Todiste islamisaatiosta?

Aamulla kun katsoin blogini etusivulta, josko joku olisi kommentoinut aiempia kirjoituksiani, havahduin sivupalkissa pyörivän mainoksen sisältöön: Siinä mainostettiin muslimien omaa deittipalvelua, ja mainoksessa oli luonnollisesti useammat hymyilevät naisen kasvot, hiukset huivin peittämänä jokaisella.

En ole blogissani juuri aihetta käsitellyt, koska se on epämiellyttävä. En pidä oikeastaan mistään ko. aiheeseen liittyvästä. En pidä uskontojen näkyvästä roolista kulttuurissa tai politiikassa lainkaan, riippumatta uskonnosta, enkä erityisesti pidä vanhoillisuuteen ja aggressiiviseen "oikeassaolemiseen" kehottavista oppijärjestelmistä, jollainen islam pitkälti on. En pidä keskustelusta, jota aiheesta Suomessa käydään, koska en pidä niiden tahojen tyylistä, jotka kritiikkiään esittävät. En pidä siitä, että koen ettei asiasta voi sanoa mitään järkevää ilman että leimautuu joko vaahtosuiseksi rasistiksi tai silmät ja korvat poliittisen korrektiuden nimissä sulkevaksi punaviherhipiksi. En pidä siitä miten islamia kritisoidaan, enkä pidä siitä, miten sitä puolustellaan tai miten kritiikkiin reagoidaan. En pidä oikeastaan mistään koko aiheessa. Toivoisin että asia menisi pois kokonaan ilman että minun pitäisi sanoa siitä mitään.  Aihe on kiusallinen, koska tunnen henkilökohtaisesti muslimiksi identifioituvia ihmisiä, joita vastaan minulla ei ole yhtään mitään, mutta joiden tiedän kokevan loukkaavana sellaisenkin kritiikin joka mielestäni on aiheellista. Se on kiusallinen, koska tunnen aivan mukavia ja myötätuntoisia ihmisiä jotka eivät epäröi laajentaa kaikkea kritiikkiä joka islamia kohtaan voidaan jossakin tilanteessa esiittää, koskemaan lähes jokaista muslimiksi tunnustautuvaa.

En pidä aiheesta. Enkä pidä siitä, miltä ko. mainos minusta näyttää. En pidä yhtään.

Rage against the Machine

Sukuni on kohtuullisen suuri, tai ikäluokkaani nähden ehkä noin keskitasoa, sillä minulla on noin kaksikymmentä serkkua. Suvussa ei ole mitään valtavan suuria perheitä, mutta vanhempani kuuluivat ns suuriin ikäluokkiin, joten heillä on yhteensä kymmenen sisarusta. Isovanhempien kuoltua olen pitänyt vain harvakseltaan yhteyttä serkkuihini, paria poikkeusta lukuunottamatta. Yhteydenpitoon on sukulaisuuden  lisäksi ollut näissä tapauksissa "syynä" jokin yhteinen intressi. Yksi serkuistani on tällä hetkellä taloustieteen tenure trackillä New Yorkin Columbia yliopistossa, ja hänen äitinsä asuu muutaman kilometrin päässä, joten tapaamme kun hän käy Suomessa. Toinen asuu Tampereella ja harrastaa tietokoneita.

Pari vuotta sitten - juuri ennen päätöstä lähteä Singaporeen - aloitin kotiprojektia, jossa oli tarkoitus rakentaa pienimuotoinen klusteri vanhoista tietokoneista. Idea oli hauska, ja pääsin projektissa sellaiseen vaiheeseen, jossa ns head-nodella pyöri tarvittavat palvelut ja teoriassa MPICH2 oli asennettuna, jotain säätämistä jäi vielä ssh:n ja avainrenkaiden kanssa. Jätin projektin siihen, koska ns muut kiireet tulivat eteen. Aloin viritellä ideaa uudelleen hiljattain, kun tein vähän siivousta ja löysin osan koneista (ison osan olin jo vienyt kierrätykseen).

