Ruotsinkielestä ja sen pakollisuudesta

Harva aihe on niin paljon - ja niin tarpeettomasti - kärjistynyt ja altis erilaisille väärinkäsityksille ja mielensäpahoittamisille kuin on kysymys ruotsinopetuksen pakollisuudesta Suomen koulujärjestelmän eri tasoilla.

En käy tässä nyt erittelemään niitä lukuisia kiistan kohtia, eli sitä, puhummeko pakollisuudesta korkeakouluissa, toisen asteen opinnoissa vaiko peruskoulussa. Jokaiseen liittyy omat ongelmansa ja omat kiistakysymyksensä. Niiden yksityiskohtainen erittely vaatisi jokaisessa tilanteessa erillisen kirjoituksensa. Tarkoituksenani on tässä tarkastella asiaa tehokkuuden kannalta yleisellä tasolla ja melko karkeasti. Jokaisessa yksittäisessä kysymyksessä analyysi olisi yksityiskohdiltaan toki omanlaisensa, mutta uskon pääpiirteittäin mekanismien olevan samoja.

Tehokkuus viittaa tässä melko yksinkertaisesti siihen, että kun valtio tai kunta tekee jonkin päätöksen, toimenpiteen, jne, niin ovatko tämän päätöksen seurauksena saatavat hyödyt suuremmat kuin siitä koituvat kustannukset. Tämä on vain hyvin karkealla tasolla se, mitä tehokkuudella tarkoitetaan. Olennainen kysymys kuitenkin on: hyötyvätkö hyötyjät enemmän kuin maksajat joutuvat maksamaan.

Kuka hyötyy pakollisesta ruotsinopetuksesta? Jotta en joutuisi tekemään liian yksityiskohtaisia tarkasteluja, niin oletan esimerkiksi julkisen sektorin ruotsinopettajien työstään saaman hyödyn nollasummaiseksi siten, että näiden palkkarahat ovat tarkalleen samassa suhteessa pois veronmaksajilta yleisesti. Tämän vuoksi hyötypuolella jäljelle jäävät ruotsia opiskelevien kokema yksityinen hyöty ja näiden kielitaidosta syntyvä ulkoishyöty, eli hyöty joka koituu muille siitä että joku osaa ruotsia. Haittapuolelle taas on laskettava vaihtoehtoiskustannus, eli se hyöty, joka jää saamatta, koska on vietetty aikaa ruotsia opiskellen sensijaan että olisi tehty jotakin muuta.

Suomessa on äidinkielenään ruotsia puhuvia suomalaisia noin 300 000.  Eräs kielikiistoissa toistuvasti esiin nouseva teema on tämän väestönosan selkeästi suomenkielistä väestöä parempi sosioekonominen asema. Tätä kysymystä esille nostettaessa sen suhdetta ruotsinopetuksen pakollisuuteen ei kuitenkaan usein mitenkään problematisoida. On vaikea nähdä mitään kovin suoraviivaista mekanismia, jolla kouluruotsi nostaisi suomenruotsalaisen väestön tuloja. Tämä osa asiasta tulisi ehdottomasti selvittää ja tutkia. Toisin kuin päällepäin saattaisi näyttää, jos tällaisen selvityksen tulos olisi, että ruotsinopetus todella parantaa suomenruotsalaisten sosioekonomista asemaa, toimisi se tehokkuustarkastelussa määrällisenä argumenttina niinsanotun pakkoruotsin puolesta.  Suomenruotsalaisten korkeampi tulo-, varallisuus- ja koulutustaso on yleisesti tiedossa, ja yksinkertaisesti oletan, että tällainen mekanismi todella on olemassa. Siis, että ruotsinopetus toimii jonkinlaisena välillisenä tulojen ja varallisuuden siirtona.

