Kent Beck kirjoittaa nollaa lähestyvän rajakustannuksen problematiikasta. Klassisen taloustieteen perustuloksiin kuuluu, että kilpailu painaa hintarakenteen sellaiseksi, että tuotteen hinta on sen tuotannon rajakustannus. Tunnetusti infromaation rajakustannus on nolla.
Tämä tarkastelu on toki tietyssä mielessä validi, mutta siinä unohdetaan eräs erittäin tärkeä toinen puoli. Hinta ei määräydy yksin rajakustannuksesta, vaan myös rajahyödystä, ja mainittu tulos itseasiassa sanoo, että hinta ja tuotettu määrä saadaan siinä pisteessä, jossa rajahyöty ja -kustannus ovat yhtä suuret.
Koska informaation tuottamisen rajakustannus on nolla, klassinen taloustiede ei itseasiassa anna ratkaisua lainkaan: se ei kerro tuotettua määrää eikä hintaa, koska rajahyöty ei ole nolla. Tulos voidaan toki tulkita niin, että rajakustannus on nollasta poikkeava vain vähän (kopiointiin kuluu aikaa jne.) ja siksi markkinat "toimivat" informaation kohdalla.
Ongelmaksi muodostuu se, että kustannus on tässä tapauksessa transaktiokustannus, jotka itseasiassa oletetaan juuri klassisessa taloustieteessä merkityksettömiksi muihin kustannuksiin nähden. Transaktiokustannukset - ja linkittämässäni tekstissä mainittu pääomakustannusten dominoivuus - synnyttävät tilanteita, joissa oikea tarkastelun viitekehys ei suinkaan ole enää kilpailulliset markkinat, vaan tarvitaan jonkinlaista peliteoreettista tarkastelua.
(Johdannoksi hinnanmuodostukseen tällaisilla aloilla käy vaikkapa Oz Shyn Economics of Network Industries)
Markkinatalous on vain kvantitatiivisten muuttujien (kuten rahan) avulla tapahtuvaa spontaania sosiaalista organisoitumista. Se, että se nähdään jonkinlaisena komento- tai vallankäyttöjärjestelmänä, on marxilainen näkökulma. En kiistä sellaisen näkökulman informatiivisuutta, mutta se tuottaa tyypillisesti häikäisevän kehnoja operationalisointeja. Siksi voidaan sanoa, että vaikka taloudellisia tosiasioita esiteltäisiinkin jonkinlaisina valtarakenteina, joita on syytä purkaa, poliittisen relevanssin antaminen sellaiselle tarkastelulle on parhaimmillaankin hivenen riskialtista ja pahimmillaan tuhoisaa.
IPR:ssä on kyse jonkinlaisesta käänteisestä marxilaisuudesta ja siitä, että markkinatalouden havaitut "lainalaisuudet" ymmärretään preskriptiivisinä ennemminkin kuin jotain ilmiötä koskevien havaintojen yleistyksinä. Nähdään siis markkinatalouden "valtarakenne", mutta sitä ei suinkaan haluta purkaa (kuten vasemmistolaiset usein haluavat), vaan sitä halutaan laajentaa sellaiseen kehään, jossa taloustieteen lainalaisuudet ovat jo rikkoontuneet.
"Varastamisen" käsitteen venyttäminen on yksi tällainen. Sensijaan, että "varastaminen", talouden viitekehyksessä, nähtäisiin reaalisen kustannuksen aiheuttamisena muille vastoin näiden tahtoa, "varastamista" onkin hyödyn kokeminen. IPR-ajattelussa siis auton ottaminen ja sen ajaminen rotkoon ei ole varastamista, koska siitä ei koidu varkaalle hyötyä. Sensijaan esimerkiksi musiikin kuunteleminen omassa kellarissa on varastamista, koska siitä koetaan olevan hyötyä.
Informaatiohyödykkeiden tuottamisen suuri pääomakustannus ja mitätön rajakustannus synnyttävät ongelman. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan aina näihin päiviin asti lainsäädännöllä ja välttämään rakentavien ratkaisujen etsiminen ja sivuutettu pääoman tehokkaan allokoinnin varmistaminen.
