maanantai 19. marraskuuta 2018

Edistyksen nimi

Yksi suosikkikirjailijoitani kautta aikain on nyt jo edesmennyt Umberto Eco. Eco teki kirjallisuuden ohella paljon myös vakavaa tutkimuksellista työtä semiotiikan, historian, lingvistiikan, filosofian, ja kirjallisuudentutkimusten aloilla, mutta minulle hänen merkityksensä on ollut suurin nimenomaan kirjailijana. Häpeäkseni myönnän, etten ole aivan koko hänen tuotantoaan lukenut, ainoastaan teokset Ruusun Nimi, Foucaultin heiluri, Baudolino ja La misteriosa fiamma della regina Loana. Näistä jokainen lukeutuu kaikkien lukemieni kirjojen joukossa varmasti top 20:een.  Ecoon tutustuminen sai minut aikanaan innostumaan myös Jorge Luis Borgesista, joka toimi Ruusun Nimen sokean kirjastonhoitajan leikkimielisenä "esikuvana".

Econ kirjoissa on aina -- tai siis, kaikissa lukemissani on -- läsnä tietynlainen mysteerin ja epävarmuuden ilmapiiri. Käsillä on aina jonkinasteinen mysteeri johon sekoittuu totta ja tarua. Ruusun Nimessä kyseessä on murhamysteeri luostarissa, johon nivoutuu uskonnollista kiihkoilua ja pelkoa noituudesta tai saatanallisesta vaikutuksesta. Foucaultin heilurissa kirjallisuudentutkijat sotkevat myyttejä ja salaliittoteorioita sepittämiinsä "tietokirjoihin" ja herättävät lopulta epämääräisten salaliittolaisten mielenkiinnon koska "tietävät liikaa". Baudolinossa tarinankertoja sotkee matkakertomukseensa yleisesti hyväksyttyjä aikalaismyyttejä ja tunnettuja historiallisia tosiasioita, josta hänen kuulijansa tarinan sisällä vetävät aivan erilaiset johtopäätökset näistä kuin lukija. La misteriosa:ssa antiikkikirjojen keräilijä menettää muistinsa kaikilta muilta osin, mutta muistaa kaikki koskaan lukemansa kirjat ja tarinat, ja yrittää rekonstruoida elämäntarinansa näiden pohjalta.

Me elämme nyt aikakautta, jonka voi tavallaan katsoa alkaneen vuosien 1989 ja 2001 välisen siirtymäajan jälkeen. Tuohon siirtymäajaksi nimittämääni aikakauteen sijoittuu se, mitä Francis Fukuyama nimitti Historian lopuksi. En nyt väitä mitään siitä, että Fukuyama olisi ollut "oikeassa" tai "väärässä", ja toivon etteivät lukijanikaan takerru tähän karakterisointiin liiaksi. Oma luentani tässä on siis, että tuohon aikakauteen sijoittuu sellaisen historiallisen kehityskaaren päättyminen, jossa meillä länsimaisissa demokratioissa  asuvilla ihmisillä oli selkeä kehyskertomus ja edistyksen ideaali, ja tälle edistyksen ideaalille oli kaksi kilpailevaa tulkintaa, joista toinen "hävisi" ja toinen "voitti" tämän kilpailun.

Sivuutan tässä sen ikävystyttävän vastakkainasettelun joka tuon tilalle tuli, tai jollaiseksi se kehittyi, sillä argumenttini tai pikemminkin valitusvirteni tuolle kehitykselle on se, että me -- siis me kaikki, ja ehkä koko ihmiskunta -- pudotimme pallon jossain tuossa välissä.

Kun me nyt, liki 30 vuotta tuon historianarratiivin mullistuksen jälkeen tulkitsemme tarinaa uudelleen, mieleeni tulee vääjämättä että elämme todeksi jonkinlaista Umberto Econ kirjoittamaa tarinaa, jossa tosiasiat kyllä ovat olemassa, ja jopa kiistattomat, mutta johon loputtomiin nivotaan joka suunnasta kilpailevia juonteita niin, että koherentin tai edes käyttökelpoisen tarinan sijaan meillä on loputonta kinastelua joka muistuttaa minua Ruusun Nimen luostarissa käydyistä keskusteluista siitä, nauroiko Jeesus koskaan.

