Taloustiede, englanniksi Economics on sosiaalitiede, joka tutkii käyttäytymistä, lähinnä taloudellisten toimijoiden kohtaamien erilaisten kannustinvaikutusten näkökulmasta. Taloustiede leikkaa todella monta muuta sosiaalitiedettä ja sitä pidetään monin tavoin yhtenä "kovimmista" sosiaalitieteista siinä mielessä, että taloudelliset tunnusluvut ovat ns. kovaa dataa.
Taloustieteellä on myös perinteisesti hyvin vahva poliittinen ja yhteiskuntafilosofinen ulottuvuus, ja taloustieteen eri koulukunnat ovatkin pääsääntöisesti muodostuneet pikemminkin poliittisten näkemysten ympärille (ja toisin päin) kuin minkään partikulaarisen teorian tai tutkimuksellisen tai metodologisen lähtökohdan mukaisesti. Taloustiedettä myös usein kritisoidaan siitä, että se on politisoitunutta ja että taloustieteilijöiden näkemykset itsessään juurtuvat lähinnä poliittiseen maailmankuvaan. Tämän seurauksena usein ajatellaan, että taloustieteelliset näkemykset ovat lähinnä poliittisia mielipiteitä joiden profiilia on vain yritetty nostaa akateemisilla viittauksilla.
Tämä kritiikki on joiltain osin toki perusteltua (joskin palaan tähän myöhemmin), ja kritiikki heijastelee luonteeltaan osin muihin sosiaalitieteisiin ja ennenkaikkea ns. grievance-studies- aloihin viimeaikoina kohdistunutta arvostelua siitä, että näissä kyse ei ole lainkaan tutkimuksellisuudesta vaan pikemminkin vain puhtaasti yrityksestä politisoida akateemista maailmaa. Olisi kuitenkin virhe kuvitella että taloustiede toimisi samaan tapaan politisoiduista lähtökohdista kuin vaikkapa naistutkimus tai vastaavat täysin eksplisiittisesti poliittiset oppiaineet.
Olen itse opiskellut aikanaan taloustiedettä aineopintojen verran -- lopetin opinnot tavoitellaksani toista sittemmin jossain määrin tyssännyttä akateemista uraani tietojenkäsittelijänä. Metodologisesti taloustiede on kuten mikä hyvänsä muukin sellainen tiede joka pyrkii abstrahoimaan hyvin kompleksisesta ilmiöstä yksinkertaisen mallin joka vastaa johonkin hyvin rajalliseen kysymykseen. Keskeistä taloustieteessä on mallin käsite. Malli esittää eksplisiittisesti joukon oletuksia, ja näiden oletusten kokonaisuus esitetään yleensä matemaattisesti esimerkiksi joukkona yhtälöitä. Mallin validiteettia tutkitaan sitten useammalla eri tavalla. Kuten Popperilaisessa tieteenfilofiassa yleensäkin, malli tulisi voida osoittaa vääräksi empiirisesti.
Tässä joudumme kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen eteen; jos me esitämme mallin ennusteen, ja ennuste ei vastaa todellisuutta, miten tunnistamme syyn tähän? Vääräkin malli kertoo meille jotain ollessaan väärä, nimittäin jos malli on mielekkäällä tavalla operationalisoitu ja kykenemme toteamaan että sen ennuste on väärä, meidän tulisi voida jäljittää ne oletukset jotka mallia rakennettaessa on tehty, ja jotka osoittautuvat empiirisessä tarkastelussa vääriksi.
Käytän yhteiskunnallisia asioita tarkastellessani usein taloustieteen käsitteistöä ja oletuksia, yhtäältä koska ne ovat minulle tuttuja, ja toisaalta koska niiden kautta pääsemme helposti käsiksi niihin oletuksiin joita tulee tehtyä. Olen opiskellut aikanaan myös esimerkiksi sosiologiaa, ja vaikka se on mielenkiintoinen ala joka kykenee tarjomaan loputtomasti erilaisia näkökulmia yhteiskuntaan, ei sen käsitteistön kautta pysty tällaiseen analyysiin lainkaan yhtä suoraviivaisesti.
