maanantai 21. kesäkuuta 2010

εὐλογία


Menetimme läheisen viikonloppuna, kun anoppini kuoli pitkän syöpäsairauden seurauksena lauantaiaamuna. Kirjallisuus on täynnä ongelmallisia suhteita appivanhempien kanssa, mutta omani oli aivan loistava. Meidän maailmankuvamme sopivat yhteen, hänellä oli luonnontieteellinen koulutus, ja analyyttinen suhtautuminen yhteiskuntaan. Yleensä hänellä oli selkeä mielipide ja käsitys asioista, mutta vain niiltä osin kuin hän pystyi perustelemaan ja pohjaamaan käsityksensa johonkin konkreettiseen.

Hänen elämänkokemuksena oli laaja. Hän oli työskennellyt ja matkustanut ympäri maailmaa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Tyynellä valtamerellä. Hän mm. asui Chilessä juuri syksyllä 1973, ja kertoi tuosta ajasta paljon mielenkiintoisia - ja hiuksianostattavia - tarinoita. Minulla ei ole syytä epäillä kertomusten todenperäisyyttä, koska jos hän jotain inhosi, niin se oli liioittelua. Hän usein saikin minut siitä kiinni.

Keskiviikkona olisi ollut hänen syntymäpäivänsä, ja huomenna oli tarkoitus järjestää yhteiset syntymäpäiväjuhlat meille; yhteenlaskettu ikämme olisi ollut tiistaina nimittäin päivälleen sata vuotta. Pidän suunnitelmasta kiinni, ja vien lapset Särkänniemeen (taas). Menetystä ei voi paikata, olisin toivonut, että lapset olisivat saaneet kasvaa kuunnellen mummin tarinoita kaukaisista maista, hurjista tapahtumista. Nyt voimme vain katsella vanhoja valokuvia, ja toivoa että osaamme kertoa tarinat oikein.

4 kommenttia:

Markku kirjoitti...

Osanottoni Jennille, sinulle ja lapsille.

Tiedemies kirjoitti...

Kiitos. Tavallaan tämä menetys oli jo tiedossa pitkän aikaa, ajankohta oli vain epäselvä. Viime viikkoina jäljelläolevan ajan vähyys kävi ilmeiseksi. Läheisen menettäminen on jotenkin helpompaa kun ehtii sanoa kaiken mitä haluaa sanoa ja hyvästellä kunnolla. Äkillinen ja yllättävä menetys tuottavat jotenkin paljon terävämmän kivun.

Kumitonttu kirjoitti...

Ikävä kuulla, se on raskas taakka kantaa.

Kirjallisuus on täynnä ongelmallisia suhteita appivanhempien kanssa

Metsä vastaa niin kuin huudetaan. En tiedä onko tarina totta, mutta kuulin työnhakijasta, joka arvosteli jokaista entistä esimiestään hankalaksi. Joskus on hyvä katsoa peiliin ja ottaa vastaan avointa palautetta toisilta.

mutta omani oli aivan loistava. Meidän maailmankuvamme sopivat yhteen

Evoluutiobiologit uskovat, että mies hakee äitinsä kaltaista ja nainen isänsä mallin mukaista paria (siis noin keskimäärin lajitasolla, ettei joku heti vertaa puolisoaan vanhempiinsa). Olikohan se Diamond, joka esitti arvion, että ihonväri on parinvalinnan sopeuma? Eli kun joissain kulttuureissa pidetään tummista, ne pysyvät tummina ja päin vastoin. Harmi, ettei sitä voi todistaa tieteellisesti.

Jaska Brown kirjoitti...

Otan osaa. Raskainta on selittää pienille lapsille mistä on kyse, muistan että äitini kuollessa se oli ainoa tosi kova paikka.
Hyvä ja toimiva anoppisuhde on aviomiehen kannalta liiton onnistumisen tärkeimpiä peruspilareita. Vaimoa valitessa tärkeintä on tutustua hänen äitiinsä ja kysyä itseltään, haluanko olla parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua tuollaisen naisen kanssa naimisissa.