Arkiset askareet ja erilaiset vähäiset mutta aikataulullisesti kiusalliset haasteet ovat haitanneet viime aikoina treenaamista yllättävän paljon. Ei niinkään, ettenkö olisi käynyt harjoittelemassa, mutta pikemminkin niin, että treeniajat ovat olleet vähemmän optimaalisia, syöminen on ollut hankalaa aikatauluttaa, ja niin edelleen.
Olin esimerkiksi pari viikkoa sitten viikon Englannissa vanhemman pojan luokkaretken valvojana. Tämä ei ollut sinänsä ongelma, sillä suunnittelin jo kuukausia etukäteen treeniohjelman niin, että tuolle viikolle ajoittui luontevasti treenitauko. Sen jälkeen rikkonaisuus on hieman enemmän haitannut, ja vaikka olenkin pysynyt osapuilleen ohjelman puitteissa, niin aivan kaikkea ei ole tullut tehtyä niin kuin olin suunnitellut.
Treeniohjelmat laaditaan aloittelijoille usein niin että niissä pysytään kirjaimellisesti. Tämä on tärkeää siksi, että aivan aloittelija ei osaa "kuunnella kehoaan" oikein. Aloittelijoiden ohjelmat on laadittu tyypillisesti sellaisiksi, että riskiä ylikunnosta ei juuri ole; kehitys vain tyssää sitten kun on aika miettiä uudelleen. Poikkeuksia tietenkin on, mutta pääsääntöisesti näin. Mitä enemmän edistyy, sitä kapeampi on se alue jossa treeniä on tarpeeksi jotta kehitystä tapahtuu, mutta ei liikaa jotta toipuu. Tässä kohtaa se kehon kuunteleminen tulee tietysti tärkeämmäksi, ja sen oppii lopulta vain yrityksen ja erehdyksen kautta.
Itselläni ei ole ollut ongelmana niinkään liiallinen treenaaminen kuin huono ruokavalio. En ole kertaakaan vetänyt itseäni kunnolla ylikuntoon -- sivumennen sanoen, sana on kamala, koska se antaa ymmärtää helposti että "ylikunto" on jotenkin erityisen hyvä kunto. Ylirasitustila on parempi termi. Joka tapauksessa, silloin kun olen treenannut liikaa, olen saanut lieviä tulehduksellisia reaktioita jänteisiin ja lihaksiin, ja tauko, ibuprofeeni ja kylmä ovat yleensä auttaneet. Liian vähäinen syöminen taas näkyy ihan selvästi siinä että toipuminen on vaarantunut. Tunnistan nykyisin aika helposti tilan jossa rajoittavana tekijänä on syöminen. Ja juuri nyt niin on, koska olen tietoisesti vähentänyt syömistäni.
Ohjelma näyttäisi jatkossa suunnilleen tältä:
Maanantai: Kyykky (lämmittely), Penkki (DE), prässi (intensiteetti)
Tiistai: Tempaus/rinnalleveto (lämmittely), maastaveto (intensiteetti), leuanveto (lisäpaino)
Torstai: Kyykky (intensiteetti), prässi (DE), penkki (intensiteetti), leuanveto (kehonpaino)
Lauantai: Kyykky (DE/volyymi), penkki (volyymi/DE), rinnalleveto/tempaus (DE), leuanveto (kevyt/nopea)
Ohjelmassa ei ole suuria volyymejä. Lauantaina penkin ja kyykyn volyymi tehdään volyymitreeninä, jos voimareserviä on paljon, muuten tehdään kevyesti dynaamisia, eli nopeita kolmosia noin 50-60% maksimista. Penkissä siis noin 60kg. Kyykyssä en varsinaista dynaamista tee, vaan hyviä kolmosia ehkä noin 80% maksimista. Intensiteettipäivien ohjelmassa teen kolmosia niin raskailla kun menee.
Luovun 531-ohjelmasta kokonaan tämän kierroksen lopussa siten, että kun tulee "ykkösviikko", jatkan progressiota suoraan siitä painosta, kakkosina ja kolmosina. Tavoitteena on nyt nostaa intensiteettiä koko ajan hieman, aina juhannukseen asti; painoa peruutetaan vain jos epäonnistun. Jätin olankohautukset nyt toistaiseksi pois treenistä; ne ovat ns turhamaisuusliike tässä kohtaa, trapezius saa treeniä tarpeeksi muutenkin.
