Tänään aamulla lääkäri tunki muoviletkun kurkustani alas vatsalaukkuun. Toimepide ei ollut kivulias, mutta kaikista kivuttomista asioista joita maailmassa olen kokenut niin tämä oli fyysisesti epämiellyttävin kokemukseni ikinä. Sain kurkkuun puudutesuihkeen, jonka vuoksi itse kurkunpään ohitus ei aiheuttanut kipua. Puudutteen vaikutus loppui vajaa tunti operaation jälkeen, ja sen jälkeen kurkku on kyllä tuntunut varsin kipeältä.
Vatsalaukussa tai ruokatorvessa ei ollut näkyviä kasvaimia. Vatsaportti oli varsin löysä. Varsinaista esofagiittia ei ollut, mutta kudokset olivat ärtyneet ja jonkin verran punoittavat. Vatsasta otettiin koepalat, ja lisäksi tehtiin testi jossa vatsalaukkuun pumpattiin ilmaa. Epäilemästäni palleatyrästä ei ollut merkkejä.
Nyt vaan sitten lepäillään, ja syödään lääkärin ohjeen mukaisesti pari kuukautta happosalpaajaa. Sen jälkeen varovaisesti treeniä. Ei syömistä ennen nukkumaanmenoa ja treenikin syytä tehdä tyhjällä vatsalla. Ei grillattua ruokaa, eikä tupakkaa tai suuria määriä suklaata tai kahvia.
Olen huojentunut. Löydökset ovat konsistentteja polttelun tunteen kanssa, mutta eivät hälyyttäviä. Mikä ikinä onkaan ahdistavan öisen tunteen syynä, se lienee psyykkistä. Vika on siis suureksi osaksi päässäni.
21 kommenttia:
Hienoa! Parempihan sitä vika päässä kuin kehossa. Hullukin voi nostaa rautaa ihan hulluna. Besides, tässä Babylonissa ainoa terve reaktio onkin nimenomaan olla hiukan tärähtänyt.
Kohta hieman kahvia. Ihan hieman vain.
"There is a place, like no place on earth. A land full of wonder, mystery, and danger. Some say, to survive it, you need to be as mad as a hatter. Which, luckily, I am."
En suosittele muuten tuota vatsalaukun tähystystä kenellekään ainakaan hupimielessä. Kuten sanoin, se ei ole varsinaisesti kivulias; mihinkään ei sinänsä satu. Kun letkua laitetaan, se pitää niellä vaikka oksettaa. Kun se oli mennyt kurkusta alas, minulla tuli koko operaation ajan aivan jatkuva kakomisen ja oksentamisen tunne, joka teki hengittämisestä työlästä. Aina kun yritin vetää henkeä, maha kouristi oksennusrefleksistä. Lopulta löysin kyllä rytmin hengityksen ja yökkäyksen väliin.
Operaatio jossa vatsalaukkuun laitettiin ilmaa, ei itsessään tuntunut miltään, mutta yökkäykset muuttuivat sen myötä röyhtäyksiksi. Voit kuvitella millaista on oksentaa paineistettua ilmaa. Koepalan otto ei myöskään varsinaisesti sattunut, mutta se tuntui epämääräisellä tavalla epämiellyttävältä, ja vatsa oli arka koko päivän. Lopuksi letku oksennettiin ulos ja mukana tuli epämääräistä pinkkiä limaa, joka oli kuin jostain kauhuelokuvasta. (Sen väri tuli vähäisestä määrästä verta, joka tulee koepalan otosta ja muuten koostui ilmeisesti liukasteesta jota oli letkussa)
Koko juttu oli kaikenkaikkiaan groteski hiukan alien-maisella tavalla. Letkukin oli musta ja siinä oli raitoja. Operaation ajaksi huone vielä hämärrettiin mikä teki tunnelmasta epämääräisellä tavalla uhkaavan. En tiedä miltä raiskatuksi tuleminen tuntuu, mutta voisin epäillä että tässä oli ehkä jotain samaa.