Yksi mahdollinen mekanismi on väestönosan uusintaminen. Ruotsinopiskelun pakollisuus tarkoittaa, että suomenkielisen väestön joukossa käytännössä kaikki istuvat koulunpenkillä ruotsia opiskellen. Erityisesti lahjakkaimmat suomenkieliset väkisinkin siksi oppivat ruotsia ainakin auttavasti. Koska ruotsinkielinen väestö on melko pieni ja huolimatta keskittyneisyydestään tiettyihin kuntiin, melko hajallaan ympäri Suomea, moni suomenruotsalainen perustaa perheen suomenkielisen kanssa. Lapsista kuitenkin merkittävä osa näissä perheissä kasvatetaan kaksikielisiksi ja nämä omaksuvat suomenruotsalaisen identiteetin. Tämän kaksikielisyyden omaksumista suuresti helpottaa se, jos suomenkielinen puolisoista osaa ruotsia riittävän hyvin. Ja koska tällaisessa tilanteessa suomenkielinen puoliso hyvin suurella todennäköisyydellä on myös keskimääräistä paremmin koulutettu, väestö uudistuu korkeammin koulutettujen perheiden jälkeläisillä.

Entä niin sanottu palveluiden turvaaminen? Tätä asiaa on julkisuudessa puitu jonkin verran. Ruotsinkielisten etuja ajavat tahot ovat julkisuudessa todenneet, esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan kuntaliitosten yhteydessä, että suomekielisenemmistöisessä kunnassa ruotsinkielisten palveluiden laatu vaarantuu ja kuntaliitoksia on tämän perusteella vastustettu. Oletetaan, että palvelun laatu on sitä parempi, mitä paremmin palveltava ja palvelun tarjoaja puhuvat yhteistä kieltä. Suurimmassa osassa suomalaisia kuntia tämä yhteinen kieli on lähes väistämättä suomi, koska näillä paikkakunnilla asuvat ruotsinkielisetkin voittopuolisesti puhuvat suomea paljon paremmin kuin suomenkieliset ruotsia. Tämä ei kuitenkaan ole merkittävä perustelu, jos otetaan annettuna se, että virallisesti kaksikielisessä maassa jokaisella on oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään.  Ja tässä kohtaa joudumme puhumaan tarkoituksenmukaisuudesta. Kun panostamme ruotsinopetukseen, saammeko oikeasti parempaa ruotsinkielistä palvelua?

Kaikki yllä mainitut argumentit voivat teoriassa toimia kumpaan suuntaan tahansa. Voi olla, että pakollinen ruotsinopetus lisää suomenruotsalaisten hyvinvointia jollakin tarkemmin määrittelemättömällä mekanismilla ikäänkuin suoraan. Tätä määrää voimme vain arvioida tilastollisesti; en nyt tässä lähde spekuloimaan miten se saataisiin esiin, mutta epäilemättä jokin residuaali voidaan leipoa esiin tilastoista. Voi olla, että  pakollisesta ruotsikielen opetuksesta seuraa, että seka-avioliittojen onnistuminen on jonkin verran todennäköisempää ja kaksikielisyys sen vuoksi lisääntyy. On mahdollista, että ruotsinkielisten palveluiden laatu paranee pakollisen ruotsinkielen opetuksen myötä. Nämä ovat siis hyötyjä. Niille voidaan antaa jokin hinta, siis rahallinen, viimekädessä, joka ollaan näiden hyötyjen eteen valmiita maksamaan.

Tämän jälkeen tulee katsoa kustannuksia. Ruotsinopetus alkaa tyypillisimmin peruskoulun seitsemännellä luokalla. Koska opetusohjelma on rajallinen ja vapaa-ajallakin on arvonsa, täytyy kustannuspuolelle laskea se hyöty, joka olisi vaihtoehtoisella opetuksella kaikille suomenkielisille oppilaille yhteensä. Yhdessä ikäluokassa näitä nuoria on yli 50 000. Vuonna 2000 syntyneitä esimerkiksi oli 56 000.  Suomenruotsalaisia on alle 300 000; tälle ihmisjoukolle koituvan hyödyn soisi olevan verraten suuren, jotta se oikeuttaisi tällaisen vaihtoehtoiskustannuksen sälyttämisen huomattavasti isommalle populaatiolle. Suomessa on työikäisiä, ns. pakkoruotsia vähintään kolme vuotta opiskelleita ihmisiä pari miljoonaa. Tämä kustannus tulisi selvittää puolueettomasti ja esittää  kiihkottomasti.