Paralleelina voimme ottaa uskonnollisen maailmankuvan niiltä osin kun se on ristiriidassa jonkin aikalaistieteen yleisesti hyväksytyn teorian kanssa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa luonnonvalinnan teoria selityksenä sille, miten eliöt ovat kehittyneet yhteisistä kantamuodoista. Tämä teoria on varsin monipolvinen ja sisältää paljon empiiristä evidenssiä; en mene tässä nyt rakentamaan tätä kiistaa ja sen kaikkia rakennuspalikoita. Me joko hyväksymme teorian oletukset ja sen millä kriteereillä teorian validiteettia voidaan koetella, tai sitten emme hyväksy. Ongelmalliseksi muodostuu usein kritiikki, joka perustuu epävarmuuden hyväksymiseen. Esimerkiksi emme voi kovin suurella varmuudella sanoa erilaisten fossiilimuotojen sukulaisuussuhteista, sillä yksittäinen vanhempi fossiili voi olla vaikkapa sellaisen haaran edustaja josta kaikki polveutuneet lajit ovat kuolleet ennen kuin nuorempi, sukulaiselta näyttävä fossiili on syntynyt.
"Tiede on ennenkin ollut väärässä" tai "teette oletuksia jotka voivat olla vääriä" eivät ole argumentteja, vaikka ne sellaisina esitetäänkin. Näiden esittäjä janoaa varmuutta ja suojelee samalla jotakin uskomustaan jonka uskoo olevan uhattuna jos tämä hyväksyisi teorian olevan edes PAC (Probably Approximately Correct).
Hieman samaan tapaan muiden, hatarammalla pohjalla olevien sosiaalitieteiden kautta maailmaa hahmottava henkilö saattaa kieltäytyä hyväksymästä taloustieteen piirissä esitetyn teorian PAC-luonnetta edes rajallisessa empiirisesti koetellussa kontekstissa perustelunaan se että "mitä tahansa voidaan olettaa poliittisista lähtökohdista". Nämäkään eivät ole oikeastaan argumentteja, vaan blanket-väittämiä joiden tarkoitus on suojella omaa mielipidettä kritiikiltä, pikemminkin kuin tarjota jotakin mielekästä kritiikkiä esitettyyn argumenttiin.
Siksi vertailu, jonka yllä mainitsin, ns. grievance-alojen ja taloustieteen välillä ei ole täysin reilu. Grievance-aloilla oletukset pyritään muotoilemaan niin, että ne ovat yhtäältä mahdollisimman poliittiset ja toisaalta ripoteltu argumentaation sekaan niin, että oma positio saadaan näyttämään mahdollisimman "oikealta". Taloustieteessä -- jos puhutaan oikeasti tieteellisestä tekstistä eikä vain yrityksistä vääntää sellaista oman poliittisen mielipiteen keppihevoseksi -- nämä oletukset ovat eksplisiittiset ja ne pyritään muotoilemaan siten että ne ovat mahdollisimman totuuudenmukaisia ja silloinkin kun ne ovat "poliittisia", ne täytyy voida esittää mallissa siten, että jos ne ovat virheellisiä tämä jotenkin ilmenee.
Olen itse käyttänyt taloustieteen piiristä tuotua tehokkuuden käsitettä yhteiskuntafilosofisessa tarkastelussa. Tärkein sovellus sille on ollut erilaisten poliittisten toimenpide-ehdotusten analyysi. Niin kutsuttu Kaldor-Hicks- tehokkuuskriteeri sanoo, että siirtyminen tilasta A tilaan B on tehokas jos kokonaishyvinvointi kasvaa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos siirtymä hyödyttää tahoja X ja haittaa tahoja Y, niin tahon X siirtymästä saama hyöty on niin suuri, että he voisivat (teoriassa) siirtää osan tästä hyödystä tahoilla Y siten, että kaikkien hyvinvointi kasvaisi siirtymän myötä.
Tästä metriikasta voidaan tietenkin sanoa että se on (tällaisena) huonosti määritelty ja niin se onkin. Me emme kykene tosiasiallisesti määrällistämään mittaamaan eri tahojen kokemia hyötyjä ja haittoja luotettavasti. Me voimme kuitenkin mitata suurta osaa ja merkittäviä komponentteja useimpien tilanteiden koskettamien tahojen hyvinvoinnista. Ajan- ja rahankäyttö, erilaisten hyödykkeiden markkinahinnat, kysynnän ja tuotannon muutokset, jne voidaan useimmiten määrällistää ja havaita.
