Kävin eilen avantosaunalla. Harrastin avantouintia noin 15 vuotta sitten aktiivisesti, mutta lasten syntymän jälkeen se on rajoittunut muutamaan kertaan vuodessa. Tänä talvena jotenkin ei aikaa ole löytynyt ennen tätä kertaa.
Veden lämpötila oli suunnilleen nollassa, kuten myös ilman. Sauna oli hieman yli 90 asteinen -- ehkä hivenen liian kuuma, huomioden löylynheittäjien innokkuuden. En tarkkaan tiedä miltä korkeudelta mittari mittaa lämpötilan, mutta ylimmällä lauteella istuessa poltin selkäni lopuksi. Joku innostui hiettämään löylyä sellaista tahtia, että hienoinen polttava tunne muuttui lopulta kirvelyksi, joten totesin että on parempi lähteä. Selkää poltti ja kirveli vielä minuuttien jälkeenkin, ja vielä tänä aamuna paidan laittaminen päälle tuntui hieman ikävältä.
En viipynyt yhdelläkään uintikerralla vedessä viittätoista sekuntia kauempaa. Joskus nuorempana harjoittelin pysymään vedessä pidempään, ja "ennätykseni" oli noin minuutti. Kylmässä vedessä pysyttely on jokseenkin epämiellyttävää, mutta vedestä nousemisen jälkeen olo on äärimmäisen rentoutunut. Kaikista kokeilemistani harrastuksista tai ajanvietteistä juuri avantouinti on ehkä kaikkein rentouttavin. Jos sen yhdistää vielä saunomista ja uintia edeltävään keskiraskaaseen liikuntaan, esimerkiksi juoksuun tai hiihtoon, niin lopputulos on aivan uskomattoman palkitseva.
Henkevä keskustelu vanhojen ystävien kanssa kuului tietenkin ohjelmaan. Saunomisen ja uimisen rytmitys rikkoo tietenkin jutustelua herkästi, mutta vielä suurempi ongelma sosiaalisen kanssakäymisen kannalta oli se, että saunalla oli aikamoinen tungos. Istumapaikkoja oli kovin rajoitetusti niin sisällä kuin ulkonakin.
Yksi syvä totuus tuli kuitenkin esille, tai oikeastaan kaksi. Niitä näitä jupistessa nimittäin hoksasin että aika paljon siitä, mitä nykypäivänä aika kärkkäästi vastakkainasetellaan "vasemman" ja "oikean" tai "liberaalin" ja "konservatiivin" välillä, ja aivan erityisesti niiltä osin kuin tällainen vastakkainasettelu koskee sukupuolta tai "maskuliinisuuden kriisiä", on itse asiassa ymmärrettävissä -- ja väärinymmärretty myös -- jonkinlaisena moraalipaniikkina.
Yhtäältä "vaihtoehto-oikeiston" parissa nähdään asia niin että valtakulttuuri on käynyt hyökkäykseen miehisyyttä ja kuvitteelista "valkoista heteromiestä" vastaan. Tämä näkemys on vino, muttei täysin perusteeton. Toisaalta taas ns liberaali vasemmisto näkee vihollisia kaikkialla missä vain joku jollakin tapaa yrittää kiistää sen läpitunkevan tasa-arvokamppailun oikeutuksen.
Kumpikin näistä näkemyksistä on osin tietenkin perusteltu. Yksi asia joka tästä on seurannut on, että meneillään on jatkuva köydenveto siitä, kuka saa olla uhri ja kenen "oikeuksia" joku yrittää polkea. Vanha ystäväni totesi että niin tärkeä päämäärä kuin tasa-arvo onkin, joiltain ihmisiltä on unohtunut että tasa-arvo ei korjaa kaikkia maailman ongelmia. Itselleni tuli mieleen esimerkkinä vaikkapa trans- ja ei-binäriinen sukupuolisuus, johon liittyvät ongelmat kehystetään toistuvasti yksinomaan tasa-arvo-ongelmina ja ongelmina joissa näiden ihmisryhmien edustajat ovat uhreja ja vihamielisen ja syrjivän kohtelun kohteina. En toki kiistä näiden ongelmien olemassaoloa lainkaan, mutta ne eivät ole ainoa eivätkä välttämättä pääasiallinen ongelma joka kyseisiin ilmiöihin ja identiteetteihin liittyy.
