torstai 22. huhtikuuta 2010

Unelmat.


On olemassa ihmisiä, jotka kuvittelevat, että mielikuvitus on niiden yksityisoikeutta, jotka eivät ymmärrä tai tiedä. Että kun hahmottaa riittävän suuren joukon olennaisia tosiasioita, sekä näiden suhteiden hahmottaminen siten, että ymmärtää, mitä tapahtuu jos jokin väite muuttaa totuusarvoaan, jotenkin menettää kyvyn kuvitella asiat "toisin".

Ajatus on jotenkin sukua sille, että jos X osaa erotella elokuvasta jälkikäteen mielessään intertekstuaalisia viittauksia, hahmojen esikuvia kirjallisuudessa jne. niin tämä on merkki siitä, ettei X ole kokenut elokuvaa tunnetasolla. Tai jos X kykenee esittämään uskottavan ja loogisen teorian siitä, miltä parisuhteiden muodostus näyttää tietystä näkökulmasta, X on tunteeton tai vähintään katkera parkumatti.

Abstraktilla tasolla kyseessä on yleisinhimillinen haluttomuus ymmärtää asioita useammasta näkökulmasta ja tämän haluttomuuden ja haluttomuuden mukanaan tuoman kyvyttömyyden siirtäminen muihin ihmisiin. Tälle ilmiölle ei kukaan meistä ole immuuni. Sen taustalla on myös toisaalta jonkinlainen sympaattinen inhimillinen halu uskoa, että maailma on oikeudenmukainen tai tasapuolinen ikäänkuin itsestään lähtöisin. Sen varaan esimerkiksi rakentuvat stereotypiat, joiden mukaan kauniit tai urheilulliset ihmiset ovat tyhmiä tai älykkäät ihmiset ovat sosiaalisesti kömpelöitä. Empiria osoittaa tietysti, että keskimäärin asia on täysin päinvastoin, mutta tämä jonkinlainen hyperkarman laki silti pomppaa esiin toistuvasti.

Ihmisten unelmat joko nojaavat tällaiseen kiintiöiden ja epämääräisten kytkösten teoriaan, tai sitten eivät. Itseäni ainakin vaivaa kyvyttömyys kuvitella "parempaa maailmaa" ilman, että ainakin implisiittisesti kuvittelen, että siinä useammat ihmiset arvostavat samankaltaisia asioita kuin minä. Esimerkiksi että useammat ihmiset hylkäävät erilaiset taikauskot ja syleilevät kosmoksen mysteeriä. Tai että harvemmat ihmiset viitsivät nähdä vaivaa siitä, miten joku toinen pukeutuu, tai että harvemmat ihmiset juovat liikaa tai vetävät huumeita, polttavat itsensä loppuun, laiminlyövät perhettään tms.

Koska en kykene siihen, katson, että erilaiset utopistiset yhteiskunnalliset projektit, jotka perustuvat jonkun partikulaarisen ihmisryhmän - tai yhteiskuntafilosofian - käsitykselle "hyvästä elämästä" ovat yksinkertaisesti tällaisen puusilmäisyyden tuotteita. Ihmiset nyt vain diggaavat erilaisia juttuja:
Sweet dreams are made of this
Who am I to disagree?

9 kommenttia:

Utumies kirjoitti...

Taidealan opiskelussa ennakkoluuloon analyyttisuuden latistavasta vaikutuksesta törmäsi toistuvasti. Todellisuudessa vain taidetta anayyttisesti lähestyvät ihmiset osaavat tehdä oikeasti hyvää jälkeä. Saati uutta. Kyse on tietysti romanttisesta luomismyytistä. Suomalainen kirjailijakin nähdään kansamiehenä, joka perunoita pienviljellessään havisee juttuja ja sitten illala naputtelee tuntemattomia sotilaita päretikun valossa.

Ja kaikki taidealan miehet ovat tietenkin homoja. Miksi? Koska taiteen on vaadittava herkkyytä (eikä siis analyyttisyyttä) ja homothan ovat kaikki herkkiä.