Serkullani oli ylimääräistä rautaa, sillä hän harrastuksensa vuoksi hankkii koneita kotiinsa ja hankkiutuu vanhemmasta päästä eroon. Tällä kertaa kategoriassa "hyötykäyttöön halvalla" oli vanhempi neliydinprosessorilla varustettu kone ja kaksi GeForce GTX 580- näytönohjainta. Mooren laki on toisinaan hieman hämmentävä: yksi tällainen näytönohjain, joka nykyisin on vakavalle käyttäjälle "ei tee mitään"- tasoa, sisältää (tosin hyvin rajoitetulla käskykannalla) laskentatehoa saman verran kuin top500- supertietokoneet 90-luvun puolivälissä, ja kahdella tällaisella olisi ennen vuotta 1990 voinut rakentaa maailman suorituskykyisimmän tietokoneen.

Kasasimme tästä raudasta minulle konetta, jonka tarkoitus olisi lämmittää (kyllä, lämmittää) olohuonetta kylminä talviaamuina. Idea oli suunnilleen seuraavanlainen: Kone laskisi kahdella näytönohjaimellaan ja neljällä prosessorillaan aamuyöllä Boinc:ia, ja muina aikoina toimisi pääosin mediaserverinä.

Ongelmat alkoivat heti alussa, sillä virtalähteessä ei ollut riittävästi piuhoja. Vaihdoimme virtalähteen, mutta kone ei herännyt juuri lainkaan kun kaksi näytönohjainta oli kytkettynä. Koetimme kombinatorisesti eri vaihtoehdot ja totesimme että vain yksi kerrallaan voi olla asennettuna. Sen jälkeen kävi ilmi, että osa muistikammoista ei läpäissyt testejä, joten muistin määrä tipahti neljään gigatavuun. Asensin Xubuntun, ja kaikki näytti menevän hyvin. Kotona kuitenkin huomasin että näytönohjain ilmeisesti toisinaan v*****lee ja kone hyytyy. Sen verran sain toimimaan, että tiedostojen jakaminen toimii vaimon Windows-koneen kanssa niin päin, että "serveri" näkee jaetut hakemistot. Vaihdoin näytönohjaimen ajurin ja kaatuilu näytti loppuvan, mutta ääni lakkasi toimimasta. Yöllä luovutin ja jätin boincin pyörimään, nyt aamulla kone oli kaatunut; Boinc pyöri vielä, mutta hiiren kursori oli jumissa, ja kun yritin avata konsolin, sain hetkeksi ruudulle virheilmoituksen joka näytti viittaavan  näytönohjainvikaan. Sain ajettua koneen alas semi-hallitusti, sillä jotain oli vielä sen verran pystyssä että virta katkesi parinkymmenen sekunnin päästä kun olin painanut kytkintä, eli en joutunut vetämään powerista sähköjä pois.

Nyt haasteet jatkuvat. Olin unohtanut miten hauskaa, sellaisella kummallisen masokistisella tavalla, tämä säätäminen on.

Ajolähtö

Kuten lukijat suureksi osaksi tietävätkin, määräaikainen "virkani" päättyy vuoden vaihteessa ja akateeminen urani mahdollisesti päättyy. Olen lueskellut vuosien saatossa erinäisiä kirjoitelmia akateemisen uran ankeudesta, vaikeuksista, vaativuudesta, ja huonosta palkkauksesta. Osan näistä kirjoitelmista olen kirjoittanut myös itse.

Systeemisiä ongelmia on, sitä en voi kieltää, mutta suurin osa valituksesta on itseasiassa turhaa ja perustuu vääriin käsityksiin ja vääränlaiseen asenteeseen; oletan tämän johtuvan siitä että ihmisillä on idealisoitu kuva akateemisesta urasta ja tätä idealisaatiota on ylläpidetty vielä 20 vuotta sitten julkisin varoin. Muutos on kuitenkin jo tapahtunut ja edessä olisi jo kauan aikaa sitten ollut sopeutuminen. Oma tragediani on oikeastaan se, että olen elänyt murroksen kynnyksellä oikeastaan koko elämäni. Lama-aika oli Suomessa huipussaan kun olin itse vielä koululainen. Kirjoitin ylioppilaaksi samana vuonna kuin Suomi liittyi Euroopan unioniin, ja lamasta toipuminen oli kovassa vauhdissa Nokian vetämänä opiskeluaikoinani. 

