Markets in Everything: Voima miehen tiellä pitää.

Noin vuoden vanhan tutkimuksen mukaan  miesten kehon viehättävyyden (attractiveness) varianssista 80 prosenttia selittyy sillä, miten voimakkaalta mies näyttää. Tulos ei ole yllättävä, korrelaatio on varmasti korkea. Se mikä yllätti minut oli tämä:

These correlations were examined to see if any women in our samples showed a significant preference for weaker men. They did not. None of the 160 women in our study who rated attractiveness produced a statistically significant preference for weaker men (all p > 0.05). One woman who rated men in Set 1 showed a marginally significant preference for weak men when viewing them from the front, r = −0.24, p = 0.06, but the same woman rated those same men from the side and had a non-significant preference for strong men, r = 0.10. In other words, we could find no evidence that there exists a sizeable population of women who prefer physically weaker men when evaluating male bodies.

Tutkimuksessa oli siis osallisena 160 naista, ja vain yhden kohdalla oli osassa aineistossa näkyvissä pienehkö preferenssi heiveröisempiin miehiin. Koko aineistossa preferenssi oli aivan päivänselvä; fyysisen voiman merkit selittivät noin 70 prosenttia viehättävyyden varianssista. Vaikka raakakorrelaationa painavammat miehet olivat viehättävämpiä, niin kun voimakkuus kontrolloitiin, niin miehen ruumiinpainolla oli negatiivinen korrelaatio. Aineistossa noin ylipäätään selvitettävissa olevat objektiiviset fyysiset tekijät, kuten pituus, rasvaprosentti ja voima, selittivät yhteensä 80 prosenttia varianssista., eli voima selitti noin 70 prosenttia ja pituus ja rasvaprosentti noin 10 prosenttia varianssista.

Mitä tämä tarkoittaa?  Esimerkiksi popularisoiva (ja sanoisinko populistinen) sivusto IFL-Science esitti asian niin että se on huono uutinen miehille. Tämä on minusta outo tulkinta, sillä juuri voima on kaikista ihmisen ominaisuuksista se, jota todella miehet voivat harjoittelemalla lisätä, ja vieläpä merkittävästi, melko nopeasti ja yksinkertaisella tavalla.

On toki totta että miesten kohdalla ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa, ja vaikka kehotyypin viehättävyydestä suurin osa selittyy voimalla, ei se tarkoita että kokonaisuutta ajatellen tämä on välttämättä ainoa tai edes kovin merkittävä tekijä. On täysin mahdollista (joskin äärimmäisen epätodennäköistä), että esimerkiksi miehen nenä tai korvat ovat merkittävämpi tekijä kuin voima, sillä tässä tutkimuksessa kasvot oli peitetty.

Oma tässä suhteessa varsin rajallinen ja täysin vailla yleistyvää selitysvoimaa oleva kokemukseni on, että fyysisen voiman lisääminen lisää miehen vetovoimaa huomattavasti.  Selailin kirjoituksiani noin kolmen vuoden takaa, ja painoin silloin noin 73 kiloa. Toissapäivänä aamupainoni oli 87kg. Tuosta erotuksesta noin 12 kiloa on lihasta ja noin 2 kiloa rasvaa, sillä rasvaprosenttini  on ollut melko lailla vakio, noin 17. Se voi olla nyt jo hieman alle tuon, sillä olen viimeisen kuukauden aikana menettänyt vastentahtoisesti noin kolme kiloa massaa voimien merkittävästi heikentymättä.

Kolmen vuoden takainen maastaveto-ennätykseni oli 140kg, kyykkyennätys 130kg. Pystypunnersin noin 50 kiloa ja penkistä nousi 85. Tällä viikolla en maastavetoa kokeillut, mutta se oli kesällä 180kg. Kyykkäsin 152.5kg, ja pystypunnersin 73.5kg, kiitos puolen kilon kiekkojen jotka sain joululahjaksi. Penkissä sain ylös 110 (115 sain aiemmin) mutta 117.5 ei noussut vielä. Olen siis nyt merkittävästi vahvempi kuin kolme vuotta sitten. En ole millään mittarilla erityisen vahva, mutta selvästi vahvempi kuin ennen.

Ja se näkyy. Olisi aivan järjetöntä väittää ettei ulkonäön parantuminen olisi ollut edes jonkinlainen motiivi itselleni. Olin kuitenkin asettanut sen jonnekin taka-alalle -- ja suosittelen tätä kaikille miehille joilla on ulkonäkönsä suhteen tavoitteita. Suosittelen hankkiutumaan vahvemmaksi.

