Kalevalan päivä.

Kävin tänään kävelemässä perheen ja koiran kanssa Pyhäjärven jäällä. Maisema oli hyvin, sanoisinko kansallisromanttinen. Jäällä oli latu, vastarannalla näkyi havumetsää, läheisen talon pihassa oli lipputangossa Suomen lippu.

Pidin kovasti näkemästäni. Kylmyys ei ole ollut minkäänlainen ongelma, ja valoa on riittänyt. Pidän keväästä, ja erityisesti tästä alkukevään vaiheesta, kun valon määrä lisääntyy huomattavasti ja hanget vielä hohtavat. Myöhemmin likaisemmat värit tulevat näkyviin valkoisen hangen sijaan, ei sekään epämiellyttävä vuodenaika ole, mutta tämä on kevättalvea parhaimmillaan.

Nuorempi poika on vieläkin aivan innoissaan lumesta ja talvesta. Eilen hän olisi kovasti halunnut mennä "suksittelemaan", eli rinteeseen laskemaan suksilla mäkeä. Vanhempi halusi aikanaan aloittaa suoraan lumilaudalla, ja ostimmekin hänelle eilen alennusmyynnistä uuden laudan koska vanha oli jo 15 senttiä liian lyhyt. Toivon varovaisesti, että nuorempi innostuisi laudasta, koska edellinen lauta on aivan hyvä vielä ja menisi nuoremmalle oivallisesti tänä ja ensi talvena.

Huomenna palaan töihin. Opetus alkaa vasta parin viikon päästä, ja ohjelmatoimikuntatehtävät pitää hoitaa ensi viikolla loppuun. Arvioita kirjoittaa ja niin edelleen. CAV-paperimme sai neljä lausuntoa joista kolmessa oltiin epäileväisiä (koska yksi vertaileva tutkimus puuttui) ja yksi sanoi erittäin vahvasti tukevansa paperin julkaisemista. Saimme mahdollisuuden vastata 500 sanalla, joten teimme puuttuvat kokeet ja raportoimme niistä, koska yksi arvioijista oli tätä pyytänyt.  Toivon varovasti että vastaus oli tyydyttävä ja riittävä, pidän mahdollisuuksiamme saada tämä julkaisu hyvinä. Jos onni on myötä, tämä yksi julkaisu tekee koko vuoden työstä vaivan arvoista. Eräs humoristinen sanonta alalla nimittäin on, että CAV:iin ei kannata lähettää mitään ellei ole jo julkaissut siellä vähintään kahta paperia, muuten ne eivät hyväksy.

Suomi

Palasimme viime torstaina. Muutamien pienten stressitekijöiden lisäksi muutto sujui yllättävän kivuttomasti. Suomen päässä odotti tosin isompi urakka kuin olin odottanut. Päätimme maalata toisen pojan huoneen koska se oli niin tummalla värillä aikanaan maalattu, että vaikutti nyt kovin pimeältä.

Huonekalujen järjesteleminen ja laatikoiden tyhjentäminen sujuu hitaasti, ja lisäksi erilaiset työkiireet alkavat jo nyt painaa päälle. Papereista tuli arvioita joihin pitää vastata pikaisella aikataululla, mutta yhden paperin osalta näyttää aika hyvältä. Lisäksi pitäisi hoitaa omia ohjelmatoimikuntatehtäviä, eli kommentoida muiden arviointeja.

Ilmastoon on tottumista. Singaporessa ilman kosteus vaihteli noin 60 ja 100 prosentin välillä. Täällä esimerkiksi asunnossa suhteellinen kosteus lienee alle 30%. Tottumattomuudesta nenä meni verille, huulet rohtuivat ja silmät ja kurkku kuivuivat. Nyt alkaa helpottaa, eli tänä aamuna ei enää tullut verta nenästä kun niistin. Kylmyys ei juuri haittaa, koska pukeutuminen on triviaali tehtävä. Vaatetuksen lisääminen on helppoa ja loppujen lopuksi on aika mukavaakin välillä pitää esimerkiksi pitkiä housuja ja pitkähihaista paitaa; Singaporessa tällaista ei voinut oikein edes ajatella ellei ollut takuita että siirrytään vain ilmastoidusta tilasta toiseen käymättä varsinaisesti ulkona.

Nyt menen vetämään vielä yhden maalikerroksen seinään.

