tiistai 27. lokakuuta 2015

Tiede ja teknologia

Palasin Singaporesta eilen, joten on mahdotonta vielä arvioida luotettavasti, missä määrin olen toipunut aikaerosta. Pitkän reissun ja pakolla valvomisen jälkeen oli suhteellisen helppoa nukkua "normaali" yöuni viime yönä, mutta todellinen haaste tulee ensi yönä kun takana ei ole vastaavaa univelkaa.

Matkani tarkoitus oli tutkimus, ja kirjoitinkin jo edellisessä kirjoituksessani hieman yhdestä aiheesta jota tutkimme. Toinen aihe liittyi tietoturvaan, jossa sovelsimme prosessialgebraa, ja tämä yhteistyö saattaa hyvinkin -- ainakin toivon niin -- johtaa myös lisäyhteistyöhön, joten saatan lähteä uudelle reisulle jo muutaman kuukauden sisällä.

Sosiaalisessa mediassa kiersi muutama päivä Wall Street Journalin artikkeli, jossa kyseenalaistetaan paitsi IPR-järjestelmä myös perinteinen käsitys tieteestä teknologian kantavana voimana.

Artikkelin alkuosa heijastelee pitkälti niitä näkemyksiä joita olen jo vuosikaudet blogissani esitellyt, eli että teknologian kehitys on lopulta melko vähän riippuvainen "positiivisista" kannustimista, kuten patenteista ja muusta väkivallasta, ja enemmänkin kyse on kaupallisten intressien välttämättömyydestä, kilpailun paineesta ja ihmisen luontaisesta kokeilunhalusta. Olen toistanut argumentit moneen kertaan, ja uudelleen toisteleminen on pitkälti turhaa.

Kirjoituksen loppupuolella esitetään argumentti -- oikea minun mielestäni -- että teknisen kehityksen ajuri ei ole tieteellinen metodi ja abstraktit teoreettiset tarkastelut, vaan tarve parannella olemassaolevia ratkaisuja ja päihittää kilpailijat. Tämä on totta, enkä usko että tästä on kovin suurta erimielisyyttä sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat edes vähän perehtyneet molempiin -- siis ns perustutkimukseen ja teknologiseen innovointiin.

Kirjoitus syyllistyy kuitenkin melko tavanomaiseen inhimilliseen argumentaatiovirheeseen, nimittäin siihen ajatukseen että jos kohta poliittisesti ja sosiaalisesti hyväksytty yksiviivainen käsitys tieteestä teknologisen kehityksen perusedellytyksenä ja tärkeimpänä sitä edistävänä voimana selvästi on väärä ja puutteellinen, ei tästä seuraa että kausaatio menee tarkalleen päinvastaiseen suuntaan, tai että perustutkimus on turhaa. Yhden yksinkertaistuksen -- eli abstraktion -- osoittautuessa virheelliseksi on nimittäin syytä huomata toinen asia jota olen toitottanut kirjoituksissani vuosia on että abstraktiot ovat aina vääriä. Jos joku on yrittänyt todistaa esimerkiksi jotakin teoreemaa ja esittänyt virheellisen todistuksen joka on uskottu pitkään, ei todistuksessa esiintyvästä virheestä seuraa että teoreema on väärä ja sen negaatio oikea. Tämä on kaikille selvää kun puhutaan jostain muusta, mutta jostain syystä argumentti tuntuu kelpaavan monille kovin helposti aina kun jokin riittävän "syvä totuus" tulee kyseenalaiseksi.  Kirjoitus osuu kuitenkin yhteen ns syvään totuuteen, joka esitetään tekstin lopussa:
The perpetual-innovation machine that feeds economic growth and generates prosperity is not the result of deliberate policy at all, except in a negative sense. Governments cannot dictate either discovery or invention; they can only make sure that they don’t hinder it.
 Tästä en ole lainkaan eri mieltä. Jos ajattelemme taloudellis-sosiaalista "innovaatiotaloutta" tai "innovaatiojärjestelmää", niin erityisestä suomalaisten olisi nyt jo aika huomata tämä. Meillä on tavattoman kankea ja turvonnut koneisto alati niukkenevan julkisen rahan jakamiseen tieteelle ja tutkimukselle. Rahanjaosta päätetään komiteoissa ja työryhmissä ja arvioijat pistävät suunnitelmia paremmuusjärjestykseen, niitä pisteytetään mielivaltaisilla kriteereillä ilman mitään todellista syytä edes uskoa että mekanismi oikeasti kohdentaa rahanjaon tarkoituksenmukaisesti. Itseasiassa, rohkenen väittää, ilman mitään todellista vakuuttavaa syytä uskoa että mikään tapa jakaa rahaa hyödyttäisi.