Vasta kun näihin kysymyksiin on vastattu, voin ottaa voimakkaan kannan aiheeseen. Mutta pelkästään näiden numeroiden ja mekanismien perusteella väittäisin, että tarkoituksenmukaisuus ja tehokkuus eivät toteudu. Pakollinen ruotsinopetus tuskin tuottaa suomenruotsalaisille hyötyjä, jotka ovat edes likipitäen verrannollisia pakollisen ruotsinopetuksen haittoihin.

Vielä sananen: Miksi en laske pakollisen ruotsinopetuksen hyötyjä niille suomenkielisille, jotka ruotsia opiskelevat? Eikö ole epärehellistä jättää tämä pois laskuista? Vastaus on, että ei tietenkään: jos ruotsinopetus on hyödyksi yksilölle joka ruotsia opiskelee, hyödyn tästä valinnasta saa tämä yksilö. Tämä yksilön hyöty on mukana jo siinä vaihtoehtoiskustannuksen arviossa jota peräänkuulutin yllä. Jos ruotsinopetus on yksilöille hyödyllistä, he valitsevat sen itse, eikä pakollisuutta tarvita.

Verkot vesillä.

Tämän vuoden alusta laskien tuloksellinen tutkimus ei ole ollenkaan huonoissa kantimissa. Jo vuoden alusta laskien ns. varmoja kaloja on tullut kaksi, molemmat vielä kohtuullisen arvokkaita journal- artikkeleita. Tämän lisäksi minulla on kolme käsikirjoitusta arvioitavana, mutta näiden kohtalosta en sen enempää spekuloi. Viimeinen eli kolmas näistä on vielä lähettämättä kokonaisuudessaan, abstraktin lähetin perjantaina.

Joitain rahoitushakemuksia aion myös lähettää tämän vuoden aikana. Niiden mahdollisuudet tulla hyväksytyksi ovat melko kehnot. Koska en ole laajamittaisemmin onnistunut rahoitusta hankkimaan (ainoastaan Oxfordin matkaani varten sain apurahan), olen yliopistolle pelkkä rasite tulevaisuudessa. Tämä tarkoittaa, että vuoden 2014 lopulla tuskin on paljon toivoa paremmasta asemasta ja edes nykyisenkaltaisen mutta opetuspainotteisemman työsopimuksen saaminen saattaa olla epätodennäköistä. Tästä syystä olen asettanut itselleni takarajan noin vuoden päähän. Silloin minun on etsittävä itselleni uusi työpaikka. Olen jopa harkinnut täydellistä alan vaihtoa siten, että voisin esimerkiksi kouluttautua johonkin ammatilliseen hommaan. Esimerkiksi koneistajaksi tai levyseppähitsaajaksi.

Kävimme viime viikonloppuna vaimon kanssa kävelyllä lähimaastossa. Pyhäjärven rannalla näimme telkkäpariskunnan, ilmeisesti isokoskelon, joutsenia, lokkeja, sorsia ja jonkin haukkaa muistuttavan linnun. Koska se lensi auringon editse, en pystynyt arvioimaan sen kokoa luotettavasti. Se saattoi olla tuulihaukka, sillä saimme myöhemmin luotettavan havainnon tuulihaukasta (valokuvan kera) Mustavuoren laelta.  

Resurssit, osa II.

Sain vihdoin alkuviikosta käyttööni tietokoneen työpaikalla. Eihän siihen mennytkään kuin noin kuusi viikkoa töiden aloittamisesta. Tutkimustyöni rungon on tarkoitus jatkua yhteistyössä Singaporen kanssa, ja tähän liittyen tärkeitä tutkimusdokumentteja ja tarpeellista ohjelmakoodia on tallennettuna sikäläiselle palvelimelle. Jotta pääsen tähän tarpeelliseen dataan käsiksi, tarvitsen virtuaaliverkkoyhteyden. En ole tällaisiin liittyvien asioiden asiantuntija, joten en osaa sanoa tarkalleen mikä ongelma tähän liittyy, mutta ongelma on kuitenkin olemassa.