1 päivä.

Palasin viimeistä kertaa töihin tänään ennen Suomeen palaamista. Lento lähtee huomenillalla. Eilen kävi muuttofirma ja pakkasi isommat tavarat, vain joitain vaatteita, puhelin, pari lelua ja kannettavat tietokoneet yms pikkutavaraa jäi matkalaukuissa kuljetettavaksi.

Olen lomaillut kohta kaksi viikkoa. Se on ollut miellyttävää. Olemme käyneet Sentosalla, Legolandissa, Sungei Bulohissa, ja muutenkin heeboilleet ympäriinsä.

Noin 50 tunnin kuluttua olemme jo Suomessa, olettaen että kaikki menee kuten on suunniteltu. Tänään pidän vielä Isoille Herroille(tm) esitelmän siitä, mitä olen tehnyt ja miksi minulle on oikein maksettu palkkaa. Sen jälkeen luovutan kulkukorttini, avaimeni ja tietokoneeni jne.

16 päivää...

Kirjoitin eilen vähän epämiellyttävän kirjoituksen, koskien monia asioita, mutta etupäässä taannoista Jyväskylän puukotusta. Kirjoituksessa oli jälkikäteen ajatellen liikaa epäluuloja, joita minulla on Suomeen paluusta ja kansallisesta ilmapiiristä. On tarpeetonta alkaa demonisoida ketään. Tärkeämpää olisi sovinnollisuus ja suomalaisten kansallinen yhtenäisyys ainakin niiden ongelmien ratkaisemisessa, jotka liittyvät akuutisti talouteen. En kirjoita siitä nyt enempää. Pidän kuitenkin vahingollisena kaikkea sellaista toimintaa ja mustamaalaamista, joka on omiaan jakamaan kansakuntaa kahtia yhtään sen enempää kuin jo nyt on tapahtunut.

Aasialaisissa kulttuureissa sellainen puhe ja toiminta on useimmiten ihan yksikäsitteisesti kiellettyä, siis, siitä joutuu vankilaan. Tästä siis olen oppinut, miten tärkeää on, että Suomessa on kuitenkin verraten laaja sananvapaus. Ja sitä vasten on myös helppo ymmärtää, että vapaus tarkoittaa, että sitä voidaan joskus käyttää väärin, eli vapauden nimissä tehdä asioita, jotka eivät ole kaikkien mieleen tai jotka jopa ovat jollakin tapaa vahingollisia.

Pelkään ja koen, että palaan Suomeen, joka on kansakuntana jakautuneempi kuin se oli lähtiessäni. Tämä on erittäin kurjaa. Kaukaa katsoen oma kotimaa on pieni, mutta myös monella tapaa arvokas.

No, veroprosentti on aika murhaava; täällä maksan marginaalilla 7% tuloveroa ja 7% arvonlisäveroa, keskimääräisen prosentin ollessa hieman yli 2. Jos tienaisin kaikki rahat saman kalenterivuoden aikana, niin prosentti olisi noin 4. Suomessa maksaisin siis keskimäärin lähes 10 kertaa enemmän veroa. En voi olla ajattelematta että jos tässä suhteessa suomalaista yhteiskuntaa pitää kehittää, niin suunnan pitäisi olla kohti alhaisempaa veroprosenttia ja keveämpiä julkisia palveluita. En perusta tätä käsitystäni ideologiaan, vaan tunteisiin jotka kumpuavat tässä yhteiskunnassa hankkimistani kokemuksista.

Paluulentomme lähtee 16 päivän päästä. Olen jo lomalla, enkä palaa työpaikalle enää muissa asioissa kuin pitämään yhden esitelmän puolustusteollisuuden edustajille ja esimiehilleni. Tänään kävimme poikien kanssa viemässä vielä työpaikalleni kuitteja muuttokustannuksesta ja poikkesimme Little Indiassa ostamassa nuoremmalle pojalle kolmiosaisen puvun. Se ei ole laadukas, mutta maksoi alle 20 euroa. Kokonaisuudessaan. 

29 päivää, 8 työpäivää.