Perustutkimuksen eli ns. tieteellisen tutkimuksen kohdalla tilanne on monimutkaisempi.Isoja, tieteellisesti mielenkiintoisia projekteja -- ajatellaan vaikka LHC:tä tai avaruusohjelmia -- on vaikea viedä eteenpäin ilman isojen organisaatioiden rahoitusta, ja modernissa maailmassa valtiot ja monikansalliset "sosialistiset" organisaatiota kuten EU, ovat ainoita tahoja joilla on sellaisia resursseja käytössään että tällaisia projekteja voidaan rahoittaa. USA:ssa toki on esimerkiksi yksityisiä avaruusprojekteja, ja tällaisissa onkin lopulta kyse vain tekniikan kehityksestä ja taloudellisista intresseistä -- ei niinkään tieteellisestä kunnianhimosta.

Yksi huti tekstissä on kuitenkin: Deep scientific insights are the fruits that fall from the tree of technological change. Argumentti tällä tasolla tuntuu menevän, että koska käsitys, jonka mukaan tieteellinen teorianmuodostus ja sen vaatima innovointi ei ole pääasiallinen teknisen kehityksen syy, ja koska näillä selvästi on jokin yhteys, täysyy asia olla pikemminkin niin päin, että teknologinen muutos on tieteellisen tiedon lähde.

Tässä nyt ei varmaan ole oikein ymmärretty prosessin käsitettä.

Ensiksikin, on ihan selvää, että kyse on takaisinkytkennästä. On aivan varmaa, että esimerkiksi ilman teknologiaa joka mahdollistaa vaikkapa erittäin matalan paineen pumppaamisen lasiputkeen, ei olisi voitu tutkia plasmaa ja sen ominaisuusksia. Tarkempi mittatekniikka ja koneistus olivat tärkeitä teknologisia edistysaskelia jotta voitiin siirtyä sarjavalmistukseen; näiden teknologisten innovaatioiden ajavana voimana oli todellakin jokin muu kuin perustutkimus. Toinen esimerkki on transistori; Lillenfeld keksi transistorin toimintaperiaatteen jo ennen kvanttimekaniikan kehittymistä tasolle jossa se voitiin selittää kunnolla, ja toisaalta transistorien kehitystyö toi esille lukuisia kvanttimekaanisia ilmiöitä joiden selittäminen sitten vei teoriaa eteenpäin.

Kuitenkin, transistorien ja myöhemmin mikropiirien kehitystyö toimi myös toisin päin. On totta, että kaikenlainen pienimuotoinen optimointi ja säätäminen johtivat ajan oloon transistorien pienenemiseen niin, että nyt puhutaan muutaman atomin kokoluokasta; tämän kehityksen kuluessa on tarvittu kuitenkin kvanttimekaanista ymmärrystä joka on kehittynyt perustutkimuksen ja tämän teknologisen kehityksen yhdistymisestä. Ilman kiinteän olomuodon fysiikan teoreettista kehitystä tähän tuskin olisi pystytty.

Toisaalta, Röntgen, Becquerel ja Curiet olivat kaikki ensisijaisesti tutkijoita joita kiinnosti ionisoiva säteily, sen luonne ja mistä se oli peräisin. Heidän tutkimuksensa oli luonteeltaan kokeellista perustutkimusta, mutta johti paitsi tieteellisiin, myös teknisiin läpimurtoihin. Röntgenkuvaukselle ei ollut esimerkiksi mitään kehittämismahdollisuuksia jonkin olemassaolevan tekniikan pohjalta, koska mikään olemassaoleva laite tai tuote ei tuottanut tarkoituksella säteilyä joka läpäisee joitain aineita ja joitain ei. Näiden tutkimusten seurauksena lähdettiin etsimään useampiakin tieteellisiä -- ja myöhemmin teknisiä -- läpimurtoja mukaanlukien ydinaseet ja myöhemmin ydinvoima.

On selvää, että naivi käsitys jonka mukaan "kun vaan laitamme rahaa tieteelliseen perustutkimukseen, niin saamme paljon keksintöjä" on täysin väärä. Väitän itseasiassa että me emme yksinkertaisesti tiedä mitään ulkoista seikkaa tai mekanismia jolla keksintöjen ja innovaatioiden määrää voidaan lisätä. Toki tiedetään, että näitä voidaan varmasti haitata monin tavoin: autoritäärisellä johtamisella kuten sanelupolitiikalla, kilpailun estämisellä, nepotismilla, ja ennenkaikkea liian vahvalla patentti- ja IPR-järjestelmällä. Todennäköisesti jonkin verran haittaa on siitä, että tutkimussuunnitelmia ylipäätään arvostellaan muutoin kuin selkeyden osalta; että rahaa jaetaan projekteille jotka ovat poliittisesti suosittuja (tämä mahdollistaa lahjakkaimpien yksilöiden palkkaamiseen huonoihin projekteihin); että patenttisuojaus ylipäätään on mahdollista.