Toinen voimaan liittyvä aspekti on henkinen kehitys. Moni tavoittelee jonkinlaista aitouden kokemusta. Raskaita painoja liikuttaessa mielen tulee olla fokusoitu. Se on pakko, jos haluaa ylittää aiemman tuloksensa. Jos ajatus on siinä, että tavoittelee voimaa välineenä, mieli kampeaa vastaan. Välineellinen ajattelu synnyttää esteitä kehitykselle. "Tarvitsenko minä lisää voimaa?" tai "Onko tämä todella hyödyllistä?" Nämä ovat vahingollisia ajatuksia. Ne vievät huomion tavoitteesta tulla vahvemmaksi ja saavat aikaan epäilyä.

Rauta on ankara mutta oikeudenmukainen ystävä. Se antaa paljon, mutta vain sellaiselle joka todella hyväksyy sen itseisarvoksi. Pidän tästä aspektista elämässä ja maailmassa, sillä olen itse taipuvainen välineelliseen ajatteluun. Sen sivuuttaminen on tärkeä oppi. Ja viime kädessä kaikki se mitä teemme, on meidän omaa valintaamme. Se, mikä meille on tärkeää, on meidän oma valintamme. Jokainen joka valittaa että on heikko tai lihava tai mitä hyvänsä, tekee itse itsestään heikon itse omilla valinnoillaan. Tämä ei ole syytös, eikä edes kehotus. Kaikkien ei tarvitse olla vahvoja -- enhän minäkään erityisen vahva ole -- mutta (lähes) jokainen joka on heikko, voi tulla vahvemmaksi jos niin päättää.  Siksi siis heikkous on valinta.

Maailma on raadollinen. Lopetan tämän lainaukseen Mark Rippetoelta:

Physical strength is the most important thing in life. This is true whether we want it to be or not.

Solitary Man.

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietänevät, että vuoden 2015 aikana kävin läpi avioeron. Päätös erosta tehtiin vuoden 2015 alussa, ja melko tarkkaan kolme vuotta sitten saimme lopulta myytyä talon, josta sitten muutin nykyiseen asuntooni.

Samoihin aikoihin, siis aika tarkkaan kolme vuotta sitten, tapasin ihmisen, joka toi elämääni toivoa siitä, että ehkä hyvä parisuhde voi olla mahdollinen. En nyt väitä että olisin kokenut koko sen 17 vuotta jonka olin ex-vaimoni kanssa yhdessä jotenkin epämiellyttäväksi tai että pitäisin avioliittoani huonona. Se päättyi viimeisten vuosien kriiseihin, joista suuri osa oli minusta riippumattomia. Mutta kriisit muuttavat ihmisiä; ne tuottavat eräänlaisia traumoja. En nyt puhu mistään sellaisesta mitä esimerkiksi sotaveteraaneilla tai terrori-iskujen uhreilla on. Tunne-elämään kohdistuva stressi kuitenkin jättää jälkensä, ja ennen kaikkea siihen liittyy riski, että se vääristää myös kognitiota.

Ihmisen tunteet ovat erikoinen mekanismi. Ne vaikuttavat kognitioon mutta myös kognitio vaikuttaa niihin; Erottelu on oikeastaan keinotekoinen sillä tunteet ovat osa kognitiota. Jätän tämän erottelun kuitenkin tässä puhetavassa tähän, koska suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinasteinen kokemus  siitä, että tosiasiat ja se, miltä tuntuu, ovat erillisiä. Ne ovat fenomenologisesti eri asia, jos näin halutaan asia ilmaista.

Pitkään jatkunut kriisi, esimerkiksi epävarmuus omista tai toisen ihmisen tunteista, ohjaa kognitiota siten, että yksilö alkaa nähdä tosiasioita tietyssä valossa. Se, missä valossa niitä alkaa nähdä, riippuu siitä, millä tavalla kivuliaisiin tunteisiin reagoi. Edelleen, tämä puhetapa yksinkertaistaa, eikä kovin hyvin tavoita ilmiötä; en ole kovin harjaantunut näiden asioiden verbalisoinnissa. Esimerkiksi, pelko siitä, että parisuhde päättyy koska toisen ihmisen tunteet ovat hiipuneet, saattaa herkistää yksilön näkemään merkkejä tästä hiipumisesta tai merkkejä siitä että toinen aikoo lopettaa parisuhteen.  Toisaalta se voi myös motivoida käyttäytymistä, joka pyrkii joko paljastamaan tämän epäilyksen tai estämään hiipumisen. Kriisin keskellä esimerkiksi saattaa alkaa "panostaa" parisuhteeseen pakonomaisesti, yrittää jatkuvasti ylittää itsensä ja olla hyvä kumppani. Tai saattaa alkaa epäluuloiseksi, alkaa kytätä kumppaniaan ja epäillä tämän motiiveja. Mitä ikinä tämä käytös onkaan, jos sitä ei tiedosta ja siihen yritä vaikuttaa muuttamalla tarkastelutapaa, kyseinen käytös vahvistuu, ja siihen ajava kognitio myös vahvistuu.