Muutto Suomeen lähestyy. Olen edelleen kovin kiireinen. Viime viikolla lähetimme paperin CAV:iin ja nyt on viimeistelyn alla paperi joka lähtee toiseen hieman vähemmän merkitykselliseen foorumiin. Jos - ja tämä on aika epätodennäköinen "jos" - kaikki tällä hetkellä arvioitavana olevat paperit ja tämä nykyinen menisivät läpi, olisi vuodenvaihteen saldo 5 julkaisua joista kaksi on alan parhaimmistoihin kuuluvissa lehdissä, yksi erittäin kovatasoinen julkaisusarjan julkaisu ja kaksi muutakin ihan OK tasoa näkyvyydeltään.

Tutkimukseni sisältö täällä on ollut pääsääntöisesti ns. kommutatiivisuuteen perustuvat reduktiot. Mitä tämä tarkoittaa? Yksinkertaistaen kyse on siitä, että kun mallinnamme jonkin järjestelmän toimintaa, niin sitä simuloitaessa tai verifioitaessa tilojen ja polkujen määrä räjähtää osaksi siksi, että eri osaset systeemissä liikkuvat asynkronisesti. Erilaiset tapahtumat tapahtuvat mahdollisesti eri järjestyksessä ja lopputulos saattaa riippua (tai olla riippumaton) siitä, missä järjestyksessä ne tapahtuvat. Jos lopputulos on riippumaton järjestyksestä, tapahtumat kommutoivat.

Kommutaatio on tässä siis hieman eri asia kuin algebrassa. Ns. prosessialgebrassa toki näillä on samanlainen yhteys kuin siinä että a*b = b*a. Kahden tapahtuman suorittaminen rinnakkain merkitään usein "|||". Jos siis meillä on osaprosessit P ja Q, niin prosessi P ||| Q käyttäytyy niin, että P ja Q suorittavat kumpikin toimintojaan rinnakkain jossakin järjestyksessä. Esimerkiksi yksinkertainen järjestelmä jossa  P = "a;stop" ja Q = "b;stop" voi suorittaa operaatiot a ja b missä tahansa järjestyksessä ja sitten lopettaa toimintansa.

Yleistäen, voidaan ajatella, että meillä on n kappaletta tällaisia osaprosesseja, joista jokainen suorittaa jonkun tapahtuman. Jos tapahtumat ovat riippumattomia, niin kokonaisuudessan näistä tapahtumista saa 2ⁿ eri tilaa, sen mukaan moniko tapahtuma on tapahtunut. Lopputuloksen kannalta ei kuitenkaan ole väliä, minkä välitilojen kautta päädytään siihen tilanteeseen, jossa kaikki tapahtumat on tehty. Reduktio toimisi tässä tapauksessa niin, että rakennamme vain yhden edustajan kaikille suorituksille. Tällainen edustaja on jokin suoraviivainen polku alkutilasta (jossa mitään ei ole tapahtunut) lopputilaan, jossa kaikki tapahtumat on suoritettu. Lopputilan ominaisuuksien tuntemiseksi vältämme eksponentiaalisen määrän työtä, koska joudumme tutkimaan vain n eri tilaa.

Emme kuitenkaan yleisessä tapauksessa voi vaikkapa ohjelmakoodista tai kemiallisesta reaktiosta tai mitä ikinä mallinnammekaan, tietää, ovatko jotkin koodirivit, reaktiot, viestin lähettämiset, jne keskenään kommutoivia. Tätä varten tarvitaan sovelluskohtaisia analyysimenetelmiä. Lisäksi tällainen reduktio voidaan muotoilla epäsymmetrisen riippuvuuden käsitteen kautta.

Esimerkiksi, yleensä sanomme, että a ja b ovat riippumattomat jos niiden suoritusjärjestyksellä "ei ole väliä". Mutta mitä "ei ole väliä" tarkoittaa? Pian huomataan, että tämä riippuu siitä kysymyksestä, johon haluamme vastauksen! Ajatellaan, että haluamme selvittää, voiko järjestelmä päätyä tilanteeseen, jossa x = 1 ja y = 1. Alussa x = 0, ja b kasvattaa x:n arvoa yhdellä. b voidaan suorittaa vain, jos y = 0. Ilmaisemme tämän näin: "b: [y ==0]: x:=x + 1". Lisäksi sovitaan, että a kasvattaa y:n arvoa. a:[T]: y:=y+1. a ja b eivät ole riippumattomia perinteisessä mielessä, koska jos suoritamme a:n, niin b:n suorittaminen tämän jälkeen ei ole mahdollista. Kuitenkin, jos suoritamme b:n, ei a:n suorittaminen mitenkään tästä riipu. Riippumattomuus onkin tässä tapauksessa epäsymmetristä.