IDA kirjoitti...

Äkkiä ajatellen liika analyyttisuus taiteessa voisi kyllä olla rajoittavakin tekijä. Taidehan on periaatteessa kommunikointia niin sanotulla vapaalla kentällä ja jos suhtautuu liian analyyttisesti sitoutuu helposti johonkin suurempaan järjestelmään ja karsii omia, persoonallisia ideoitaan. Toisaalta se voi kyllä olla hyväkin.

Itse uskon tässä Annie Lennoxiin: "Mikäpä minä olen vastaan väittämään" :)

Teemu kirjoitti...

Tunnistan ilmiön. Eikö tämän voi sanoa yksinkertaisesti niin että analyyttisyyden oletaan (virheeellisesti) olevan deduktiivista päättelyä? Eli siis tulkinta ei lisää mitään kohteeseen, ja on juuri siksi mielikuvitukseton.

Lisäksi usien objektivuus ymmärretään (väärin) subjektiivisen kokemuksen vastakohdaksi, jolloin objektiivinen analyysi ei voi määritelmällisesti sanoa mitään siitä miltä joku tuntuu. Tästä on mainiota esimerkkejä sellaisissa tapauksissa kun ihmiset eivät saa sanottua että esimerkiksi joku rakennus on ruma ja sitä ei saisi siksi rakentaa tai se pitäisi purkaa, mutta tämä jonkinlaista pseudo-objektiivisuutta tavoitellen ilmaistaan niin että rakennus ei sovi ympäristöönsä, on mittakaavaltaan virheellinen, tms.

Tiedemies kirjoitti...

Deduktiivisen päättelyn merkitystäkin väheksytään. Vaikka se ei voi tuottaa "mitään uutta", niin se voi kyllä paljastaa asioita, joita ihmiset eivät ole tulleet ajatelleeksi. Jos joku todistaa deduktiivisen päättelyn avulla esimerkiksi Fermat'n lauseen, Poincaren konjektuurin tai Riemannin hypoteesin tms, niin tällainen deduktiivinen päättely on jo sinällään sellaisen luovuuden ja taidon näyte, etteivät siihen monet pysty.

Asioista voi tietysti sanoa, että ne ovat rumia. Kun sanotaan, että "makuasioista ei voi kiistellä", tämä ymmärretään usein väärin niin, että muka "makuasioista ei voi olla erimielisyyttä". Jälkimmäinen on selvästi epätosi. Sensijaan makuasioiden kohdalla argumenttien esittäminen on turhaa sen jälkeen kun niistä on riisuttu kaikki muu relevanssi.

Teemu kirjoitti...

Minusta "makuasioita" on kiinnostavaa lähestyä oletuksella että maku on jotain jonka kuka tahansa voi hankkia. Minusta moderni tanssi näyttää oudolta heilumiselta, mutta minulle ei ole muodostunut seuraamisen tai opiskelun kautta käsitystä sen muotokielestä. Se että makuasioista keskustellaan on nimenomaan maun oppimista, harjaantuneempi osaa opettaa ihan vaan selittämällä vaikka nauttimaan modernista tanssista. Siinä kuin vaikka algoritmeja selitetään.

Ja yllä oleva siis vaihtoehtona ja vastakohtana sille että todetaan että toisista nyt vaan joku näyttää hyvältä ja toisista ei. Missä on mm. sellainen ongelma että se implikoi että havainnot, eli empiriiset faktat, ovat jotenkin erillaisia riippuen havaitsijasta. Toki on olemassa vaikka värisokeita ihmisiä, mutta ei me nyt niin yksilöllisiä olla.

Tiedemies kirjoitti...

Ja yllä oleva siis vaihtoehtona ja vastakohtana sille että todetaan että toisista nyt vaan joku näyttää hyvältä ja toisista ei. Missä on mm. sellainen ongelma että se implikoi että havainnot, eli empiriiset faktat, ovat jotenkin erillaisia riippuen havaitsijasta.

