Hulabaloobalai.

Vaikka olen yhtäältä ilmoittanut toistuvasti kannattavani Vihreitä, täytyy minun kuitenkin myöntää, että toisaalta näkisin mielelläni piraattipuolueen menestyvän esimerkiksi eduskuntavaaleissa. Eurovaalien kohdalla en muuta suositustani äänestää Jyrki Kasvia, mutta tulevaisuudessa saatan äänestää ja myös kehottaa lukijoitani äänestämään Piraattipuoluetta, jos tilanne niin vaatii.

Pidin alunperin piraattipuolueen ohjelmaa ja näkemystä hieman lapsellisena, vaikka henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi kaiken viihteen yms. kulttuurin tekijänoikeuksia suorastaan pöyristyttävinä. Patenttien todellisuus, silloin kun se joskus koko kauheudessaan esiintyy, on kuitenkin saanut minut vakuuttuneeksi myös muunlaisen ns. intellectual propertyn (IPR) perustavanlaatuisesta vahingollisuudesta. Käsitykset tekijän- ja muista informaation omistusoikeuksista ovat kuitenkin nykyään sellaisia, että ihmisille jotka olisivat kasvaneet vapaan informaation yhteiskunnassa, nykyjärjestelmään siirtymistä ehdottavia pidettäisiin pahimmanlaatuisina totalitaristeina tai jopa mielenvikaisina. Nimitän kanonista käsitystä tekijänoikeuksista, patenteista ja muusta IPR:stä IPR- ajatteluksi.

Tekijänoikeuksia puolustetaan yleensä sillä argumentilla, että esimerkiksi tietokoneohjelmia ei tuotettaisi, jos niitä saisi kopioida vapaasti. Tämä ei kuitenkaan empiirisesti tarkastellen pidä paikkaansa. Apologeetikot tosin vetoavat usein siihen, että myös open source- ohjelmistoihin kontribuutioita tekevät saavat usein palkkaa "oikeasta" softateollisuudesta. Tämä argumentti ei ole kuitenkaan myöskään pätevä.

Hurja määrä softaa tehdään yleensä sellaiselle raudalle, että softan vapaa kopiointi ja avoimmuus eivät olisi softantekijälle oikeastaan mikään ongelma, koska tulot tulevat käytännössä asennus- ja käyttöönottopalveluista. Tarkoitan nyt jotain prosessinohjausjärjestelmiä ja sen sellaisia. Enkä edes viitsi eksplikoida kaikkia niitä argumentteja ja koko sitä kokonaisuutta, jonka olen vuosien varrella hahmottanut. Tietysti oma näkökulmani on vinoutunut, enkä sitä kiistä.

Ihmiset muuttuvat yleensä maltillisemmaksi vanhetessaan ja saadessaan lisää elämänkokemusta, mutta tässä suhteessa oma näkemykseni on siirtynyt vuosien varrella yhä vain kauemmas valtavirrasta. Kyse ei ole edes sosiaalisesta paineesta, koska en juurikaan käy keskusteluja asiasta verkossa saati yksityiselämässä ja valtamediaakaan en seuraa mitenkään erityisen kriittisesti. Todellisuus on kuitenkin saanut minut vakuuttumaan asiasta.

Todellisuus jakautuu tässä kahteen osaan, sosiaaliseen ja teknologiseen. Jako on tässä(kin) keinotekoinen ja kömpelö, mutta pidän kategorisoinnista. Teknologia on tehnyt kopioimisesta uskomattoman halpaa ja helppoa; vertaisverkkotekniikat, kasvanut tallennuskapasiteetti, kasvanut kaistanleveys, kehittyneemmät hakupalvelut, jne, informaatio on helposti saatavilla.

Sosiaalinen todellisuus tässä yhteydessä puolestaan jakautuu edelleen kontrolliin ja taloudellisiin realiteetteihin. Koska teknologia on kehittynyt, on kopioimisen kontrolloimiseksi tarvittu yhä rankempia keinoja. Nyt pistetään nuoria ihmisiä vankilaan, kun nämä tarjoavat kopioimisen mahdollistavaa teknologiaa ja kopioimista helpottavaa informaatiota (ei siis itse kopioita, huom.) muiden käyttöön. Oikeastaan riippumatta siitä, mihin yhteiskunnalliseen ilmiöön tällä tavalla joudutaan puuttumaan, kontrollilla on erittäin voimakkaita negatiivisia vaikutuksia. Hyvänä esimerkkinä tästä on ns. huumesota.

Taloudelliset realiteetit taas ovat tekijänoikeuksien puolustajien argumenteissa yleensä keskiössä. Esimerkiksi musiikin ja ohjelmistojen kohdalla esitetään, että tekijänoikeudet synnyttävät kannustimet tuottaa näitä ja että ilman näitä kannustimia niitä tuotettaisiin vähemmän. Kontrollien totalitaarisuus nähdään argumenteissa toissijaisina ja perustelu sille, miksi vajaa parikymppisen nuoren elämä on oikeutettua pilata täysin, esitetään niin, että "ei kopiointia ole pakko harrastaa".

