Hrvatska.

Lähdimme vaimoni kanssa Kroatiaan 10-vuotishääpäivän kunniaksi. Kävimme Plitvicen kansallispuistossa, sekä Krka-joen varrella, Skradinski Buk- putouksilla. (siitä kuvakin). Näiden jälkeen vietimme pari päivää Splitissä.

Luin kirjan Ready Player One loppuun. Ostin lentokentältä Dawkinsin omaelämäkerrallisen "An appetite for Wonder". Kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava, koska teksti on hidastempoinen henkilöhistoriikki. Se kuvailee Dawkinsin lapsuutta ja nuoruutta, ja (erityisesti ensimmäisessä luvussa) myös häntä edeltäneitä sukupolvia ja näiden edesottamuksia.

Mitä enemmän kirjaa -- ja Dawkinsin kirjoja yleensä -- olen lukenut, sitä hämmentyneempi olen hänen maineestaan jonkinlaisena huonotapaisena ateismin airuena. Kirjasta saan käsityksen että hän ainoastaan täysin rehellinen ja turhautunut siihen että usein ihmiset eivät ole. Esimerkkinä hän esittää miten hän lapsena leikki piilosta erään aikuisen kanssa, ja tämä oli vaihtanut piilopaikkaa kesken leikin (mikä oli sääntöjen vastaista). Kun nuori poika oli tästä epäillyt aikuista -- joka siis oli löytyt piilopaikastaan vasta toisella kertaa katsottaessa -- aikuinen oli väittänyt tehneensä itsensä näkymättömäksi. Kirjailija siis pohtii, onko suhteemme lasten älylliseen kehitykseen kieroutunut, kun tällaisessa tilanteessa pidämme normaalina, ja peräti toivottavana sitä, että lapselle valehdellaan täysin vakavalla naamalla, sensijaan että tämä haastettaisiin kyseenalaistamaan uskomattoman kuuloinen väite.

 Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. On olemassa melko yleinen asenne, jonka mukaan "lapsuuden ihmeellisyys" on jotenkin arvokkaampaa jos lapsella on suuri joukko virhekäsityksiä, sensijaan että tällä opetettaisiin lapsesta asti niitä metakognitiivisia taitoja joilla tosiasioihin todennäköisimmin päästään käsiksi. Näitä "leikkejä" -- viittaan siis joulupukkiin, hammaskeijuun, pääsiäispupuun ja mitä näitä nyt onkaan -- voi lasten kanssa leikkiä vallan hyvin, eikä tästä Dawkins (tai minä sen puoleen) ole eri mieltä. Sensijaan kun lapsella herää luonnostaan epäilys, aikuisilla on tapana lytätä tämä ja jatkaa huijaamista tai sitten sivuuttaa asia möläyttämällä vastaus ja näyttämällä lapselle avoimesti pettymys siihen että tämä on "kasvanut liian isoksi". Terve vaihtoehto, jota itse olen pyrkinyt lasten kanssa harjoittamaan, on että kun epäilys herään, käydään läpi ne tosiasiat jotka varmasti on todettu. Esimerkiksi: Joulupukki käy aina jouluaattona. Hänellä on säkillinen lahjoja, ja näissä paketeissa on usein osa, muttei kaikkia niistä lahjoista joita lapset ovat toivoneet. Joulupukin tullessa hän tulee ovesta -- melkein aina alakerrasta -- eikä savupiipusta. Pappa ei yleensä ole paikalla kun joulupukki käy, vaan hän on usein käymässä kotona juuri silloin.