Tällaista symmetriarikkoa ei yleensä ole otettu huomioon kommutatiivisuusreduktioissa, mutta me olemme kehitelleet menetelmää, jossa se voidaan ottaa huomioon. Menetelmä itsessään on vanhempi mutta olen väitöksenjälkeisenä aikana eli viimeiset noin viisi vuotta tutkinut tapoja saada siitä enemmän irti.

CAV:iin lähettämämme paperi perustuu tälle symmetriarikolle silloin, kun lopputulos on abstrakti. Se tarkoittaa tilannetta, jossa pyrimme vähentämään laskennallista kuormaa poistamalla tarpeettomia yksityiskohtia. Esimerkiksi jonkin muuttujan arvoiksi sovitaan vain "iso" ja "pieni", ja nämä saavat edustaa niitä kaikkia arvoja joita muuttuja voi saada. Tämä pudottaa potentiaalisesti äärettömän esityksen kahdeksi tilaksi. Muitakin tekniikoita on, toki.

Nyt työn alla oleva paperi on maanläheisempi. Siinä pyrimme tutkimaan miten symmetriarikkoa voi käyttää laskennallisesti hyväksi turvallisuusominaisuuksien verifioimisessa. Turvallisuusominaisuudet ovat muotoa "virhettä X ei tapahdu". Verifioinnissa voidaan keskittyä niiden tilojen tutkimiseen, joissa X voi periaatteessa tapahtua. Tähän tarvitaan kolme erillistä osaa. Ensimmäisessä vaiheessa sovelluskohtaista tietoa käytetään hyväksi tapahtumien riippumattomuuden analysointiin. Tämä vaihe riippuu sovelluksesta kaikkein eniten. Ohjelmakoodin osalta yleensä on joukko staattisia sääntöjä, tai sitten käytetään jotain symbolista menetelmää, jolla tapahtumien seurausten ja esiehtojen riippumattomuus analysoidaan. Toisessa vaiheessa lasketaan annetusta tilanteesta se, mitä tapahtumia voidaan kussakin tilassa sivuuttaa. Kolmas vaihe taas on itse tilojen läpikäymiseen tarvittava algoritmi. Tämä voi olla joko syvyyteen ensin- tai leveyteen ensin- tyyppinen haku. Muitakin vaihtoehtoja on.

Tässä viimeisessä paperissa siis tutkin asiaa koko skaalalla. Ensimmäiseen osaan otan melko tavallisen lähestymisen, jossa analyysi tehdään ohjelmakoodista yksinkertaisehkojen nyrkkisääntöjen perusteella. Aritmeettiset operaatiot kommutoivat tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi yhteenlasku (ja sen erikoistapaus vähennyslasku) kommutoi toisen yhteenlaskun kanssa vaikka sijoitettava muuttuja olisikin sama, jos lisättävä luku on vakio molempien operaatioiden suhteen. Ja niin edelleen. Näitä sääntöjä on ehkä toistakymmentä, ja työ tehdään kerran, joten se on käytännössä hyvin nopeaa itse verifiointiin verrattuna.  Näin saamme neljä relaatioita: Tapahtumat voivat olla riippuvaisia niin, että ne eivät kommutoi, eli jos molemmat suoritetaan, niin lopputulos riippuu suoritusjärjestyksestä. Ne voivat olla (epäsymmetrisesti) riippuvaisia niin, että a tekee b:n suorittamisen mahdottomaksi, mutta ei välttämättä toisin päin. Riippuvuus voi olla myös "vahdin" ja tapahtuman välinen. Vahdilla tarkoitetaan jotakin ehtoa jonka pitää toteutua jotta tapahtuma voidaan suorittaa. Tapahtuma riippuu omasta vahdistaan tällä tavalla ja toisaalta vahti voi riippua tapahtumasta, joka voi muuttaa sen todeksi.

Toisen vaiheen laskenta on tässä pihvi. Nämä relaatiot poikkeavat muodoltaan kirjallisuudessa aiemmin esitetyistä, ja kehitimme menetelmän jolla niistä voidaan laskea "riittävä" joukko. Tässä kohtaa algoritmille voidaan antaa vielä "vaatimus" eli algoritmille voi antaa relaatioiden lisäksi joukon tapahtumia, jotka se takuulla sisällyttää laskemaansa joukkoon. Tätä tarvitaan kolmannessa vaiheessa.