Toinen ilmiö joka minulle tuli mieleen on se, että nuoret pojat ja vanhemmatkin miehet usein pitävät harrastuksista joihin liittyy tietty vaaran ja riskin kokemus. Ei sillä, etteivätkö jotkut naisetkin olisi näistä kiinnostuneita, mutta se ei ole tässä nyt pointti. Meillä esimerkkinä oli värikuulapelit ja airsoft. Kummassakin on melko pienet riskit, sanoisin olemattomat vakaville vammoille (olettaen että turvallisuusasiat huomioidaan), mutta toisinaan vähintäänkin kuulat tekevät kipeää.
Liberaalin valtakulttuurin ethos ei oikein ole kovin hyvin sovitettavissa tähän. Syitä voi hakea kulttuurista tai biologiasta -- on faux pas edes spekuloida biologialla, ja jo tämän mainitseminen tekee minusta monen mielestä vaarallisen alt-right fasistin -- mutta oli miten oli, harrastukset joissa kivun riski on suurempi, ovat enemmän poikien ja miesten suosiossa. Nyt, standardi liberaali ja feminismin kanssa yhteensopiva selitys on, että tällaisten harrastusten piirissä vallitsee jonkinlainen toksinen ilmapiiri, jossa naiset ja tytöt suljetaan pois mikroaggression keinoin, ja jossa miesten asenteet uusintavat toisiaan ja naisiin suhtaudutaan vihamielisesti.
Tosiasiassa näiden harrastusten parissa on kyllä jonkin verran naisia, ja heihin suhtaudutaan aivan kuten kaikkiin muihinkin. Kultturissamme kuitenkin on melko vahva koodi siitä, että naisia ei saa vahingoittaa. Tämä koodi ihan kiistatta voi toki aiheuttaa ongelmia jos harrastukseen kuuluu toisen "vahingoittaminen" edes symbolisesti. Toisaalta, se voi synnyttää myös tilanteen, jossa harrastukseen osallistunut henkilö kokee symbolisen vahingoittamisen äärimmäisen loukkaavana. Esimerkiksi eräs nainen jonka kanssa keskustelin, kommentoi tällaisia harrastuksia siten, että kyllä hän varmasti haluaisi osallistua muuten, mutta hän kokisi ammutuksi tulemisen niin loukkaavana, että ei uskoisi nauttivansa pelistä.
Sellaiset sosiaaliset sfäärit, joissa pyritään vahingoittamaan toisia symbolisesti -- ja jos nyt kivun aiheuttaminen lasketaan -- myös konkreettisesti jollakin tavalla, ovat ongelma liberaalin valtakulttuurin puhdasoppiselle noudattamiselle. Yhtäältä jo idea siitä, että "siellä harjoitellaan tappamista" on joillekin hiuksianostattavaa ja kammottavaa. Toisaalta sitten monitahoisten ja -syisten mekanismien kautta syntyvä harrastusten vahva sukupuolittuneisuus nähdään itsessään ongelmana. Feminismin värittämän katsontakannan mukaan nimittäin ilmiö on aina jossain määrin epätasa-arvoinen, jos se on vahvasti sukupuolittunut; harrastukset joissa on lähes yksinomaan poikia, ovat ikään kuin aksiomaattisesti patriarkaalisen vallankäytön uusintajia.
Jos asiaa ajatellaan Haidtin hengessä kehystettynä, liberaali moraali tunnustaa reiluuden/tasa-arvon ja sen että toisia ei saa vahingoittaa. Yksinkertaistettu ja fanaattinen näiden periaatteiden soveltaminen osoittaa heti, että voimakkaasti sukupuolittunut harrastus jossa vieläpä aiheutetaan vahinkoa muille, on ilman muuta vähintään epäilyttävä.