Todennäköisesti hyödyttömiä, mutta myös todennäköisesti harmittomia keinoja, ovat massiivisten ihmisjoukkojen koulutus (tästä voi olla haittaa jos se sitoo muita resursseja, mutta voi myös olla marginaalinen hyöty jos joku riittävän luova mutta laiska ihminen tulee hankkineeksi tietoa jota voi hyödyntää), innovaatioiden julkinen rahoittaminen tyyliin TEKES ja vastaavat, ja perustutkimuksen massiivinen rahoittaminen suoraan nykyisessä mittakaavassa. Sanon tämän nyt näin: Siis, uskon että ns perustutkimuksen mittava rahoittaminen ei ainakaan Suomen kokoisessa maassa ole perusteltavissa sillä, että se ajaisi suomalaista taloudellisesti merkittävää innovointia suuressa määrin. Tämä tarkoittaa, että marginaalinen euro joka laitetaan tieteelliseen perustutkimukseen, tuskin tulee takaisin marginaalisena eurona kansantuotteessa parempien innovaatioiden ansiosta. Nettovaikutus voi olla toki positiivinen, mutta se on pienempi kuin yleisesti kuvitellaan.

On syytä korostaa nyt heti, että tämä ei ole argumentti perustutkimuksen rahoitusta vastaan. Perustutkimuksesta voi olla hyötyä, ja todennäköisesti on, monella muulla tavalla. Tällä on tarkoitus sanoa, että syy rahoittamiselle ei pitäisi olla uskomus että perustutkimuksen rahoittaminen tuottaa parempaa tuotekehitystä yrityksissä, koska tämä uskomus on todennäköisesti väärä.

On myös syytä huomata, että mikäli uskomme ylläolevan, niin tärkeämpää kuin rahan syytäminen poliitikkojen ja byrokraattien lemmikkiprojekteihin, olisi esteiden purkaminen. Tässä ei olla ihan niin huonoja kuin voisi kuvitella, eikä tässä toimita niin huonosti kuin usein ehkä kirjoituksistani saa käsityksen. Jos ja kun rahoitetaan asioita jotka liittyvät tutkimukseen ja innovointiin, niin yksi kohta missä tätä voidaan todennäköisimmin tarkoituksenmukaisimmin tehdä, on infrastruktuurin kehittäminen. Tahtoo sanoa, että on mielekästä että on tiloja, laitteita, ja mahdollisuuksia käyttää näitä juuri sellaisella tavalla joka tuottaa todennäköisemmin tulosta.

Esimerkiksi joissakin yliopistoissa -- myös Suomessa -- on alettu perustaa opiskelijoille erilaisia protopajoja joissa nämä voivat melko halvoilla laitteilla rakennella prototyyppejä ja "leikkiä" tietyn osan ajasta tekniikalla ja tutkia sen mahdollisuuksia. On myös lähdetty enemmän avaamaan ovia elinkeinoelämän suuntaan niin, että nimenomaan ne taidot joita tarvitaan tällaiseen "näpertelyyn" saavat enemmän tilaa ja toisaalta tutkijoiden näpertelyn kohteeksi saadaan enemmän sellaisia teknisiä haasteita joita ns todellisessa maailmassa voidaan ratkaista.

Omassa työssäni esimerkiksi mahdollisuudet tällaiseen ovat hyvin suuret. En pidä itseäni "insinöörinä", "tietojenkäsittelijänä" enkä "matemaatikkona", vaan Nassim Talebin tapaan pidän itseäni enemmän epistemologina; tutkin sitä mitä voimme tietää. Perustutkimuksen tulokset ovat minulle tutkimuksen kohteita, ja oma mielenkiintoni kohdistuu siihen, millaisia abstraktioita "todellisesta" maailmasta voidaan tehdä. Tämän mielenkiintoni ohjaamana osallistun kolleegoideni näpertelyyn. Käymme läpi jotakin teknistä ratkaisua joka pyrkii löytämään "virheen" eli tilanteen jossa järjestelmän käyttäytyminen poikkeaa toivotusta. Oma mielenkiintoni ja ajatteluni kohdistuu enemmän siihen "miten voimme tietää" tai "mitä voimme tietää", mutta koska tieto on merkityksellistä vain jossakin konkreettisen asian tietämisessä, pyrin aina kysymään tämän kysymyksen juuri siinä kontekstissa ja käsillä olevan ongelman ehdoilla, joten minun täytyy toistuvasti "liata käteni".  Myönnnän että Taleb on suuresti vaikuttanut ajatteluuni tässä suhteessa. Kuten Taleb, minäkin tunnen suurta vetoa stoalaisuutta kohtaan.

Talebin tapaan, innovaatiopolitiikan (jos sellaista ylipäätään on järkeä olla) pitäisi olla "antifragiilia". Perustutkimuksen metodologian -- samoin kuin teknologisen kehityksen -- voidaan ideaalisesti ajatelle nimenomaan vahvistuvan kaikenlaisista shokeista ja yllätyksistä joita se kohtaa. Haasteet, virheet, puutteet, uudet ja yllättävät ilmöit, jne, nämä vievät tutkimusta eteenpäin.

29 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Mitään tutkimusta ei tarvita, koska the science has settled.

Käytännössä olen sitä mieltä, että kun hallituksessa on yksi dosentti ja kymmenen keskinkertaista maisteria, niin tieteellinen maailmankuva on yhtä hämärä kuin poliitikoilla ja muilla dogmaatikoilla tapana on.