Idea tähän kirjoitukseen syntyi viikonloppuna kun olin ystävien kanssa kokoontunut viettämään iltaa. Muutamalla tuttavalla oli ollut hiljattain 40-vuotissyntymäpäivä, ja tämän kunniaksi me pelasimme yhden näistä kotona erilaisia lautapelejä. Tällä tuttavalla oli LEGO:n Saturn V- raketti osittain koottuna olohuoneen pöydällä.

Saturn V oli suurin koskaan rakennettu kantoraketti käytännössä kaikilla relevanteilla mittareilla. Se on myös ainoa raketti, jolla on koskaan kuljetettu ihmisiä matalaa kiertorataa kauemmas. Viimeisen kerran Saturn V-raketti laukaistiin toukokuussa vuonna 1973. Kolme vuotta ennen minun syntymääni. On ehkä vain sattuman kauppaa, että vuosi 1973 on tarkalleen puolivälissä toisen maailmansodan päättymisen ja vuoden 2001 välissä, mutta se sopii tässä hyvin tähän "ecomaiseen" narratiiviin, jossa juuri näiden rakettien voidaan ajatella olevan sen optimistisen kehityskertomuksen huipentuma, joka lähti vuodesta 1945 ja päättyi vuoteen 2001.

Me -- ihmiset -- käytämme aikamme joutavanpäiväiseen kinasteluun. En väitä että tämä on "syy", mutta sanon silti, että teemme sen koska meillä ei ole sellaista kertomusta, tarinaa jonka osana haluaisimme yhdessä olla, joka veisi meidät ihmiset kohti jotain suurempaa ja parempaa. Sanomme nyt, kun meillä on historian peruutuspeilin tuoma moraalinen varmuus, että Neuvostoliitto oli paha ja julma hirmuvalta. En kiistä tätä nyt lainkaan, enkä usko että Apollo-ohjelman arkkitehdit kiistivät sitä lainkaan. Mutta se on epäolennaista tässä. Neuvostoliitto ja ideologinen kädenvääntö "lännen" ja "idän" tai "kommunismin" ja "demokratian" välillä tarjosi kuitenkin näiden kahden ihmiskunnan sielusta kilpailevan faktion edustajille syyn ja tarkoituksen ja päämäärän, sekä ennenkaikkea motiivin osoittaa että juuri se oma leiri on se, joka vie ihmiskunnan korkeuksiin.


Ne naurettavat pikkumaiset faktiot, jotka ovat korvanneet tämän kilpailuasetelman, keskittyvät nykyisellään kiistelemään mitättömyyksistä kapealla ja nurkkakuntaisella tavalla. On jopa vaikeaa sanoa mikä on minkäkin perillinen. Sen sijaan että ihmiset kilvoittelisivat siitä, kuka vie ihmiskunnan kuuhun -- saati tähtiin -- nämä kilvoittelevat lähinnä siitä, kuka saa kutsua toisia rumemmilla nimityksillä tai kuka saa loukkaantua mistäkin. Jos puhut tänä päivänä "ihmiskunnasta" ja "edistyksestä", niin kaikki suuttuvat. Yhdet nimittävät sinua liberaaliksi suvakiksi, toiset taas toteavat tämän sulkevan pois vähemmistöt ja huomattuavat ettei sinulla ole puheoikeutta koska kuulut aina johonkin etuoikeutettuun ryhmään.  Tähän narratiiviin tai sen puutteeseen kuuluu olennaisena osana myös se, miten suurin osa niistäkin, jotka näkevät tämän epäkohdan ja tunnustavat sen olemassaolon syyttää niitä muita.

Elämä nykypäivänä on varsin mukavaa, suurimmalle osalle meistä. Hermostumme pienestä ja keskittymisjänteemme on lyhyt. Haluamme välittömästi tarpeemme tyydytetyiksi ja ikävystymme jos meidän täytyy panostaa johonkin pitkäjänteisesti.

