Keräilyerä

Kun olin Singaporessa, kävin katsomassa elokuvan The Martian. Sanotaan nyt heti, että kiertoratamekaniikka täytyy kokonaan sivuuttaa jos ei halua kulumia poskihampaisiinsa sitä katsoessa. Nautin kyllä elokuvasta, ja siinä oli paljon hienoja yksityiskohtia, mutta yhtä asiaa ei voi sivuuttaa. Sanotaan nyt vaikka näin, että vaikka autistinen kikkarapää kuinka laskeskelisi, niin pakonopeus on neliöjuuri kaksi kertaa kiertoratanopeus. Marsin pakonopeus on noin 5km/s joten kiertoratanopeus on noin 3,5km/s, joten nopeusero on noin 1.5km/s. Pakonopeudella liikkuva ohittaa kiertoratanopeudella liikkuvan suunnilleen samalla vauhdilla kuin hyvin tehokas kiväärin luoti lähtee piipusta.

Olkapää ei ole edelleenkään kunnossa. Fysioterapia ei ole merkittävästi auttanut ja otettuani mukaan tietyt rintalihasta rasittavat nostot, kipuilu on palannut. Tämä on harmillinen takaisku monella tapaa. Vaiva ei ole mittava; se ei häiritse jokapäiväistä elämääni merkittävästi. Korkeintaan esimerkiksi paitaa pois otettaessa täytyy hieman varoa ääriasentoja, mutteivät nekään ole merkittävän kivuliaita. Painoni on  lähtenyt nousuun, enkä ole juuri juossut (parin kilometrin hölköttelyjä ei lasketa) taas syyskuun puolivälin jälkeen. Singaporessa yritin jatkaa juoksemista, mutta huomasin, että lämpö tuli vastaan; olen saanut massaa 15 kiloa lisää siihen verrattuna kun asuin Singaporessa viimeksi (eli kolmessa vuodessa). Lihas tuottaa lämpöä ja rasva eristää sitä. Rasvaprosenttini ei ole älyttömän korkea, tällä hetkellä ehkä kahdenkymmenen paikkeilla, ja sen pudottaminen "fitness-luokkaan", eli kymmenen prosentin paikkeille, vaatisi että tuosta lisämassasta puolet pitäisi sulattaa pois rasvana. Epäilen että noin 5 kiloa siitä mitä on tullut, on rasvaa ja 10 lihasta, suorituskyvyn (nostojen) parantumisen ja vyötärönympäryksen perusteella. -- vyötärönympärys ei ole kasvanut kuin hyvin vähän.  Joka tapauksessa, lämmöntuotanto on selkeästi ongelma kuumassa ilmastossa, epäilen että itseasiassa siellä tapahtunut laihtumiseni oli aivan normaali adaptaatio kuumaan.

En kirjoita mielelläni yksityiselämästäni enkä varsinkaan siihen liittyvistä ongelmista, mutta sanon nyt sen verran, että niitä on, ja ne ovat vakavia. Mikään kohtaamani ongelma ei kuitenkaan ole seurausta mistään tekemästäni tietoisesta valinnastani tai ylipäätään mistään asiasta, joka on tai olisi ollut omassa kontrollissani. Olen löytänyt suurta lohtua stoalaisuudesta, joka on ehkä yks eniten turhaan ylenkatsotuista elämänfilosofioista -- pitkälti väärinymmärryksen seurauksena.

Stoalaisuus ymmärretään usein jonkinlaisena askeettisena tunteiden kieltämisenä, mutta tämä on jossain määrin väärinymmärrys. Käytän termiä tässä sen modernissa synteesissä, en historiallisen (ja väärän) epiteetin muodossa, eli "stoalainen" ei tarkoita ihmistä joka on kuolettanut kaikki inhimilliset tunteensa.  Stoalaisuus voidaan ajatella länsimaisena (ja täysin sekulaarina) vastineena (post)modernille buddhalaisuudelle, mutta toisin kuin buddhalaisuus, se ei yritäkään olla uskonnollinen vakaumus. Toki antiikin stoalaisilla oli myös metafyysisiä uskomuksia, mutta ne eivät ole oman tulkintani mukaan keskiössä. Oikeastaan stoalaisuuden voidaan ajatella olevan kognitiivisten terapiasuuntausten perusfilosofia, ja siinä määrin kun kognitiiviset terapiasuuntaukset toimivat ja auttavat ihmisiä löytämään mielenrauhaa ja tasapainoa, voidaan ajatella että tämä on myös stoalaisuuden tavoite, ja metoditkin ovat täysin samat.