Näitä tosiasioita sitten sovitetaan siihen mikä olisi loogisin selitys. Sama pätee hammaskeijuun. Päättely tosin joskus on epäloogista; esimerkiksi nuorempi poika päätteli, että äiti ja isä laittavat rahan tyynyn alle, koska "jos hammaskeiju olisi todellinen, miten se saisi tietää että hammas on lähtenyt?". Keskustelimme toki myös pääsiäisen tarinasta. Eskarissa oli kerrottu Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Selitin pojalle, että joidenkin ihmisten uskomus on, että tarina on sellaisenaan totta ja joidenkin taas että se on hieman liioiteltu, ja että jokaisen täytyy päättää itse, uskooko tarinaan vai ei. Poika tuntui naureskelevan sille että jotkut aikuiset pitivät sitä totena. Ensialkuun hän epäili että tarina on samanlainen kuin joulupukkitarina, ja että aikuiset eivät sellaisiin usko. Kun selitin, että kyllä jotkut oikeasti pitävät totena, hän tuntui pitävän sitä typeränä, mutta minä huomautin, ettei se ole kohteliasta: Meillä kaikilla on oikeus ajatella ja uskoa siihen minkä uskomme oikeaksi ja todeksi.

Lapset ovat kummallisella tavalla erilaisia. Toinen pojista tivasi aikanaan vastaavassa tilanteessa minulta, että mitä minä asiasta ajattelen ja sanoi että hän haluaa nimenomaan ajatella asiasta samoin kuin minä. Tässäkin tilanteessa totesin, että aikuiset uskovat eri asioihin, ja minä en voi ottaa vastuuta siitä, mihin hän uskoo. Jos hän päättää ajatella asiasta samalla tavalla, niin hänen pitää olla tietoinen siitä, että se ei tee asiasta totta.  Ilmeisesti jonkinlaiset temperamenttikysymykset tekevät lapsista tässä suhteessa kovin erilaisia.

Mutta nyt jaarittelen. En ole vielä saanut Dawkinsin kirjaa loppuun, vaan pääsin vasta kohtaan jossa hänen on perheineen muuttanut pysyvästi Englantiin Afrikasta, eli noin 50-luvulle.

Peliteoria.

Ukrainan ja muun itäisen Euroopan tilanne näyttää tällä hetkellä uhkaavalta. Globaalisti ajatellen näyttäisi kovasti siltä, että Venäjä on ajautumassa uudelleen lännen kanssa ns napit vastakkain, kylmän sodan hengessä.

Yksi kysymys, jota mm. Economistin blogeissa on käsitelty on, josko NATO:lla on peliteoreettinen olemassaolon oikeutus. Tämä kysymys sivuaa myös aiempia kirjoituksiani Natosta ja siihen liittymisestä. Lyhyesti linkittämääni kirjoitusta referoiden: peliteoreettinen analyysi prima fascie näyttää siltä, että Venäjän ei kannata uhitella Baltian maille, koska nämä ovat Natossa. Tämä on kuitenkin virheellinen argumentti ilman että aihetta tarkastelee tarkemmin. Nimittäin, jos Venäjä sattuisi esimerkiksi lähettämään Narvan alueella joukkoja rajan yli, pelivuoro olisi Natolla. Tässä tilanteessa Naton komentajien valittavina olisi vaihtoehdot joissa a) tilanne eskaloituu ja aggression osoituksen pitäisi tulla Nato-mailta; lopputuloksena hyvin kallis operaatio joka voi pahimmillaan johtaa vaikka suursotaan ja b) tilanne näennäisesti rauhoittuu mutta venäläiset joukot jäävät rajan Viron puolelle ja tilanne muistuttaa Ukrainaa nyt.  Tässä valintatilanteessa b)-vaihtoehto näyttäisi kovin houkuttelevalta.

Kirjoitus analysoi että Nato-uhkasta tulee uskottava vain jos ennen potentiaalista venäläisoperaatiota alueelle tuodaan amerikkalaisia joukkoja, jolloin Venäjän olisi hyökättävä suoraan amerikkalaisten kimppuun eikä perääntyminen uhasta olisi enää samalla lailla mahdollista. Tässä on tietty totuuden siemen, tosin en usko että joukkojen tarvitsee olla amerikkalaisia, vaan todennäköisesti länsieurooppalaiset, esimerkiksi brittiläiset, hollantilaiset, tai saksalaiset joukot riittäisivät. Jopa norjalaiset tai tanskalaiset todennäköisesti tekisivät tehtävänsä.