Parempi elokuvaviite on Christopher Walkenin pääosaroolilla ryyditetty Communion (1989), jossa on myös letkuja ja sairaalamaista ympäristöä ja eräänlainen raiskauskin -- sekä kaikeka sävyttävä asioiden pielessä olemisen tunnelma. Yksi lempielokuvistani. Walkenin esittämä kirjailija tosin oppii elämään uudessa maailmassaan (mielenhäiriössään?) ja kaikki päättyy tavallaan onnellisesti -- vaikka sana on ehkä väärä kuvaamaan päähenkilön henkistä lopputulemaa.
Meikäläisellä raiskattiin aikoinaan sydän jalan nivustaipeesta sisään työnnetyllä pitkällä sondilla, jonka päässä oli polttolaite. Tunsin kuinka se pullisti sydämen
sisäpintaa ulospäin mutkaan tunkeutuessaan. Onneksi ei sentään puhkaissut koko värkkiä -- sellaistakin tapahtuu. Ja itse hermoratojen polttaminen oli sietämätöntä. Tällaisia ei kauhean monta kertaa elämässä halua kokea.
Toisaalta anekdoottina aivan mahtava. It was made completely out of matches.
https://www.youtube.com/watch?v=WXv31OmnKqQ
... ja nyt kun ollaan terveitä niin tyylilaji on hieman toinen. Ei oikein nappaa mikään Ramstein tai muu synkistely. Jos koskaan nappasikaan. Life is sweeeeeeeeet
https://www.youtube.com/watch?v=tBdahVPD_K0
Syksy saapuu kuin vanhus, se hymyilee,
vaikka liepeitään liekit jo nuolee
Se on viisas: se mitään ei turhaan tee
elää vain kunnes aurinko kuolee
Ole siinä, voin vierelläs vilkuttaa
kun maailma hautaansa nilkuttaa.
https://youtu.be/sQl6KjkWfEY
Samaa settiä kuin Juissin Ryvetetty kyyhkynen. Ei pysty kykeneen.
Tämä oli mulle päivän soundtrack. Se on musiikillisesti hieno, se tulee aina minulle mieleen näin syksyn alussa, se on kaikessa synkkyydessään kuitenkin jotenkin lohdullinen.
Kuule istuta vielä se omenapuu,
vaikka tuli jo tukkaasi nuolee
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu
Vaikka huomenna aurinko kuolee
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa
Tulkitsen tämän aina niin että lopulta lohdullisuus tai lohduttomuus on kiinni omasta asenteestamme.
Juicen aspergeriudesta olikin jo puhetta. Sellaista biologiaan kaiverrettua pakonomaista ehdottomuutta. Veikkaan, että todellisuuden kanssa kannattaa harrastaa samaa kuin mitä ihmiset käytännön pakosta tekevät toistensa kesken eli pehmentävät konflikteja ja kanssakäymistä harmittomilla valkoisilla valheilla. Jos koko ajan lyödään päätä voimalla faktoihin, niin synkäksihän se heittää. Usko maailman balanssin takaavaan jumalaan on tietenkin jo sen luokan coping-keino, että se ei ole mikään kulmia siloitteleva valkoinen valhe. Vaan kosminen tutti.
Mutta tällaisia pienempiä arjen epäjumaluuksia toki tulee palvottua itsekin. Itselle kerrottuja valkoisia valheita. Ihan vain jotta rullaa ylimääräistä energiaa kuluttamatta eteenpäin. Ja pakkohan sitä on rullata, jos vaihtoehtona on pysähtyminen kaikkea epämukavaa ja toimimatonta synkkänä tuijottamaan.
Eufemismit ovat kiehtova aihe. Naapurin Veijoa ei ammuttu mahaan jatkosodassa, vaan hän "kaatui". Isä ei mätäne paraikaa maassa olevassa kuopassa, vaan on hän "edesmennyt" (minne?). Aihepiiriä voi laventaa ihmisten suosikkiväistelyaiheen ulkopuolellekin.