Tapa jolla ihmisen mieli toimii oletusarvoisesti vaikeuksien edessä, on usein epätarkoituksenmukainen. Ihmisen mieli ja kognitio ovat kuitenkin muovautuvia ja siten tarkoituksenmukaisuutta voidaan harjoittelemalla lisätä. Hyvä esimerkki asiasta on jokin fobia tai ahdistusoire. Oletetaan vaikkapa että henkilö kärsii ahdistuksesta sosiaalisissa tilanteissa. Koska useimmilla ihmisillä on jonkin verran sosiaalisia tarpeita, niin ahdistus saattaa estää näiden tarpeiden täyttymisen siinä määrin että henkilö alkaa voida todella huonosti. Ahdistuneen ihmisen mieli toimii siten, että ahdistusta aiheuttava asia tuottaa pelkoa ja tämä pelko ohjaa käytöstä. Tässä tapauksessa siis ahdistus ajaa ihmisen välttämään toisten ihmisten seuraa. Kognitiivinen käyttäytymisterapia toimii siten, että ihminen ensin opettelee havainnoimaan omaa ahdistustaan ja tunnistamaan asiat jotka sen laukaisevat. Tämän jälkeen henkilö ei suinkaan vältä näitä laukaisevia tekijöitä, vaan hänet ohjataan (voimavarojen puitteissa) aktiivisesti hakeutumaan näiden tekijöiden äärelle, tarkkailemaan omaa ahdistuneisuuttaan -- ei siis yrittää kieltää sen olemassaoloa -- ja toimia kärsivällisesti, vaiheittain ja hitaasti, mutta päättäväisesti, vastoin tämän ahdistuksen tuomaa impulssia välttää tilannetta.

Tämä ei eroa stoalaisen elämänfilosofian maailmankuvasta, jossa ahdistuksen tai minkä hyvänsä negatiivisen kokemuksen pääasiallisena lähteenä ymmärretään olevan oma kognitio, siis oma tulkinta asioista. Tällainen saattaa kuulostaa älyvapaalta postmodernilta positiivisuusläpältä, mutta tosiasiat puhuvat sen puolesta, että tämä on oikeastaan ihmiselle varsin luontainen hahmotustapa. Esimerkiksi jokin äärimmäisen negatiivisena koettu kohtalo -- sanotaan vaikkapa neliraajahalvaus -- koetaan (varmasti tietyssä mielessä aivan oikein) etukäteen asiana jonka uskottaisiin pilaavan koko elämän. Kuitenkin empiirisesti tiedetään, että vaikka neliraajahalvaus aivan kieltämättä on ei-toivottava tapahtuma, jolla on ikäviä seurauksia, ihmiset jotka sen ovat kohdanneet, ovat "yllättävän" onnellisia muutaman vuoden kuluttua tapahtuneesta. Poikkeuksiakin tietenkin on.

Sama pätee omalla kohdallani useisiin elämän haasteisiin. Urani tutkijana on korkeintaan keskinkertainen, tietyt ihmissuhteet ovat muuttuneet erilaisiksi kuin pidän toivottavana. Olkapääni vammautuminen estää penkki- ja pystypunnerruksen. Ja lukuisia muita asioita jotka voisivat etukäteen olla äärimmäisen epätoivottavia. Tietenkin ne ovat ei-toivottavia ennen kuin ne tapahtuvat, ja jos reflektoi menneisyyttä niin tietää ettei mennyt minä, jos saisi valita, olisi valinnut näitä lopputulemia. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tässä sitä nyt ollaan, ja tulkinta nykyhetkestä voi perustua vain niille tosiasioille jotka nyt vallitsevat. Ihminen ei ole historiaton, sitä en voi väittää, joten uudelleentulkinta vaatii sopeutumista ja uudelleenohjelmointia. Omaa kognitioitaan pitää sopeuttaa uuteen tilanteeseen.

Lisäksi ihmisellä on tunteet. Tunteilla tarkoitan kokemuksellisia tiloja kuten surua, vihaa, iloa, kiitollisuutta, helpotusta, jne. En problematisoi sen enempää, jokainen tietää suunnilleen miltä tuntuu kun tuntee jotain. Tunne voi olla vahva motiivi johonkin toimintaan (vrt. people are not that stupid) tai toimimattomuuteen. Tunne ei kuitenkaan ole terveellä ihmisellä niin sanotusti koko ajan päällä, ihminen kykenee reflektioon ja omien arvojensa ja tärkeysjärjestystensä tarkasteluun. Nämä eivät tietenkään ole riippumattomia tunteista, mutta tunteiden ominaisuus on, että ne voivat toisinaan peittää kaiken muun kokemuksen. Voimakas tunnetila vaikuttaa siten myös kognitioon, joten voimakkaan tunteen vallassa tehty päätös, vaikka sen kuvittelisi olevan "looginen", voi jälkikäteen vaikuttaa järjettömältä. Vika ei ole siinä että ihminen on kosketuksissa tunteisiinsa; stoalaisuus ei merkitse tunteettomuutta. Sensijaan vika tällaisessa toiminnassa on, että ihminen voimakkaan tunnetilan vallitessa menettää kosketuksensa siihen monitahoiseen ja rikkaaseen tunteiden kirjoon jonka viimekädessä voidaan ajatella jalostuvan "arvoiksi" joita ihmisellä on.

Yllä se, mitä sanon stoalaisuudesta, on vain viitteellistä, koska en tunnusta yhtään mitään tiettyä oppia tai vastaavaa. Sanoinkin alussa, että olen löytänyt lohtua tutkiskelemalla stoalaisuutta käsitteleviä kirjoituksia. Lohtu tässä viittaa mielenrauhaan ja kykyyn toimia oikein ja käyttää harkintaa tilanteissa, joissa helposti esiintyy voimakkaita tunteita.