Argumentit eivät pidä kuitenkaan vettä lainkaan. Ei ihmisten ole "pakko" tehdä paljon muutakaan. Esimerkiksi ihmisten ei ole "pakko" ajaa autolla lainkaan. Ihmisten ei myöskään ole "pakko" juoda alkoholia tai polttaa tupakkaa, eikä ihmisten ole "pakko" esimerkiksi syödä sianlihaa. Kuitenkaan näiden kieltämistä ei voi perustella sillä, ettei niitä ole "pakko" tehdä. Ihmiset haluavat tehdä niitä.

IPR- rikkomusten kohdalla venytetään yleensä myös analogioita. Esimerkiksi kopiointia verrataan varastamiseen. Fysikaalisen esineen varastaminen on kuitenkin toimenpide, jossa puututaan toisen ihmisen oikeuteen; jos joku varastaa fysikaalisen esineen tai ottaa vaikkapa jonkun asunnon luvatta käyttöön, tästä syntyy suora haitta omistajalle. Tämä analogia ei ole pätevä ja tällaisen kielen käyttäminen on minusta halveksuttavaa. Varastamisanalogian käyttäminen on sen tason älyllistä epärehellisyyttä, että jopa sellaisen kanssa väitteleminen olisi terveessä yhteiskunnassa typerää.

Kopion ottaminen jostakin musiikkikappaleesta tai tietokoneohjelmasta "luo uutta", siis synnyttää lisäarvoa. IPR-ajattelu perustuu siihen, että tämä lisäarvo määritellään sen henkilön omaisuudeksi, jolla on "yksinoikeus" kopiointiin. IPR- ajattelussa ja argumentaatiossa nojataan siihen, että tämä yksinoikeus on jotenkin samanlainen kuin mikä tahansa omistusoikeus. Argumentaatio on tällöin legalismia, siis perustuu puhtaasti lain kirjaimeen. Legalismi ei sinänsä ole väärä tai huono tapa argumentoida, kun puhutaan moraalisista päätöksistä, mutta valitettavasti se on kehäpäätelmä silloin, jos puhutaan siitä, millainen minkäkin lain pitäisi olla.

IPR- ajattelua on viety pidemmällekin. Esimerkiksi sen puitteissa jonkin tuotteen "käyttötarkoitukset" voidaan rajata niin, että sinänsä laillinen käyttötapa laillisesti hankitulle tuotteelle muuttuu laittomaksi, jos IPR:n "omistaja" niin päättää. Esimerkkinä ovat nyt vaikka "ammattikäyttöön" ja "yksityiskäyttöön" tarkoitetut lisenssit, joista jälkimmäinen saattaa olla peräti ilmainen, mutta "ammatikäyttö" olla hyvinkin kallis. Taustalla on ajatus, että jonkun on "väärin" hyötyä ilman korvausta toisen IPR:stä millään tavalla.

IPR ajattelu on perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudestaan ja todellisuudenvastaisuudestaan huolimatta yllättävän helppo omaksua ja argumentit yllättävän helppo "ymmärtää". Tämä houkuttelee ihmiset ajattelemaan, että ne ovat luonnollisia, siis jotakin sellaista, joka syntyy ihmisten välille helposti ja pakottamatta. Paljolti intuitiiviset argumentit nojaavat juuri tähän luonnollisuuden tunteeseen. Ihmiset ovat tottuneet ajatukseen, että "työn hedelmät" kuuluvat sille, joka työn tekee.

Tehokkuusetiikan mukaan tällainen ajattelu on tietenkin moraalitonta. IPR-ajattelu ei suinkaan ole jotain hienoa ja ylevää ja piraatit moraalittomia vapaamatkustajia, vaan asia on täysin päinvastoin. Kopioiminen tuottaa rajahyötyjä, mutta ei rajakustannuksia. IPR-lainsäädännöllä mahdollistetaan se, että osa näistä rajahyödyistä voidaan ulosmitata ja siirtää IPR:n omistajalle. Tässä prosessissa syntyy kuitenkin tehokkuustappioita: merkittävä osa hyödystä jää saamatta, koska kyky tai rajahyödyn synnyttämä halu maksaa alittaa asetetun hinnan. Tämä tehokkustappio on moraalinen ongelma, ja sen tehokkustappion synnyttämisen puolustaminen on moraalitonta.

Keskeinen argumentti tätä vastaan on kannustimen argumentti. Argumentti menee näin: Ilman IPR:ää ihmiset eivät tuottaisi ensimmäistä kopiota ja hyvinvointi jäisi vielä alhaisemmaksi. Tämä argumentti on houkutteleva, mutta se ei valitettavasti ole pätevä. Se perustuu siihen, että oletetaan tämä suurempi tehokkustappio ja sitten käytetään sitä argumenttina. Koska monet IPR-puolustajat tietävät tämän, he vetoavat siihen, että kyllähän musiikkia jne. saa tehdä ilmaiseksi jaettavaksi.

Ja juuri tämä romuttaa itseasiassa alkuperäisen argumentin täysin. Totta, informaatiota on lupa tuottaa ilmaisesti ja sitä myös tuotetaan. Se, että sitä tuotetaan jo nyt nollasta poikkeava määrä, on jo vahvaa evidenssiä sen puolesta, että kokonaismäärä ei romahtaisi IPR:n poistamisen jälkeen. Miksi kukaan tekisi musiikkia tai ohjelmistoja nyt ilmaiseksi, jos siitä voisi saada maksun?