Ja juuri siksi the science has settled, kun niin iso osa "tiedemiehistä" menee ahneuttaan mukaan kyseiseen toimintaan esittelemään nollatutkimuksiaan milloin mistäkin aiheesta.

Tomi kirjoitti...

Teknologia ei ole juuri koskaan ajanut tiedettä eteenpäin. Siksi WSJ:n väite on täysin väärä. Suurin osa teknologisista löydöistä on löytynyt juuri perustutkimuksesta. Usein käy kuitenkin niin, että perustutkimuksessa tehdyn löydön kaupalliseen soveltamiseen menee ikä ja terveys. WSJ on luultavasti pitänyt näitä askeleita löydöstä sovellukseen kaikesta tärkeimpänä.

WSJ unohtaa myös puhtaan teoreettisen tutkimuksen, joka etenee täysin teknologiasta riippumatta (esim. kvanttigravitaatio tai puhdas matematiikka). Soveltavaan tutkimukseen panostaminen näkyy Suomen tieteen "heikentymisenä", sillä perustutkimukseen viitataan paljon enemmän kuin "insinööritieteessä". Jos siis halutaan nostaa Suomen tieteen "tasoa" olisi panostettava perustutkimukseen. Toisaalta perustutkimus harvoin tuottaa yhteiskunnalle innovaatioita, jotka nostaisivat yhteiskuntaa taloudellisesti. Suomen on nyt päätettävä haluaako se korkeaa tieteen "tasoa" (eli paljon viittauksia) vai innovaatioita. Molempiin resurssit eivät riitä.

Tomi kirjoitti...

Jos Suomi haaveilee Nobelista, niin puhtaasta sovelluksista niitä ei tule. Ei tule myöskään Fieldsin mitaleita soveltavasta matematiikasta. Perustutkimus on ainut, joilla näitä tieteen suurpalkintoja saadaan.

Tomi kirjoitti...

Suomalaisessa tiedepolitiikassa on tyypillistä, että leikataan parhaalta eli Helsingin yliopistolta eniten, ja jätetään keskinkertaiset tekniset yliopistot (esim. Aalto-yliopisto) lähes koskematta.

Tomi kirjoitti...

Patenttisuojasta. Miten TM hoitaisi lääkekehittelyn ilman patenttisuojaa? Lääkeaineet ovat äärimmäisen helppo selvittää jo olemassa olevasta lääkkeestä (varsinkin kun viranomaiset vaativat niiden kertomisen). Nyt, jos joku kehittää lääkkeen, joka läpäisee kalliin hyväksymisprosessin (tuotekehittely toimivuus- ja turvallisuustesteineen on äärimäisen kallista), niin halpalääkefirma saisi tuotteen ilmaiseksi ilman kehityskuluja, jos ei ole patenttisuojaa. Mikä yksityinen taho rahoittaisi tässä tilanteessa lääkekehittelyä, jossa kehitys tuottaisi vain tappiota, tuotekehittelyä?
Tällöin kaikki lääkekehittely jäisi valtioiden ja säätiöiden kontolle. Rahoitusmäärä putoaisi rajusti. Tehokkaita lääkkeitä tulisi vähemmän markkinoille. Toki voisi osoittautua, että tämä tie olisi halvempaa valtioille.

Tomi kirjoitti...

Kumitonttu, ilmastonmuutoksessa science has settled, siitä mikä aiheuttaa muutoksen. AGW:n epäilijät eivät juurikaan julkaise tutkimuksiaan, ainakaan hyvissä lehdissä. Tämä kertoo, että denialisteilla ei ole juurikaan näyttöä väitteilleen.

Tiedemies kirjoitti...

Suomalaisessa tiedepolitiikassa on joitain vikoja, mutta väite että Helsingin yliopisto olisi "paras" on vähintään kyseenalainen. Helsingin yliopistossa on noin 40 000 opiskelijaa ja noin 8500 työntekijää, ja sen toimintamenot ovat noin 700 miljoonaa vuodessa (lasken nyt kaikki). Helsingin yliopisto tuottaa noin 7000 vertaisarvioitua julkaisua vuodessa, se tahtoo sanoa, 100 000 euroa menee yhden julkaisun tekemiseen. Tämä ei tietenkään ole mikään luotettava mittari, ja on osin liian karkea, mutta käyköön tässä ensimmäisenä approksimaationa. Ylempiä korkeakoulututkintoja HY tuottaa noin 2700 (260k€/tutkinto) ja tohtoreita 450 (1.6M€/tohtori).

Otetaan keskinkertaista heikompi TTY. Se tuottaa 1500 julkaisua vuodessa ja sen kulut ovat 150 miljoonaa. Näin laskien se on ihan yhtä hyvä tuottamaan julkaisuja. Ylempiä korkeakoulututkintoja se tuottaa 800 (187k€/tutkinto) ja tohtoreita 90 (1.6M€/tohtori).