Keskiviikkoon ja sunnuntaihin mahtuu nyt pieni juoksulenkki. Siinä haasteena on tehdä lenkki sen verran kevyenä, että se ei suuremmin haittaa nostelua. Sunnuntain lenkki ei ole ongelma, koska maanantaina on yläkroppapainotteinen treeni ja kyykky on "palauttava" lämmittely. On mahdollista, että keskiviikkona ei voi juosta, mutta silloin ohjelma sallii perjantaille juoksun.
Kirjoitan tuloksista myöhemmin. Viimeisimmästä ennätyksestäni on nyt jo neljä kuukautta, nyt alkaa olla aika lisätä uutta vaihdetta silmään. Lihasmassaa on tullut aika hyvin. Vatsanahkaa ja niveliä tunnustellen rasvaa ei juuri ole tullut lisää, mutta paino on jo 87kg, eli nelisen kiloa lisää alkuvuodesta. Arvioisin että parisen kiloa lihasta tullut vielä tämänkin vuoden puolella.
tiistai 18. huhtikuuta 2017
maanantai 10. huhtikuuta 2017
Kuntavaali
Eilen pidettiin kunnallisvaalit. En ole ollut kovin aktiivinen poliittisessa kommentaarissani viime aikoina, vuosiin, jos tarkkoja ollaan.
Sinä aikana kun olen politiikkaa seurannut, on tapahtunut pari merkittävää muutosta. Ensimmäiset vaalit joiden tuloksen jollakin tapaa rekisteröin ja joita seurasin, olivat vuoden 1991 eduskuntavaalit, joissa Keskusta Esko Ahon johdolla sai ns veret seisauttavan vaalivoiton. Keskustan kannatus nousi 7.2 prosenttiyksikköä, ja paikkaluku kasvoi 15 paikalla.
Kunnallisvaalit ovat aina olleet hieman ongelmalliset Suomessa. Ne sijoittuvat aina melko tarkkaan eduskunnan vaalikauden keskelle, mikä taas tekee niistä jossain määrin "välivaalit". Tätä retoriikkaa käytettiin vuoden 1992 kunnallisvaalien kampanjoinnissa erittäin voimakkaasti. Muista nuo vaalit hyvin, vaikken niissä saanut vielä äänestää.
Sekä vuoden 91 että 92 vaaleissa suhteessa aiempaan kannatukseensa suurin voittajapuolue oli vihreät. Kun ensimmäisen kerran sain äänestää vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, en äänestänyt vihreitä. Koin että vihreiden äänestäminen olisi ollut ns akuankkaääni, ja että jos haluan sellaisen äänen antaa, niin voin saman tien vetää kunnolla överiksi. Niinpä äänestin muistaakseni ns. joogalentäjiä, eli luonnonlain puoluetta. En suhtautunut vakavasti politiikkaan, vaan pidin sitä typeränä pelinä.
En muista, ketä äänestin vuoden 1996 kunnallisvaaleissa. Niihinkään en juurikaan suhtautunut vakavasti. Poliittinen "aktivoitumiseni" tapahtui vuoden 1996 ja 1999 välillä, ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissa äänestin vihreitä. Voisi jopa sanoa, että oli puolueen melko vannoutunut kannattaja. Tämän jälkeen äänestin vihreitä aina vuoden 2009 eurovaaleihin asti. Tuolloin olin asettanut itselleni kriteerin: Jos Kasvia ei valita, en enää kannata puoluetta. Jyrki Kasvi profiloitui IPR-asioissa tavalla, jota pidin itselleni olennaisena. Kasvi oli (ja varmaan edelleen on) vihreäksi varsin liberaali (sanan hyvässä merkityksessä), joten hänen kannattamisensa oli minulle jonkinlainen oljenkorsi jossa roikuin vaikka olin kokenut erkaantuneeni puolueen linjasta.