Jos esimerkiksi joudumme keskusteluun työmarkkinoiden toiminnasta -- tämä oli annettu esimerkkinä eräässä kommentissa joka inspiroi minua kirjoittamaan tämän kirjoituksen -- saatamme joutua tilanteeseen jossa teoriamme työn kysynnästä ja tarjonnasta tulee kyseenalaistettua. Argumentti jonka mukaan "teoria ei pysty vastaamaan todellisuutta" on ns. blanket-argumentti, joka tulisi aina kyetä palauttamaan johonkin tiettyihin oletuksiin joiden esittäjä uskoo olevan todellisuuden vastaisia.
Esimerkkinä voisi olla työmarkkinatilannetta koskeva keskustelu, jossa pohditaan missä määrin kannustinvaikutukset muuttavat työmarkkinoiden tasapainotilannetta. Jollakin keskustelun osapuolella saattaa olla liian karkea teoria työmarkkinoista, eli että esimerkiksi "koska korkeat palkat vähentävät työn kysyntää, tulisi kaikkia palkkoja laskea ja näin työllisyys paranisi". Tähän joku saattaisi vastata esimerkiksi että "meillä on samanaikaisesti avoimia työpaikkoja ja työttömyyttä, joten meillä ei selvästikään ole yhtä ainoaa työmarkkinaa, vaan tietynlaiselle työlle on enemmän kysyntää kuin muille"
Kaikissa mahdollisissa ehdotuksissa sille, miten työmarkkinoiden toimintaa tulisi tehostaa, on aina joku taho, joka hyötyy ja joku joka joko ei hyödy tai kokee peräti haittaa. Se, miten päädymme analysoimaan sen, kuka hyötyjä ja haittoja kokee tai kuinka paljon, riippuu analysoinnissamme käyttämästämme mallista, ja malli puolestaa sisältää ne oletukset jotka teemme. Ja on huomionarvoista että kuten aina tämäntyyppisessä analyysissä ja sen operationaalisessa tarkastelussa, tällöin aina oletukset ovat yksinkertaistuksia ja niitä on mahdollista kritisoida.
Kritiikki on kuitenkin usein ymmärretty väärin. Pelkästään se, että joku voi a priori esittää että oletus on kyseenalainen, ei tarkoita ensinnäkään että malli on väärä. Mallin oikeellisuus ei ole selvitettävissä ilman empiiristä analyysiä. Valitettavasti (onneksi?) taloustieteiljöitä ei yleensä päästetä tekemään kontrolloituja kokeita joilla voitaisiin validoida vaihtoehtoisia malleja. Eikä ole olemassa placebo-rahaa tai placebo-työehtosopimuksia joiden avulla voimme tutkittavien tietämättä tarkastella toimenpiteiden vaikutuksia näiden käyttäytymiseen.
Mallin oletukset voidaan kuitenkin validoida jo olemassaolevasta datasta. Tässä kirjoituksessa ei ole tarpeeksi tilaa käsitellä kaikkia näitä tapoja, eikä sitä miten voimme tehdä rajoitetusti jopa kausaalista päättelyä olemassaolevata datasta. Näin kuitenkin tulisi aina tehdä ennen kuin toden teolla pohditaan voiko jonkin mallin ennusteisiin luottaa ja siten niiden pohjalta tehdä päätöksiä.
Jos kuitenkin saavutamme kohtuullisen luottamuksen oletuksiin, niin mihin kutakin toimenpidettä tulisi verrata? Tyypillisesti ihmiset vertaavat olemassaolevaa tilannetta ja ehdotetun poliittisen tms päätöksen jälkeistä tilannetta. Tämä on luontevaa silloin jos pöydällä on yksittäinen ehdotus.