Kolmas vaihe taas on se, jossa turvallisuusvirhettä etsitään. Teemme sen näin: Spesifioidaan virhe, jota etsitään. Se voi olla vaikkapa muotoa "kaksi prosessia on yhtä aikaa muuttamassa kriittistä muuttujaa" tai "kanavassa on viesti ja lukija on lopettanut toimintansa". Olennaista on, että tällainen ominaisuus on jonkin tilan ominaisuus. Merkitään tätä predikaatilla P(x), missä "x" on tila. Jokainen tapahtuma on muotoa (g,e) missä g(x) on vahti, joka kertoo onko tapahtuma vireessä ja e(x) antaa sen tilan johon päädytään. Vaihtoehtoja on karkeastiottaen kaksi, ja ne ovat teoreettisesti lähes yhtäpitäviä. Ensimmäinen on, että koodaamme ylimääräisen "tapahtuman" joka on muotoa (P(x),I), missä I(x) = x on identiteettikuvaus. Sen jälkeen teemme ykkösvaiheen analyysin, ja lopulta laskemme tila-avaruuden niin, että takaamme seuraavan ominaisuuden: Jos jokin tapahtuma on mahdollinen ylipäänsä, niin se suoritetaan kutistetussa tila-avaruudessa. Toinen vaihtoehto on jakaa tapahtumat "näkyviin" ja "näkymättömiin" sen mukaan voivatko ne muuttaa P(x):n arvoa.  Valitsimme ensimmäisen, koska se on teoriassa tehokkaampi mutta vain jos relaatiot ovat epäsymmetrisiä.

Reduktio eliminoi tapahtumia tiloista, jos ne ovat riippumattomia niistä jotka tutkitaan. Myöhemmissä tiloissa ne tutkitaan sitten erikseen, ja näin eliminoimme joitain tilanteita joissa kaksi tapahtumaa tutkitaan kahdessa eri järjestyksessä. Tämä johtaa joskus kuitenkin degeneroituneeseen tapaukseen. Voimme esimerkiksi tehdä silmukan joka on riippumaton muista tapahtumista. Tällainen silmukka tutkitaan ja kaikki muu jää tutkimatta. Siksi tarvitsemme ehdon joka takaa että mahdolliset tapahtumat suoritetaan. Ehto on hankala, koska se ei ole paikallinen, vaan riippuu siitä, mitä tulevaisuudessa on tutkittu. Yksi vaihtoehto on tehdä syvyyteen-ensin- haku, ja sallia peruuttaminen annetusta tilasta vain, jos sen seuraajissa on tutkittu "riittävästi" tapahtumia. Me yritimme tehdä enemmän. Tutkimme vahvasti kytketyn komponentin. VKK jakaa kaikki tulevaisuudet, koska se on kokoelma tiloja joissa voidaan kulkea "edestakaisin". Vasta kun koko VKK ollaan julistamassa valmiiksi, tarkistetaan onko "lupa" peruuttaa. Jos ei, niin katsotaan missä määrin on sivuutettu jotain suoritettavaa, ja palautetaan tämä kakkosvaiheen reduktiolle "vaatimuksena".

Tulokset olivat, kuten yleensäkin, todella hyviä niillä esimerkeillä jotka oli valittu niin että niissä esiintyvät erikoiset riippumattomuudet voidaan analyysissä selvittää ja tehokkaasti laskea. Tosielämän esimerkeillä tulokset olivat melko vaatimattomia. Parannuksia kyllä oli, mutta ne eivät olleet eksponentiaalisia, vaan vähäisiä ja inkrementaalisia.

Teoreettinen kontribuutio oli mielestäni mielenkiintoinen. Olen pyrkinyt parantamaan sitä jo kahdesti. Paperi on jo kahdesti hylätty. En ole kovin toiveikas.

36 päivää, 13 aamua.

