Kannustimet II.

Oxfordissa opiskelu sujuu karkeastiottaen niin, että kurssien suoritus tapahtuu tutoriaalien avulla, eli opiskelu tapahtuu paljolti itsenäisesti, ja tutorien kanssa käydään asiakokonaisuuksia henkilökohtaisesti läpi argumentit tarkkaan syynäten. Tutorien toimintaa arvioidaan tämän oppilaiden menestyksen perusteella. Luentojen rooli on minimaalinen. Lisäksi on tietenkin alakohtaisesti laboratorio- tms. käytännön harjoitustöitä. Tenttiminen tapahtuu yhdellä rykäisyllä vuoden lopussa, ja näitä tenttejä ei saa uusia. (Itseasiassa todellisuus on vielä vähän kummallisempi, mutta tämä riitttää abstraktilla tasolla tässä kohta esittämäni argumentin kannalta.) Pahasti epäonnistuneet kandivaiheen lopputentit tarkoittavat, että mahdollisuus jatko-opintoihin tyssää siihen.

Suomessa opiskelu tapahtuu pääasiassa luento- ja ryhmäharjoituksia painottaen, ja tenttipäiviä on pitkin vuotta. Henkilökohtaista tutorointia ei juurikaan ole, ja tenttejä voi uusia teoriassa kaksi kertaa ilman eri kustannusta ja käytännössä loputtomiin. Arvosanoja voi käytännössä aina yrittää korottaa. Opettajan suoriutumista arvioidaan kevyillä menetelmillä, kuten kyselyillä, ja opettajan vastuu oppilaiden menestyksestä on minimaalinen.

On ollut paljon puhetta siitä, että opetuksessa pitäisi ns. kontaktiopetuksen määrää ja laatua kasvattaa. Itse suhtaudun tähän periaatteessa hyvin positiivisesti. Oman kokemukseni mukaan käytännössä jokainen tentistä hylätyn arvosanan saanut opiskelija, joka on sittemmin tullut pyytämään että analysoimme tentissä tapahtuneet virheet, on seuraavalla yrityksellä päässyt läpi. Tämä on tietenkin vain anekdotaalista dataa, mutta uskoisin, että sen tyyppinen kontaktiopetus -- ja se muistuttaa muodoltaan yllättävän paljon Oxfordissa ja vastaavissa harjoitettavaa tutorointia -- todella on hyödyllistä.

On kuitenkin eräs ominaisuus, joka liittyy kaikkiin näihin opiskelijoihin: jokaisella heillä on ollut jotain menetettävää siinä tapauksessa, että he olisivat saaneet hylätyn arvosanan seuraavasta tentistä. Osalla opinnot olisivat viivästyneet tenttiaikataulujen vuoksi vuodella, osalla jopa pidemmäksi aikaa vaihto-opiskelun tai muun erityistilanteen vuoksi. Osa olisi joutunut tekemään suhteettoman paljon lisätyötä vanhimpien opintojen alkaessa jo hapantua.

Kaikkeen toimintaan, jolla on jokin päämäärä, liittyy hyötyjä ja kustannuksia. Päämäärää edistävää hyötyä voidaan tässä viitekehyksessä nimittää varsinaiseksi, tai yksityiseksi hyödyksi, ja muuta hyötyä ulkoishyödyksi. Kustannusta, joka päämäärään pyrkijän kannalta koituu, voidaan nimittää yksityiseksi kustannukseksi, ja kustannusta, joka koituu jollekin muulle, ulkoiskustannukseksi. Yksinkertaisuuden vuoksi mallinnan tämän niin, että hyöty on jokin hieman epämääräinen "opintomenestys" ja "kustannus" on työmäärä. Lisäksi opettajalle voidaan keinotekoisesti jyvittää jokin hyöty/kustannus, joka on opintomenestyksen kasvava funktio.

Tähän kohtaan jälleen vakiokiiste; vaikka analysoimme hyödyt ja kustannukset, me emme tee mitään täydellisen rationaalisuuden oletusta. Teemme ainoastaan sen laadullisen oletuksen, että yksilö pyrkii päätöksenteossaan aina jossain määrin välttämään itselleen koituvia yksityisiä kustannuksia ja hankkimaan itselleen hyötyjä. Ulkoisvaikutuksista taas ei juuri piitata. Niitä joko ei tunneta, tai niistä ei välitetä muuten. Edelleen, tässä ei tehdä moraalista väittämää, jonka mukaan ulkoishaitan aiheuttaja on "moraaliton" tai "piittaamaton". Moraali voi toimia keinona ulkoishaittojen sisäistämiseksi, mutta sivuutan tämän aspektin nyt, koska sen kyky korjata ongelma on rajallinen. Huomatkaa myös, että tämä rajallisuus vain lisää kohinaa järjestelyyn, ei hävitä itse ilmiötä. Toivon, että tämä on selkeä ja ymmärrettävä lähestymistapa.

