Iain M. Banksin vuonna 1990 julkaistu science fiction- romaani "Use of Weapons" on yksi suosikkejani. Se kertoo -- näennäisesti -- Cheradenine Zakalwe- nimisestä miehestä, joka on sotilaallinen nero. Kirjan tarina on monimutkainen, enkä sitä tässä referoi sen kummemmin; Zakalwen erikoiskyky on se, että hän pystyy aina löytämään tilanteessa kuin tilanteessa jotain, mitä käyttää aseena, joka sitten kääntää sodan tai taistelun voitoksi. Nämä aseet voivat olla konkreettisia esineitä, tai hyvin abstraktejakin asioita. Ja niillä saavutetut voitot usein tuppaavat olemaan "hinnalla millä hyvänsä"- voittoja, eräänlaisia Pyrrhoksen voittoja.
Kyseinen kirja kuuluu ns kulttuuri-sarjaan. Ja siksi se toimii näin aasinsiltamaisena johdantona kulttuurisotaan. Käytän termiä tässä vapaamuotoisesti viittaamaan siihen konfliktinomaiseen erimielisyyksien kokoelmaan, jota käydään muutamallakin eri rintamalla. Hyvin karkea jaottelu näissä erimielisyyksissä on jakaa ihmiset yhtäältä konservatiivisiin tai traditionalisteihin, ja toisaalta liberaaleihin tai edistyksellisiin. Tällä jaottelulla ei ole kovin suurta merkitystä tässä kirjoituksessa.
Kuten niin usein silloin, kun etsitään erilaisiin suhtautumis- ja arvokysymyksiin jonkinlaista neuvotteluratkaisua, tärkeimpiä aseita ovat sanat. Hyvin suuri osa kiistoista onkin taistelua sanojen merkityksestä. Puuduksiin asti joudumme kuuntelemaan kiistaa siitä, kuinka termejä kuten rasisti, homofobi, misogyyni jne, käytetään aseina, ja niiden merkitystä laajennetaan tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä ne aiemmin ovat tarkoittaneet. Käytin tässä nyt kolmea ns. edistyksellisten käyttämää termiä tarkoituksella esimerkkinä, sillä hyvin pitkälle tämäntyyppisten sanojen kohdalla juuri tämä osapuoli on onnistuneemmin merkitysten laajentamisessa. Toiselta puolelta marxilainen ja kulttuurimarxismi ovat esimerkkejä termeistä joita on samaan tapaan alettu käyttää aseiden tapaan.
Niin kauan kun kyse on selkeästi haukkumasanaksi muuttuneesta termistä, niiden teho melko nopeasti vähenee. "sosialisti" ja "kultturimarxisti" ovat varsin läpinäkyvästi lähinnä koprolaliaan verratavia termejä, ja niin alkaa olla myös "rasisti". Kun merkitykset muuttuvat tällä tavoin, alkuperäisen tarkoituksen merkitys hämärtyy; emme enää oikein pysty tunnistamaan sosialismia oppina tai rasismia asenteena tavalla, joka olisi laajasti jaettua.
Esimerkiksi 1980-luvulla "sosialisti" oli joku, joka kannatti sosialisteja, mahdollisesti sosialidemokraattien vasemmistolaisempaa puoliskoa jne. "Rasisti" tarkoitti ihmistä, jolla on toisten ihmisten rotuun kohdistuvia asenteita, ja joka pitää ihmisten rotua tekijänä jonka vuoksi näitä kuuluukin kohdella eri tavoin.
Asiat ovat todennäköisesti olleet osapuilleen tällaisia jo kauan. Tarkoitan, että sanojen merkityksestä on kiistelty ja niitä on käytetty aseina todennäköisesti aina. Nykymaailma ei ole siis poikkeuksellinen tällaisen aseiden käytön suhteen, vaan ainoastaan sen suhteen miten nopeasti informaatio liikkuu. Ja koska informaatio liikkuu nopeasti, myös sanojen rooli elää hyvin nopeassa tahdissa. Enää ei merkityksen muuttumiseen tarvita suuren suosion saavuttavaa kirjallista teosta jossa uusi merkitys perustellusti lyödään läpi, vaan asekäyttö (engl. weaponization) onnistuu esimerkiksi jakamalla sopivan oivaltavaa kolumnia tai jopa yksittäistä twiittiä riittävän hanakasti.
Asekäyttö ei rajoitu myöskään pelkästään "hyökkäysaseiksi" valjastamiseen. Eufemismien käyttö, eufemisointi, on toinen asekäytön muoto. Haitallinen, itsekäs, tai muulla tavalla moraalittomana yleisesti pidetty toiminta voidaan perustella positiivisen kuuloisilla termeillä. Tällaisia termejä on ajanoloon ollut paljon. Isänmaallisuus, lojaalius, suvaitsevaisuus, tehokkuus, jne, ovat toimineet suojakilpinä oman aseman parantamiselle, kaverikapitalistisille vedätyksille, vallanhimolle jne.