Oman alani teknisemmän puolen ykkösjulkaisukanava on CAV, joka on käytännössä koko tietojenkäsittelyalan ykköskonferenssi. Ala on vinoutunut verrattuna ns perinteisempiin aloihin siinä, että lehtijulkaisujen näkyvyys ja arvostus on vähäinen, ja pääasiallisina julkaisukanavina toimivatkin parhaat konferenssit. Ideat julkaistaan konferensseissa melko lyhennetyssä muodossa ja jos se on hyvä, niin tehdään usein lehtiartikkeli, joka on pidempi ja kattavampi. Näkyvyys kuitenkin tulee pääosin konferenssipapereista. Esimerkiksi Theoretical Computer Science on keskimäärin impactiltaan selvästi heikompi kuin CAV.

Minulla on täällä enää 13 täyttä työpäivää jäljellä, koska en ole pitänyt lomia juurikaan. Huomenaamulla on tämän vuoden CAV:in deadline. Tämä on pääasiallinen syy siihen, että en ole oikeastaan lainkaan kirjoittanut. Olen tehnyt muutamia tuhansia rivejä ohjelmakoodia ja kirjoittanut todistuksia viimeiset kaksi viikkoa. Kokeet tein lopulliseen muotoon vasta eilen, ja ensimmäistä kertaa vuoden aikana ne todella olivat erinomaisia; tämä ratkaisu näyttäisi nyt toimivan. Tein kaksi toisistaan riippumatonta toteutusta menetelmälle, ja kumpikin antoi yhtä hyviä tuloksia. Olisi kovin noloa, jos saisin hyvien tulosten vuoksi paperin läpi juuri CAV:iin ja sitten joutuisin sen myöhemmin vetämään pois tulosten epäluotettavuuden vuoksi.

Huomisen deadlinen jälkeen on vielä toinen, 27. tammikuuta. Se on vähäisempi merkitykseltään, mutta koska täällä ollessani olen julkaissut toistaiseksi vasta yhden paperin (ja saanut kolme hylkäystä), psykologinen merkitys on suuri sen suhteen, kuinka onnistuneeksi koen täällä viettämäni ajan.

44, eli appelsiinista ja rasismista.

Uuden vuoden alla suomessa pitkään vaikuttanut Umayya Abu-Hanna kirjoitti Helsingin sanomissa kokemuksistaan Suomessa ja eksplikoi syitään muuttaa maasta otsikolla Lottovoitto jäi lunastamatta. Osaksi kiireen vuoksi, mutta osaksi myös koska halusin hieman etäisyyttä ja aikaa tämän kirjoituksen synnyttämän kohun jälkeen, en kirjoittanut asiasta heti vaikka mieleni teki.

Samaa olisin ehkä suositellut Ilta-Sanomien päätoimittajalle Ulla Appelsinille. En niinkään siksi että hänen kirjoituksensa Prinsessa ja Herne olisi ollut huono tai mitenkään aiheeton - sitä se ei ollut. Vaan lähinnä siksi että Abu-Hannan trööttäyksen aiheuttamien mölinöiden olisi kannattanut ensin antaa laantua. Nykyisellään Appelsinin kirjoitus nimittäin osui aallonharjalle juuri kun Abu-Hannan kirjoituksen tulkinnan "osapuolet" olivat tykittämässä keskityksiään omilla Parempien Ihmisten signaalikanuunoilla.

Olen hengaillut lähinnä "Some-Suomen" rintamalinjojen leikkauskohdissa. Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat.

Miksi ja miten tämä näkyy tässä tapauksessa, ja mikä siinä on valitettavaa?

Erehdyin kommentoimaan asiaa eräässä yhteydessä tuomalla esille sen, että Abu-Hanna kuului Suomessa ollessaan etuoikeutettujen ihmisten ryhmään. Hän asui etuoikeutettujen asuinalueilla, hän sai etuoikeutettua palkkaa. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa, toimi Valtion taidemuseon taidemuseoalan kehittämisyksikön kulttuurivähemmistökoordinaattorina, yleisradion toimittajana, hänet kutsuttiin linnan juhliin ja hän sai europarlamenttivaaleissa yli 10 000 ääntä. Ja niin edelleen. Nämä ovat asioita, jotka asemoivat yksilön sellaiseen stratosfääriseen eliittiin, että pieni osa suomalaisista - ja vielä pienempi osa maahanmuuttajista - edes omaa tuttavapiirissään tällaisia yksilöitä. Ei ehkä "creme de la creme", mutta yhteiskunnan yläkerroksia kaikesta huolimatta.