Tämä on kuitenkin minusta vähemmän sukupuoliongelma kuin se on ongelma joka kohdistuu ihmisten turvallisuuhakuisuuteen. Turvallisuushakuisuus on toki itsessään aika vahvasti sukupuolittunut -- kuten todettua, pojat ja miehet pitävät enemmän harrastuksista joissa on riskejä -- mutta niiltä osin kuin sukupuolittuneisuus on esimerkiksi biologisten mekanismien välittämä (testosteronin tiedetään liittyvän riskinottoon, mutta kausaalinen linkki ei silti ole täysin yksikäsitteinen) ei minun näkemykseni mukaan siitä tulisi tehdä ongelmaa. Tässä kohtaa törmäämme siihen fundamentaaliseen epistemologiseen ongelmaan, joka tekee minusta monien kirjoissa vaarallisen fasistin: Minä en kategorisesti kiistä sukupuolten välisiä biologisia eroja, enkä sitä että ko. erot voisivat vaikuttaa kiinnostuksen kohteisiin.
Turvallisuushakuisuus ei olisi ongelma jos yksilöt soveltaisivat sitä omien valintojensa kautta. Mutta ongelmaksi se muodostuu, kun syntyy ilmiöitä jotka kehystetään tämän "arvon" kautta siten että se koskee muita ihmisiä. Yksi hyvä esimerkki tästä on keskustelu aseiden omistusoikeudesta. Minulla ei ole asiasta vahvoja mielipiteitä, en usko että on tarkoituksenmukaista -- tai reilua -- että yksityishenkilöiltä kielletään aseiden omistaminen tyystin. Toisaalta minusta ei ole mielekästä että kuka hyvänsä voi mennä kaupasta ostamaan ampuma-aseen ilman lupia. Esimerkiksi Suomessa on ollut pitkään kohtuullisen toimiva aselainsäädäntö, joskin nykyinen hallinnollinen linja esimerkiksi käsiaseiden osalta on mielestäni joiltain osin liian tiukka.
En näe puhtaudessa, lojaaliudessa, tms "konservatiivisissa" moraalin perusteissa mitään suurempaa tartuntapintaa tässä asiassa. Moraalipaniikki, johon viittaan, on juurtunut, ei niinkään faktiseen tasavertaisuuteen tai toisten vahingoittamattomuuden periaatteeseen, vaan eräänlaiseen kilvoitteluun siitä kuka vie tällaisen ajattelun pisimmälle loogiseen loppuunsa. Samassa ilmiössä taas epistemologisella tasolla vika on pääosin siinä, mitkä tosiasiat nähdään "evidenssinä" moraalisista ongelmista. Moraalipaniikin ideana on, että tällaiseksi evidenssiksi hyväksytään koko ajan epäsuorempaa päättelyä, ja aiemmin epäsuorana evidenssinä pidetty ilmiö nähdään itsessään moraalisena ongelmana.
Minusta on virhe kehystää tämän moraalipaniikin "vastustus" yhtäältä sukuopuolikysymykseksi ja toisaalta uhripuheeksi. On myös virhe kuvitella, että se on merkittävä "liberaalin" ja "konservatiivisen" ajattelun välinen juopa. Tämä kamppailu, jos sellaisen ajatellaan olevan meneillään, on oikeastaan liberaalin valtakulttuurin sisäinen kamppailu, jossa puhdasoppiset uskonsoturit pyrkivät leimaamaan kaikki soraäänet mitättömimmistäkin syistä luopioiksi ja "alt-right fasisteiksi".
7 kommenttia:
Hyvä summaus. Miehisen kilvoittelun ja tasa-arvo-kilvoittelun ei pitäisi olla toisiaan poissulkevia, vaan -- jos ei täydentäviä, niin ainakin -- toisistaan erillisiä. Nykyisen kulttuurilogiikan vallitessa niitä on valitettavan vaikea käsitellä rakentavasti rinnan. Se ei tarkoita että ko. logikka olisi väärä, vaan että sitä sovelletaan rituaalinomaisesti eikä järkevästi.