Meidän tulisi olla parempia kuin tämä. Minä olen heikko, en yksin pysty pitämään yllä korkeampia ideaaleja. En voi tarjota ihmisille -- ihmiskunnalle -- haastetta, johon tarttua. Kun katson niitä poliitikkoja, jotka nykypäivänä havittelevat päätösvaltaa, he vetoavat nurkkakuntaisiin tuntemuksiin tai epämääräisiin uhkakuviin, riippuen siitä minkä faktioiden ääniä he tavoittelevat. Heistä ei ole tällaisen asian korjaamiseen. Tavallaan vielä elättelen toivoa, että ihmiskunta laajassa mitassa tarttuisi edes johonkin haasteeseen yhdessä. Tiedän miten karkeastiottaen puolet lukijoista reagoi, jos ehdotan että ilmastonmuutos -- tai edes ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden holtiton kasvu -- olisi tällainen asia.

Paljastan salaisuuden. Minäkin pidän varsin epätodennäköisenä että ne uhkakuvat joilla ilmastonmuutoksen vastaista taistelua markkinoidaan, olisivat realistisia. Niiden todennäköisyys on pieni. Aivan kuten todellisuudessa Neuvostoliiton länsimaille 1960-luvulla muodostama uhka oli pienempi kuin millaisena se markkinoitiin. USA:ssa sillä saatiin aikaan Saturn V-raketit ja kuulennot. Me voimme loputtomiin toki kyseenalaistaa sen, oliko niissä kyse oikeasti edistyksestä, vai tulisiko niitä pikemminkin verrata Pyramideihin, näyttäviin, tolkuttoman kalliisiin projekteihin joista ei ollut lopulta kansalaisten hyvinvoinnin kannalta mitään hyötyä. Tai vaikkapa Tsar-Bomba-ydinkokeeseen. Se ei ole tämän kirjoituksen aihe. Vaan se, että me, ihmiskunta, emme nyt kykene keräämään voimiamme yhteen ja tarttumaan tähän haasteeseen, ja se on tässä suuri tragedia.

Voimme problematisoida tämän suuren narratiivin kaipuun. Ja jos olen rehellinen, en kaipaa sitä tekemään omaa elämääni merkityksellisemmäksi. Pelkään kuitenkin että alati suurempi osa meistä ihmisistä vaipuu eräänlaiseen hedonistiseen narkoosiin. Emme ajattele kuin itseämme tai korkeintaan niitä jotka voimme välittömästi kokea oman itsemme jatkeiksi: ydinperhettä tai jotain kuppikuntaa siinä oman kokemuksen ympärillä. Tässä kohtaa suurin osa lukijoistani tietenkin syyttää niitä toisia. Vähemmistö, rehellisimmät, myöntävät tämän mutta ovat omaksuneet sen sijaan defensiivisen position: Tätä on olla ihminen.

Vitut. Ihminen on käynyt kuussa. Ihminen on kehittänyt rokotteen isorokkoon. Ihminen on rakentanut tietokoneet ja atomipommit. Apina runkkaa ja syö banaania.

20 kommenttia:

Affu kirjoitti...

Blokisti on oikeilla jäljillä. Kahtiajakautunut maailma oli selkeämpi ja puolen valinta oli suhteellisen helppoa. Meillä nyt taistolaiset olivat jonkin sortin väliin putoajia, mutta olivat he enemmänkin. Sillä heistä lähti uusvasemmistolaisuus sikiämään, joka taas on jakanut yhteiskunnan kahtia. Nyt vain niin moniselitteisesti, että harva itse asiassa tietää, mitä kannattaa, kun jotain haluaa kannattaa.

Itseasiassa meidän taistolaisuus ei ollut irrallinen ilmiö, vain Neukkusokeudessaan se oli kummajainen verrattuna muualla lännessä levinneeseen uusvasemmistolaisuuteen.

Jordan Petersonilla on asiaan hyvin valaisevia haastatteluja Youtubessa. Minun lempiohjelmiani tänä syksynä, sillä mikään ei ole niin viihdyttävää, kuin älykkään debatin seuraaminen.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Enqvist on pohtinut samaa aihepiiriä 20.11.:

https://yle.fi/uutiset/3-10514401

Hesiodos kait suomennetaan yleensä oolla eikä uulla, mutta hyvä kirjoitus silti.