Käsitykseni kielen roolista ja erityisesti puhutun kielen suhteesta epistemologiaan on varsin rento. Tarkoitan tällä sitä, että kuten aiemmissa kirjoituksissani olen sanonut, suhtaudun (puhekielen) "totuuteen" varsin skeptisesti. Kielellä voidaan toki ilmaista asioita, kuten malleja, mutta viime kädessä ilmaisu kielellä ilman jotakin formaalia semantiikkaa on aina epätäsmällistä ja ennen kaikkea altista tälle asekäytölle. Koska emme kuitenkaan näe intentioita kielessä tuntematta esimerkiksi puhujaa, joudumme aina joko altistamaan itsemme sille että meidät huijataan tällaiseen vallankäyttöön, tai toisaalta turvautumaan eräänlaiseen hyperskeptisyyteen. Oma suhteeni on enemmän jälkimmäinen, mutten kuitenkaan problematisoi täysin kieltä arjessa.
Sanon tämän myös siksi, että minua on useasti syytetty siitä että pelaan filosofisesti kaksilla korteilla. Kun jokin termi on valjastettu asekäyttöön, sen alkuperäisen merkityksen ja uuden merkityksen välille syntyy jännite. Tämä jännite voidaan purkaa useimmiten vain keksimällä uusi termi alkuperäisen tilalle, mutta pidän tätä hieman huonona yleisenä periaatteena. Sillä on tietenkin aivan hyvät perustelut usein; joskus terminologian uusiminen tai ainakin uusien termien hyväksyminen on aivan paikallaan.
Yhtäältä, asekäyttö ei aina ole ainoa syy sille, että merkitys on laajentunut tai muuttunut. Otetaan nyt karkeana esimerkkinä vaikkapa suomenkielinen termi "neekeri". Amerikkalaisessa kielenkäytössä sana "nigger" juontaa latinan sanasta "niger", joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustaa, ja lienee tullut amerikkalaiseen kielenkäyttöön latinalaisperäisten kielten sanasta "negro", joka myös tarkoittaa mustaa. Sanan rinnalle tuli 1800-luvulla muita sanoja, kuten "colored", tai huolellisesti lausuttu "negro"; näiden sanojen käyttö oli alunperin "kohteliaampaa" kuin sanan "nigger" käyttö lähinnä siksi, että käyttämällä näitä sanoja puhuja halusi korostaa omaa oppineisuuttaan ja sivistyneisyyttään, siinä misttä "nigger" oli rahvaan puhekieltä. Tämä kehitys teki lopulta N-sanasta lähes yksinomaan haukkumasanan.
Viimeisten vuosikymmenten aikana sana on saanut kuitenkin identiteettipoliittisen roolin, amerikkalaisten mustien parissa nigger voi olla keskinäisen sanailun tehokeino, jopa toverillinen ja yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä kuvaava puhuttelusana, kun taas valkoihoisten lausumana se on lähes taianomainen tabu. Itse asiassa, jos olisimme USA:ssa ja kirjoittaisin tällaisen tekstin julkisesti englanniksi, olisin varsin konkreettisessa vaarassa joutua keskelle mitä suurinta sontamyrskyä jossa minua syytettäisiin rasismista. Luotan kuitenkin että lukijani ymmärtävät tämän kirjoituksen kokonaisuuden. Toivoisin ettei tämä kirjoitus poikisi tutkintapyyntöjä tai valituksia työnantajalleni "rasistisista asenteista".
Suomessa vastaavanlainen kehitys tapahtui myöhemmin. Sanan "neekeri" katsottiin varsin myöhään vastaavan samanlaista alatyyliä kuin englannin N-sanan. En ole tarkkaan tutkinut kehityksen aikajanaa, eikä se ole tässä olennaista, mutta kehitys on selkeästi tapahtunut omana elinaikanani niin, että lapsuudessani vielä oli aivan tavallista puhua "neekereistä" neutraalisti. Näin ei kuitenkaan enää nykypäivänä ole. Jännitettä on toki edelleen, ja monet vanhemman polven ihmiset edelleen käyttävät termiä "neekeri".
Suurin osa nuoremmista ihmisistä kavahtaa tätä ja ottaa kyseisen sanan käytön merkkinä puhujan rasismista. Tässä on nyt syytä huomata että rasismilla on sekä asekäyttö että aivan kunnollinen käyttötapa. Kummasta on kyse, kun eläkeläinen kertoo jutelleensa kaupassa mukavan kassaneidin kanssa, joka oli neekeri? Onko eläkeläinen rasisti vai "rasisti"? Entä jos kiistanalainen, kansallismielisenä tunnettu esseisti kännipäissään kirjoittaa Facebook-seinälleen sata kertaa "neekerineekerineekeri"? En tarjoa näihin mitään vastausta; jokainen voi oman vastauksensa perusteella arvioida yhtäältä sitä missä määrin pitää näitä sanoja asevarastonsa osana, toisaalta sitä, missä määrin kokee varsinaiset sanojen merkitykset itselleen tärkeiksi ja sitä mitä nämä merkitykset omassa mielessä todella ovat.
