Hrvatska.

Lähdimme vaimoni kanssa Kroatiaan 10-vuotishääpäivän kunniaksi. Kävimme Plitvicen kansallispuistossa, sekä Krka-joen varrella, Skradinski Buk- putouksilla. (siitä kuvakin). Näiden jälkeen vietimme pari päivää Splitissä.

Luin kirjan Ready Player One loppuun. Ostin lentokentältä Dawkinsin omaelämäkerrallisen "An appetite for Wonder". Kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, koska teksti on hidastempoinen henkilöhistoriikki. Se kuvailee Dawkinsin lapsuutta ja nuoruutta, ja (erityisesti ensimmäisessä luvussa) myös häntä edeltäneitä sukupolvia ja näiden edesottamuksia.

Mitä enemmän kirjaa -- ja Dawkinsin kirjoja yleensä -- olen lukenut, sitä hämmentyneempi olen hänen maineestaan jonkinlaisena huonotapaisena ateismin airuena. Kirjasta saan käsityksen että hän ainoastaan täysin rehellinen ja turhautunut siihen että usein ihmiset eivät ole. Esimerkkinä hän esittää miten hän lapsena leikki piilosta erään aikuisen kanssa, ja tämä oli vaihtanut piilopaikkaa kesken leikin (mikä oli sääntöjen vastaista). Kun nuori poika oli tästä epäillyt aikuista -- joka siis oli löytyt piilopaikastaan vasta toisella kertaa katsottaessa -- aikuinen oli väittänyt tehneensä itsensä näkymättömäksi. Kirjailija siis pohtii, onko suhteemme lasten älylliseen kehitykseen kieroutunut, kun tällaisessa tilanteessa pidämme normaalina, ja peräti toivottavana sitä, että lapselle valehdellaan täysin vakavalla naamalla, sensijaan että tämä haastettaisiin kyseenalaistamaan uskomattoman kuuloinen väite.

 Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. On olemassa melko yleinen asenne, jonka mukaan "lapsuuden ihmeellisyys" on jotenkin arvokkaampaa jos lapsella on suuri joukko virhekäsityksiä, sensijaan että tällä opetettaisiin lapsesta asti niitä metakognitiivisia taitoja joilla tosiasioihin todennäköisimmin päästään käsiksi. Näitä "leikkejä" -- viittaan siis joulupukkiin, hammaskeijuun, pääsiäispupuun ja mitä näitä nyt onkaan -- voi lasten kanssa leikkiä vallan hyvin, eikä tästä Dawkins (tai minä sen puoleen) ole eri mieltä. Sensijaan kun lapsella herää luonnostaan epäilys, aikuisilla on tapana lytätä tämä ja jatkaa huijaamista tai sitten sivuuttaa asia möläyttämällä vastaus ja näyttämällä lapselle avoimesti pettymys siihen että tämä on "kasvanut liian isoksi". Terve vaihtoehto, jota itse olen pyrkinyt lasten kanssa harjoittamaan, on että kun epäilys herään, käydään läpi ne tosiasiat jotka varmasti on todettu. Esimerkiksi: Joulupukki käy aina jouluaattona. Hänellä on säkillinen lahjoja, ja näissä paketeissa on usein osa, muttei kaikkia niistä lahjoista joita lapset ovat toivoneet. Joulupukin tullessa hän tulee ovesta -- melkein aina alakerrasta -- eikä savupiipusta. Pappa ei yleensä ole paikalla kun joulupukki käy, vaan hän on usein käymässä kotona juuri silloin.

Näitä tosiasioita sitten sovitetaan siihen mikä olisi loogisin selitys. Sama pätee hammaskeijuun. Päättely tosin joskus on epäloogista; esimerkiksi nuorempi poika päätteli, että äiti ja isä laittavat rahan tyynyn alle, koska "jos hammaskeiju olisi todellinen, miten se saisi tietää että hammas on lähtenyt?". Keskustelimme toki myös pääsiäisen tarinasta. Eskarissa oli kerrottu Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Selitin pojalle, että joidenkin ihmisten uskomus on, että tarina on sellaisenaan totta ja joidenkin taas että se on hieman liioiteltu, ja että jokaisen täytyy päättää itse, uskooko tarinaan vai ei. Poika tuntui naureskelevan sille että jotkut aikuiset pitivät sitä totena. Ensialkuun hän epäili että tarina on samanlainen kuin joulupukkitarina, ja että aikuiset eivät sellaisiin usko. Kun selitin, että kyllä jotkut oikeasti pitävät totena, hän tuntui pitävän sitä typeränä, mutta minä huomautin, ettei se ole kohteliasta: Meillä kaikilla on oikeus ajatella ja uskoa siihen minkä uskomme oikeaksi ja todeksi.

Lapset ovat kummallisella tavalla erilaisia. Toinen pojista tivasi aikanaan vastaavassa tilanteessa minulta, että mitä minä asiasta ajattelen ja sanoi että hän haluaa nimenomaan ajatella asiasta samoin kuin minä. Tässäkin tilanteessa totesin, että aikuiset uskovat eri asioihin, ja minä en voi ottaa vastuuta siitä, mihin hän uskoo. Jos hän päättää ajatella asiasta samalla tavalla, niin hänen pitää olla tietoinen siitä, että se ei tee asiasta totta.  Ilmeisesti jonkinlaiset temperamenttikysymykset tekevät lapsista tässä suhteessa kovin erilaisia.

Mutta nyt jaarittelen. En ole vielä saanut Dawkinsin kirjaa loppuun, vaan pääsin vasta kohtaan jossa hänen on perheineen muuttanut pysyvästi Englantiin Afrikasta, eli noin 50-luvulle.