Ja sanottu pätee tietenkin myös hallitun riskihakuisiin harrastuksiin ylipäätään -- sukupuolesta riippumatta. Kyllä ihmisillä ja varmastikin etenkin miehillä on taipumusta aurinkorituaalin ( http://aktalakota.stjo.org/site/News2?page=NewsArticle&id=8668 ) tyylisiin rajojen hakemisiin ja tällä on jonkinlainen henkilökohtaisesti tai yhteisöllisesti uudistava vaikutus. Mitäpä muutakaan se avantosaunominenkaan on, atavistisine ääritiloineen. Jäätävää kylmää ja polttavaa kuumaa vuorotellen -- ja vilpolassa sitten naureskellaan, että onneksi suonet eivät tälläkään kerta ratkenneet.
Tai äärikokemukset urheilussa, palvelevat ne muutakin kuin kunnon kehittämistä kapea-alaisesti ymmärrettnä. Urheilu on muuten sana, jonka etymologia jo itsessään sisältää vihjeen kaikesta tästä.
Yksi sellainen tasa-arvoajattelun kipupiste on se, että mitäs sitten jos miehet ja naiset oikeasti ovatkin erilaisia ja tykkäävät keskimäärin erilaisista harrastuksista?
Tässä on samaa hommaa kuin siinä miten Harrisiä syytetään rasismista kun hän totesi että ihmisryhmien välillä on tilastollisia eroja jotka voivat olla biologista alkuperää. Ei auttanut vaikka hän kuinka totesi että tämä (mahdollinen) tosiasia ei saisi heikentää sitä eettistä periaatetta, että ihmisiä tulee aina kohdella yksilöinä omien ansioidensa mukaan.
Minä jotenkin ajattelen että ihminen jolle jonkinlaiset tosiasiaväittämät -- vaikkapa sellainen että miehet vaikkapa biologisten / hormonaalisten tekijöiden motivoimana toimisivat joka tapauksessa riskialttiimmin -- muodostavat moraalisen ongelman. Omassa katsontakannassani arvot ja tosiasiat ovat erillisiä, ja meidän tulisi toimia arvojemme mukaisesti riippumatta siitä mitä tosiasiat ovat. Tässä katsontakannassa itseasiassa ihminen ei todellisuudessa hyväksy tasa-arvoa arvona, jos hän kokee että tasa-arvoinen kohtelu on jotenkin vaarassa jos uskomme että ihmisryhmät (esim miehet ja naiset) voivat olla erilaisia.
Tällainen ajattelu on minusta itse asiassa raukkamaista, jopa petturimaista sitä ylevää arvoa kohtaan, sillä se alistaa arvon tärkeyden jollekin tosiasiaväittämälle kuten sille, onko biologisilla tekijöillä vaikutusta.
Nuorempana olin kovasti "feminismiin" taipuvainen, kunnes perehdyin siihen millaisia uskomuksia esimerkiksi naistutkimuksessa esitetään "empiirisinä tosiasioina". Tulin lopulta siihen tulokseen että "tasa-arvoa" vaativilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tarkoitetaan sillä että jokin asia on arvokas.
Pelkona tässä on tietenkin se kulttuurisen aineksen naturalisointi. Keskustelu on vaikeaa, joten biologisten erojen ruotimista karsastetaan. On mahdotonta sanoa missä kulttuuri loppuu ja biologia alkaa; sen rajan etsinnässä miehinen tai naisinen kulttuuri helposti naturalisoidaan. Edelleen, kuten kaikkiin sosiaalisiin rooleihin, myös miehenä ja naisena olemiseen liittyy paljon pakkoja ja vallankäyttöä. kannatan ehdottomasti sitä että kaikenlaiset "biologisuudet" kyseenalaistetaan: vapaus olla oma itsensä ei ole inhimillisessä todellisuudessa koskaan itsestäänselvyys, pikemminkin päinvastoin.