Toisaalta akateemisessa käytössä varsin järkevän ja ennen kaikkea täsmällisen operationaalisen merkityksen omaavat sanat jotka on valjastettu asekäyttöön, on mielekästä yrittää vallata "takaisin". Tällöinkään tietenkään ei ole syytä lähteä vain takki auki käyttämään sanaa ikään kuin mitään riskiä väärinymmärryksestä ei olisi. On syytä muistuttaa merkityksestä ja formalisoida tai vähintään luonnostella merkitystä huolellisesti ennen käyttöä. Eufemismin tai uuden termin keksiminen luovuttaa pelin välittömästi niille, jotka pyrkivät käyttämään kieltä yksinomaan vallankäytön välineinä rehellisen ilmaisun sijaan.
On varsin raskasta problematisoida kielenkäyttö aina ennen kuin voi alkaa edes yrittää ilmaista jotakin ideaa. Moni lähteekin sitten mieluummin määrittelemään kokonaan uudet käsitteet "väärinkäsitysten välttämiseksi". Tämä on mielestäni hieman ihmisten aliarviointia, ja ennen kaikkea se on ns weasel way out, jos tällainen englanninkielinen ilmaisu tähän sallitaan.
Nousen tässä vielä yhden kerran yhtä pykälää korkeammalle metatasolle ja abstrahoin; Se, mitä yllä sanon kielestä ja asekäytöstä, on minulle perustavanlaatuinen perustelu siitä, miksi puhun (tuolla tasolla operoidessani) esimerkiksi siitä että "totuutta ei ole olemassa". Jos formalisoimme ja huolellisesti operationalisoimme esittämämme mallin siitä, miten asiat toimivat, niin tietenkin tämä malli voi olla väärä, eli se luo oletuksia jotka eivät toteudu kun toimimme malliin luottaen. Arkikielessä tätä nimitetään "epätodeksi". Malli voi olla myös tarkoituksenmukainen, eli luoda oletuksia jotka todella osoittautuvat oikeaksi; arkikielessä siis "totta". Mutta vaikka (ja tämäkin on hutera oletus) olettaisimme että jokin malli voisi tyhjentävästi kuvata tosiasiat jossakin tietyssä kontekstissa, joudumme aina hieman huteralle pohjalle jos jätämme vähänkin siitä formalisoimatta ja vaille täysin mekaanista operationalisointia.
tiistai 31. heinäkuuta 2018
perjantai 6. heinäkuuta 2018
Tieto ja taito
"Postmodernismilla" on paha kaiku nykyisin, sillä sanalla tarkoitetaan pääsääntöisesti jonkinlaista äärimmilleen vietyä relativismia yhdistettynä jonkinlaiseen vasemmistolaiseen agendaan. Alunperin itse mielsin termin tarkoittavan lähinnä tiettyä kirjallisuustieteen vaihetta. En pidä termistä lainkaan, koska se on sosialismin, fasismin, kapitalismin yms sanojen tapaan lähinnä kirosana, jonka ainoa merkitys on haukkua jotakin henkilöä tai ryhmää, yksilöimättä tarkkaan mitä tämä "kritiikki" lopulta tarkoittaa. Käytän termiä "postmodernismi" tässä ylimalkaisesti tarkoittamaan kaikkea konstruktionistista, dekonstruktionistista, relativistista jne älyllistä traditiota sen kummemmin yksilöimättä mitään.
Osalla postmodernismiin merkittävästi vaikuttaneista klassikkoteoksista ja -teorioista on kuitenkin alunpitäen erittäin mielenkiintoinen ja relevantti sanoma. En mene arvailemaan miksi se teoreettinen viitekehys joka aivan asianmukaisesti näissä yhteyksissä on esitetty, on saanut niin pahan kaiun; ymmärrän osan siitä, ja näen ilmiöt jotka tässä ympärillä pyörivät, mutten pysty täysin sisäistämään sitä, miksi eri tahot kiistelevät asiasta (tai pikemminkin asian vierestä) vailla aitoa yritystä ymmärtää näitä viitekehyksiä.
Yksi suosikkiteoksistani, joka on vaikuttanut tässä merkittävästi, on Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Pidän kirjaa yhtenä merkittävimmistä oman ajatteluuni vaikuttaneista teoksista. Sitä voi pitää ns sosiaalisen konstruktionismin perustaneena teoksena, mutta en pystynyt kyllä millään muotoa löytämään siitä mitään tukea sille mitä "konstruktionismina" nykypäivänä myydään.
En kuitenkaan puhu tästä nyt, vaikka suosittelenkin kirjaa kaikille. Kirjassa on yksi vignettimäinen esimerkki (muistaakseni) veneentekijästä, joka konstruoi itse veneensä. Pahoittelen kaikille lukijoilleni jos muistan väärin, en löytänyt kirjaa hyllystäni (lienen lainannut sen jollekulle vuosia sitten) enkä ole lukenut kirjaa yli viiteentoista vuoteen. Esimerkki jäi mieleeni; se, mitä siitä nyt kerron on vain omaa konstruktiotani esimerkistä, eikä siten välttämättä omaa paljoakaan kosketuspintaa itse kirjaan.