Opiskelijamäärien kasvattaminen tekniikan alalla alkoi juuri kun aloitin opintoni. Sinä vuonna kun itse pyrin opiskelemaan, useat varsin menestyneet lukiotoverini jäivät ilman tavoittelemaansa opiskelupaikkaa silloisessa Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Apukoulun priimuksena tieni oli jotenkin vähän turhan sileä, sillä työmarkkinat opiskelemillani aloilla vetivät hurjasti väkeä ja saatoin ylläpitää illuusiota siitä, että valitsin useiden vaihtoehtojen joukosta juuri sen mitä aloin tehdä. Tämä oli ensimmäinen väärinkäsitykseni. Tosiasiassa ajauduin akateemiselle uralle, koska en oikeasti edes viitsinyt miettiä mitä teen. Paria teollisuuspalveluiden parissa viettämääni kesätyötä lukuunottamatta en edes ole allekirjoittanut kuin yhden työsopimuksen, kun virkasuhteet muutettiin työsuhteiksi. Valintani olivat aina tosiasiassa helpoimpia, ns default-valintoja.

Tein väitöskirjaani viisi vuotta sillä idealla, että se syntyy "siinä sivussa", kun muulta elämältä ehtii; koin pääasialliseksi työkseni luennoinnin, ja tämä pitikin tavallaan paikkaansa koska vaativammilla algoritmikursseilla oli paljon väkeä ja kukaan muukaan ei niitä oikeastaan halunnut pitää. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: Pidän kyllä tutkimuksesta, mutta teoreettinen tutkimukseni ei tapahtunut minkään tutkimusryhmän ja/tai projektin puitteissa vaan ainoastaan kirjoitin ideoitani paperille ja julkaisin ne. Tällainen ajattelu sopii ehkä matemaatikoille, mutta olin valitettavan tietämätön, uppiniskainen ja sinisilmäinen, ja ajattelin että jos vain tuotan tasaisesti papereita, niin urani etenee ilman sen kummempaa pähkäilyä. Näin se oli toiminut edellisellä sukupolvella, joten miksi minä olisin ollut poikkeus? Tämä oli kuitenkin virhe, johon havahduin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kaksi vuotta väittelyn jälkeen: Jotain pitäisi tehdä.

Siinä vaiheessa "strateginen" painopiste oli että tutkimuksessa pitäisi olla kansainvälistä yhteistyötä. Silloisen yliassistentuurini alkaessa tavoitekeskustelussa esitettiin "dosentin pätevyyden" saavuttaminen. Perinteisesti tämä on tulkittu niin, että tutkimusvolyymin tulisi vastata toista korkeatasoista väitöskirjaa. Kaksi vuotta väittelemisen jälkeen käärin vihdoin hihat ja aloin tuottaa, ja parin vuoden päästä minulla oli kasassa vaadittava volyymi vaikka kahteen uuteen nippuväitöskirjaan, ja kaikki tutkimus oli tehty nimekkäiden ulkomaisten tutkimusryhmien kanssa.

Tässä kohtaa kuitenkin kävi ilmi että maalitolppia oli siirretty parin vuoden aikana: Dosentuureja ei enää myönnettäisi yliopiston omille kasvateille elleivät nämä tuo sisään rahaa. Tämä oli sikäli kummallinen linjaus, että esimerkiksi Akatemian hankkeita ei voi hakea, jos ei ole dosentuuria. Ensimmäisenä totesin, että stop, nyt täytyy vetää henkeä, joten lähdin vuodeksi Singaporeen. Päätin että OK, aletaan sitten tykittää hakemuksia.