Toin tämän esille argumenttina siitä, että Abu-Hanna on erittäin huono esimerkki siitä, miten suomalainen yhteiskunta kohtelee maahanmuuttajia epäreilusti. Appelsinin kirjoitus on mielestäni variaatio tästä argumentista, ja mielestäni argumentti on oikea. Fiktionalisoin hieman tuntemiani henkilöitä, mutta jätän olennaiset asiat paikalleen. Parempia esimerkkejä rasismin ongelmista olisi tarjonnut 90-luvun puolivälissä naapurissani asunut somalialainen Abdi (nimi muutettu, mutta henkilö todellinen), joka oli ylpeä saatuaan ajokortin ja vielä ylpeämpi 15 vuotta vanhasta Toyotastaan ja työpaikastaan (ja siis en muista nyt mikä se oli), tai Nokialla työskennellyt entinen opiskelijani Said. Mukavia ihmisiä, mutta nämä joutuivat muutaman kerran hankaluuksiin joko kieli- tai kulttuurivaikeuksien takia. Ja epäluulojen vuoksi myös. Esimerkiksi Abdin veli syyllistyi raiskaukseen Tampereella ja karkotettiin. Naapurusto ei oikein osannut tehdä eroa yksilöiden kohdallla. Said joutui turvautumaan tukiopetukseen koska vaikka hän osasi suomea hyvin lähtökohdat huomioonottaen, ja oli matemaattisesti aivan selvästi keskitasoa kyvykkäämpi, kielen nyanssit ovat vaikeita, kun muutetaan sanallisia selityksiä formaaleiksi rakenteiksi; tämä on yksi ohjelmistotyön haasteita noin yleensä.

Sekä Abdia että Saidia on huudeltu paljon "neekeriksi". Tämä on rasismia, eikä se muutu miksikään siitä, että kuinka esitämme apologetiaa suomalaisten etnosentrisyydestä tms. Vaikka meillä ei olisi syytä asettaa kyseenalaiseksi Abu-Hannan nimeämiä kokemuksia rasistimummosta (joka ei ollut hullu eikä humalassa; pidän tätä epätodennäköisenä) ja nelikymppisestä perheenisästä joka on aggressiivinen kaksivuotiasta lasta kohtaan koska tämä on eri värinen (mistä sanon suoraan että en usko tätä tapahtuneen), ja vaikka uskoisimme että nämä ovat vain jäävuoren huippu (mikä on totta: suomalaisten rasismi on yleistä, ja tätä on aivan turha kiistää), emme silti pääse eroon tästä tosiasiasta: Abu-Hanna oli ja on etuoikeutettu. Paitsi suhteesssa Abdiin ja Saidiin, suhteessa ylivoimaisesti suurimpaan osaan suomalaisista. Tämä on aivan keskeinen ongelma siinä, miten Abu-Hanna tuo esille rasismin Suomessa.

Otan paralleelin, en siksi että analogiat olisivat pätevä argumentointitapa, vaan siksi että ne kirkastavat ilmiötä poistamalla joitain häiritseviä yksityiskohtia. Rasismista keskustellessa signalointi ja kaikkien osapuolten kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä argumenttien yleistä muotoa on tärkein este sille, että asioista voidaan päästä erilaisiin neuvotteluratkaisuihin. Tämä pätee poliittisesti neutraalin lopputuloksen tavoittelemiseen Rawlsin hengessä aivan kuten libertaareihin Coaselaisiin neuvotteluratkaisuihinkin. Signalointi sotkee ihmisten aivot; en mene tähän nyt, nämä ideaalit voivat olla jotain mitä ei edes kannata tavoitella (eli konservatiivit voivat olla oikeassa), mutta oli tai ei, selkeää ajattelua tarvitaan silti.

Paralleeliksi otan tarkaavaisuushäiriön.  Kuten ihonväri tms syntyperä, tämäkin on ominaisuus joka ei ole yksilön oma valinta ja se vaikuttaa erilaisilla tavoilla siitä kärsivän yksilön mahdollisuuksiin yhteiskunnassa. Pyydän nyt sivuuttamaan analogiasta patologisen aspektin; tämä ei ole olennaista, ihonväri tai syntyperä muutenkaan ei ole patologia. Olennaista on, että tämä piirre vaikuttaa ihmisen pärjäämiseen yhteiskunnassa.