Veneenveistäjä rakentaa veneen, esimerkiksi kalastaakseen. Veneellä on tietty funktio, ja veneenveistäjä tietää miksi ja miten hän veneen rakentaa jotta se pysyisi vedessä. Tästä tiedosta vain hyvin pieni osa on teoreettista tietoa, suurin osa on ns kädentaitoja. Tämä taito ilmenee siinä, että veneenveistäjä valitsee sopivat puut, veistää ne sopivaan muotoon ja asettelee ne toisiaan vasten, kiinnittää, tervaa veneen jottei se vuoda, ja niin edelleen. Hän tietää teoriatasolla, että jos vesi täyttää veneen, se saattaa upota, joten vedenpitävyys on veneen kannalta olennaista. Hän tietää myös teoriatasolla, että jos veneen keula tai perä ovat tasaiset, syntyy virtauksia jotka hidastavat venettä.
Melko vähäisen ja paljolti intuitiivisen tiedon varassa voi rakentaa hyvinkin laadukkaan veneen. Tämä intuitiivinen tieto voi olla peräisin kokemuksesta tai se voi olla esimerkiksi opittu mestari-oppipoika-suhteessa. Tradition merkitys korostuu tällaisessa tiedon jakamisessa. Mestari saattaa perustella oppipojalleen esimerkiksi keulan tietyn muodon sanomalla, että jos emme tee näin, vene kulkee hitaasti, sen kummemmin selittämättä mitään teoriaa siitä, mikä juuri tässä ratkaisussa tekee veneestä nopean.
Veneen tietystä perinteisestä muodosta tulee tässä prosessissa juuri sellaista konstruoitua sosiaalista todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Se on yhdistelmä tietoa ja taitoa; osaamme reagoida oikealla tavalla, suorittaa oikeanlaiset toimenpiteet oikeissa tilanteissa, koska me olemme oppineet ne hieman kuten kädentaidot opitaan. Meille on ehkä selitetty teoriassa, miksi toimimme näin, mitkä ovat näiden toimintojen perustelut sen tiedon varassa joka meillä on. Valtaosa tästä tiedosta on jotain mitä emme koskaan kyseenalaista.
Olennaista on se, että kaikki tieto on tällä tavalla konstruoitua. Tämä valitettavasti tulkitaan tarkoittavan jotenkin sitä, että myös se, mitä se tieto tarkoittaa, so. se, miten tieto nivoutuu minkäkinlaisiin taitoihin ja mitä se ennustaa, eli millaisten tapahtumien tai faktojen päättelyn se mahdollistaa kun tiedämme toiset faktat, olisi jotenkin mielivaltaista.
Esimerkkimme veneenveistäjä tietää, että jos hän rakentaisi veneensä keulan lättänäksi sen sijaan että se on suippo, vene ei kulkisi yhtä sujuvasti. Kun me arjessa puhumme "tietämisestä", tarkoitamme tietenkin tätä onnistunutta ennustetta. Se, että ennuste onnistuu ei ole konstruoitua, mutta se, mihin ennuste perustuu on. Jos veneenveistäjä sanoo, että veneen keulan tietty muoto hidastaa sitä, koska jumalat suuttuvat, hänen ennusteensa ei ole yhtään sen huonompi sinänsä, kuin jos hän sanoisi, että lättänä keula aiheuttaa virtausvastusta ja turbulenssia keulan edessä, ja tämä taas lisää liikevastusta.
Pidämme kuitenkin jälkimmäistä parempana tietona kuin ensimmäistä. Tämä on oikeutettua, koska tämä parempi tieto on osa laajempaa -- sinänsä konstruoitua -- kokonaisuutta, jossa voimme tehdä lisää onnistuneita ennusteita. Voimme esimerkiksi ajatella Wrightin veljesten onnistuneen lentokoneen prototyypin tämän jälkimmäisen tiedollisen tradition ansiona. Tämä tietenkin on ns retrofittausta -- minulla ei ole todisteita siitä, että Wrightin veljekset olisivat tehneet tarkkoja laskelmia ilmavirtauksista ja nosteista, ja epäilen etteivät he tehneetkään.