Työllistymisasteesta minulla ei ole suoraan mitään tilastoa antaa, epäilen sen olevan suunnilleen sama.

Helsingin yliopisto on ihan liian suuri. Maailman parhaat yliopistot ovat keskimäärin paljon pienempiä kuin HY, kun katsotaan henkilöstön määrää. Jos katsotaan hallintohenkilöstön määrää, niin ero on vielä suurempi. Sama toki pätee koko Suomen yliopistoihin, hallinnollisen (siis puhtaasti kuollutta painoa edustavan) henkilöstön osuus on 10-20 prosentin luokkaa. (Laskin pois sihteerit yms, jotka oikeasti tekevät hyödyllistä työtä).

Tiedemies kirjoitti...

Olen samaa mieltä siitä, että WSJ:n esittämä näkemys on yksipuolinen, mutta niin on sinunkin näkemyksesi. On paljon tutkimusta jota ei yksinkertaisesti voida tehdä ilman soveltuvaa teknologiaa. Lasinpuhallustekniikan ja valmistustekniikan kehityksen mainitsin jo fysiikan kehityksen perusedellytyksenä. Monet tekniset innovaatiot joilla on suuri merkitys ollut, kuten laser, ovat kehittyneet tekniikan ja perustutkimuksen yhteispelistä. Sama pätee esimerkiksi suprajohteisiin. Joku LHC olisi ollut täysin mahdotonta rakentaa ilman monia kaupallisiin tarkoituksiin kehitettyjä tekniikoita.

Kyse ei ole siitä, että joku on tärkeämpi tai primäärimpi kuin toinen, vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että ihmisten innovaatiot etenevät ennakoimattomalla tavalla eri suunnista tulevien ideoiden yhdistelemisestä yms. Mikään ylhäältä päin asetettu tavoite tai pakko tms ei melko varmasti todellakaan tule onnistumaan luomaan parempaa tutkimusta sen paremmin tekniikassa kuin perustutkimuksessakaan.

Nobelit ja Fieldsin mitalit ovat varmaan ihan kivoja, mutta ne vääristävät sitä, mistä tutkimuksessa ja tieteessä on kyse. Tekniikan tutkimuksen tarkoitus ja keskeinen idea on parempien (ja uusien) teknisten ratkaisujen löytäminen ongelmiin joita joko on, tai joita ennakoidaan olevan tulevaisuudessa. Perustutkimuksen tarkoitus on inhimillisen tiedon määrän kasvattaminen ja tiedon tarkentuminen ja paraneminen. Nämä auttavat toisiaan, mutta miten, sitä ei voi suoraan etukäteen ennakoida. Kansainväliset palkinnot ovat pelkkiä toteemeja, ja WSJ:n artikkeli on täysin oikeassa siinä, että jokaista Nobel palkittua tulosta kohden on useampia, jopa useampia kymmeniä, jotka oikeutetusti kokevat tulleensa petetyiksi ja huijatuiksi koska heidän kontribuutiotaan ei ole noteerattu. Sama pätee teknologiassa, todella moni patentti menee sattumanvaraisesti jollekin keksijälle, joka sattuu parhaimmillaaan muutamia tunteja aiemmin saamaan ratkaisunsa sellaiseen kuntoon että sen voi patentoida. Puhumattakaan patenttitrolleista jotka patentoivat kaiken mitä voivat estääkseen kilpailua.

Tiedettä myös rahoitetaan järjettömillä tavoilla osaksi johtuen tästä totemismista. Rahoitusmalleissa suurin kriteeri on yleensä Matteus-vaikutus, eli rahoittaja rahoittaa sellaista tutkimusryhmää joka on jo onnistunut saamaan rahaa, koska tätä pidetään merkkinä laadusta. Tämä valintakriteeri yhdessä erilaisten arviointiprosessien äärimmäisen konservatiivisuuden kanssa heikentää merkittävästi tutkimuksen laatua. Esimerkiksi tiedetään tilastollisesti, että suurimman impaktin tutkimus on yleensä syntynyt tilanteessa jossa joku on vaihtanut alaa jonkin verran (muttei toki täysin), ja alkanut tutkia asiaa josta tällä ei ollut kovin vahvaa taustaa eikä formaalia koulutusta. Kuitenkin rahoituskriteerit ovat pääsääntöisesti sellaisia, että pienikin suuntauksen muuttaminen katsotaan negatiiviseksi tekijäksi ja ihmisiä käytännössä pakotetaan erikoistumaan.

Tämän lisäksi Suomessa palvotaan suuruutta, siis isoja yksiköitä, volyymiä, aiempaa menestystä jne. On kuitenkin näyttöä siitä että aiemman tutkimuksen laatu ennustaa vain heikosti tulevan tutkimuksen laatua. Lisäksi nuorena tehdyn tutkimuksen impakti ennustaa heikosti vanhempana tehdyn tutkimuksen impaktia, jos siivotaan pois sitaatit jotka perustuvat siihen että henkilö on jo valmiiksi tunnettu.