Olen itse kuitenkin ehdottanut ns. libertaaria benchmarkia. En tunnustaudu libertaariksi itse, mutta olen silti sitä mieltä että jokaista poliittista toimenpidettä tulisi verrata, ei niinkään nykyiseen tilanteeseen, vaan siihen, että jonkin päätöksen sijaan puretaan siinä tilanteessa relevantit valtion tai muun julkisen vallan asiaa koskevat säännöt, rajoitukset, tai panostukset. Tämä tulisi olla kaikessa politiikassa alin taso johon vertaamme, ja johon ennen kaikkea palaamme silloin, kun emme kykene uskottavasti perustelemaan uutta tai nykyistä tilannetta tehokkaammaksi kuin tämä benchmark- politiikka on.
Esimerkkinä voidaan ottaa jälleen yllä mainittu työmarkkinan sääntely. Jos kiistaa on siitä, toteutetaanko toimenpide A vai ei, niin nykytilanteen ei pitäisi olla ainoa pöydällä oleva politiikka. Toimenpiteen A lopputulemaa pitäisi verrata paitsi nykyiseen, myös liberaariin benchmarkiin, hieman samaan tapaan kuin vertaamme lääkettä placeboon tai johonkin olemassaolevaan lääkkeeseen.
Entä sitten yllä mainitu haitat tai hyödyt joita emme välttämättä kykene suoraan määrällistämään? Tämä on asia, jossa mielestäni tulisikin huomioida mahdollisimman laaja näkökohta. On jotenkin jopa vähän traagista että moni selvästi ympäristöstä huolissaan oleva henkilö sanoo ettei puhtaalle ilmalle tai luonnon monimuotoisuudelle voi asettaa hintaa. Mielestäni sille nimenomaan pitäisi asettaa hinta; tuo hinta on hyvin korkea, ja tästä meidän toki tulisi olla kaikkien yhtä mieltä -- en mene tämän perusteluihin nyt sen kummemmin. Sillä vain jos me todella tekemässämme analyysissä huomioimme sen, että tämän tyyppiset asiat todella ovat erittäin arvokkaita, kykenemme lopulta puolustamaan näitä arvokkaita asioita.
Kuulen jo vastalauseet tälle. Tässä on kieltämättä iso kuilu oman, melko teknokraattisen, ajatteluni ja "tunnepuheen" tai ehdottomuuksien sävyttämän "arvopuheen" välillä. Minulla ei ole vastausta siihen, miten tämä kuilu ylitetään. Olen yrittänyt tehdä niin lukemalla tekstejä kuilun molemmin puolin. Nerokkaimmat ajattelijat, kuten vaikkapa Robin Hanson tai Tyler Cowen, ovat onnistuneet tuomaan monia näkökulmia minun ajatteluuni, mutten ole vielä oikein päässyt sellaiseen anlyysiin kertaakaan käsiksi joka pystyisi esittämään uskottavassa valossa sellaisten tahojen näkemykset jotka toistuvasti vetoavat toisaalla talousnäkökulman kategoriseen virheellisyyteen tai mielivaltaisuuteen.
Eli, vaikka inspiraatio tähän kirjoitukseen tuli hyvin mielenkiintoisen kommentissa esitetyn kysymyksen kautta, huomaan etten kykene siihen tyhjentävästi vastaamaan.
9 kommenttia:
1) Libertaarin benchmarkin perusongelma on, että on olemassa selkeä trade-off politiikkasuositusten libertaaria benchmarkia noudattavuuden ja niiden poliittisen toteutettavuuden välillä. Ainakin Suomen kaltaisessa monipuoluedemokratiassa päätöksille tarvittava poliittinen legitimiteetti tyypillisesti ostetaan suostumalla siihen, että jokin toinen päätös jostain toisesta asiasta tehdään libertaarista benchmarkista irtisanoutuen, ja usein jopa enemmän tai vähemmän avoimesti osaoptimoivista lähtökohdista. (Hieman paradoksaalisesti esimerkiksi kilpailua lisäävää lainsäädäntöä on usein vaikea saada läpi juuri siksi, että myös itse politiikka on yhtä lailla kilpailua: potentiaaliset hallituskumppanit voivat kilpailuttaa toisiaan ja valita ne, jotka "tarjouskilpailussa" esittävät kilpailua lisäävää lainsäädäntöä parhaiten vastustavan "tarjouksen".)