Oma suosikkini Juicelta on edelleen Risainen elämä, koska se kuvaa parhaiten omaa tapaani edetä. Ja siinä on Juicelle poikkeuksellista säilyttävää aggressiota, ainakin oikein tulkittuna. Tulee mieleen esimerkiksi Paten äijistelyversio, miksei Kaija Koonkin.
Juice on muuten edesmennyt tuonne Kalevankankaalle, ihan lähelle tästä. Voetiin joskus oppilaidne kanssa kynttilötä haudalle. Luennoin paikan historiasta ja pyhäinpäivän kulttuurihistoriasta.
En varsinaisesti ottanut tätä Juicena, vaan pikemminkin yksittäisenä tutkielmana siitä, miten kaiken synkkyyden keskellä todella *voi* nähdä toisin. Sen paremmin yleiseen juiceiluun antutumatta, pidän tästä ajatuksesta, jossa toivon menettämisenkin jälkeen toimitaan "oikein", jotta voidaan hyvin ja rauhallisin mielin katsella kun maailma palaa.
Maailman hyväksyminen sellaisena kuin se on, on lopulta ainoa keino selvitä.
No, jos nyt tilannettamme rehellisesti katsoo niin noin 40 vuodessa ollaan kummatkin hengettömiä ja tästä hiukan aikaa eteenpäin kaikki rakastamamme ihmiset tulevat kuolemaan joka tapauksessa, oli maailma lähes millainen tahansa. Lopulta aurinko heittää hanskat tiskiin ja ihmiskunta sekä koko muu luomakunta kärähtää hengiltä. Tämän jälkeen koko maailmankaikkeus joko luhistuu kasaan tai vanuttuu ikäväksi harsoksi. We're fucked meni miten meni.
Kuolema on todennäköisesti pikävää pitkitettyä kärsimystä ja pelkoa tai sitten elämänlanka katkeaa ennakoitua paljon aiemmin esimerkiksi verisessä autokolarissa.
Illalla ajattelin kuitennii hyvillä mielin saunoa ja juoda yhden Nobelanerin.
... jotenkin pidän siitä että lauon näitä pönäköitä schopenhauerimaisuuksia viiksekkään Nietzschemeemin takaa.
Tein sen muuten ihan itse.
"I know where you're going boy, and it ain't goin take you long to get there neither."
"How long?"
"Just like that."
"Dynamite. Lay some on me."
https://youtu.be/liJ5J3OZ1bU
"It's too late. He's dead"
"Not as dead as these cigarettes."
https://www.youtube.com/watch?v=FHixChYgGRI
Parahin tiedemies,
Kiva että pääsit sairaalasta. Itse en ole joutunut mahatähystykseen ainakaan vielä.
offtopic: Oletkos muuten perehtynyt taloustieteen tieteellisyyteen. Joudun kerran keskustelemaan suljetussa FB-ryhmäss asiasta. Tiedän että käytät tehokkuutta hyvänä moraalimaksimina kuten esim. Robin Hanson. Esim kun työmarkkinoista puhutaan tulee heti argumenttia että koska taloustieteellä ei ole tieteellistä pohjaa se on enemmänkin filosofiaa ja koko tehokkuusjuttu on ihan merkitysetöntä. Tähän tietenkin liittyy miten paljon ihmisten toimintaa voi mallintaa preferenssien perusteella. Olet käyttänyt itse libertaaria-benchmarkkia, mutta miten itse vastaisit tähän.
Tiedän itse ainakin että aihe on todella syvällinen. Tehokkuus (Pareto/Kaldor-Hicks) perustuvat hyötyfunktion optimointiin. Tässä siis oletaan että ihmisellä on kardinaalinen, eikä ordinaalinen hyötyfunktio. Ts. voiko ihmisen hyötyöfuntkion olevan jatkuva ja mahdollistaa positiiviset affiinit muutokset. Toinen vaihtoehto on että ihmisen hyötyöfunktiota, riski-aversiosta, aikadiskonttausta jne. ei voi mallintaa; nostaa kädet pystyyn ja sanoa että devalvaatio on hyvä juttu, vuokrasubventio on kiva juttu, hintasäännöstelystä ei ole mitään haittaa, jne.