Nyt toinen viisivuotiskauteni on päättymärrä. Vuoden 2010 jälkeen olen tehnyt laskujeni mukaan 13 erilaista rahoitushakemusta, joista tasan yksi (1), Tekniikan edistämissäätiön post-doc- avustus, sai myönteisen päätöksen. Yliopiston virallinen kanta on, että minun työni ei ole vaatimustasoltaan sellainen jossa rahoituksen hankkiminen on omalla vastuullani; kuitenkin työni arvioidaan sen mukaan, onnistunko rahoituksen hankkimaan. Tämä on mielenkiintoinen tilanne. En kuitenkaan protestoi sitä, että tämä kuuluu työhöni, ainoastaan sitä, että se mitä tehtäväksi väitetään ja se mitä tosiasiassa edellytetään eivät ole sama asia. Tämä väärinkäsitys on se, minkä korjaaminen korjaisi paljon ja säästäisi paljolta valittamiselta. Koska työnantaja todellisuusessa edellyttää asiaa X, mutta väittää edellyttävänsä asiaa Y, niin tekemällä asiaa Y, ura tyssää siihen mitä on tekemässä, ja seuraavissa YT-neuvotteluissa tällaiset ihmiset laitetaan ulos tai heidän määräaikaisuuttaan ei uusita.

Akateemisen uran varsinaisia edellytyksiä ja odotuksia yksittäisissä tilanteissa minusta ei ole juurikaan syytä kritisoida. Olisi toki mielekästä, jos työtä voisi "vain tehdä", eli kun löytää sen tason jolla omaa työtään haluaa jatkaa, sitä voisi jatkaa ja antaa niiden siirtyä muihin tehtäviin joita se kiinnostaa. Tutkimus (ja mielestäni myös yliopistotason opetus) on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että pysähtyminen vanhan hyväksi havaitun tekemiseen on itseasiassa takapakkia,  joten voidaan perustella sitä että uusiin asioihin tulisi aika-ajoin siirtyä. Parhaat tutkijat eivät kuitenkaan ole usein hyviä johtajia, ja kuitenkin, mitä parempi tutkija yksilö on, sitä nopeammin hänen oletetaan siirtyvän johtotehtäviin. Tiedän muutamiakin tapauksia joissa nuorena "menestynyt" henkilö on mennyt parhaiden tutkijavuosiensa osalta jossain määrin hukkaan, koska ei ole päässyt keskittymään tutkimukseen vaan joutunut manageroimaan muiden tutkimusta. Kuten eräs kolleegani -- aikanaan saman ikäinen ja samassa uravaiheessa kuin minä nyt -- totesi, akateemisen uran suurin ongelma on siinä, että jos todella pidät tutkimuksesta, niin työnantajan näkökulmasta se asia jolla sinut "palkitaan" kun teet sen mahdollisimman hyvin, on työtehtävä jossa et saa tehdä sitä, missä ole hyvä ja mistä pidät.

Itse en ole kaksinen tutkija, jos sillä tarkoitetaan kammiossaan itsenäisesti ideoivaa neroa. Itseasiassa, olen paljon parempi  kehittämään eteenpäin muiden ideoita. Ajatukseni ja analyysini etenee liiaksi syvyyteen ensin- tyylisesti, jotta olisin oikeasti hyvä miettimään mitään suuria linjoja tai tekemään merkittäviä avauksia. Pidän ongelmanratkaisusta, ja kun muilla on uusia ongelmia, heitän mielelläni kaiken ja alan generoida ratkaisuideoita. Toimin siksi parhaiten ryhmässä; ryhmässä jota minulla ei ole juuri nyt.

Haen tämän syksyn haussa Akatemiatutkijan rahoitusta viideksi vuodeksi. Lisäksi toimin haamukirjoittajana yhdelle akatemiahankkeelle. On todennäköistä, että joudun vuodenvaihteessa puolen vuoden pätkälle, jota ei jatketa mikäli kumpikin hakemuksista kariutuu. Mikäli näin käy, lopetan tämän bloginkin kokonaan, koska en ole enää "tiedemies", eli en tee tutkimusta työkseni.

Jos taas rahoitus myönnetään, joudun manageroivaan rooliin, enkä silloinkaan oikeastaan saa enää tehdä sitä, mistä tutkimuksessa eniten pidän. Tilanne on hieman kiusallinen.