Mittarit joita käytetään ovat käytännössä kohinaa -- jopa aiemmin mainitsemani ovat niin kohinaisia ettei niillä oikeasti tee mitään -- joten minimaalisen järkevyystarkastuksen jälkeen tutkimusraha pitäisi käytännössä jakaa satunnaisesti.

Tomi kirjoitti...

Käytit kriteerinä julkaisujen määrää. Kansainvälisissä vertailussa käytetään kriteerinä julkaisujen laatua eli viittausten määrää per julkaisu. Tällä mittarilla HY on Suomen ylivoimaisesti paras. On 78. paras maailmassa, ja jos siivotaan englanninkieliset (jotka hyötyvät kielestään) on 16. paras maailmassa.

Tomi kirjoitti...

Noista sinun esimerkeistä. Heike Kamerlingh Onnes löysi suprajohtavuuden perustutkimuksen yhteydessä kauan ennen mitään käytännön sovelluksia. Se seikka, että hiukkasfysiikka on kehittynyt suprajohtavuuden ansiosta, johtuu vain perustutkimuksesta suprajohtavuuden parissa. Samoin laser ennustettiin teoreettisesti kauan ennen sen löytymistä. Se, että teknologia on hyötynyt laserista ja suprajohtavuudesta saa kiittää perustutkimusta.

Tiedemies kirjoitti...

Joskus mietin että onko sulla sisälukutaidossa jotain vikaa.

Tiedemies kirjoitti...

Joskus mietin että onko sulla sisälukutaidossa jotain vikaa.

Tomi kirjoitti...

No mikään tieteen löytö ei tietääkseni ole koskaan lähtenyt soveltavalta puolelta. Ja mikä HY:tä koskevassa pointissani oli vikaa? Ei ole väliä kuinka paljon julkaisuja työnnetään, jos niitä kukaan ei lue eikä viitaa. Tällöin niiden impakti tieteeseen on nolla.

Jos halutaan tehdä tiedettä oikeasti, niin rahat perustutkimukselle. Perustutkimuksesta ei ole kuitenkaan hyötyä juurikaan kauopallisissa sovelluksissa, sillä perustutkimuksen löydöt tapahtuvat vuosikymmeniä ellei vuosisatoja ennen kaupallisia sovelluksia. Osaa tiedettä ei voida edes soveltaa käytäntöön kuten laajoja aluieta humanistista tieteistä tai puhtaasta matematiikasta.

Jos taas halutaan innovaatioita ja voittoja rahat on laitettava puhtaaseen sovellustutkimukseen. Nykyinen sekametelisoppa ei toimi, ainakaa sillä tasolla, että Suomen pitäisi pärjätä tieteessä niin kuin Grahn-Laasonen vaatii.
Politikkojen on tehtävä selväksi mitä tiedemenestys tarkoittaa. Tarkoittaako se paljon laadukkaita julkaisuja, joihin viitataan paljon? Vai tarkoittaako se innovaatioita? Monet innovaatiot eivät saa juurikaan lainkaan vittauksia. Kun taas julkaisut, joilla ei mitään tekemistä käytännön kanssa (kuten Edward Wittenin työ) saa valtavan määrä viitteitä.


Entä tuo lääkekehitys?

Tomi kirjoitti...

Nyt poliitikkojen toimet ovat ristiriidassa. Grahn-Laasonen vaati yliopistoilta parempaa tiedettä, mutta samaan aikaan leikataan tiedemielessä parhaiten toimivalta yliopistolta eniten.

Tomi kirjoitti...

Kaupallisten sovellusten tehtäväksi on jäänyt vain perustutkimusten tulosten hiominen ja niillä rahastaminen. Kyllä sovelluksia syntyisi tutkimuksessakin, jos siihen rahaa laitettaisiin. Mutta kansainvälisesti näyttää siltä, että sovellukset on jätetty yksityissektorille. Maailman parhaimpia yliopistoja leimaa se, että niissä tehdään juurikin perustutkimusta ja suurella rahalla.

Tomi kirjoitti...

Sorry taas näistä runsaista viesteistä, ja jyrkistä mielipiteistä. Olen kassasi samaa mieltä, että perustutkimus ei aja sovelluksia välittömästä, vaan viive on vuosikymmeniä tai jopa -satoja. Eri mielinen ole siitä, että teknologia kehitys ajaisi tiedettä. Moni kaupallinen sovellus olisi jo tehty aikaisemmin yliopistoissa, mutta tähän yliopistoissa ohjata yleensä resursseja, koska yksityissektori allokoi tuotekehittelyssä resurssit paremmin. Siksi olen sitä mieltä, että yliopistojen tehtävä ei ole sovellusten kehitys, vaan perustutkimus. Tilanetta sotkee se, että yliopistoissa on aloja (kuten talonrakennus- ja konetekniikka), jotka eivät tee perustutkimusta lainkaan vaan ovat opettavia (insinööriopetus) ja vahvasti soveltavia aloja.

Minusta soveltavan tutkimuksen rahoitus olisi suunnattava yrityksiin paremminkin kuin korkeakouluihin. Yliopistojen tehtäväksi pitäisi jäädä uuden tiedon tuottaminen perustutkimuksellisin keinoin.