2) Ylivoimaisesti paras tiedossani oleva yksittäinen yritys tehdä ymmärrettäväksi se, miksi talousnäkökulmaa vastaan esitetään kuvailemasi kaltaisia syytöksiä, ja perustella mitä taloustieteilijöiden olisi tarkoituksenmukaisinta tehdä näihin syytöksiin vastaamiseksi (ja mitä ei), on Robert Driskillin artikkeli Deconstructing the Argument for Free Trade. Ehkä voisit seuraavaksi lukea sen?
Kiitoksia blogipostauksesta. Pari pointtia:
1. Tässäpä muuten artikkeli aiheesta:
Ongelma on osittain siinä että kuinka paljon voimme päätellä ihmisen menneistä preferensseistä mikä heidän hyötyöfunktio tai mitä he "haluavat". Tämä on pakollista jos haluamme tehdä hyvinvointianalyysia.
http://econfaculty.gmu.edu/bcaplan/whyaust.htm (kappale 2.x)
Jos naapuri kusee kukkapenkkiin tai vetää vastaantulevaa pyöräilijää turpaan mikä on hänen hyötyfunktionsa? Selvästikin hän on tehnyt valinnan, ja olettaen että hän *haluaa* tätä, tämä on hänen preferenssinsä, mutta ihmisten pohjimmaisten "hyötyfunktioiden" mallintaminen on aika haastava tehtävä. Veikkaanapa että suurin osa ihmisten haluista on osittain "irrationaalisia" ja näiden taustat on kuten ihmisellä aina, evolutiivisia.
Preferensseissä on myös signalointi aspekti. Ekohippi voi jättää syömättä jotain ruokaa signaloidakseen lojaliuttaan jollekin aattelle vaikka hän todella "haluaa" tätä.
Ehkä mielenkiintoisimpia kysymyksiä on juuri miten pitkälle ihmisen preferensseistä voi rakentaa jatkuvia hyötyfunktiota. En vieläkään oikein ymmärrä miten muka Arrow ja Debreu rakentavat lineaarifunktion ordinaaleista preferensseistä. Myöskin transitiiivisuusdebatti limestää tätä aihetta todella paljon.
Mitä olen lukenut jonkin verran empiiristä tutkimusta ihmisten preferensseistä, ihmisten preferenssit, aikadiskonttaus ja riskiaversio muuttuvat hyvin paljon tilanteesta toiseen.
2. Yksi libertaari näkökulma on että meillä voisi olla pienempiä kilpailevia yksiköitä kuten kaupunkivaltioita jolloin paremmat ratkaisut voittaisivat vaikka kukaan ei ymmärrä miten ne "toimii". Esim. monissa maissa on paljon pienempi työttömyys eikä tämä johdu siitä että he ovat löytäneet jonkin supermallin mallintaa työmarkkinoita.
3. Keksitkö muuten mitään hyvää esimerkkiä joka on tehokkuusaspektista aivan järjetön joten tätä voisi analysoida, ja miksi joku esittäisi mitään sitä vastaan.
4. Maailmassa on nyt niin hitosti dataa että minäkin voisin jo omista preferensseistäni jotain mallintaa. Samaten esim. EVE online on avaruusvideopeli jossa on virtuaalivaluuttaa, ja on virtuaalinen ympäristö jossa voisi kokeilla vaikka erilaista rahapolitiikkaa tai työpolitiikkaa samalla tapaa mikä ei olisi tosielämässä hyväksyttävää. Ja ne summat jotka pyörii jossain peleissä on aika suuria.
5. Joskus jos voisimme mallintaa aivot täydellisesti voisimme vain katsoa mitä ihmiset oikeasti haluavat ja mikä heidän todellinen "hyötyfunktionsa" on. Toki aivot muuttuvat ja elävät. Mutta täm on aivan scifi skenaario eikä tule tapahtumaan todennäköisesti tuhansiin vuosiin.
6. Mikäli löydät jotain koostekirjallisuutta aiheeseen liittyen, olisin kiinnostunut. Aiheena on nimenomaan nämä epistemologiset ongelmat taloustieteessä. Pidän kysymystä todella syvällisenä mutta minulla ei ainakaan liitä energia itse alkaan opiskelemaan näitä asioita alkuperäisistä lähteistä.