Suomalaisessa keskustelussa Nato-argumentaatio on vaihtunut hieman. Ensi vaiheessa Nato-vastustusta perusteltiin usein julkisesti sillä, että Naton jäsenenä Suomi olisi velvoitettu (ainakin "moraalisesti") osallistumaan operaatioihin joihin suomalaiset eivät haluaisi lähettää joukkoja, samantapaisiin kuin esimerkiksi Irakin tms sota oli. Tämä argumentti ei ole kovin vahva, sillä esimerkiksi saksalaiset ovat osallistuneet lähes yhtä vähän Nato-operaatioihin kuin suomalaisetkin. Jokin aika sitten vastustukseen tuli yllämainitun peliteoreettisen tarkastelun kaltaisia argumentteja: Vaikka Suomi olisi Naton jäsen, niin mitään takeita ei olisi että Nato siitä huolimatta mitenkään osallistuisi Suomen alueelliseen puolustukseen. Tässä argumentissa on ylläolevan nojalla tiettyä perää.  Siksi itäisen Euroopan Nato-maiden kannattaisi esimerkiksi perustaa toistensa maille edes pienimuotoisia sotilastukikohtia. Suomeen ei tarvittaisi mitään amerikkalaista sotilastukikohtaa, jos Suomi liittyisi Natoon. Riittäisi että vaikka itäisen Suomen varuskuntien yhteydessä olisi pieniä itäisen Euroopan maista peräisin olevia koulutusyksiköitä.

Toinen kysymys on sitten, että mitä Ukrainan jälkeen? Juuri nyt Venäjän tavanomainen armeija ei ole erityisen hyvässä iskussa. Se on vahva, mutta kaluston uusimiseen yms on lähivuosina suunnitteilla massiivisesti lisää rahaa. Esimerkiksi täysimittainen sotilasoperaatio Ukrainassa vaatisi melko mittavan panostuksen Venäjän armeijalta. Samanaikainen huseeraaminen esimerkiksi Baltian suunnalla on jossain määrin epätodennäköistä, muttei mahdotonta. Valko-venäjä on tällä hetkellä Venäjän silmissä ystävällismielinen maa, mutta entä jos Lukashenko syrjäytetään tai jos hänen pallinsa edes jossain määrin horjuu?

Valitettavasti en ole kovin optimistinen. "Hyvä" skenaario Suomen kannalta olisi sellainen jossa ennen Ukrainen tilanteen ratkeamista suuntaan tai toiseen, Lukashenkon palli alkaisi heilua toden teolla. Putinin aloitettua pullistelupolitiikan, tämän tulee olemaan vaikeaa lopettaa se vaikuttamatta heikolta; nälkä kasvaa syödessä ja militaristisen nationalismin logiikka on valitettavasti sensuuntainen että on hyvin vaikeaa kääntää aggressiopolitiikan volyymiä alaspäin. Skenaario jossa tilanne Ukrainassa rauhoittuu, Lukashenkon asema Valko-Venäjällä on vakaa, ja Nato on ehtinyt viedä riittävästi joukkoja Baltiaan, on Suomen kannalta kovin kiusallinen. Venäjän voimapolitiikan suunta on selvästi länteen päin, eikä Venäjän johto koostu typeryksistä: Suomi olisi pehmeämpi kohde, ja siihen liittyy paljon historiallista "revanssihenkeä". Suomen nöyryyttäminen sotilaallis-poliittisesti olisi Putinille henkilökohtainen voitto ja Venäjällä on runsaasti sellaisia tahoja joiden mielestä Suomi on "vihamielinen" maa.