Silti tunnistan itsessäni tietyn vahvan kiinnostuksen esimerkiksi suurenergisiin tapahtumiin kuten räjähteisiin. Naisilla tätä ei tunnu juurikana olevan, liekö sitten kasvatusta vai hardwirepuolta. Ja edelleen, siinä vaiheessa jos vapauteni suurenergisiin tapahtumiin alkaa rajoittua tasa-arvopuheen kautta, niin se on nimenomaan epäemanspatorista. En tosin ole kokenut vielä moista: olenko liian tyhmä huomaamaan ryhmäpainetta vai vain aidosti vapaa, en tiedä. Aika näyttää.
Taitaa olla jo latteus sanoa, että feminismiä on laidasta laitaan ja sanasta tulee helposti pelkkä olkiakka. Se on silti totta. Juuri tästä syystä sen piirissä puhutaan aalloista ja liike neuvottelee jatkuvasti suhdettaan menneisyyden paradigmoihin. Eli tilanne ei ole ollenkaan niin jähmeä kuin mitä aiheeseen pintapuolisesti perehtyneet uskovat. Arvostan myös feminismissä sen "in your face" -tyylistä ärhäkkyyttä; kun joku Erdogan pauhaa suu vaahdossa feministinaisia vastaan, niin silloin tämä ajattelusuuntaus ei voi olla täysin väärässä ;)
Parhaassa mahdollsiessa maailmassa niin miehet, naiset kuin kaikki munsukupuoliset ovat vapaita miettimään jotain muuta kuin omaa sukupuoli-identiteettiään -- nimenomaan ongelmana. Ja voihan se sukupuoli, kulttuurisen konstruktionakin, olla positiivsiesti voimauttava. Kuten sanottua, omakuvani rakentui (ehkä liikaakin) nuorena kloppina Tapsan ja Brucen esimerkkien kautta. Siinä on sellaisia julkisuuden ikoneja, jotka ovat samaan aikaan sekä ylen äijiä että myös korostetun reiluja ja reippaita. Siis ei-toksisia. On vaikea kuvitella näitä normittamassa sekapelikenttää mikroaggression vallassa.
Pikemminkin tulee mieleen notta tämä alt-right -valitus on, vaikka osin tiettyjen nykyarkiymmärryksen rituaalinomaisten piirteiden takia jotenkin perusteltuakin, niin jotenkin kuitenkin pohjimmiltaan perin akkamaista märinää. Ei siis mörinää.
Näillä mennään. Aika koomisista tai banaaleista aineksista se oma mieskuva rakentuu kuitenkin. Mutta ostan silti.
https://www.youtube.com/watch?v=Qk602Y66UgI
Itse näen asiaa jotenkin niin, että se sukupuoleen kohdistuva vallankäyttö on todellinen ongelma, mutta että se muuttuu tympeäksi räpätykseksi kun kaikki maailman asiat nähdään vaan sen vallankäytön kautta. Vaikka poikia ja tyttöjä ei mitenkään kannusta erilaisiin leikkeihin, niin ne nyt vaan vapaasti valitessaan keskimäärin ottavat käyttöön aika lailla erilaiset lelut.
Tällä on seurauksia. Ei rooleja mun mielestäni pitäisikään sen kummemmin vahvistaa eikä varsinkaan edellyttää ihmisiltä jotain sukupuolen mukaista käytöstä. Mutta se että moraalipanikoidaan siitä että ihmiset on erilaisia, on vaan niin loputtoman väsyttävää ja tyhmää.
Alt-right valituksesta olen täysin samaa mieltä. Se on heikkojen ja uhriutuneiden pyjamapoikien höpsöilyä. Itse samastun ehkä pikemminkin sellaiseen mieskuvaan jossa ei tehdä oikein mistään numeroa, ei itsestä, muista, rooleista tai muusta. Ehkä jos konkretiaa hakee, niin Clint Eastwoodin hahmot spagettiwesterneissä tai sitten erilaiset puhtaan älylliset -- jopa sukupuolettomuuteen asti "cerebraaliset" -- ja jopa vähän autistiset hahmot kuten joku Sherlock Holmes.
Toisaalta olen aina tykännyt ravistella häkkejä joka paikassa ihan vaan mielenkiinnosta, nähdäkseni mitä tapahtuu.