Näemme myös helposti sen, miksi laajempi, parempia ennusteita mahdollistava tiedollinen viitekehys on hyödyllinen. Vaikka asettaisimme taidon -- siis kyvyn tehdä asioita, kyvyn muuttaa resursseja toisiksi resursseiksi -- ensisijaisena ja nojaisimme mielellämme traditioon siitä miten taidot hankitaan, voimme silti aika-ajoin törmätä tilanteeseen jossa taidot eivät riitä. Kun paikallinen sotapäällikkö pyytää veneenveistäjältä venettä, joka kykenee ylittämään myrskyisimmänkin ulapan, veneenveistäjä saattaa joutua tilanteeseen jossa hänen tietämyksensä ei yleisty. Pystymme kyllä seilaamaan metrin korkuisessa aallokossa, mutta kaksi metriä on jo liikaa. Jos tiedot voivat antaa meille oikeansuuntaisia ennusteita, voimme päästä lähemmäs tuota aiemmin taitojemme ulottumattomissa ollutta projektia. Painavampi köli, korkeammat laidat, leveämpi peräosa? Kokeillaan puolitoistametrisessä aallokossa! (En tunne veneensuunnittelua, joten pahoittelen jos esimerkkini hajoaa)
Omakohtaisesta kokemuksesta olen huomannut, miten vähän tiedot muuttuvat taidoiksi itsestään; Moni ihminen joka tietää, kuvittelee osaavansa. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos "tiedän miten asia tehdään", niin voin loihtia mieleeni mielikuvan siitä, että teen asian mekaanisesti tiedostani johdettuja pieniä askelia seuraten, ja saavun lopputulokseen. Jos "tiedän", esimerkiksi veneenveiston oppikirjaa lukeneena, miten vene tehdään, niin uskon että vain mekaanisesti soveltamalla tätä tietoani voin tehdä veneen.
Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Taidoissa on teoreettisemmissakin asioissa aina kyse myös muunlaisista muutoksista ihmisen kognitiossa. Niillä on oma konstruktioluonteensa. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että taito on "pelkkä konstruktio", jonka voisi omaksua mielivaltaisesti ja ihan erilaisena jos vain haluaa. Mutta se tarkoittaa sitä, että taito pitää konstruoida tekemällä. Tiedosta on toki hyötyä tilanteissa joissa taidot eivät välttämättä riitä, mutta tiedon muuttaminen taidoksi on hyvin hidasta ja virhealtista.
Vertaisin tässä Kahnemanin "Thinking, Fast and Slow"-hengeessä systeemi 1 ja systeemi 2- ajatteluun. Tämä jaottelu ei ole aivan sama, sillä systeemi 1:n intuitiota tarvitaan taidoissa, mutta taitojen soveltaminen on myös tietoista, keskittymistä vaativaa toimintaa, ja siten se vaatii myös systeemi 2- ajattelua. Tiedon muuttaminen taidoksi tai tiedon soveltaminen taidon kehittämiseen on lähes yksinomaan systeemi 2- toimintaa. Ja jos sitä yrittää tehdä systeemi 1 edellä, niin virheitä syntyy paljon.
Osalla postmodernismiin merkittävästi vaikuttaneista klassikkoteoksista ja -teorioista on kuitenkin alunpitäen erittäin mielenkiintoinen ja relevantti sanoma. En mene arvailemaan miksi se teoreettinen viitekehys joka aivan asianmukaisesti näissä yhteyksissä on esitetty, on saanut niin pahan kaiun; ymmärrän osan siitä, ja näen ilmiöt jotka tässä ympärillä pyörivät, mutten pysty täysin sisäistämään sitä, miksi eri tahot kiistelevät asiasta (tai pikemminkin asian vierestä) vailla aitoa yritystä ymmärtää näitä viitekehyksiä.
Yksi suosikkiteoksistani, joka on vaikuttanut tässä merkittävästi, on Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Pidän kirjaa yhtenä merkittävimmistä oman ajatteluuni vaikuttaneista teoksista. Sitä voi pitää ns sosiaalisen konstruktionismin perustaneena teoksena, mutta en pystynyt kyllä millään muotoa löytämään siitä mitään tukea sille mitä "konstruktionismina" nykypäivänä myydään.
En kuitenkaan puhu tästä nyt, vaikka suosittelenkin kirjaa kaikille. Kirjassa on yksi vignettimäinen esimerkki (muistaakseni) veneentekijästä, joka konstruoi itse veneensä. Pahoittelen kaikille lukijoilleni jos muistan väärin, en löytänyt kirjaa hyllystäni (lienen lainannut sen jollekulle vuosia sitten) enkä ole lukenut kirjaa yli viiteentoista vuoteen. Esimerkki jäi mieleeni; se, mitä siitä nyt kerron on vain omaa konstruktiotani esimerkistä, eikä siten välttämättä omaa paljoakaan kosketuspintaa itse kirjaan.
Veneenveistäjä rakentaa veneen, esimerkiksi kalastaakseen. Veneellä on tietty funktio, ja veneenveistäjä tietää miksi ja miten hän veneen rakentaa jotta se pysyisi vedessä. Tästä tiedosta vain hyvin pieni osa on teoreettista tietoa, suurin osa on ns kädentaitoja. Tämä taito ilmenee siinä, että veneenveistäjä valitsee sopivat puut, veistää ne sopivaan muotoon ja asettelee ne toisiaan vasten, kiinnittää, tervaa veneen jottei se vuoda, ja niin edelleen. Hän tietää teoriatasolla, että jos vesi täyttää veneen, se saattaa upota, joten vedenpitävyys on veneen kannalta olennaista. Hän tietää myös teoriatasolla, että jos veneen keula tai perä ovat tasaiset, syntyy virtauksia jotka hidastavat venettä.