Eilisissä vaaleissa Vihreiden tulos oli puolueen historian paras. Vihreiden menestys kuntavaaleissa heijasteli pitkään suunnilleen puolueen kannatusta eduskuntavaaleissa, mitään suuria repeämiä suuntaan tai toiseen ei ollut; vihreiden ollessa hallituksessa, kuntavaaleissa tuli takkiin, ja oppositiossa ollessa taas kuntavaaleissa kannatus lisääntyi. Vuosien 2008 ja 2012 kunnallisvaaleissa vihreiden kannatus oli hivenen suurempi kuin 2007, 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa. En tehnyt tilastollista analyysiä asiasta, mutta en olisi yllättynyt, jos vihreiden suosio kuntavaaleissa olisi jonkin verran valtakunnan vaaleja suurempaa jatkossakin. Tarkoitan, että pidän täysin mahdollisena että meneillään on kehitystrendi, jossa kuntavaalien luonne suosii vihreitä.
Miksi näin? Ehkäpä siksi, että vihreille näyttäisi olevan mielekästä profiloitua erityisesti kaupungeissa sellaisilla tavoilla jotka ovat kaupunkien asukkaille uskottavia ja vetoavia. Esimerkiksi Tampereella Vihreät kasvattivat suosiotaan huimasti; vihreitä äänesti 20% äänestäneistä ja nämä saivat 14 paikkaa valtuustossa, kolmanneksi eniten (SDP 16, KOK 15). Jos ajattelen Tampereen paikallista politiikkaa ja päätöksiä omasta näkökulmastani, niin olen tästä kehityksestä kyllä mielissäni.
Oli valtakunnanpoliittisesti mitä mieltä tahansa, niin paikallispolitiikan tasolla vaikutetaan varsin erilaisiin asioihin. Tämä voi osin selittää sitä, miksi perussuomalaisten oli ehkä vaikeaa saada äänestäjiä liikkeelle. Varmasti osasyy oli toki hallitusvastuu -- se saattoi olla jopa merkittävin syy -- mutta en voi välttyä ajatukselta, että identiaarinen kampanja jota esimerkiksi PS:n radiomainonta edusti, ei purrut koska se ei tarjonnut mitään sellaista konkretiaa josta kunnissa oikeasti päätettäisiin.
Ihmiset ovat tyhmiä, mutta eivät niin tyhmiä, että kuvittelisivat että kunnanvaltuusto voisi sulkea rajoja tai vaikuttaa valtion budjettiin. Myöskään kunnallisverojen suuruus ei pääse kauheasti näillä päätöksillä hakemaan suuntaansa, koska kuntien menoja dominoivat viime kädessä niiden lakisääteiset velvoitteet. Huomatkaa, että puhun nyt siitä miten äänestäjät yleensä asian mieltävät, jos edes ajattelevat asiaa, en siitä miten äänestyskäyttäytyminen ja vaalitulos oikeasti vaikuttavat asioihin.
Kuitenkin näyttäisi siltä, että kampanjointi liittyen kaupunkikuvaan, kaavoitukseen, julkiseen liikenteeseen jne, asioihin joista kunnallisella tasolla päätetään suuremmassa määrin, puree paremmin kuin epämääräinen puhe "suomalaisesta elämäntavasta" tai kryptorasistinen puhe ulkomailta tulevista sosiaalipummeista. En väitä että nämä asiat eivät voisi olla politiikassa olennaisia, vaan väitän että ihmisten käsitys kunnasta toimijana ei ole niin harhainen, että he kuvittelisivat rajat kiinni- puheen merkitykselliseksi kuntavaaleissa.
Minusta näytti että esimerkiksi Tampereella Vihreiden laariin satoi kaikkein eniten älyvapaa raitiotiehankkeen vastustus. Englanninkielinen termi butthurt on määritelty urbaanissa sanakirjassa seuraavasti:
Olen vahingoniloinen. Vaikken edelleenkään tunnustaudu vihreiden kannattajaksi, näen silti huomattavan paljon parempana tämän tilanteen kuin sen jossa nämä puolueet olisivat vallan kahvassa. Vaikka vihreillä on mahdollisuus saada aikaan paljon pahaa, niin kaupunkikuvaan liittyvissä kysymyksissä ja infrarakentamisessa heidän kantansa on hyvä.
