulta puheenaihe katosi keskusteluista kokonaan. Kun panin tämän merkille ja tunnistin siihen liittyvän tunteen, torjuin sen, uskoen että kyse on vain siitä että vanhan trauman tuottama kognitiivinen vinouma heräilee mitättömistä syistä.

Ilmiö kuitenkin voimistui, alkoi tulla muitakin merkkejä. Tietynlaiset positiivisiksi kokemani vuorovaikutustavat alkoivat vähentyä, kunnes yksi kerrallaan ne loppuivat kokonaan. Pienet asiat; hyvänyöntoivotukset, kevyt ja hellä kosketus toisen tullessa huoneeseen, jne. Lopulta otin asian puheeksi, ja keskustelussa löysimme selityksiä ilmiölle. Elämäntilanteeseen, stressiin, kausittaiseen masennukseen jne liittyviä selityksiä, jotka olivat uskottavia; oli syytä uskoa että tilanne menee ohi.

Mutta se ei mennyt ohi. Lopulta parisen kuukautta sitten totesin että asiaan täytyisi tulla muutos, sillä kehitys oli vienyt koko ajan suurempaa henkistä etäisyyttä kohden.  Alkuun sanoin että voin antaa aikaa vuoden vaihteeseen asti. Kadun että sanoin näin. Tässä vaiheessa vanhojen traumojen hälytyskellot pirisivät sisälläni käytännössä koko ajan. Vinoumat alkoivat ottaa vallan. Aloin taantua samanlaiseen paniikinomaiseen reagointiin kuin nelisen vuotta sitten.

Pari päivää sitten totesin etten pysty pitämään kiinni tuosta aikajänteestä. Ajatukseni eivät olleet enää selkeitä ja aloin reagoida tunnepitoisesti vähäpätöisiin asioihin.

Nyt on suru, taas. Mutta tämäkin menee ohi, aivan kuten se on mennyt ennenkin.