Jos Suomi haluaa uusia innovaatioita, niin tukea ei pitäisi antaa yliopistoille vaan lupaaville yrityksille ja ideoille. Yliopistot eivät ole innovatiivinen ympäristö, josta kasvuyritykset nousisivat.

Tiedemies kirjoitti...

Näkemyksesi on yhtä yksisilmäinen kuin WSJ:n käsitys. On totta, että perustutkimuksen tulokset eivät synny tilanteissa joissa tehdään kaupallista tuotekehitystä, enkä minä sellaista väittänyt, vaan kritisoin nimenomaan WSJ:n yksisilmäistä käsitystä siitä että perustutkimus olisi soveltavan tutkimuksen tuloksista riippuvainen.

Kyse on pitkän aikavälin sykleistä. Perustutkimuksessa ei voida tutkia ilmiöitä joita ei voida havaita kunnolla, ja havaintojen tekemiseksi tarvitaan instrumentteja joiden toteuttamiseksi vaadittavan teknologian kehitys on paljolti riippuvainen (muun muassa) kaupallisesta tuotekehitysestä.

Minua turhauttaa että tartuit välittömästi siihen että puhuin julkaisujen määrästä, koska mainitsin erikseen että se on huono mittari jossa on paljon kohinaa. Myös sitaattien määrä on itsessään tavattoman huono ja skaalautuu tavattoman epätarkoituksenmukaisella tavalla; isot yksiköt saavat automaattisesti parempia sitaattilukemia koska ihmiset viittaavat tuttujen papereihin enemmän kuin tuntemattomien. Preferential selection pitää huolen siitä että sitaattiluku on vielä huonompi mittari kuin julkaisujen määrä, joka sekin on tavattoman huono. Lisäksi sitaattien määrä sivuuttaa esimerkiksi kokonaan sen, paljonko alalla keskimäärin ylipäätään on tapana viitata. Fysiikan papereissa on tyypillisesti noin 30 viittausta per paperi ja 3-6 kirjoittajaa. Tietojenkäsittelyssä viittauksia on 10-12 ja kirjoittajia on 1-3. Biologiassa kirjoittajia voi olla kymmenen ja viittauksia 50.

Jos jokainen toimii 12 hengen tutkimusryhmässä, joka julkaisee yhteensä 6 paperia, niin näyttää siltä, että yhdessä ryhmässä tutkijat ovat paskoja, yhdessä keskinkertaisia ja kolmannessa loistavia, vaikka tutkimusten laatu olisi tarkalleen sama.

Minä en väitä että HY olisi huono, vaan väitän, että mittarit joilla perustellaan sen erinomaisuutta, ovat kyseenalaisia. Lisäksi väitän, että WSJ:n artikkeli on oikeassa yhdessä tärkeässä asiassa: Ulkopuoliset tahot ja ylhäältäkäsin keksityt ohjausmenetelmät eivät kykene parantamaan tutkimuksen laatua. Perustutkimuksen laatua parantaisi todennäköisesti se, että infra olisi hyvä ja rahoitus perustuisi vähemmän satunnaisiin meriitteihin ja arvovaltaan ja enemmän satunnaisuuteen. Soveltavan tutkimuksen puolella taas hyödyllisintä olisi poistaa esteitä ja aivan kuten sanot, jättää itse soveltava tutkimus yksityisen sektorin hoidettavaksi.

Informaation kulkeminen perustutkimuksesta sovelluksiin pitäisi olla esteettömämpää ja yhteistyön osalta olisi todennäköisesti hyödyllisempää että ihmiset liikkuisivat edestakaisin yliopistojen ja yritysten välillä enemmän.

Tomi kirjoitti...

Käsittääkseni viitausvertailuissa otetaan huomioon eri alojen erot viittausmäärissä. Ja vaikka viitaustilastot olisivatkin huono vertailutapa, se on tapa jota käytetään. Ja sillä mittarilla HY on Suomen ainoa huippuylopisto. Viittaustilastoihin viittasi Grahn-Laasonenkin kirjoittaessaa yliopistojen tasosta.

Tomi kirjoitti...

Monissa Suomen kilpailijamaissa mm. Tanskassa, Sveitsissä ja Hollannissa ei-kilpaillun tiederahoituksen osuus on kokonaisrahoituksesta paljon suurempi kuin Suomessa. Kenties siinä syy miksi nämä maat näyttävät pärjäävän paremmin tieteessä.

Tomi kirjoitti...

Ehkä kilpailtua rahaa Suomessa ohjautuu liiaksi soveltavaan tutkimukseen, joka ei tuo julkaisuja perustutkimuksen sijaan.

Tiedemies kirjoitti...

Kilpailtu raha on ongelma siinä mielessä että sen jakokriteerit tuottavat huonoa tutkimusta. Satunnaisuus olisi todennäköisesti paljon tehokkaampaa.

Tomi kirjoitti...