SOC:llä on ohje virtuaaliverkon käyttämiseen, mutta ohjeessa erikseen mainitaan, että kyseinen toiminto vaatii ohjelman suorittamista admin-oikeuksin. Tämä ei kuitenkaan kuulemani mukaan ole riittävä syy, jotta täkäläinen tietohallinto voisi minulle sellaisia oikeuksia myöntää. Koska näin on, ja koska toisaalta yhteistyötahon päästä ainoa ohje on "Homma toimii jos on admin-oikeudet", ja täällä vastaus on, että "admin-oikeuksia ei anneta", niin projektin jatkaminen on tällä hetkellä hankalaa.

EDIT1: Asiaan saatiin tänään pieni parannus, kun saimme virtuaaliverkkoyhteyden toimimaan.

En syytä tästä tilanteesta yksittäisiä tietohallinon työntekijöitä, jotka noudattavat sääntöjä. Päinvastoin, työntekijäpuoli on ollut hyvin avulias ja juuri tänään sain hyvin asiantuntevaa apua.  Tilanne on kuitenkin äärimmäisen turhauttava. Minulla on yksi paperi, joka pitäisi lähettää tällä viikolla, kukaan Singaporen päässä ei tunne prototyypin koodia riittävästi tehdäkseen tarvittavia muutoksia koejärjestelyjä varten, ja homma seisoo hallinnollisen jäykkyyden vuoksi niin, etten pysty tekemään asialle mitään.

Tämä ei olisi itsessään kovin turhauttavaa, mutta kun ongelmana on se, että yliopiston julkilausuttu tehtävä on opetuksen lisäksi tehdä tutkimusta ja erityisesti kansainvälinen yhteistyö erittäin arvostetun toisen yliopiston kanssa periaatteessa pitäisi olla melko korkealla siellä prioriteeteissa. Tästä huolimatta hallinnollinen jäykkyys aiheuttaa tuntuvaa haittaa työlleni.

Asiaa voi myös miettiä siltä kannalta, että minun työstäni noin puolet on opetusta ja puolet tutkimusta. Kuuden viikon viivästys tutkimuksessa on kaikkine sivukuluineen ja yleiskustannuslisineen reilusti yli viiden tuhannen euron tappio yliopistolle. En ymmärrä miten yliopistolla on varaa toimia näin. Tai siis ymmärrän. Hallinto on nimittäin sitä "tehokkaampaa", mitä vähemmän siellä tehdään työtä, ja mitä enemmän se onnistuu puristamaan resursseja varsinaisen suorittavan työn tekeviltä yksiköiltä.

Singaporessa sain asiat hoidetuksi aina yleensä saman päivän aikana. Laitoin pyynnön asian korjaamisesta eteenpäin täällä päässä eilen. Deadline tulee paukkumaan ja viuhumaan ohi, ja tämä on äärimmäisen turhauttavaa. Singaporen pään yhteistyökumppanitkin ovat jo hieman kyllästyneet vitkutteluun ja epäilen että siellä päässä on into jo hieman laantunut sen suhteen kuinka voimme yhteistyötä pitää yllä ja jatkaa. Jos ja kun viivyttely johtaa yhteistyön hiipumiseen, katson että vika on kyllä jossakin muussa kuin omassa suoriutumisessani. Siitäkin huolimatta, että siihenhän se heijastuu tulevissa arvioissa.

EDIT2: Muutin tekstiä hieman. Tilanne on välttävällä tavalla "korjattu", mutta edelleen on tiettyjä vaikeuksia, koska korjaus on luonteeltaan epästabiili ja vaatii ylläpidon interventiota aina jos esimerkiksi koneeni joudutaan käynnistämään uudelleen.

Satunnaisia merkintöjä

Kuten lukijani lienevät viime aikoina havainneet, olen taasen hieman aktivoitunut scifin lukemisessani. Eräs ammottava aukko sivistyksessäni on Hannu Rajaniemen kohdalla, ja tämä aukko on tarkoitus paikata seuraavaksi. Olen pidättäytynyt spoilaamasta itseäni, ja tarkoituksena on siis lukea kaksi kirjaa lähipäivinä. Toivon mukaan scifidiilerini tulee käymään portinpielessä tänään iltapäivällä... Wink wink.