7. Mutta paljon kritiikistä ns. tehokkuusnalyysia vastaan tulee varmasti epärehellisyydestä. Epätehokkuudestahan aina *joku* hyötyy, harvoin ihmiset tahtoisesti haluavat lose-lose diiliä. :)
Tommi,
En usko että taloustiede on arvovapaata tai taloustieteilijät ovat biasoitumattomia. Kaikki me olemme länsimaiden tuotteita. Siitä huolimatta minun intuitiivinen havaintoni on että taloustiede saa paljon epäreilua kritiikkiä niskaan.
Ja vapaakauppa muuten ei ole taloustieteellisesti no-brainer, kaikkihan riippuu siitä kuka olet. Suojaavat tullit (tai monopolit, tai jokin politiikka en nyt muista) mahdollisti Ranskan saada Airbus josta tuli johtavat lentokonevalmistaja vaikka "maailman" hyvinvointi ei voittanutkaan. Tästä on muistaakseni ihan tehtyä formaaleja analyyseja.
^ Driskillin artikkelin väitteenä onkin, että siitä, että taloustiede saa paljon epäreilua kritiikkiä niskaansa, ei ole pääteltävissä, etteivätkö taloustieteilijät olisi merkittävästi itse osasyyllisiä tähän. Hän argumentoi että he ovat, ja ehdottaa mitä heidän pitäisi tehdä toisin, jotta asiaan saataisiin muutos.
Hyötyfunktiota koskeva pointti on hyvä, ja mielestäni myös ensiarvoisen tärkeä.
Kiitos lukusuosituksesta, Tommi. Koitan löytää aikaa lukea.
Olen ollut viimeiset pari vuotta tavattoman laiska lukemaan mitään tai edes oikeastaan perehtymään mihinkään asioihin riittävästi. Lieneekö kyseessä jonkinlainen matalan tason masennus tai muu väsymys. Näkemykseni ja analyysini ovat olleet varsin latteita ja näköalattomia. Luin vanhempia tekstejäni aiemmin tuossa ja ihmettelin miten olen joskus ollut näin monipuolinen ajattelija.
Ehkä se on totta mitä sanotaan, voimailu tekee tyhmäksi.
Parahin Tiedemies,
Ehkäpä vastauksesi kävisi, että meillä on paljon näkemyksiä todellisuudesta jotka näyttävät ilmeisen tosilta mutta emme pysty oikein tiivisti perustelemaan miksi. Konservatiiveilla on vastaavia paljon ja ne ovat kulttuurievoluution tai ehkäpä geenien tulosta.
Parahin Tommi,
Se syy miksi en pidä taloustiedekriitikistä on että epätehokkuustiloista hyötyy aina joku. Eikä tämä ole pelkästään mikään abstrakti filosofinen keskustelu, jos työmarkkinat ei clearaa, ihmisiä joutuu työttömäksi. Jotain apteekkimonopolia on melko helppo kritisoida kun taloustieteen aksioomat olettaa edes jotenkin pitäviksi.
Suomessakin on verrattain korkea työttömyys muihin maihin verrattuna ja veikkaan että suuri osa siitä syntyy juurikin työllistämisen kalleudesta. En ole perehtynyt työmarkkinoihin mutta c'mon. Lähden siitä että valtio ei voi luoda tyhjästä vaurautta, ainoa mitä valtio voi tehdä on tehä työllistämisestä kalliimpaa. Työmarkkinoilla on tod. alaspäin kaareutuva kysyntäkäyrä.
"Se syy miksi en pidä taloustiedekriitikistä on että epätehokkuustiloista hyötyy aina joku."
Mihin Driskillin artikkelin kohtaan tämän on tarkoitus olla vastaus?
Driskillin argumenteissa on paljon järjellistä pohdintaa siitä, miten ekonomistit turvautuvat blanket-väittämiin ja mutkien suoraksi vetämiseen.
Tässä on kutenkin yksi ongelma. Se tulee heti tuohon tehokkusanalyysin kritiikkiin:
"But satisfaction of the Hicks–Kaldor criterion by and of itself does not
make assessment of whether such a change is ‘good for the nation’ any
less problematic. For, without actual compensation taking place so as to
make no one worse off and, if not everyone, at least someone, better off,
economic analysis is still unable to aggregate across winners and losers to
calculate a net gain."