Kyllä se paras tapa yksilötasolla reagoida kaikkeen tähän on kuvastaa jonkinlaista myönteisyyttä, elämänvoimaa ja positiivisuutta. Itse taidan olla jo skipannut arkiseurasta kaikki kaverit, jotka kelailevat populistien maalaamia uhkakuvia ja jankuttavat syntipukeista. Sama juttu nettisfäärin kanssa. Siellä ryöppyää sellaista itsekästä ja -riittoista pahaa oloa, että en jaksa kiinnostua.

Ei se sormella osoittelu auta -- ainakaan syyllistämisen kautta. Pitää osoitella hyviä asioita ja uusia mahdollisuuksia. Toki realismia pitää edelleen olla kehissä, mutta nykyinen ihmisten kyräily ja ahdistus on alkanut henkilökohtaisesti riittää. Kaikki on kuitenkin niillä jankuttajillakin arjessa ihan mallikkaasti, ainakin tässä meikäläisen tuntemassa, enemmän tai vähemmän kuitenkin keskiluokkaisessa pikku kuplassa.

https://www.youtube.com/watch?v=XVmPOpdCymg

Tiedemies kirjoitti...

Pelasin taannoin Grand Theft Auto V:ta, ja siinä voi valita "Rebel Radio"- radiokanavan, jossa soi kantrimusiikkia. Tykkäsin jotenkin Waylon Jenningsistä.
https://youtu.be/TNpLSaCirj8

Tiedemies kirjoitti...

Ja muutenkin, kattelin jotain dokkaria noista outlaw-country-tyypeistä. Aika rankkaa elämää, mutta jotenkin tykkäsin siitä ideasta että vaikka laulut olivat rankkoja, todellinen elämä oli vielä rankempaa. Ei sillä, että mitenkään ihannoisin niiden rankkaa elämäntyyliä. Päinvastoin, pidän sitä aika tyhmänä. Mutta rappioromantiikassa on jotain kiehtovaa.

Sitten jotain ei lainkaan kantria, mutta jotain mikä kuitenkin sopii teemaan.
https://youtu.be/GrC_yuzO-Ss

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Waylon on kantrinimistä ehdoton ykkössuosikkini, hyvänä kakkosena Chris Stapleton ja koko vanhempi outlaw-kaarti. Waylonin Ramblin man on kova ja I've always been crazy kaikkien misfittien teemakapple.

Kantrissa on parhaimmillaaan henkenä se, että kaikki on oikeastaan hyvin tai aianakin fiilis ok -- vaikka ei olisikaan niin justiinsa, valmista tai mallikkaasti. Ja toisaalta mitäs vitun takuita täällä mistään on, koskaan. Siitä oppia tämän päivän ensimmäisen maailman turhannipottajille.

https://www.youtube.com/watch?v=9tYNeNJJL5g

Tiedemies kirjoitti...

Lähekkö avantosaunalle tänään?

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Olisin lähtenyt, mutta ehdin luiskahtaa kuntosalille :) Selkäpäivä. Nyt talon bastuun.

Tiedemies kirjoitti...

Toisella kertaa

Tommi Uschanov kirjoitti...

TM, et liene lukenut kolmen vuoden takaista kirjaani Hätä on tarpeen? Se on käytännössä kokonaan tässä esittämäsi ajatuskulun aukikirjoittamista ja tapausesimerkeillä kuvittamista! (Esim. ilmastonmuutoksesta ks. s. 15–16 ja "hedonistisesta narkoosista" s. 56–59.)

Tiedemies kirjoitti...

En! Täytyy laittaa hankintaan

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

No niin! Kaikki vastaukset ylläolevaan kirjoitukseen ja koko keskusteluketjuun löytyvätä tästä raidasta:

https://akirathedon.bandcamp.com/album/wattswave-an-alan-watts-lofi-hip-hop-mix

Meditoikaamme.

Tiedemies kirjoitti...

Se on hyvä. Tosin Wattsia voi kuunnella ilman rumpuluuppejakin.