Sain eilen vihdoin ja viimein työtietokoneen. Tosin se ei vielä toimi; verkkoyhteyttä ei ole pystytetty, ja koneelle ei voi ilman sitä lainkaan kirjautua. En siis ehdi tämän hetkistä paperia viimeistelemään sillä, mikä harmittaa minua hieman. Olen ottanut pari ylimääräistä projektia, joiden hoitaminen lähiaikoina vaatinee suurehkon osan aikaani.

Ensiksikin, olemme kirjoittamassa kirjaa erään yhteistyötahon kanssa. Kirjan on tarkoitus olla (itselleni) eräänlainen tilinpäätös postdoc-vaiheen keskeisestä  tutkimusteemastani. Toiseksi, olen hieman laajentanut omaa repertuaariani Mallipohjaiseen testaukseen. Kontribuutioni on toistaiseksi mitätön, mutta jo vuosia hiomani epistemologia on tässä hyvin mielenkiintoisesti läsnä. Kolmanneksi, tarkoituksena on laajentaa seuraavaksi reduktioita symmetriareduktion suuntaan. Tähän tarkoitukseen minulla on eräs melko yksinkertainen idea, joka kuitenkin näyttää siltä, ettei sitä ole vielä kukaan koetellut; se liittyy hajautusfunktioihin, jotka tuottavat symmetriaryhmän alkioille saman hajautusarvon. Neljänneksi tietenkin on työhöni liittyvät pakolliset projektit, lähinnä opetukseen liittyen. Kaikeksi onneksi kaikki kuitenkin tukevat toisiaan.

Palaan asiaan tuonnempana.

Avaruus.

Olen ollut huomaavinani viimevuosina, että "avaruuskuume" on pikku hiljaa ollut nousussa. Itse vannoutuneena scififanina ja avaruusfanaatikkona olen tästä kovin mielissäni. Tässä vain muutamia viimeaikaisia uutisia.

• Nasa lähtee siirtelemään asteroideja
• Myös fuusiokäyttöinen raketti on kehitteillä
• Venäläiset suunnittelevat kuuasemaa (ehkä, luotettavuudesta en tiedä)
• Nobelisti kannattaa Mars-siirtokuntaa (vaatii kirjautumisen) 

Muitakin uutisia on paljon, ja lähes päivittäin jokin avaruustutkimukseen liittyvä uutinen ylittää uutiskynnyksen. Jopa pojan päiväkodissa on ollut avaruusaiheinen teemaviikko (mistä olen hyvin mielissäni, mutta minkä kanssa minulla ei ole ollut mitään tekemistä) Tilannetta voi jo ehkä karakterisoida jonkinlaiseksi hypeksi, koska melko todennäköisesti tämä(kin) avaruusbuumi lässähtää piakkoin. Vaikka olen entusiasti asian suhteen, olen myös realisti. 

Päällimmäinen syy on se, että avaruustutkimus on kallista eikä oikein tuota paljoakaan suoria hyötyjä. Kun John F. Kennedy aikoinaan julisti että USA aikoo mennä kuuhun, hän totesi, ettei sitä tehdä siksi, että se on helppoa, vaan juuri siksi että se on vaikeaa. Modernin aikakauden kollektivismi sai tietyssä mielessä huipennoksensa Apollo-ohjelmassa. Se oli törkeän kallis ja lopulta hyödyt jäivät vähäisiksi. Kun sitten avaruussukkulaprojekti osoittautui "onnistumisestaan" huolimatta poskettoman kalliiksi, käsitys avaruusmatkailusta täysin epärealistisena megaprojektina yleistyi.

Tällä kertaa toki on hieman erilainen ote. NASA sinänsä on toki julkisrahoitteinen megaprojektien vetäjä, ja lienee pitkään vielä kaiken näkyvämmän ja isomittakaavaisemman avaruuteen kohdistuvan toiminnan ykkösnimenä. Eurooppalaisilla on ollut joitain tieteellisesti mielenkiintoisia projekteja avaruudessa, kuten esimerkiksi  Planck, joka on kartoittanut kaikenlaista mielenkiintoista säteilyä, viimeisimpänä parin viikon takainen uutinen Planckin keräämästä "alkuräjähdyksen jälkihehkun" eli kosmisen mikroaaltotaustasäteilyn jakautumisesta. 