Erityisen paljon minua miellyttää, että kaupunginvaltuustoon pääsivät Jaakko Stenhäll, Juhana Suoniemi ja Oras Tynkkynen. Syyt tähän ovat ehkä hieman erikoiset. Stenhällin kohdalla pidän hänen suhtautumisestaan kaupunkikuvaan ja infrarakentamiseen. Stenhäll on varsin älykäs, hänen kanssaan keskustelu ei ole kuin bambutikkujen tökkimistä kynsien alle. Tynkkysestä pidän henkilönä, vaikka monilta osin koen olevani poliittisesti melko kaukana; hän myös maksoi minulle lopulta viime eduskuntavaalien tuloksesta lyömämme vedon jonka hän hävisi. Suoniemi puolestaan harrastaa painonnostoa, ja tuomaroi ainoat (leikkimieliset) painonnostokisat joihin olen osallistunut. Suoniemi on minusta tervetullut poikkeus vihreiden miesten joukossa vallitsevaan yleiseen miehekkyyden puutteeseen.
Ja toivon ettei edellistä nyt tulkita homofobisesti. Asia on nostettu esille muuallakin, enkä ole ainoa joka on kokenut tämän imago-ongelmana puolueelle.
Katselin tulosiltaa televisiosta illalla. Olen edelleen sitä mieltä, että haluaisin haastaa Ville Niinistön häkkitappeluun hänen valitsemillaan säännöillä. Mutta oivalsin ettei se johdu siitä, että vihaisin miestä tai että haluaisin hänelle mitään pahaa. Kyse on pikemminkin eräänlaisesta Fight Club- tuntemuksesta. Ville voisi ihan hyvä tyyppi jos vaihtaisi löysempiin boksereihin ja miehistyisi vähän. Voisin kunnioittaa häntä enemmän jos olisin tapellut hänen kanssaan. Enää asia ei ole merkityksellinen, sillä puheenjohtaja vaihtuu pian.
Kirjoituksestani näkyy varmasti se sympatia jota henkilöhistoriani vuoksi edelleen koen vihreitä kohtaan. Vaikka he eivät ole poliittisesti minun puolueeni -- myönnän etten tälläkään kertaa äänestänyt Vihreitä -- toivon silti heille menestystä, suhteellisesti ajatellen.
Sinä aikana kun olen politiikkaa seurannut, on tapahtunut pari merkittävää muutosta. Ensimmäiset vaalit joiden tuloksen jollakin tapaa rekisteröin ja joita seurasin, olivat vuoden 1991 eduskuntavaalit, joissa Keskusta Esko Ahon johdolla sai ns veret seisauttavan vaalivoiton. Keskustan kannatus nousi 7.2 prosenttiyksikköä, ja paikkaluku kasvoi 15 paikalla.
Kunnallisvaalit ovat aina olleet hieman ongelmalliset Suomessa. Ne sijoittuvat aina melko tarkkaan eduskunnan vaalikauden keskelle, mikä taas tekee niistä jossain määrin "välivaalit". Tätä retoriikkaa käytettiin vuoden 1992 kunnallisvaalien kampanjoinnissa erittäin voimakkaasti. Muista nuo vaalit hyvin, vaikken niissä saanut vielä äänestää.
Sekä vuoden 91 että 92 vaaleissa suhteessa aiempaan kannatukseensa suurin voittajapuolue oli vihreät. Kun ensimmäisen kerran sain äänestää vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, en äänestänyt vihreitä. Koin että vihreiden äänestäminen olisi ollut ns akuankkaääni, ja että jos haluan sellaisen äänen antaa, niin voin saman tien vetää kunnolla överiksi. Niinpä äänestin muistaakseni ns. joogalentäjiä, eli luonnonlain puoluetta. En suhtautunut vakavasti politiikkaan, vaan pidin sitä typeränä pelinä.