En kiistä informaatiohyödykkeiden tuottamiseen liittyviä, etupäässä peliteoreettisia, ongelmia. Mutta kuten yleensäkin ihmisten toiminnassa, ongelman ratkaisemiseksi on hyödyllistä ensin ymmärtää itse ongelma ja sitten korjata se, mikä on vialla. Nykyinen järjestelmä ei toimi näin, vaan on jonkinlaista neliönmuotoisen tapin vasaroimista pyöreään reikään. Kun ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Informaation tuottamisen ongelmakenttä on etupäässä lainopillinen lähinnä siksi, että siitä on sellainen tahallaan tehty.
8 kommenttia:
Minusta sanan varkaus käyttäminen on pelkkää propagandaa. Otetaan sana jolla on ikävä kaiku, ja liitetään se asiaan jota halutaan vähentää. Kuka nyt voisi vastustaa varkauden kieltämistä?
Vastaavia on paljon, "henkinen pahoinpitely", "raiskaus katseella" jne.
Todellisuudessa ongelma on, että musiikkiteollisuudessa nähtiin märkiä päiväunia verkkoon siirtymisen hyödyistä sille itselleen sen sijaan että olisi miettinyt kuinka sillä voitaisiin palvella asiakkaita paremmin.
Verkkoon siirtymisen nähtiin poistavan tuotantokustannukset, eroonpääsemisen väliportaista, ja vieläpä kappaleiden myymisen yksitellen jolloin niistä ajateltiin voivan laskuttaa vielä enemmän rahaa. Eli kulut alas, hinta ylös.
Asiakkaalle vittuilu on kuitenkin huonoa bisnestä, joten musiikkiteollisuus on kuolemassa omaan ahneuteensa. Tai siis niiltä osin kun se ei sopeudu. Musiikkiteollisuus näki itsensä niin omnipotenttina että se voi itse päättää kuinka paljon se veloittaa biiseistä kuluttajilta.
Kyseessä on klassinen voiman käyttö omien etujen ajamiseen, joka aina kääntyy pitkällä tähtäimellä itseään vastaan koska sille ei ole hillitsevää voimaa.
Koomista kylläkin, tekijänoikeusrikoksen nimittäminen varkaudeksi on itse asiassa sen vähättelemistä. Suomessa tekijänoikeusrikoksen enimmäisrangaistus on 2 vuotta vankeutta mutta varkauden vain 1 v 6 kk.
Tuo varastamis-venymis - analyysin esimerkki on vähän ongelmallinen. Luulisin, että IPR-fantti näkee myös klassisen varastamisen varastamisena, sillä silloinhan sille ei jää hyödykettä (auto, ainoa masternauha jne.). Eli ei voida sanoa, että ainoastaan hyödyn kokeminen täyttäisi IPRf:n varastamisen määritelmän, kuten näytät esittävän.
Niin, no, kai IPR-tyypit ajattelevat ns. klassisenkin varastamisen varastamisena, mutta tällä tavalla ajateltuna kyse ei ole itseasiassa vanhan käsitteen venyttämisestä, vaan saman sanan käyttämistä kahdesta päinvastaisesta asiasta (hyöty & haitta).
IPR-ajattelussa "varkaus" syntyy nimenomaan koetusta hyödystä. Esimerkiksi kopioiminen sinänsä ei ole laitonta, jos kopio ei päädy kenenkään käyttöön. Tämän voi todeta vaikkapa siitä, että musiikkikappaleen kuunteleminen tietokoneen 56xCD-asemalla ei ole laitonta, vaikka kone lataa koko kappaleen itseasiassa muistiin soittamisen ajaksi.
Tällöin siis tehdään kopio, mutta koska kopio hävitetään heti, se ei ole "varastamista". Vasta kopion tallettaminen jollekin muulle medialle tekee siitä "varastamista".
Olen nauttinut suuresti tästä vaihtoehdottomuus-sarjasta. Olisin arvostanut, jos olisit TM ehtinyt jossain vaiheessa jossain yhteydessä kommentoida tai ottaa kantaa vaihtoehtoon open money tai sosiaalinen vastine niin kuin itse samankaltaista artefaktia kutsun. Olen kirjoitellut siitä tänne: http://teroheiskanen.net/category/sosiaalinen-vastine/
Minusta sen avulla olisi mahdollista löytää aito vaihtoehto IPR:lle.