Oma näkemykseni on jotain sellaista, että levittäytyminen avaruuteen on väistämätöntä jollakin aikavälillä. Toki ihmiskunta voi tuhoutua, ja todennäköisesti tuhoutuukin, mutta ilman avaruuden todellista valloittamista, tuho ei ole vain todennäköinen vaan täysin varma. Takaraja tuhoutumiselle on  muutamia satoja miljoonia vuosia, koska auringon säteilyintensiteetti kasvaa niin, että meret alkavat silloin haihtua. Riski erilaisista venus-skenaarioista kasvaa sitä ennen merkittävästi. 

Marsin kolonisointi ja maankaltaistaminen voi olla toki mahdollista verraten pian ja tarjota jonkinlaisen vakuutuksen tällaisia skenaarioita vastaan, mutta todellinen vaihtoehto saadaan vasta, kun kolonisaatio etenee muihin aurinkokuntiin. Tällaiset skenaariot ovat tällä hetkellä tietenkin spekulaatiota ja tekniset esteet täysin ylitsepääsemättömiä, mutta mitään inherentisti mahdotonta niissä ei ole. Syvän ajan skaalalla tarkasteltuna ja hyperbolisella diskonttauksella panostaminen tällaiseen teknologiaan on erittäin kannattavaa.

EDIT: Hawking on samoilla linjoilla.

Pääteasema.

Aloin jo reilu vuosi takaperin lukea Reynoldsin "Pääteasemaa", jälleen kerran serkkuni hankkimaa suomennosta. Kirja on aika hyvä, se jäi kesken koska minun piti ottaa se mukaan Singaporeen matkalukemiseksi, mutta olin laittanut sen väärään laukkuun ja se jäi Suomeen. Jatkan sitä nyt.

Kirjassa on erikoinen idea, joka alkaa avautua alusta melko nopeasti. Idea on sukua Vingen "Zones of thought"- idealle, mutta kompressoidummin.

Vingen A Fire upon Deep ja A Deepness in the Sky (sekä Children of the Sky, jota en ole lukenut) sijoittuvat oman linnunratamme tulevaisuuteen, jossa syystä tai toisesta on "vyöhykkeitä" sille, miten teknologia voi toimia. Lähellä galaksin keskustaa on "syvyys", jossa eivät toimi edes biologiset prosessit. Sitten tulee "hitaus" jossa toimii normaali teknologia, muttei valoa nopeampi matkustaminen tai "kova" nanoteknologia, antigravitaatio, tms, tämän jälkeen on "The Beyond", en muista suomennosta, mutta jossa toimii kaikenlainen spekulatiivinen teknologia, ja lopulta on "Transcend", jossa teknologia on jotain mitä ei edes voida kuvailla, ja siellä asustelee jumalankaltaisia olentoja. Vyöhykkeiden rajat noudattelevat karkeasti etäisyyttä galaksin keskustasta, mutta rajat eivät ole tarkat ja voivat liikkua erilaisista syistä. Juoni ei ole tässä olennaista, vaan se, että teknologian ja tieteen "toimivuus" riippuu siitä, missä ollaan.

Pääteasemassa (Terminal World) on samankaltainen idea mutta kompressoituna planeetan pinnalle. Tarina alkaa kaupungista nimeltä Spearpoint, joka jakautuu myös vyöhykkeisiin, mutta pystysuunnassa. Tarinan alkupiste on "Neon Heights" jonka teknologinen taso vastaa ehkä 1900-luvun loppupuoliskoa. Sen yläpuolella on "Circuit City", johon vain viitataan, mutta jossa teknologia on ehkä varhaisen 2000-luvun tasoa. Kirjassa matkataan alaspäin, Neon Heightsin alapuolelta löytyy ensin Steamville (jossa kaikki toimii höyryllä) ja lopulta Horsetown, joka on esiteollinen. Kaupungin ulkopuolisessa maailmassa vyöhykkeitä on satunnaisesti, mutta pääsääntöisesti kovin kehittynyt teknologia ei toimi. Tämä lienee kirjallinen tehokeino, joka oikeuttaa kirjan Steampunk-henkisen miljöön ilmalaivoineen ja "retrotieteineen".