Hyvä kysymys, ja kirjoitan siitä oman kirjoituksensa, koska vastaus vaatii hieman pohdintaa.
_Tämä_ vika ei ole päässäsi. Yölliset epämääräiset, mutta ahdistavat rytmihäiriöt, jotka korreloivat päiväaikaiseen treeniin, eivät ole psyykkisiä. Tutkimus on sydämen UÄ, _sekä_ kohtaus-ekg. Rasituskoe tuskin on informatiivinen, koska rasituksessahan oire ei tule, vaan vasta yöllä.
On suuri todennäköisyys, että mitään syytä ei löydy. Tällöin hoitona _on_ se Propral, vaikka se miten mielestäsi olisi väärin sammutettu. On paljon tiloja, joissa tyydytään vain hoitamaan oire, koska syytä ei löydetä, tai sitä ei voida hoitaa. Ehkä enemmistö hoidoista on tällaisia.
Saatat olla oikeassa. Tein maanantaina treenin ja otin propralin (10mg) ennen nukkumaanmenoa. Nukuin yön ilman mitään ongelmia.
Nuo kohtaukset eivät ole välttämättä rytmihäiriöitä. Syke on hieman koholla, samoin verenpaine, mutta pulssi tuntuu aivan normaalilta. Ahdistus tuntuu olevan luonteeltaan "henkistä". Aiemmin niihin liittyi rintakipua, mutta refluksin hoidettuani rintakivut hävisivät.
Ongelmana on, että nuo kohtaukset eivät tule päivällä, vaan öisin, noin kello 3-4 aikaan aamulla. Niitä voi olla vaikea saada kiinni missään tutkimuksessa.
Tein treenin myös tänä aamuna. Aion taas ottaa illalla propralin. Jos muita oireita ei ilmene, niin teen perjantainakin treenin ja kokeilen silloin että tuleeko kohtaus jos en ota propralia. Jos tulee, niin otan asian puheeksi ensi viikolla hoitavan lääkärin kanssa, kun käydään tähystyksen koepalatulokset läpi.
Jos kohtaus tulee saletisti, tai ainakin useimmiten riittävän raskaan treenin jälkeen, asia on helppo. Saat kannettavan ekg-laitteen yöksi mukaasi.
Propral on myös erittäin hyvä psyykenlääke. Sitä käytetään myös juuri tuollaisiin ahdistuskohtauksiin.
Erityisesti Sinulle kuitenkin suosittelen Punaista Pilleriä.
Piru näistä ota selvää. Eilen aamulla heräsin sydänvaivaan, vain huomatakseni että se olikin sunnuntain rintatreenin kivistystä (aloin tehdä rintalihaksia uudella tapaa, ja se tuntui rintakehässä heti). Itsellä rytmihäiriöt tutkittiin aikoinaan TAYSsin uniklinikalla osana uniapneatutkimusta. Nukuin siis siellä EKG ja muut kytkettyinä yhden yön. Paikkana oli varmanakin vuoden jono -- mutta selvitys kannattai, se johti erinäisten vaivojen pysyvään hoitamiseen. Nykyään tosiana on sitten vain lihaskipuja, joita tulkitsen tokkurassa sydänlihakseen liittyviksi.
Mutat se pointti siis on että pelkkien tuntemusten pohjalta suunnistaessa on helposti todella hakoteillä.
Propral on tosiaan hyvä lääke myös henkisiin ahdistuskohtauksiin. Olen aiemminkin käyttänyt sitä kun elämässä on ollut äärimmäisen stressaavia olosuhteita joiden myötä on ollut ahdistusoireita jotka puolestaan ovat sitten ilmenneet fyysisinä oireina kuten korkeana verenpaineena tai sydämentykytyksenä.
Sikäli hyvä lääke ettei vaikuta suoraan kuitenkaan ajatteluun tms esimerkiksi eivät aiheuta tokkuraisuutta.
Lähetä kommentti