Tai Hemingway! On vaikea kuvitella vanhaa kunnon Ernestiä itkemässä nettifoorumilla että sellainen ja sellainen mies on ajettu nurkkaan. Pikemminkin siinä vaiheessa haistellaan viimeisen kerran vuorikukkasia, muistellaan vanhat naisseikkailut ja odotellaan että ensimmäinen fasisti nousee hiusristikkoon tienmutkan takaa.
Mutta se miehisyyden kriisi, kai siinä kuitenkin jotain perää sittenkin on. Ei sillä, elämä on jatkuvaa kriisiä aina -- sitten kun on suorana haudassa, niin elämä alkaa olla mutkatonta. Mutta aihepiiri kaipaisi tutkimista. En vain oikein tiedä miten se nykyterminologialla ja teoretisoinnilla olisi mielekästä. Ehkä pitäisi seurata alan julkaisuja enemmän. On hiukan ennakkoluuloja miestutkimusta kohtaan, kuten sanottua.
Asekysymyskin on mielenkiintoinen. Suomessa on paljon aseita, mutta vähän asefetissiä (yksi syy siihen, miksi en ole loputtoman huolissani aiheesta -- täällä). Jenkkilässä taas pyssyillä on selkeä miehisen identiteetin rakentamisen rooli, joka tekee asiat paljon ongelmallisemman.
Tuollainenkin sattui silmään:
https://blogs.scientificamerican.com/observations/why-are-white-men-stockpiling-guns/
Sosiaalipsykologi Klaus Helkama huomautti muutama vuosi sitten sellaisesta varsin hämmentävästä seikasta, että Suomi on kyselytutkimusten mukaan maailman ainoa maa, jossa miehet ovat turvallisuushakuisempia kuin naiset eikä päinvastoin. (Suomalaisten arvot: mikä meille on oikeasti tärkeää, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015, s. 207.) TM, ole ystävällinen ja sano tästä jotain kiinnostavaa.
Tuosta Eastwood/Hemingway-asiasta tuli mieleen hyvä rant muutaman vuoden takaa: "If you have to read a website to tell you to be traditionally masculine, you will never, ever be traditionally masculine. You can't choose an unchosen attitude. John Wayne did not have a blog."
En ole yllättynyt että Suomessa asiat ovat näin. Olisi kiintoisaa tietää, onko ero kansainvälisesti ajatellen niin, että suomalaiset naiset ovat riskiorientoituneempia kuin muualla maailmassa, vai niin päin että miehet ovat turvallisuushakuisempia.
Introversio on ns big 5- persoonallisuuspiirteistä käsittääkseni yksi sellainen tekijä, joka korreloi turvallisuushakuisuuden kanssa (joskin neuroottisuus ja tunnollisuus korreloivat myös). Naiset ovat näillä mittareilla keskimäärin neuroottisempia ja tunnollisempia (tämän *faktan* toteaminen muuten oli yksi merkittävimpiä syitä miksi Damore sai potkut Googlelta) kuin miehet, kun taas ekstroversio/introversio akselilla ei tietääkseni ole kauheasti eroa sukupuolten välillä.
Suomalaiset miehet kuitenkin päällisin puolin vaikuttavat olevan sekä introvertimpiä että tunnollisempia (neuroottisuutta en osaa arvioida mitenkään) kuin esimerkiksi amerikkalaiset miehet. Tämä perustuu varsin kapeaan otokseen ja on vinoutunut esimerkiksi siksi että suurin osa kansainvälisestä vertailuaineistosta jonka perusteella käsitykseni olen muodostanut, on kolleegoitani kun taas suomalaisia miehiä olen tuntenut paljon enemmän kaikilta elämänalueilta.
Jos minun pitäisi tästä jotain sanoa, niin se, että suomalaisessa kulttuurissa ns konstruktoidun maskuliinisuuden profiili on erilainen kuin mitä se vaikkapa angloamerikkalaisessa kulttuurissa on. Suomalaisen miehen karikatyyri on enemmän ns "strong and silent", varsin konservatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt, kun taas suomalaisen naisen stereotyyppi on Pekka Puupään Justiina: väkivaltainen, kovaääninen, dominoiva.
Lähetä kommentti