Kirjan edetessä paljastuu kaikenlaista erikoista ja vihjeet siitä, mikä planeetta on kyseessä, tippuvat kyllä jos niitä osaa lukea. En spoilaa - tosin ne löytyvät näköjään myös wikipediasta. Kirja on älyllisesti mielenkiintoinen ja skannaa kaikenlaista epistemologiasta, teknologiasta jne lähtien. Reynoldsille tyypilliseen tapaan ote on melko suoraviivainen, eikä juoneen ole ihan niin kovasti viitsitty panostaa. Reynolds kuvaa epäuskottavan maailman (toki), mutta kun kirjallisten vapauksien ottamisen yli katsoo, hänellä on mielestäni jopa jotain sanottavaa siitä, miten teknologia muovaa yhteiskuntaa. Kirjassa on myös eräänlainen uskonnollinen ja uskomusjärjestelmiin paneutuva teema. Kun vihjeiden valossa (tai jos haluaa spoilaantua ja lukea wikipediasta sen mistä on kyse) lukee kirjaa, tämä teema avautuu todella kivasti.

Olen sikäli jäävi, että pidän scifistä ja tämäntyyppisestä spekulaatiosta ja "mysteerimaalailusta" jo itsessään niin paljon että kirja viihdyttää minua suuresti. Siinä missä BRE (Muistoissa Sininen Maa) oli jotenkin ilmeisellä tavalla kuvaus tulevaisuudesta, tämänkin voisi lukea myös ihan vaan steampunk-roadtrippinä ja ottaa asiat sellaisenaan. Reynolds ei ole vahvimmillaan intertekstuaalisuudessa (hän ei ole mikään Simmons) ja esimerkiksi paralleelit kirjassa esiintyvän "Testamentin" - joka on uskonnollinen kirja - ja vaikkapa Raamatun välillä ovat melko pinnallisia. Sensijaan lähimenneisyyden avaruustutkimus selvästi on Reynoldsin ominta alaa ja häivähdys romantisoidusta (ja ehkä vähän irvailevastakin) käsityksestä Victoriaanisen ajan tieteestä on myös läsnä.

Objektiivisesti ajatellen Reynolds ei ole mitenkään erityisen hyvä. Mutta olen tottunut hänen tyyliinsä ja tykkään teemoista joita hän käyttää, joten nautin kirjoista. En ole vielä lukenut yhtään todella huonoa kirjaa häneltä, mikä on jo sinällään saavutus.

Muistoissa Sininen Maa.

Kuten otsikko sanoo, aloin lukea Reynoldsin uusimpiin lukeutuvaa kirjaa "Blue Remembered Earth", tai siis sen suomennosta. Serkkuni on innokas scifi-lukija, ja hankkii usein tuoreimpia suomennoksia nopeassa tahdissa. Pidän pääsääntöisesti kirjojen lukemisesta alkuperäiskielellä, mutta helppous yleensä vie voiton. Koska olen hidas lukemaan (tätäkin olen lukenut jo viikon), minulla on aina paljon kirjoja kesken tai jonossa odottamassa lukemistaan.

Pidän Reynoldsista kovasti. Miehen tyyli on konstailematon ja hän keskittyy maalailemaan tulevaisuudenkuvia pysähtymättä liiaksi julistamaan. Mutta julistaa toki silti sopivasti.

"Sininen Maa" on kuvaus yhteiskunnasta noin 150 vuoden päässä. Geopolitiikka on vedetty uusiksi ja ihmiset ovat levittäytyneet lähiavaruuteen, lähinnä liiketoiminnan merkeissä. Mars ja Kuu on kolonisoitu osin, ja maapallon pinnalla vallitsee "pehmeä fasismi", jokainen ihminen pitää kehossaan implantteja ja tietoverkko tarkkailee ihmisten toimintaa koko ajan. Jos joku edes aikoo käyttäytyä väkivaltaisesti, järjestelmä lamaannuttaa henkilön ja seuraa tutkimuksia ja mahdollisia sanktioita, riippuen aiotun väkivallanteon vakavuudesta. Tätä kutsutaan kirjassa yksinkertaisesti "Mekanismisksi".