Selailen näitä nyt jälkikäteen, päinvastoin kuin osasta III tästä on naputettavaa. Kopioinnin nimittäminen varkaudeksi on toki idioottimaista, mutta ei siitä ettei se ole siitä vielä seuraa ettei mitään vahingoa synny.
Otetaan vertailu ei IPR-alaan. Jaska omistaa tanssilavan, ja vuokraa sitä hintaan sata rahaa. Oletetaan esimerkin vuoksi ettei sen vuokraus aiheuta Jaskalla kustannuksia, eli rajakustannus on nolla. Tapsa päättää kavereineen pitää tanssilavalla ex tempore bileet kun se on kerran tyhjillään, lava siivotaan jälkikäteen eli mitään vahinkoa ei Jaskalle koidu.
Paitsi että jos tällainen käytäntö hyväksytään, niin Jaskan tanssilavan markkinavuokra on nolla rahaa. Toisaalta tanssilavan käyttö lisääntyy joka kasvattaa kokonaishyvinvointia. Jaskan ylläpitokustannukset kuitenkaan eivät ole nolla, mikä tarkoittaa sitä että Jaska antaa tanssilavan homehtua. Voi toki olla että Tapsa kavereineen huoltaa harrastepohjalta tanssilavaa, ehkä rakentaa jopa talkoilla toisen.
Siitä että jostain ei voi laskuttaa tarkoittaa että se muodostuu sosiaaliselta pohjalta toimivaksi, esimerkiksi todellä ikävä naapuri laskee asunnon arvoa enemmän kuin keittiöremontti sitä nostaa mutta vittumaisuudesta ei voi lähettää naapurille laskua. Jos siitä voidaan laskuttaa sen ympärille syntyy ammattikunta. Kysymys, ja minulle ei ole tähän mitään koko IPR-kentän kattavaa vastausta, on että kumpaa halutaan?
Teemu, esimerkkisi on älytön. Kun Jaskan lavalla biletetään, niin sitä ei voi ottaa muuhun käyttöön.
Jaskan tanssilavan esimerkissä ilmeisesti rajahyöty lavojen rakentamisesta on ollut nolla, koska se ei kenellekään nollaa suuremmalla hinnalla kelpaa.
Normaalihyödykkeiden kohdalla ei yksinkertaisesti esiinny julkishyödykkeiden ongelmia. Siksi IPR:n ja ei-IPR:n väliltä ei oikein voi löytää mitään "esimerkkejä". Huono naapurikin on esimerkki kustannuksesta, jonka voi sysätä toisille; IPR ei perustu ajatukseen kustannusten maksamisesta, vaan hyödyn ulosmittaamisesta. IPR-ajattelu tekee hyötymisestä moraalitonta, ei suinkaan kustannusten aiheuttamisesta muille. Siksi se on kieroa.
Kirjoitan asiasta lähiaikoina kokonaan uuden merkinnän.
"Teemu, esimerkkisi on älytön. Kun Jaskan lavalla biletetään, niin sitä ei voi ottaa muuhun käyttöön."
Myönnän esimerkin olevan väkinäinen, mutta se ei ole mahdoton. Oletetaan että lavalle on hintaan sataa käyttöä viitenä päivänä vuodessa ja hintaan nolla 50 päivänä mistä tahansa sadasta mahdollisesta päivästä. Jaskalle maksetaan siitä että lava on juuri tiettynä päivänä bilettäjien käytössä, mutta jos bilettäjillä ei ole mitään preferenssiä päivän suhteen, niin 45 päivää on keinotekoista niukkuutta joka on niistä viidestä päivästä laskuttamisen välttämätön ehto.
Se että myyjä rajoittaa ilman mitään tuotannollista syytä tarjontaa eli luo niukkuutta on yleistä: "rajoitettu painos", timanttikauppa, kirjaston e-kirjojen lainausmäärien rajoitukset, useat design-tuotteet, imagojono yökerhon edessä...
Mutta jatketaan seuraavaassa merkinnässä.
Lähetä kommentti