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Watts on hauskaa ajatuspopcornia seasoningista riippumatta. Luonnonsuojeluun mies liittyy sillä tapaa että tustuttuaan beatnik-runoilijoiden ekosiipeen kuten Gary Snyderiin hän "antoi siunauksensa luonnonsuojelulle" -- mitä se sitten wattsilaisittain tarkoittaakaan. Varmasti propagoisi nykyään ilmastonmuutosasiaa jonkinlaisen henkisyyden varjolla. Tai toistapäin. No minähän ostan kaiken tämän kysymättä, ei tarvitse edes olal sen kummemmin asiaakaan. Mukavan kosmista easylisteningiä, hiukan kuin verbaalista varuusromua tai ambient-musiikkia.

Tänään taas salille meditoimaan ;) Arki on täynnä pieniä pyhäkköjä.

Beatnikeilla olisi varmasti myös paljon sanottavaa nykyisestä henkisestä lamasta. Tai jollain Terence unKempt McKennalla.

No jaa, takas opetuksen suunnitteluun.

Tiedemies kirjoitti...

Nämä spirituaaliset jutut ovat minusta joskus hellyyttäviä. Yrityksiä pukea sanoiksi jotain mitä ei voi oikein selittää. Watts on tässä tietysti sellainen, voisi sanoa, keskeinen hahmo, että hän on puhunut jo 50-60-luvulla läpi kaikki ne ideat mitä näistä asioista sittemmin on pyöritelty. Eikä siihen paljon mitään uutta saa spinnattuakaan, vaikka kuinka yrittäisi, koska ei siellä taustalla tavallaan ole mitään, ja se se juttu oikeastaan onkin.

McKenna sen sijaan.. No,
https://www.youtube.com/watch?v=trCsPCm9Wt0

Mikko Kallionsivu kirjoitti...

Oma sakramenttini on tulikuuma sauna ja hyytävä avanto hiihto/juoksulenkin jälkeen. Siinä pääsee kosketuksiin maailmankaikkeuden fyysisten perusrealiteettien kanssa ja samalla kurkistaa sekä yliseen (lauteet) että aliseen (pohjaton musta reikä jäässä). Päälle kosminen ajomatka takaisin kotiin synapsit paukkuen ja ruoan päälle tutimaan täydellisen rentouden ja kuvotusta hipovan väsymyksen kourissa. Se on hyvin todellista. Sellainen kallionsivun ikioma cuiperin lämpövyöhyke kumpaakin rajaa hipoen. Watts aavisti tämän ja varmasti joku Augustinuskin olisi kääntynyt shamanistiseksi, kunhan hänet olisi kuljetettu siellä pölisestä pohjois-afrikastaan tänne raukoille rajoille. Ongelmahan syntyy vasta siinä vaiheessa kun aito kokemus paketoidaan sanojen sellofaaniin ja purskutellaan keinolunta spräypurkista paketin päälle.

Ja akateeminen maailma - no, kaikkihan siellä kehräävät merkitystä pehmeässä tai kovassa päässään leipänsä pitimiksi annettujen rajoitettujen parametrien puitteissa. Ei sellainen matalamielinen sorvaaminen voi tavoittaa avantouintirituaalin ja henkisyyden kirkuvaa, ohittamatonta todellisuutta. Siinä on ihminen alastomana maailmankaikkeuden edessä. Tai pelkät uikkarit päällä.

Kohta menen tekemään katumusharjoituksia maanalaiseen hallin. Siellä haisee ihmisen ktooninen hiki.

Veijo Ryhänen kirjoitti...

Mikko: "Enqvist on pohtinut samaa aihepiiriä 20.11 https://yle.fi/uutiset/3-10514401"

Tein saman havainnon. Jännä yhteensattuma (vai olisiko Tiedemiehen blogi inspiroinut Karia ?)

Löysin Karin blokista pari virhettä, jotka debunkkasin ylen blogiin:

"Kari Enqvist kirjoitti virheellisesti kolumnissaan: "Mutta ei talous eikä elämä ole nollasummapeliä."

Reality check: Kun käytössä on aito kultakanta, tai alijäämää tekevien euromaiden näkökulmasta katsottuna kultakannan tavoin "joustava" euro, ja talous ei kasva [siis luottoekspansiota ei tapahdu, vaihdon välineiden lukumäärä taloudessa ei lisäänny], niin tällöin talous ON nollasummapeliä!