OT: Onko sinulla matematiikkaan perehtyneenä hyvää keinoa laskea analyyttisesti integraalia
\int_0^{\infty} sin(x)/(1+x²)dx tai vastaavia eli keinoa lasḱea antisymmetrisiä integraaleja?

Tiedemies kirjoitti...

En ole analyysin asiantuntija, olen enemmän logiikkaa ja algebraa pyöritellyt.

H-baari kirjoitti...

Kokeile Gradshteynin ja Ryzhikin opusta johon on taulukoitu loputtomasti pimeillä muuttujanvaihdoilla laskettuja integraaleja.

Tiedemies kirjoitti...

(Äkkiseltään tuo näyttäisi menevän osittaisintegroinnilla ihan nätisti, mutta ihan satavarma en ole)

Tomi kirjoitti...

Ei mene osittaisintegroinnilla. Itse tulos ei minua niinkään kiinnosta, vaan se kuinka residylausetta voisi soveltaa näihin antisymmetrisiin tapauksiin.

Ari kirjoitti...

Tomi, ehkä kannattaa kokeilla vaikka math.stackexchange.

Tiedemies kirjoitti...

Istuttuani parissa asiaan liittyvässä kokouksessa, olen oikeastaan Tomin kanssa tietyssä mielessä samaa mieltä. Perustutkimuksen rahoitus pitäisi olla julkisen puolen homma, ei soveltavan tutkimuksen, ja tässä WSJ on ainakin osin jopa samaa mieltä.

Yliopistoissa voidaan ja on hyväkin tehdä soveltavaa tutkimusta mutta sen pitäisi tapahtua yksityisellä rahalla yksityisiin tarpeisiin. On aivan ok, jopa toivottavaa, että soveltavasta tutkimuksesta tehdään väitöskirjoja ja muita opinnäytetöitä. Ne ovat itseasiassa ihan hyvä väylä jota pitkin tieto ja osaaminen siirtyy perustutkimuksen ja soveltavan välillä.

Kun julkisen rahanjaon kriteereissä on kaikenlaisia "tavoitteita", homma menee pieleen monellakin tapaa. Poliitikot ja byrokraatit eivät ymmärrä mikä tutkimus on hyödyllistä, sitä kun eivät ymmärrä aina tutkijat itsekään. Soveltavissa hommissa se, joka on valmis laittamaan omaa rahaansa, tietää parhaiten ja on parhaiten varustettu kantamaan riskit. Perustutkimuksen kilpaillussa rahoituksessa sensijaan pitäisi arvioinnin olla vain hyvin karkea uskottavuusarviointi jonka jälkeen raha pitäisi jakaa satunnaisemmin. Tämä estäisi jumittumisen tutkimusprojekteihin jotka joskus ovat olleet kovatasoisia mutta todellisuudessa eivät enää hyödytä mitään. Lisäksi se mahdollistaisi sen että välillä riski kannattaisi, tutkimus jos mikä kärsii liiallisesta konservatiivisuudesta.

Soveltavaa tutkimusta voidaan tukea parhaiten poistamalla esteitä sen edestä.

Tiedemies kirjoitti...

Istuttuani parissa asiaan liittyvässä kokouksessa, olen oikeastaan Tomin kanssa tietyssä mielessä samaa mieltä. Perustutkimuksen rahoitus pitäisi olla julkisen puolen homma, ei soveltavan tutkimuksen, ja tässä WSJ on ainakin osin jopa samaa mieltä.

Yliopistoissa voidaan ja on hyväkin tehdä soveltavaa tutkimusta mutta sen pitäisi tapahtua yksityisellä rahalla yksityisiin tarpeisiin. On aivan ok, jopa toivottavaa, että soveltavasta tutkimuksesta tehdään väitöskirjoja ja muita opinnäytetöitä. Ne ovat itseasiassa ihan hyvä väylä jota pitkin tieto ja osaaminen siirtyy perustutkimuksen ja soveltavan välillä.

Kun julkisen rahanjaon kriteereissä on kaikenlaisia "tavoitteita", homma menee pieleen monellakin tapaa. Poliitikot ja byrokraatit eivät ymmärrä mikä tutkimus on hyödyllistä, sitä kun eivät ymmärrä aina tutkijat itsekään. Soveltavissa hommissa se, joka on valmis laittamaan omaa rahaansa, tietää parhaiten ja on parhaiten varustettu kantamaan riskit. Perustutkimuksen kilpaillussa rahoituksessa sensijaan pitäisi arvioinnin olla vain hyvin karkea uskottavuusarviointi jonka jälkeen raha pitäisi jakaa satunnaisemmin. Tämä estäisi jumittumisen tutkimusprojekteihin jotka joskus ovat olleet kovatasoisia mutta todellisuudessa eivät enää hyödytä mitään. Lisäksi se mahdollistaisi sen että välillä riski kannattaisi, tutkimus jos mikä kärsii liiallisesta konservatiivisuudesta.

Soveltavaa tutkimusta voidaan tukea parhaiten poistamalla esteitä sen edestä.