Viro on jo ilmaissut että se suhtautuisi myötämielisesti Suomen Nato-jäsenyyteen. Keski-Euroopan maiden kohdalla kantaa on vaikeampaa ennakoida, ja erityisesti Kreikan kanta voi olla kovin negatiivinen. Näinollen on mahdollista että ns. "Nato-optio" onkin jo out of the money, ja expiry lähestyy kovaa vauhtia...

Trendit

Olimme vaimoni kanssa pitkästä aikaa ns ulkona viikonloppuna. Päädyimme yökerhoon jossa illan teema oli pitkälti sellainen kuin aikanaan niissä ympyröissä joissa tutustuimme. Ilta oli mielenkiintoinen ja tapasimme muutaman vanhan tutunkin ohimennen. Kaiken hupaisan lisäksi vaimolleni tultiin kaupittelemaan "nipsuja" jossain vaiheessa.  Epäilemättä humoristista, ottaen huomioon että olimme mitä ilmeisimmin ikähaarukan yläpäästä ko. paikassa.

Aloitin tuttavan kehoituksesta lukemaan kirjaa "Ready Player One". Aihe on mielenkiintoinen, kyseessä on noin 30 vuotta tulevaisuuteen sijoittuva dystooppinen romaani. Kontrastina voisi ehkä ottaa Vingen Rainbows End:in, jonka yhteiskuntakuvaus on huomattavasti optimistisempi, vaikkei sekään täysin positiivisessa valossa tulevaisuutta esitäkään. Muutamia "tulevaisuushistoriikkejä" vuosien saatossa lueskelleena voisin todeta että ne ovat kovin viihdyttäviä, mutta jokaisessa on painotuksia joihin suhtaudun jossain määrin huvittuneena. Esimerksi RPO:ssa yhteiskunta on huonossa jamassa energiapulan ja ilmastonmuutoksen vuoksi, kun taas RE:ssä nämä aspektit eivät näy millään tavalla. Pointti ei ole se, tuleeko energiapulaa tai aiheuttaako ilmastonmuutos ongelmia, vaan pikemminkin se että trajektoria jolla päädytään tiettyyn tilanteeseen tulevaisuudessa on molemmissa jossain määrin epämääräinen. Se ei toki haittaa kirjoissa, mutta mielelläni pohdin asioita näistä näkökulmista.

Jos palaamme vuoteen 1998 -- yksi illan teeman iskulauseista oli "Party like it's 1998" -- niin olisin monia asioita ennakoinut toisin tuolloin kuin ne toteutuivat. Ensiksikin, polttoaineiden hintojen olisin uskonut olevan toisaalta alhaisemmat (nimellisesti) toistaalta korkeammat (reaalisesti). Olisin kuvitellut että jos kerran öljy maksaa 100 dollaria tynnyriltä, sitä varmaan käytettäisiin paljon vähemmän. Muistan joskus noihin aikoihin selailleeni jonkun vihreän eskatologin kirjaa jonka jätin lukematta johdannossa (tai esipuheessa) esitetyn skenaarion luettuani: Siinä nimittäin pidettiin mahdollisena että öljyn hinta putoaisi silloisesta (olisiko ollut 20 dollaria tynnyriltä) mutta kysyntä putoaisi myös kun erilaisia vaihtoehtoja olisi käytettävissä ja ne olisivat niin halpoja. Pidin ajatusta absurdina, mutta yliarvioin öljyn hintajouston. (en edelleen usko yhdistelmän "halpa öljy -- alhainen kulutus" koskaan toteutuvan).