Tämä on vähän vääristelevä ilmaisu. Ensiksikin, KH-kriteeri ei vaadi että kompensaatio todella tapahtuu, ainoastaan että se on mahdollinen. Nettohyöty voidaan silti kyllä laskea aivan samalla tavalla ja siinä määrin kuin kaikki muutkin agregaatti-suureet voidaan laskea.
Kysymys potentiaalisesta kompensaatiosta on erillinen poliittinen kysymys. Tämä on myös aivan legitiimi ulottuvuus poliittisessa keskustelussa: Missä määrin kaupankäynnin häviäjille tulee kompensoida sitä että puramme kilpailun esteitä.
Se, että kompensaatio ylipäätään on mahdollista on minulle riittävä argumentti; tämä on eräänlainen eettinen aksioma. Se, toteutetaanko kompensaatio, on tavallaan sivuseikka; toteutetaan tai ei, vapaus on arvo sinänsä. Tätä libertaari benchmark todella tarkoittaa.
Se, että se on mahdollista, tarkoittaa että me voimme ottaa pöydälle samalla (joskin se on mielestäni tarpeetonta) kompensaatioskeeman. Ääripäitä ovat sellainen jossa kaikki "tappiot" korvataan täysimääräisesti ja sellainen jossa mitään ei korvata. Legitiimin poliittisen operoinnin rajat ovat nämä ja vain nämä.
Ymmärrän että tämä on tietenkin vain abstraktio, enkä ole idealisti -- jos olisin, niin jättäisin keskustelun tähän ja toteaisin että jokainen joka on eri mieltä on vain pahantahtoinen, koska vastustaa minulle niin selkeää moraalista maksiimia, ettei tällä yksinkertaisesti voi olla mitään muuta motiivia kuin ylläpitää tehottomuuta joko siksi että tämä haluaa aktiivisesti pahaa tai puhtaasti siksi että on kykenemätön ymmärtämään että hänen kannattamansa politiikka on todellakin aktiivista pahantekoa.
Tämä on kuitenkin ohjenuora niin, että aina kun olemme poikenneet tästä periaattesta, työtä on vielä tekemättä. Voimme, ja ehkä meidän pitääkin, tehdä kompromisseja sen eteen että pääsemme edes lähemmäs sitä tilannetta jossa politiikkaa tehdään näissä rajoissa, mutta tämä nimenomaan on arvokysymys.
Parahin Tommi,
1. Ne ongelmat mitkä liittyvät hyvinvointianalyysiin ovat vähän saman tapaisia kuin kaikissa valtioin interventioissa. Onko Pohjois-Karjala projektista hyötyä. Haluavatko alkoholistit todella parantua? What are their TRUE prefences? Ne ongelmat mitä pidän näissä asioissa syvimpiniä löytyvät juurikin tuosta Caplanin kolumnista, ja niiden ymmärtäminen vaatisi todella syvällistä perehtymistä taloustieteeseen. Myönnän että minulla ei ole aikaa, energiaa eikä välttämättä edes taitoja tähän.
2. Osa hyvinvointianalyysin ongelmista ovat todellisuudessa ongelmia utilitarismissa kuten ns. mere addition paradox. After all nobody lives in the global sum.
3. Tässäpä muuten paperi jonka *itse* halusin kirjoittaa. tldr; Talouskasvulla voi mitigoida paljoltikin ihmiskunnan eksistentiaalisia riskejä, ja jopa pieni taantuma (because of compound growth) voi laskea selvitytymis-% paljonkin. Toki se voi nostaakin, ehkäpä keksimme mikrossa valmistettavan massatuhoaseen.
4. Voin lukea tuon Driskillin artikkelin joskus ajatuksella myöhemmin, mutta kuten sanoin en koe että olisin oikea asiantuntija tähän.
5. Meta-näkemys tähän olisi että jossain määrin paremmat valtiot kehittää tehokkaampia instituutioita, joten nämä valtiot vaurastuvat muita nopeammin.
5. Tidari sanoikin jo hyvin fiksusti. Kun kilpailua vapautetaan, tulee häviäjiä, mikäli kompensointi on mahdollista, se riittää. Koskee myös esim. musiikkibisnestä.
Lähetä kommentti