Oxfordin mallissa opettajan kustannus on suurehko per oppilas, koska opettajan täytyy henkilökohtaisesti kiinnostua oppilaan menestyksestä. Oppilaan hyöty on suuri: nopeahkon valmistumisen lisäksi työnantajat ovat äänestäneet lompakoillaan tutkinnot melko arvokkaiksi. Toisaalta oppilaan kustannus on suuri, ja oppilaalla on paljon menetettävää, jos hän epäonnistuu opinnoissaan. Mallissa opettajan utiliteetti riippuu opiskelijan opintomenestyksestä paljon, joten hän panostaa enemmän, mutta toisaalta, oppilaalle koituu huonosta opintomenestyksestä suuri kustannus.

Oxfordin mallissa opettaja valitsee suuren panostuksen, mutta niin valitsee opiskelijakin.

Suomen mallissa opettajan kustannus on pienehkö, eikä riipu juuri yksittäisen opiskelijan opintomenestyksestä. Opiskelijan kustannus huonosta opintomenestyksestä on niinikään pieni.

Suomen mallissa sekä opettaja että opiskelija valitsevat pienehkön panostuksen.

(Voimme ajatella, että lisäksi on jokin "yleinen hyöty", joka on sitä suurempi, mitä parempi opintomenestys opiskelijoilla yhteensä on, ja siksi toivoimme opintomenestystä)

Väitän, että nämä ovat kaksi eräänlaista peliteoreettista tasapainotilaa. Jos yritämme muuttaa Suomen mallia niin, että lisäämme yksipuolisesti opettajan kustannusta, mitä tapahtuu?

Suomalaisen opettajan kustannus kasvaa ja opiskelijan ei. Jos siirrymme käytäntöön, jossa pienryhmissä tai kahdenkesken tapahtuvaa kontaktiopetusta lisätään, opiskelija saa tästä potentiaalisesti hyötyä, saamalla enemmän opastusta ja ehkä oppimalla enemmän. Kustannukset eivät muutu, koska tentissä epäonnistuminen ei maksa sen enempää kuin ennenkään. Jos oletamme, että opiskelija toimi jossakin määrin rationaalisesti aiemmin, eli biletti/kävi töissä/jotain muuta opiskelun kustannuksella, tässä mallissa voidaan sama hyöty kuin aiemmin saada vähemmällä henkilökohtaisella panostuksella.

Muuttamalla suomalaista mallia niin, että opettajalle aiheutetaan kustannus opiskelijan huonosta opintomenestyksestä, opintomenestys saattaa hieman parantua, mutta koska opiskelija todennäköisesti panostaa nyt vähemmän, opintomenestyksen parantuminen on vähäistä. Lisäksi sen kustannus jakautuu niin, että opiskelija panostaa entistä vähemmän ja opettaja enemmän.

Sensijaan, jos samalla kasvatamme opiskelijan kustannusta, esimerkiksi siten, että tenttien uusiminen maksaa (joko konkreettisesti rahaa, tai jollakin muulla tavalla), myös opiskelija lisää panostustaan. Tällöin opettajan panostus kasvaa, mutta utiliteetti saattaa jopa kasvaa, koska parempi opintomenestys johtaa myös opettajan kannalta parempaan lopputulokseen.

Sivumennen sanoen, pelkän opiskelijan kustannuksen kasvattaminen olisi samalla tavalla ongelmallista kuin opettajan kustannuksen kasvattaminen, olettaen että tyypillisellä opettajalla olisi jokin realistinen mahdollisuus panostaa vielä nykyistä vähemmän opettamiseen. Itse panostan kyllä oman kokemukseni mukaan enemmän kuin on "pakko", mutta tämä on lopultakin epäolennaista; se on kiistekappaleessani mainittua kohinaa. Jos opiskelijat pärjäisivät selvästi paremmin jatkossa kuin nyt samalla panostuksella, saattaisin itseasiassa panostaa hieman vähemmän, ellei systeemi jotenkin muuttuisi.

Tällainen tarkastelu on mielestäni tärkeää kaikissa sellaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa, joissa on useampia vaikuttavia tahoja, ja joissa kustannukset jakautuvat eri ryhmille.