Eli, jos joku onnistuu saamaan itselleen kultahipun, tai hiukan euroja, niin tällöin jonkun muun pitää menettää vastaava määrä kultaa, tai vastaava määrä euroja, jotta valuutan siirto paikasta A paikkaan B olisi matemaattisesti mahdollista! Tyhjästä ei voi kultaa, eikä myöskään rahapoliittisesti kullan tavoin käyttäytyviä euroja nyhjäistä!

Veijo Ryhänen kirjoitti...

... jatkoa Karin blokin debunkkaukseen:

"Toinen Kari Enqvistin kolumnissa oleva virhe on siinä, että hän tekee "hätäinen päätelmä" -argumentaatiovirheen otsikoidessaan "Meiltä puuttuvat nyt suuret unelmat, ja siksi jokaista askeltamme vartioi talouden rautainen kuristusote"

"Talouden rautaisen kuristusotteen" syynä ovat nimenomaan liian "suuret eurooppalaiset unelmat"!

Perustelen näkemykseni euron syntyaikoina käydyillä rahapoliittisella keskustelulla:

Ekonomistit sanoivat: "Euro tulee ottaa käyttöön vain ns. optimaalisen valuutta-alueen muodostavissa euroopan maissa (siis Ransa, saksa ja benelux -maat)"

Eurofiili poliitikot sanoivat: "Meillä on suuri unelma, yhtenäinen eurooppa! Koska optimaalisen valuutta-alueen -käsite on unelmamme toteuttamisen tiellä, se joutaa siksi heittää roskapönttöön! Epäoptimaalisen valuutta-alueen muodostaminen on kaikinpuolin hyvä, kannatettava ja positiivinen poliittinen hanke, sen vuoksi ekonomisteista ja rahapolitiikan perusasioista ei tarvitse enää välittää!"

Kun kansantalouksia kohtaa väistämättä ns. epäsymmetrinen shokki, euroa käytettäessä joustamaan joutuvat valuutan sijaan ihmiset (talouden rautainen kuristusote ihmisten elämässä aktivoituu).

Joustamaan joutuvat ihmiset närkästyvät ja muuttuvat vihaisiksi, koska kokevat oman olemassaolonsa uhatuiksi (ns. puolustusmekanismit iskevät päälle, tapahtuu "fight or flight" -reaktioita). Nämä vihaiset ihmiset alkavat pääsääntöisesti syyttelemään tilanteesta kaikkia muita ihmisiä ja ihmisryhmiä, siis heidän ajatusmaailmansa muuttuu puolustusmekanismien aktivoitumisen vuoksi kaksijakoisempaan, siis agressiivisempaan suuntaan. Kyky Kahnemanin järjestelmä kakkosen käyttämiseen katoaa, kun ihmiset muuttuvat ajatusmaailmaltaan "vihaiseksi simpanssilaumaksi".

Syytä huomata, että myös joustamisen vuoksi vihaisiksi muuttuneet ihmiset kannattavat omassa äänestyskäyttäytymisessään "kun valuutta ei jousta, ihmiset joustavat" -ajatusta.

Siksi ihmisten jousto on myös joustojen uhriksi joutuneiden ihmisten oma rahapoliittinen tahto. Tosin "talouden rautaisessa kuristusotteessa" joustamaan joutuneet ihmiset eivät itse juuri mitään rahapolitiikasta ymmärrä, eivätkä sen vuoksi hoksaa itse ihmetellä omaa epäloogista käyttäymistään. Rahapolitiikan syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen on liian suuri haaste Kahnemanin järjestelmä ykköselle, siis simpanssin aivoille!

...

Yleisesti uskotaan, että pörssikurssit ennakoivat reaalitalouden muutoksia noin puoli vuotta etukäteen. Jos pitää tälläkin kertaa paikkansa, niin tulemme jo ensi vuonna näkemään "talous on nollasummapeliä" -taloussuhdanteen mukanaan tuomia monenlaisia, epämiellyttäviä ja kokijoilleen usein hyvinkin tuskallisia ilmenemismuotoja.

Tällöin suomen roolii EU:n neuvottelupöydissä on lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa:

"Olemme samaa mieltä kuin Saksa! Suomi vaatii tiukkaa talouskuripolitiikkaa ja leikkauksia, talouden rautaisen kuristusotteen voimaa on lisättävä alijäämää tekevissä euromaissa!"