Ehkä tavanomaista enemmän Reynolds käyttää palstatilaa kirjassa sen selittämiseksi, miten tähän on tultu, ja ilmeisesti pyrkii olemaan uskottava. Kirjassa on epämääräisiä viittauksia ilmastonmuutokseen (sen spesifimmin sanomatta mitä se on) ja erilaisiin sotiin 2000-luvulla, mutta yksityiskohdat on jätetty toki pois ja jokainen lukija voi itse miettiä millaisen kehityskulun kautta tilanteeseen on päädytty.

En ole vielä aivan loppuun päässyt. Ilmeisesti Kirjan on tarkoitus olla ensimmäinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka tulee kulkemaan nimellä "Poseidonin lapset". Viittaus ilmenee kirjassa vasta melko myöhään, mutta en spoilaa vaikka kerron sen mitä ilmeisimmin viittaavan kirjassa esiintyviin "yhdistyneisiin vesikansakuntiin", geneettistä muokkausta harjoittaviin ihmisiin jotka ovat perustaneet merenalaisen yhteiskunnan.

Uskottavuusongelmia kirjalla tietenkin on, kuten scifillä aina. Mutta kirjaa ei ole pakko lukea mitenkään "aivot narikassa". Suosittelen kyllä.

EDIT: Luin kirjan loppuun. Onneksi kirja ei varsinaisesti lässähdä loppua kohden, mutta tietty ennalta-arvattavuus piinaa viime metreillä. Lisäksi tulee hieman tunne että kirjailijalla on tullut kiire, ja pari ratkaisua kirjassa on deus ex machina, tai vähintäänin ad hoc. Suosittelen sitä silti. 

Pääsiäinen.

Arktiseen ilmastoon sopeutuminen ei ole sujunut kovin hyvin. Tällä viikolla tulee viisi viikkoa paluusta, ja olen nyt kolmatta kertaa jonkinlaisen ylähengitystien infektion kourissa. Limakalvot eivät tunnu sopeutuvan kuivuuteen sitten millään. Epäilen että olen saattanut saada jonkin puolikroonisen infektion poskionteloihin, joten ensi viikolla lienee syytä käydä tarkastuttamassa asia.

Pääsiäinen on kristikunnan merkittävimpiä juhlia. Juutalais-kristillisen tradition juhlista pääsiäinen lienee kaikkein "puhtain" tai omintakeisin. Toki aikaan kuuluu pakanallisia piirteitä noitineen, ja munat symboloimassa uutta elämää ovat olleet käytössä jo pitkälle esikristillisellä ajalla. Ainakin egyptiläisille ja sumerilaisille muna symboloi haudasta nousemista, ja siksi se on istunut luontevasti kristilliseen pääsiäistraditioon.

Isoäidilleni erityisesti munankätkemisen traditio on ollut tärkeä, ja eilen pojat kävivät hänen luonaan etsimässä suklaamunia, joita löytyikin kummallekin puolisen tusinaa. Laitoin eilen ruoaksi lisäksi lampaanjauhelihasta tehtyjä pihvejä - olen tavattoman kehno valmistamaan kokolihaa. Myös lampaanlihan nauttiminen pääsiäisenä on juutalaiskristillinen traditio, vaikka toki karitsa on myös sesonkiruokaa tähän aikaan vuodesta. Mämmiä meillä ei ole tarjoiltu, sillä perheessämme kukaan ei erityisemmin pidä siitä. Vaikka mämmin alkuperä tuskin on pääsiäisessä, se on säilynyt pitkälti pääsiäisperinteen vuoksi, hieman samaan tapaan kuin laatikkoruoat, rosolli, jne, ovat säilyneet perinneruokina assosioitumalla jouluun.

Tänään on Concurrency Theoryn abstraktien viimeinen palautuspäivä, joten joudun tekemään töitä.