En muista, ketä äänestin vuoden 1996 kunnallisvaaleissa. Niihinkään en juurikaan suhtautunut vakavasti. Poliittinen "aktivoitumiseni" tapahtui vuoden 1996 ja 1999 välillä, ja vuoden 1999 eduskuntavaaleissa äänestin vihreitä. Voisi jopa sanoa, että oli puolueen melko vannoutunut kannattaja. Tämän jälkeen äänestin vihreitä aina vuoden 2009 eurovaaleihin asti. Tuolloin olin asettanut itselleni kriteerin: Jos Kasvia ei valita, en enää kannata puoluetta. Jyrki Kasvi profiloitui IPR-asioissa tavalla, jota pidin itselleni olennaisena. Kasvi oli (ja varmaan edelleen on) vihreäksi varsin liberaali (sanan hyvässä merkityksessä), joten hänen kannattamisensa oli minulle jonkinlainen oljenkorsi jossa roikuin vaikka olin kokenut erkaantuneeni puolueen linjasta.
Eilisissä vaaleissa Vihreiden tulos oli puolueen historian paras. Vihreiden menestys kuntavaaleissa heijasteli pitkään suunnilleen puolueen kannatusta eduskuntavaaleissa, mitään suuria repeämiä suuntaan tai toiseen ei ollut; vihreiden ollessa hallituksessa, kuntavaaleissa tuli takkiin, ja oppositiossa ollessa taas kuntavaaleissa kannatus lisääntyi. Vuosien 2008 ja 2012 kunnallisvaaleissa vihreiden kannatus oli hivenen suurempi kuin 2007, 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa. En tehnyt tilastollista analyysiä asiasta, mutta en olisi yllättynyt, jos vihreiden suosio kuntavaaleissa olisi jonkin verran valtakunnan vaaleja suurempaa jatkossakin. Tarkoitan, että pidän täysin mahdollisena että meneillään on kehitystrendi, jossa kuntavaalien luonne suosii vihreitä.
Miksi näin? Ehkäpä siksi, että vihreille näyttäisi olevan mielekästä profiloitua erityisesti kaupungeissa sellaisilla tavoilla jotka ovat kaupunkien asukkaille uskottavia ja vetoavia. Esimerkiksi Tampereella Vihreät kasvattivat suosiotaan huimasti; vihreitä äänesti 20% äänestäneistä ja nämä saivat 14 paikkaa valtuustossa, kolmanneksi eniten (SDP 16, KOK 15). Jos ajattelen Tampereen paikallista politiikkaa ja päätöksiä omasta näkökulmastani, niin olen tästä kehityksestä kyllä mielissäni.
Oli valtakunnanpoliittisesti mitä mieltä tahansa, niin paikallispolitiikan tasolla vaikutetaan varsin erilaisiin asioihin. Tämä voi osin selittää sitä, miksi perussuomalaisten oli ehkä vaikeaa saada äänestäjiä liikkeelle. Varmasti osasyy oli toki hallitusvastuu -- se saattoi olla jopa merkittävin syy -- mutta en voi välttyä ajatukselta, että identiaarinen kampanja jota esimerkiksi PS:n radiomainonta edusti, ei purrut koska se ei tarjonnut mitään sellaista konkretiaa josta kunnissa oikeasti päätettäisiin.
Ihmiset ovat tyhmiä, mutta eivät niin tyhmiä, että kuvittelisivat että kunnanvaltuusto voisi sulkea rajoja tai vaikuttaa valtion budjettiin. Myöskään kunnallisverojen suuruus ei pääse kauheasti näillä päätöksillä hakemaan suuntaansa, koska kuntien menoja dominoivat viime kädessä niiden lakisääteiset velvoitteet. Huomatkaa, että puhun nyt siitä miten äänestäjät yleensä asian mieltävät, jos edes ajattelevat asiaa, en siitä miten äänestyskäyttäytyminen ja vaalitulos oikeasti vaikuttavat asioihin.
Kuitenkin näyttäisi siltä, että kampanjointi liittyen kaupunkikuvaan, kaavoitukseen, julkiseen liikenteeseen jne, asioihin joista kunnallisella tasolla päätetään suuremmassa määrin, puree paremmin kuin epämääräinen puhe "suomalaisesta elämäntavasta" tai kryptorasistinen puhe ulkomailta tulevista sosiaalipummeista. En väitä että nämä asiat eivät voisi olla politiikassa olennaisia, vaan väitän että ihmisten käsitys kunnasta toimijana ei ole niin harhainen, että he kuvittelisivat rajat kiinni- puheen merkitykselliseksi kuntavaaleissa.