Veijo Ryhänen kirjoitti...

... ja vielä jatkoa: "Tajusin syyn siihen, miksi terävä-älyinen Kari Enqvist sortui (blogisti Tiedemiehen tavoin, ja Tiedemiehen sanoin) "löperöön ajatteluun" kolumnissaan (kuin myös Tiedemies omassa "Edistyksen nimi" -blogissaan). Syynä on reifikaatiovirhe, ts. "meemi"-nimisen pseudotieteellisen käsitteen ymmärtäminen oikean yhteiskuntatieteen piiriin kuuluvaksi käsitteeksi.

Kari kirjoittaa toisaalla: "Uskonnollisten uskomusten ohella myös monet muut asiat kuten poliittiset ideologiat tai uskonnottomuus ovat meemejä."

Reality check: "Criticism of meme theory ... a "pseudoscientific dogma" and "a dangerous idea that poses a threat to the serious study of consciousness and cultural evolution". ... memetic theory of religion as "nonsense" and "not even a theory... the latest in a succession of ill-judged Darwinian metaphors", comparable to Intelligent Design in its value as a science ... disapproved of Dawkins' gene-based view and usage of the term "meme", asserting it to be an "unnecessary synonym" for "concept"(wikipedian meemikritiikki)

Meemiteoriaan uskovat ihmiset sortuvat "Texasin tarkka-ampuja" -argumentaatiovirheeseen omassa ajattelussaan, ts. he unohtavat pois meemivapaiden ihmisten olemassaolon "ihmisten muodostamaa datajoukkoa" tarkastellessaan.

Historian tunnetuin meemivapaa ihminen lienee Sokrates (jonka aikalaiset tunnustivat kaikkein viisaimmaksi ihmiseksi). Suomalaisista tunnetuin lienee Yrjö Kallinen:

"Kallinen vannoi itselleen valan, jota hän kertoi noudattaneensa koko elämänsä ajan:

»...en enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi."(wikipedia)

Meemivapaan ihmisen ajatusmaailmaa kuvaa hyvin ajatus "En halua mitään, en pelkää mitään, olen vapaa".
Filosofi J.Krishnamurti on kuvaillut omassa tuotannossaan meemivapaan ihmisen ajatusmaailmaa.

Yhteiskunnallisena ilmiönä kyse on yhteisöllisen (kollektiivisen) ja yhtenäisen (maatalousyhteiskuntaan liittyvän) kulttuurin pirstoutuminen ja sirpaloituminen kaupungistumisen myötä individualistisiksi yksilökulttuureiksi, jonka seurauksena osalle ihmisistä jää jäljelle kaipaus takaisin menneisiin aikoihin, jolloin ihmisiä yhdisti tajunnan tasolla jotkut "elämää suuremmat" aatteet ja ideologiat.

Reality check: Individualistisessa yhteiskunnassa jokaisen ihmisen on etsittävä ja löydettävä itse itselleen sopiva "elämää suurempi" elämäntarkoitus! Kollektiivisen elämäntarkoituksen kaipuu on "kellon viisarien pyörittämistä taaksepäin"!"

Tiedemies kirjoitti...

Kultakanta ei johda siihen että talous olisi nollasummapeliä. Kultakanta kyllä johtaa siihen, että nominaaliset suureet ovat vakiosummaisia, mutta tämä tarkoittaa sitä, että kultakannassa sekä talouskasvusta että säästämisestä seuraa deflaatiota. Tämä deflatorinen takaisinkytkentä on vaarallinen kun taloudessa on jokin ulkopuolinen shokki, joka painaa kysyntää.

Jos talous olisi nollasummapeliä, talouskasvu ei olisi mahdollista.

Veijo Ryhänen kirjoitti...

Tm: "Kultakanta ei johda siihen että talous olisi nollasummapeliä ... kultakannassa sekä talouskasvusta että säästämisestä seuraa deflaatiota."

Tiedemies, mikä taloussuhdanne edeltää deflaatiota ?