Minulle kävi tällä tavalla avioliittoni loppuvaiheessa. Yritin lopulta älyttömiä asioita, joilla saisin pysäytettyä toisen osapuolen tunteiden hiipumisen. Ne tietenkään eivät toimineet, ja tämä toimimattomuus tuotti stressiä, ahdistusta, ja muutenkin yleistä pahoinvointia. Lopulta eropäätös oli itselleni helpotus, vaikka se ei alkuun tuntunut siltä. Ensiksikin: Suru on alkuun musertava tunne, mutta varsin pian surun keskellä huomaa, että se on paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi viha tai se paniikinomainen sekasotku joka saa pyristelemään ja yrittämään korjata ongelmia jotka eivät ole edes omassa kontrollissa.

Toisekseen, kognitiiviset vinoumat alkavat purkautua kun pystyy lopettamaan sen käytöksen johon ne motivoivat. Tämä on erikoinen ilmiö, mutta ihmisen kognitiolla on taipumus olla jossain määrin itseään korjaavaa, edellyttäen että toiminta ei vahvista negatiivisia ajatuksia. Esimerkiksi pakko-oireita oikeasti näyttäisi helpottavan yksinkertaisesti se, ettei toteuta niitä.

Vinoumien palautuminen on kuitenkin pitkä prosessi ja kestää kauan. Tuolloin pelkäsin heti alkuun, että uusi parisuhde ruokkisi vinoumiani jos sitoutuisin siihen täysillä. Kävimme keskusteluja suhteen luonteesta, ja toinen osapuoli suhteessa ymmärsi täysin miksi jouduin pitämään etäisyyttä enemmän. Koin saavani suurta lämpöä ja hellyyttä häneltä, ja pystyin jopa ottamaan sitä vastaan, mutta säännöstelin sitä itselleni varsin kitsaasti. Tämä järjestely tuntui kuitenkin sopivan toiselle osapuolelle. Tunsin alkuun siitä syyllisyyttä, mutta koska olimme molemmat aikuisia, eikä kumpikaan (tietääkseni) antanut ymmärtää mitään muuta, onnistuin lopulta vakuuttamaan itseni siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. 

Toipuminen kesti kauan. Vasta yli vuoden jälkeen aloin kyetä lopulta "päästämään irti" niistä pidäkkeistä joita minulla oli. Ja suhde olikin hyvin palkitseva juuri siinä vaiheessa. Matkustimme, teimme asioita yhdessä ja aloimme jopa varovasti puhua yhteisestä tulevaisuudesta.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin huomata samanlaisia ilmiöitä kuin avioliittoni viimeisinä vuosina. Puheet yhteisestä tulevaisuudesta alkoivat vähentyä, ja niihin liittyvät ilmaisut muuttua ensin abstraktimmiksi, lopulta puheenaihe katosi keskusteluista kokonaan. Kun panin tämän merkille ja tunnistin siihen liittyvän tunteen, torjuin sen, uskoen että kyse on vain siitä että vanhan trauman tuottama kognitiivinen vinouma heräilee mitättömistä syistä.

Ilmiö kuitenkin voimistui, alkoi tulla muitakin merkkejä. Tietynlaiset positiivisiksi kokemani vuorovaikutustavat alkoivat vähentyä, kunnes yksi kerrallaan ne loppuivat kokonaan. Pienet asiat; hyvänyöntoivotukset, kevyt ja hellä kosketus toisen tullessa huoneeseen, jne. Lopulta otin asian puheeksi, ja keskustelussa löysimme selityksiä ilmiölle. Elämäntilanteeseen, stressiin, kausittaiseen masennukseen jne liittyviä selityksiä, jotka olivat uskottavia; oli syytä uskoa että tilanne menee ohi.

Mutta se ei mennyt ohi. Lopulta parisen kuukautta sitten totesin että asiaan täytyisi tulla muutos, sillä kehitys oli vienyt koko ajan suurempaa henkistä etäisyyttä kohden.  Alkuun sanoin että voin antaa aikaa vuoden vaihteeseen asti. Kadun että sanoin näin. Tässä vaiheessa vanhojen traumojen hälytyskellot pirisivät sisälläni käytännössä koko ajan. Vinoumat alkoivat ottaa vallan. Aloin taantua samanlaiseen paniikinomaiseen reagointiin kuin nelisen vuotta sitten.

Pari päivää sitten totesin etten pysty pitämään kiinni tuosta aikajänteestä. Ajatukseni eivät olleet enää selkeitä ja aloin reagoida tunnepitoisesti vähäpätöisiin asioihin.

Nyt on suru, taas. Mutta tämäkin menee ohi, aivan kuten se on mennyt ennenkin.