Minusta näytti että esimerkiksi Tampereella Vihreiden laariin satoi kaikkein eniten älyvapaa raitiotiehankkeen vastustus. Englanninkielinen termi butthurt on määritelty urbaanissa sanakirjassa seuraavasti:
An inappropriately strong negative emotional response from a perceived personal insult. Characterized by strong feelings of shame. Frequently associated with a cessation of communication and overt hostility towards the "aggressor."Timo Soinin jäähyväispuhe vaalituloksen selvittyä oli mielestäni asiallinen aivan viime metreille saakka. Loppukaneetti jossa kaikesta taas kerran syytettiin "punavihreitä", oli kuitenkin butthurtin klassinen manifestaatio. Oli hieman surullista nähdä muuten tyylikäs puhe lopetettavan niin mauttomasti. Tampereella PS ei ollut toki ainoa raitiotietä vastustanut taho, vaan "Tampereen Puolesta"- listan ehdokkaat mölysivät asiasta myös melko äänekkäästi. Kuorossa lauloi mukana myös Tampereen oma Poppaloora-Puhuva Auto, eli Mikko Alatalo. Kaikesta älämölöstä huolimatta näiden listojen (PS, TaPu, Kesk) yhteenlaskettu äänimäärä tai paikkaluku eivät tulleet edes kovin lähelle vihreiden kannatusta.
Olen vahingoniloinen. Vaikken edelleenkään tunnustaudu vihreiden kannattajaksi, näen silti huomattavan paljon parempana tämän tilanteen kuin sen jossa nämä puolueet olisivat vallan kahvassa. Vaikka vihreillä on mahdollisuus saada aikaan paljon pahaa, niin kaupunkikuvaan liittyvissä kysymyksissä ja infrarakentamisessa heidän kantansa on hyvä.
Erityisen paljon minua miellyttää, että kaupunginvaltuustoon pääsivät Jaakko Stenhäll, Juhana Suoniemi ja Oras Tynkkynen. Syyt tähän ovat ehkä hieman erikoiset. Stenhällin kohdalla pidän hänen suhtautumisestaan kaupunkikuvaan ja infrarakentamiseen. Stenhäll on varsin älykäs, hänen kanssaan keskustelu ei ole kuin bambutikkujen tökkimistä kynsien alle. Tynkkysestä pidän henkilönä, vaikka monilta osin koen olevani poliittisesti melko kaukana; hän myös maksoi minulle lopulta viime eduskuntavaalien tuloksesta lyömämme vedon jonka hän hävisi. Suoniemi puolestaan harrastaa painonnostoa, ja tuomaroi ainoat (leikkimieliset) painonnostokisat joihin olen osallistunut. Suoniemi on minusta tervetullut poikkeus vihreiden miesten joukossa vallitsevaan yleiseen miehekkyyden puutteeseen.
Ja toivon ettei edellistä nyt tulkita homofobisesti. Asia on nostettu esille muuallakin, enkä ole ainoa joka on kokenut tämän imago-ongelmana puolueelle.
Katselin tulosiltaa televisiosta illalla. Olen edelleen sitä mieltä, että haluaisin haastaa Ville Niinistön häkkitappeluun hänen valitsemillaan säännöillä. Mutta oivalsin ettei se johdu siitä, että vihaisin miestä tai että haluaisin hänelle mitään pahaa. Kyse on pikemminkin eräänlaisesta Fight Club- tuntemuksesta. Ville voisi ihan hyvä tyyppi jos vaihtaisi löysempiin boksereihin ja miehistyisi vähän. Voisin kunnioittaa häntä enemmän jos olisin tapellut hänen kanssaan. Enää asia ei ole merkityksellinen, sillä puheenjohtaja vaihtuu pian.
Kirjoituksestani näkyy varmasti se sympatia jota henkilöhistoriani vuoksi edelleen koen vihreitä kohtaan. Vaikka he eivät ole poliittisesti minun puolueeni -- myönnän etten tälläkään kertaa äänestänyt Vihreitä -- toivon silti heille menestystä, suhteellisesti ajatellen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)