Reality check: "Minsky moment"
(https://en.wikipedia.org/wiki/Minsky_moment#/media/File:Stylized_Minsky_Cycle.PNG)

Jos käytössä on suurehko laajakuvamonitori, niin tällöin "Minsky Moment" -taloussuhdannetta kuvaavassa violetissa GDP -käyrässä näkyy noin 1cm pituisena vaakasuorana viiva. Tämän vaakasuoran GDP -viivanpätkän aikana pätee mainitsemani "talous on nollasummapeliä".

Voisiko "minsky moment" -suhdanne, siis "talous on nollasummapeliä" -taloussuhdanne pitkittyä joissain sopivissa olosuhteissa useiden vuosien - tai jopa vuosikymmenten - pituiseksi jaksoksi ?

Näkemykseni mukaan kyllä, perustelen näkemystäni sillä, että hyvin yleinen (ja mielestäni oikeaan osuva) "target 2 imbalances" -kuvaajan sanallinen tulkinta on puettavissa lauseeseen:

"Saksan ylijäämä on muiden euromaiden maiden alijäämä."

Edellinen lause on hyvin samankaltainen ja samannäköinen, kuin "Talous on nollasummapeliä" -ajatukseni, kuin myös "kaikki euroopan rahavirrat johtavat Saksaan" -ajatukseni.

"Target 2 balaces" -kuvaaja tässä:

https://en.wikipedia.org/wiki/TARGET2#/media/File:Target2%25_20graph%25_20-%25_20%25_20ecb%25_20data(1).jpg

Jäykän valuuttakurssin (valuuttajouston puuttumisen) vuoksi suomen taloussuhdanteiden vaihtelut ovat muuttuneet nykyisin äärimmäisen hitaiksi:

"Suomen bkt näyttäisi viimein reaalisesti palanneen 10 vuoden takaiselle tasolle. Sotien jälkeinen aika ei tunne vastaavaa ajanjaksoa; 1990-luvun lamastakin noustiin [valuuttajouston avulla, siis kiinteän vaihtokurssin emumarkka -> kelluva aito markka -rahapolitiikkamuutoksen myötä] sukkelammin. 14. elok. 2018"
(https://www.verkkouutiset.fi/elina-lepomaki-otamme-edelleen-velkaa-vaikka-elamme-nousun-huippua/)

Suomen tapauksessa voisi puhua "menetetystä vuosikymmenestä" (vaikka se ei pidä tarkasti ottaen paikkaansa nokian aiheuttaman bkt -lisän vuoksi). Voisiko "menetetty vuosikymmen" venähtää "menetetyksi sukupolveksi" ?

Kyllä vaan, ja se on mielestäni jopa kaikkein todennäköisin vaihtoehto silloin kun nopeaa valuuttakurssisopeuttamista ei ole enää käytettävissä:

"The sluggish recovery implies it may take even a few more years for some countries (Greece, Spain and Italy) to catch-up with their pre-crises GDP. Once what was perceived to be a lost decade (a term initially used for Japan by Hayashi and Prescott) now seems to be more than that, causing fears of a lost generation or even a ‘new normal’ altogether."(http://speri.dept.shef.ac.uk/2018/02/08/target2-imbalances-and-the-stagnating-political-economy-of-europe/)

Mistä tietää, että eurokriisi on ohi ?

Reality check: "We’ll know the euro crisis has finally ended once those [target 2 im] balances drift back down to their pre-crisis levels."
(https://ftalphaville.ft.com/2017/09/15/2193775/target2-balances-reflect-euro-areas-potential-to-be-better-than-traditional-exchange-rate-peg-regime/)

"Target 2 imbalances" -kuvaaja ei ole vielä (ainakaan minun, siis eurokriisiharrastajan näkökulmasta katsottuna) muuttunut "Target 2 balances" -kuvaajaksi, josta päättelen, että eurokriisi on edelleenkin käynnissä. Eurokriisiä on kuvailtu mielestäni hyvin oikeaan osuvalla sanonnalla:

"Eurokriisi on kuin hidastettu junaonnettomuus"

"Hidastettu junaonnettomuus" -tyyppisessä taloudessa kaikki tapahtuu hirveän hitaasti, jolloin myös minsky momentin pituus (siis "talous on nollasummapeliä" -suhdanteen kestoaika) venyy ajallisesti hyvin pitkäksi.