Oletetaan että haluamme osoittaa että yhteiskunta ja kulttuuri syrjivät tarkaavaisuushäiriöisiä. Voimme esittää esimerkiksi huomioita siitä, miten ihmiset ovat huomautelleet yksilölle siitä että tämä unohtelee tai hukkaa tavaroita tai laiminlyö työtehtäviään. Nämä ovat toki vuorovaikutusasioita joita ei pidä rinnastaa ihonväriin tai ulkonäköön, edelleen kyse on analogiasta jonka ei ole tarkoitus olla täydellinen.

Otetaan yksilö, joka muuttaa ulkomaille perheensä kanssa. Hänen kokemuksensa on, että Suomessa hänen vaivaansa suhtaudutaan ärtymyksellä, vihamielisyydellä, häntä nimitellään ja hänen kyvykkyyttään aliarvioidaan. Hänellä on poika, jolla on samakaltaisia vaivoja, ja jota on päiväkodissa ja esikoulussa kritisoitu voimakkaasti näistä piirteistä. Kuitenkin: kyseisellä yksilöllä on suomalainen koulutus, tohtorin tutkinto, hyväpalkkainen akateeminen työ, jne jne. Olisiko mielekästä että otamme tällaisen yksilön esimerkiksi siitä, miten huonosti suomalainen yhteiskunta kohtelee hänenkaltaisiaan? Olisivatko hänen muutamat negatiiviset kokemuksensa aiheellinen leimakirves koko suomalaiselle yhteiskunnalle siitä, miten hänen vaivansa johtaa syrjintään?

Vai olisiko sittenkin parempi miettiä tilannetta monipuolisemmin? Esimerkkiyksilömme ei ole yksinomaan uhri. Toki, hän on joutunut tekemään paljon työtä vaivansa vuoksi, enemmän ehkä kuin moni muu. Toisaalta kuitenkin moni opettaja ja esimies on matkanvarrella huomannut hänen vaivansa, ymmärtänyt että siitä on tiettyjä haittoja mutta myös, että se ei ole ylitsepääsemätön este, vaan voi olla joillakin tavoin myös rikkaus, etenkin kun kyseinen yksilö on muuten varsin kyvykäs. Nämä avuliaat ja ymmärtäväiset ihmiset ovat toisaalta siloitelleet tämän yksilön tietä enemmän kuin olisivat tehneet jonkun muun kohdalla, sellaisen kohdalla joka ei tällaisesta vaivasta kärsi.

Ei. Analogia ei ole täydellinen, koska ihmisen ihonväri tai ulkomaalaisuus ei ole "vamma". Se on kuitenkin haitta, jos ja kun yhteiskunta on rasistinen. Mitä suomalainen yhteiskunta on, tätä en kiellä. Mutta suomalaiset eivät ole rasisteja kulttuurina tai edes kovin laajasti yksilöinä. Ja vaikka olisivatkin, niin Abu-Hanna ei ole esimerkki yksilöstä jota kulttuuri on potkinut päähän ja jonka mahdollisuudet on typistetty. Päinvastoin, hänen tietään on siloiteltu aivan kuten esimerkkimme tarkkaavaisuushäiriöisen yksilönkin tietä. Hän kuuluu eliittiin, aivan kuten Appelsin toteaa. Hänen kirjoituksensa antaa ymmärtää, että Suomessa puute on se, että hänet kutsuttiin vain presidentin linnaan, eikä kuninkaan linnaan oikean prinsessan tavoin.

Abdi ei päässyt raksalle töihin, ja hän ei saanut vuokra-asuntoa koska hänen veljensä oli tuomittu raiskauksesta ja hänellä oli samannäköinen nimi, ja koska huhujen vuoksi monet uskoivat että tuomion oli saanut Abdi. Said sai hyvän työpaikan ja hänellä menee hyvin. He joutuivat kuitenkin molemmat tekemään paljon töitä pärjätäkseen, ja toinen ei edes onnistunut. En edes tiedä miten Abdilla menee nykypäivänä.

Minulla menee kuitenkin hyvin, siitäkin huolimatta että tarkkaavaisuushäiriöni on pahentunut. Pitkästä aikaa minua on muuten viime viikkoina haukuttu rasistiksi. Kaikki tämä siksi, että minusta on ihan oikeutettua kysyä: Olisiko Abu-Hanna päässyt prinsessan kanssa juhliin jos ei olisi ensin saanut kutsua pelkältä presidentiltä?