Melko vähäisen ja paljolti intuitiivisen tiedon varassa voi rakentaa hyvinkin laadukkaan veneen. Tämä intuitiivinen tieto voi olla peräisin kokemuksesta tai se voi olla esimerkiksi opittu mestari-oppipoika-suhteessa. Tradition merkitys korostuu tällaisessa tiedon jakamisessa. Mestari saattaa perustella oppipojalleen esimerkiksi keulan tietyn muodon sanomalla, että jos emme tee näin, vene kulkee hitaasti, sen kummemmin selittämättä mitään teoriaa siitä, mikä juuri tässä ratkaisussa tekee veneestä nopean.
Veneen tietystä perinteisestä muodosta tulee tässä prosessissa juuri sellaista konstruoitua sosiaalista todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Se on yhdistelmä tietoa ja taitoa; osaamme reagoida oikealla tavalla, suorittaa oikeanlaiset toimenpiteet oikeissa tilanteissa, koska me olemme oppineet ne hieman kuten kädentaidot opitaan. Meille on ehkä selitetty teoriassa, miksi toimimme näin, mitkä ovat näiden toimintojen perustelut sen tiedon varassa joka meillä on. Valtaosa tästä tiedosta on jotain mitä emme koskaan kyseenalaista.
Olennaista on se, että kaikki tieto on tällä tavalla konstruoitua. Tämä valitettavasti tulkitaan tarkoittavan jotenkin sitä, että myös se, mitä se tieto tarkoittaa, so. se, miten tieto nivoutuu minkäkinlaisiin taitoihin ja mitä se ennustaa, eli millaisten tapahtumien tai faktojen päättelyn se mahdollistaa kun tiedämme toiset faktat, olisi jotenkin mielivaltaista.
Esimerkkimme veneenveistäjä tietää, että jos hän rakentaisi veneensä keulan lättänäksi sen sijaan että se on suippo, vene ei kulkisi yhtä sujuvasti. Kun me arjessa puhumme "tietämisestä", tarkoitamme tietenkin tätä onnistunutta ennustetta. Se, että ennuste onnistuu ei ole konstruoitua, mutta se, mihin ennuste perustuu on. Jos veneenveistäjä sanoo, että veneen keulan tietty muoto hidastaa sitä, koska jumalat suuttuvat, hänen ennusteensa ei ole yhtään sen huonompi sinänsä, kuin jos hän sanoisi, että lättänä keula aiheuttaa virtausvastusta ja turbulenssia keulan edessä, ja tämä taas lisää liikevastusta.
Pidämme kuitenkin jälkimmäistä parempana tietona kuin ensimmäistä. Tämä on oikeutettua, koska tämä parempi tieto on osa laajempaa -- sinänsä konstruoitua -- kokonaisuutta, jossa voimme tehdä lisää onnistuneita ennusteita. Voimme esimerkiksi ajatella Wrightin veljesten onnistuneen lentokoneen prototyypin tämän jälkimmäisen tiedollisen tradition ansiona. Tämä tietenkin on ns retrofittausta -- minulla ei ole todisteita siitä, että Wrightin veljekset olisivat tehneet tarkkoja laskelmia ilmavirtauksista ja nosteista, ja epäilen etteivät he tehneetkään.
Näemme myös helposti sen, miksi laajempi, parempia ennusteita mahdollistava tiedollinen viitekehys on hyödyllinen. Vaikka asettaisimme taidon -- siis kyvyn tehdä asioita, kyvyn muuttaa resursseja toisiksi resursseiksi -- ensisijaisena ja nojaisimme mielellämme traditioon siitä miten taidot hankitaan, voimme silti aika-ajoin törmätä tilanteeseen jossa taidot eivät riitä. Kun paikallinen sotapäällikkö pyytää veneenveistäjältä venettä, joka kykenee ylittämään myrskyisimmänkin ulapan, veneenveistäjä saattaa joutua tilanteeseen jossa hänen tietämyksensä ei yleisty. Pystymme kyllä seilaamaan metrin korkuisessa aallokossa, mutta kaksi metriä on jo liikaa. Jos tiedot voivat antaa meille oikeansuuntaisia ennusteita, voimme päästä lähemmäs tuota aiemmin taitojemme ulottumattomissa ollutta projektia. Painavampi köli, korkeammat laidat, leveämpi peräosa? Kokeillaan puolitoistametrisessä aallokossa! (En tunne veneensuunnittelua, joten pahoittelen jos esimerkkini hajoaa)
Omakohtaisesta kokemuksesta olen huomannut, miten vähän tiedot muuttuvat taidoiksi itsestään; Moni ihminen joka tietää, kuvittelee osaavansa. Tämä on ymmärrettävää, sillä jos "tiedän miten asia tehdään", niin voin loihtia mieleeni mielikuvan siitä, että teen asian mekaanisesti tiedostani johdettuja pieniä askelia seuraten, ja saavun lopputulokseen. Jos "tiedän", esimerkiksi veneenveiston oppikirjaa lukeneena, miten vene tehdään, niin uskon että vain mekaanisesti soveltamalla tätä tietoani voin tehdä veneen.
Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Taidoissa on teoreettisemmissakin asioissa aina kyse myös muunlaisista muutoksista ihmisen kognitiossa. Niillä on oma konstruktioluonteensa. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että taito on "pelkkä konstruktio", jonka voisi omaksua mielivaltaisesti ja ihan erilaisena jos vain haluaa. Mutta se tarkoittaa sitä, että taito pitää konstruoida tekemällä. Tiedosta on toki hyötyä tilanteissa joissa taidot eivät välttämättä riitä, mutta tiedon muuttaminen taidoksi on hyvin hidasta ja virhealtista.
Vertaisin tässä Kahnemanin "Thinking, Fast and Slow"-hengeessä systeemi 1 ja systeemi 2- ajatteluun. Tämä jaottelu ei ole aivan sama, sillä systeemi 1:n intuitiota tarvitaan taidoissa, mutta taitojen soveltaminen on myös tietoista, keskittymistä vaativaa toimintaa, ja siten se vaatii myös systeemi 2- ajattelua. Tiedon muuttaminen taidoksi tai tiedon soveltaminen taidon kehittämiseen on lähes yksinomaan systeemi 2- toimintaa. Ja jos sitä yrittää tehdä systeemi 1 edellä, niin virheitä syntyy paljon.
maanantai 2. heinäkuuta 2018
Jalkapallo II
Jalkapallon MM-kisat ovat edelleen käynnissä. En kommentoi pelejä sen kummemmin. Toivon Uruguaylle menestystä, ja olen sen kaikki pelit katsonut. Muutoin joukkueet eivät minua kauheasti kiinnosta. En kuitenkaan ole nyt kirjoittamassa siitä, vaan siitä iänikuisesta ongelmasta, joka cup-vaiheessa tulee, kun tasapeli ei vaan ole mahdollinen lopputulos. Rankkarikisa kun on psykologisesti kovin epätyydyttävä tapa ratkaista peli, eikä lopulta kauhean paljon enempää kerro joukkueiden pelitaidoista kuin kolikonheitto.
Lopputurnaukseen osallistuu nykysysteemissä 32 maata. Nämä 32 maata jaetaan ensin kahdeksaan neljän maan lohkoon joissa pelataan ns round-robin turnaus. Tämän jälkeen kunkin lohkon kaksi parasta jatkaa cup-vaiheeseen, jossa on normaali pudotuspeli-mekanismi. Tämä tarkoittaa että alkusarjassa pelataan 48 peliä, ja cup-vaiheessa pelataan 16 peliä, jos pronssiottelu lasketaan mukaan. Pelejä on siis yhteensä 64. Alkusarjan peleissä tasapeli on mahdollinen, mutta cup-vaiheessa ei, vaan jokainen cup-vaiheen peli pelataan loppuun, tarvittaessa voittaja ratkaistaan rankkarikisalla.
Ehdotan seuraavankaltaista muutosta turnausjärjestelmään: Siiryytään ns. double-elimination- turnaukseen, jossa joukkue putoaa, jos sillä on alla kaksi tappiota. Tasapeli olisi mahdollinen jatkoajan jälkeen, ja tasapeli laskettaisiin kummallekin joukkueelle 2/3 tappioksi. Perustelen alla hieman tätä.
Ensinnäkin, jos nykysysteemissä pelattaisiin perinteinen cup, niin pelejä tulisi vain 32 (31 ilman pronssiottelua); tämä puolittaisi pelien määrän. Jos sensijaan pelataan double elimination (olettaen ettei tasapelejä tule), niin pelejä pelejä tulisi suunnilleen saman verran kuin nytkin tulee.
Toisekseen, jo nyt lohkovaiheen peleissä on tilanne käytännössä se, että jos joukkue häviää kaksi peliä, se putoaa. Poikkeukset tästä ovat hyvin harvinaisia.
Kolmanneksi, se, että tasapeli lasketaan molemmille osittaiseksi tappioksi (kolme tasapeliä tai kaksi tasapeliä ja tappio riittävät pudottamaan joukkueen), johtaa hyvin lähelle samanlaiseen kannustinvaikutukseen tasapelien suhteen kuin nykyinen lohkovaihe, mutta poistaa cup-vaiheen tasapeli-ongelman.
Ainoa merkittävä ongelma tässä järjestelmässä on päättää se, mitä tehdään jos tasapelin sattuessa molemmat joukkueet putoavat. Jos kyse on mestaruuden ratkaisevasta ottelusta, voidaan mestariksi katsoa se, jonka "pudostuspistemäärä" on pienempi, esimerkiksi jos toinen joukkue päätyy tasan kahteen pudotuspisteeseen (eli on pelannut ennen mestaruusottelua kaksi tasapeliä) ja toinen yli (esim, koska alla on yksi tappio ja yksi tasapeli), niin ensimmäinen katsotaan voittajaksi. Varsinainen ongelma tulee oikeastaan vasta, kun näinkin laskien pisteet ovat samat.