Toiseksi, internet ja erityisesti mobiili internet. En olisi osannut arvella että mobiililaitteiden netti yleistyisi. Kämppäkaverini oli Nokialla töissä ja testikäytti 7110:aa vuonna 1999 työnsä puolesta; epäilin tuolloin että kännyköiden näytöt ovat liian pieniä, ja että tuskin tulee laitetta jota on mielekästä pitää taskussa ja käyttää selailuun. Aliarvioin resoluution kehittymisen, en osannut ennakoida kosketusnäyttöjen tuloa, ja kuten aina, eksponentiaalinen laskentatehon lisääntyminen jäi huomiotta: oletin että "tietokone" tarkoittaisi pöytäkonetta tai korkeintaan läppäriä. Tämä olikin toinen mitä aliarvioin: Nykyisin kotitietokoneiksi ei taideta juuri hankkia muita kuin läppäreitä. Meillä ei ainakaan ole ollut (muutamaa harrastuskäyttöön tarkoitettua romua lukuunottamatta) enää normaalia desktop-konetta kohta seitsemään vuoteen.

Kolmanneksi, vähittäiskaupan keskittyminen (ja yleensä talouden liberalisoitumisen pysähtyminen). EU:n mallioppilaina suomalaiset ovat suunnilleen jokaista direktiiviä olleet pistämässä mallikelpoisesti pystyyn. Mutta se, mihin EU oikeasti alunperin pyrki, eli kilpailun vapauttaminen, on jäänyt pelin jalkoihin. Vuonna 1998 olisin kuvitellut että ne hyödyt joita EU:sta oli jo sen kolmen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana ollut suomalaisille, tulisivat lisääntymään. Aliarvioin vallanhimoisen suomalaisvirkamiehen kyvyn oppia pelaamaan direktiivipeliä yhdessä korporaatioiden kanssa. Suomalaiset onnistuivat kääntämään pelin niin että ne ovat onnistuneet keskittämään ja lisäämään korporativismia entisestään ja ehkä suomalaisen fascismin kruununjalokivi on S- ja K-ryhmien duopoli. Erityisesti S-ryhmän melko avoin korruptio kaavoituksessa ja poliittikojen istuminen osuuskaupan päättävissä elimissä olisivat olleet vuonna 1998 odottamattomia. Jos olisin pakotettu arvaamaan tuolloin, olisin luullut että vuoden 2014 Suomessa olisi useamman eurooppalaisen kauppaketjun liikkeitä, eikä pelkästään Lidlejä hieman ärsyttämässä S- ja K-ryhmän lihavia kissoja.

Ajattelin ensin että laittaisin tähän muutaman tällä hetkellä arviomani "trendin" seuraavalle 15 vuodelle. Pidättäydyn kuitenkin tästä koska kuten totean yllä, todenäköisesti arvioini menisi täysin pieleen.

Ähem...

Kuten nokkelimmat pokkelimmat teistä varmaan arvasivatkin, oli 1. huhtikuuta kirjoittamani kirjoitus ns. aprillipila.

Tosiasiassa olen kovin kiireinen työssäni. Toki mielelläni lähtisin vaikkapa Suurelle valliriutalle snorklaamaan, mutta laitesukellusta en ole koskaan elämässäni harrastanut.

Jäähyväiset.

Vaikken ole suoraan täällä asiasta sanonutkaan, niin olen muutaman kerran vihjannut kirjoituksissani asiaan liittyen. Olen siis lopettamassa tämän blogin ja jättämässä myös tutkijan työni lähiviikkoina. Päätös on kypsynyt vuosien saatossa, mutta viimein sain tänään asiaan liittyvät palaset loksahtamaan kohdalleen. Kuten kaikki tietävät, olen innokas sukelluksen harrastaja, ja olen jo vuosia haaveillut oman sukelluskoulun perustamisesta.

Eräs tuttavani pyysi minut mukaan omistamansa surffaus- ja sukelluskoulun pyörittämiseen Queenslandissä Australiassa. Lähdemme perheen kanssa matkaan jo tänään illalla.

EDIT: Ruokavalio tulee olemaan hieman ongelma, sillä Tyynenmerensilli -- suosikkiruokani -- ei elä suuren valliriutan maastossa. Lisäksi olen kuullut että paikoin juomaveden kuraisuus tuottaa tiettyjä ongelmia.