Ei tässä ole mitään tuollaista ongelmaa. Se, että joku näyttää hyvältä ei ole "empiirinen fakta" ennen kuin meillä on joku julkilausuttu kriteeri sille, mikä näyttää hyvältä. Jos minusta pyöreä näyttää hyvältä ja sinusta kulmikas, niin "hyvältä näyttäminen" ei ole mikään yksi fakta, vaan kaksi eri faktaa, riippuen siitä, kummalta meistä kysytään.

Jonkun mielestä Hong Kong on maailman hienoin kaupunki, toisen mielestä Pariisi.

Teemu kirjoitti...

Pointti on nimenomaan se että kriteeri sille mikä tekee kaupungista hienon on eri. Ja tämä kriteeri on mielestäni periaatteessa esittävissä vetoamatta mihinkään mystiseen päänsisäiseen hienoussensoriin.

Hong Kong vs. Pariisi on liian monimutkainen esimerkkki purettavaksi, otan helpomman: Pekka pitää Mannerheimintien McDonaldista koska se on keskellä ihmisvilinää, Mirja taas Tikkurilan McDonaldista koska sinne voi ajaa autolla jossa voi syödä rauhassa ilman että törmää muihin ihmisiin. He eivät ole erimielisiä siitä että Mannerheimitiellä on enemmän ihmisiä, Pekka vaan kokee muut ihmiset hyväksi asiaksi ja Mirja huonoksi kukin esimerkiksi jostain henkilöhistoriallisesta syystä tai ihan vaan tottumuksesta.

Tyypillinen kiista rakennuksesta kun keskustellaan siitä onko se ruma, sopiva, tms. palautuu mielestäni useimmiten siihen että jonkun mielestä kyseisen rakennuksen kuuluu erottua ja toisen mielestä olisi parempi että se ei erottuisi ympäristöstään. Ja tämä taas voi liittyä vaikka siihen mitä rakennus edustaa, toisella vaikka teatteritalo on sivistyksen symboli toinen taas kokee sen elistiseksi rahanmenoksi pois jostain mitä hän pitää tärkeämpänä.

Se että joku on hyvä, kaunis, tms. on hyväksymisen ilmaus siinä kuin hymy, ei kuvaus, ja jos asiaa haluaa analysoida niin tulee kysyä että mitä ja miksi hyväksytään.

Panu kirjoitti...

Muistaakseni venäläiset formalistit korostivat erityisesti sitä, että oikea taiteen arvostus syntyy vain itse taidetta tekemällä, koska henkilö, joka ei ole käytännössä kokeillut taiteen tekemistä, ei tiedä, miten vaikeaa tai originellia jonkin jutun tekeminen on.

Gc kirjoitti...

Utumieheltä valaiseva kirjoitus.
Liika analyyttisyyskin voi olla rajoittava tekijä, mutta on hyvin vaikea sanoa mikä osuus tulee olla improvisaatiota ja mikä suunnitelmallisuutta, sillä kestävän taideteoksen teko on tunnetusti yksi vaikeimmasta asioista mitä ihminen voi tehdä.
Liika-analyyttisestä ottaisin esimerkin kaikenlaiset matemaattiset sävellystavat sekä sekä minusta useimmat tavat käyttää fraktaaleja taiteissa. Fraktaaleissa ei ole kuvina mitään syvällistä, syvälliset ominaisuudet ovat puhtaasti matemaattisia.
Itse yhdistän yleensä analyyttisyyden objektiivisuuteen, mikä tässä kontekstissa ei välttämättä ole oikein. On olemassa romaaneja joista en pidä, mutta en osaisi analysoida miksi en pidä niistä vetoamatta johonkin subjektiiviisin sfääreihin. Luulen että taitojeni puutteista huolimatta osa tästä johtuu itse asian luonteesta. Jos joskus törmää vanhoihin taidekritiikkeihin huomaa, että ennen taidekritiikki oli paljon subjektiivisempaa kuin nykylinja. Silti näitä aikoja pidetään taidekritiikin kannalta parempina kuin nykyaikaa.