Cup-tyyppisessä turnauksessa kunkin joukkueen pelien määrän odotusarvo on 2 (olettaen kaikille 0.5 todennäköisyyden voittaa/hävitä). Double eliminationissa tästä saadaan odotusarvo helposti. Merkitään pelien määrää suureella n. Jos joukkue häviää ensimmäisen pelin (0.5), niin pelien määrä tämän jälkeen on odotusarvoisesti 2, jos taas voittaa (0.5), niin pelien määrä on edelleen n. Eli n = (0.5*3 + 0.5*(n+1)) = 2 + 0.5n, mistä saadaan n = 4. Valinta, jossa tasapelistä saisi 0.5 pudotuspistettä, olisi neutraali tasapelin suhteen, mutta aivan kuten lohkovaiheen voitosta saa 3 pistettä ja tasapelistä 1 pisteen, haluamme antaa joukkueille kannustimen välttää tasapelejä.
En usko että tällaista järjestelmää otettaisiin koskaan käyttöön, enkä usko sen saavan kannatusta, mutta mielestäni se tekisi turnauksesta jossain määrin mielenkiintoisemman.
Lopputurnaukseen osallistuu nykysysteemissä 32 maata. Nämä 32 maata jaetaan ensin kahdeksaan neljän maan lohkoon joissa pelataan ns round-robin turnaus. Tämän jälkeen kunkin lohkon kaksi parasta jatkaa cup-vaiheeseen, jossa on normaali pudotuspeli-mekanismi. Tämä tarkoittaa että alkusarjassa pelataan 48 peliä, ja cup-vaiheessa pelataan 16 peliä, jos pronssiottelu lasketaan mukaan. Pelejä on siis yhteensä 64. Alkusarjan peleissä tasapeli on mahdollinen, mutta cup-vaiheessa ei, vaan jokainen cup-vaiheen peli pelataan loppuun, tarvittaessa voittaja ratkaistaan rankkarikisalla.
Ehdotan seuraavankaltaista muutosta turnausjärjestelmään: Siiryytään ns. double-elimination- turnaukseen, jossa joukkue putoaa, jos sillä on alla kaksi tappiota. Tasapeli olisi mahdollinen jatkoajan jälkeen, ja tasapeli laskettaisiin kummallekin joukkueelle 2/3 tappioksi. Perustelen alla hieman tätä.
Ensinnäkin, jos nykysysteemissä pelattaisiin perinteinen cup, niin pelejä tulisi vain 32 (31 ilman pronssiottelua); tämä puolittaisi pelien määrän. Jos sensijaan pelataan double elimination (olettaen ettei tasapelejä tule), niin pelejä pelejä tulisi suunnilleen saman verran kuin nytkin tulee.
Toisekseen, jo nyt lohkovaiheen peleissä on tilanne käytännössä se, että jos joukkue häviää kaksi peliä, se putoaa. Poikkeukset tästä ovat hyvin harvinaisia.
Kolmanneksi, se, että tasapeli lasketaan molemmille osittaiseksi tappioksi (kolme tasapeliä tai kaksi tasapeliä ja tappio riittävät pudottamaan joukkueen), johtaa hyvin lähelle samanlaiseen kannustinvaikutukseen tasapelien suhteen kuin nykyinen lohkovaihe, mutta poistaa cup-vaiheen tasapeli-ongelman.
Ainoa merkittävä ongelma tässä järjestelmässä on päättää se, mitä tehdään jos tasapelin sattuessa molemmat joukkueet putoavat. Jos kyse on mestaruuden ratkaisevasta ottelusta, voidaan mestariksi katsoa se, jonka "pudostuspistemäärä" on pienempi, esimerkiksi jos toinen joukkue päätyy tasan kahteen pudotuspisteeseen (eli on pelannut ennen mestaruusottelua kaksi tasapeliä) ja toinen yli (esim, koska alla on yksi tappio ja yksi tasapeli), niin ensimmäinen katsotaan voittajaksi. Varsinainen ongelma tulee oikeastaan vasta, kun näinkin laskien pisteet ovat samat.
Cup-tyyppisessä turnauksessa kunkin joukkueen pelien määrän odotusarvo on 2 (olettaen kaikille 0.5 todennäköisyyden voittaa/hävitä). Double eliminationissa tästä saadaan odotusarvo helposti. Merkitään pelien määrää suureella n. Jos joukkue häviää ensimmäisen pelin (0.5), niin pelien määrä tämän jälkeen on odotusarvoisesti 2, jos taas voittaa (0.5), niin pelien määrä on edelleen n. Eli n = (0.5*3 + 0.5*(n+1)) = 2 + 0.5n, mistä saadaan n = 4. Valinta, jossa tasapelistä saisi 0.5 pudotuspistettä, olisi neutraali tasapelin suhteen, mutta aivan kuten lohkovaiheen voitosta saa 3 pistettä ja tasapelistä 1 pisteen, haluamme antaa joukkueille kannustimen välttää tasapelejä.
En usko että tällaista järjestelmää otettaisiin koskaan käyttöön, enkä usko sen saavan kannatusta, mutta mielestäni se tekisi turnauksesta jossain määrin mielenkiintoisemman.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)