Vaaksa vaaraa, virsta väärää: narratiivi vinoumista, epävarmuudesta ja narratiiveistä

Useampia vuosia sitten luin, kuten toivon lukijoidenikin lukeneen, Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow, joka on ehkä eniten aikuisiällä ajatteluuni vaikuttanut yksittäinen kirja. Moderneissa ajattelijoissa on paljon helmiä, mutta nostaisin Kahnemanin rinnalle myös Tyler Cowenin. Tässä ei ole nyt tarkoituksena laatia listaa omaan ajatteluuni vaikuttaneista ajattelijoista, vaan ainoastaan luoda assosiaatio. En yleensä viittaa TED-talkeihin, koska ne ovat mielestäni älylliselle keskustelulle suunnilleen samaa kuin juustonkaltainen valmiste on italialaiselle fine-diningille. Mutta Cowenin puheenvuoro oli rautainen, ja ankkuroikaamme (sic) ajattelumme hetkeksi siihen, mitä voisi nimittää vaikkapa narratiivikriittisyydeksi.

Kahneman, ja niin monet muutkin, ovat puhuneet kognitiivisista vinoumista, ja jokin aika sitten jokaisen itseään jonkinlaisena älykkönä pitävän odotettiin ripottelevan tuhkaa päälleen joka toisessa puheenvuorossaan ja julistavan kuinka he tunnistavat omat vinoumansa. Olen itse hieman väsynyt siihen narratiiviin, sillä vinouman koko idea on, ettei sitä tiedosta. Tietoisuus vinouman luonteesta ei poista sitä. Voimme toki omaksua erilaisia algoritmeja joiden voidaan ajatella ohittavan vinouman, mutta aina kun rakennamme narratiivin maailmankuvastamme, kudomme siihen omia vinoumiamme. Eikä siinä kaikki, me teemme sen ymmärtämättä että teemme niin.

Kun kirjoitin aiemmin logiikasta, ja siitä, miten se on keino naulata ilmaisut kiinni siten, että kaikki merkityksestä venkoilu jää pois. Voisimme -- epärehellisesti -- päätellä tästä, että pääsemme logiikan avulla eroon vinoumista ja narratiiveista. Tämä olisi kuitenkin epärehellistä, sillä perustelu tälle on lopulta itsessään vain narratiivi. Vakuuttava sellainen, mutta kertomus silti.

Näyttääkin helposti siltä, että olemme jumissa eräänlaisessa silmukassa; että maailmankuvamme on väkisinkin kehämäisyyteen tuomittu, kun joudumme punomaan tarinaa toisensa perään, ja ne viittaavat kukin vain toisiinsa. Tämä intertekstuaalisuus on kuitenkin eräänlainen ajattelun syöpä, se on filosofinen vastine sille, että jää tuijottamaan kahden toisiaan vasten laitetun peilin välissä "äärettömyyteen" pohtien mitä tuosta tunnelista mahtaisi löytyä.  En sivuuta sitä silti täysin; esitän hypoteesin, että ns narratiiviset vinoumat syntyvät intertekstuaalisuudesta. Tarkoitan tällä sitä, että taipumuksemme muodostaa jokin tietynlainen tarina jonkin uskomuksen tai käsityksen ympärille, on kytköksissä siihen, millaiset tarinat ovat menneisyydessä vaikuttaneet meihin ihmisinä.

Emme pääse narratiivisuudesta tai intertekstuaalisuudesta koskaan eroon, mutta kuten Cowen ehdottaa, voimme pyrkiä juurimaan kaikkein ilmeisimmät narratiiviset vinoumat. Cowen itse mainitsi vaarallisimpina ns hyvä vastaan paha- tarinat. En ole tästä eri mieltä, mutta hyvä vastaan paha- vinouma on ilmeinen kaikille, joiden mielipiteillä on merkitystä, joten en keskity siihen. [Näittekö mitä tein juuri?] Sen sijaan keskityn mielenkiintoisempaan narratiiviin epävarmuudesta.

Taannoin osallistuin, vastoin parempaa tietoani, "keskusteluun" sähköallergiasta. Esitin, että me tiedämme melko suurella varmuudella, että sähköallergikkoina itseään pitävillä on todellisia oireita. Tiedämme myös melko suurella varmuudella, että heillä on poikkeavia fysiologisia löydöksiä; On siis selvää, että heissä on jotain somaattisesti vialla -- suurella varmuudella. Mutta, sanoin, samalla varmuudella tiedämme myös, että heidän oireidensa syy ei ole sähkö, kännykkäsäteily, langattomat verkot, tai mikään muukaan sellainen syy joka yleensä on esitetty.

Nyt, varmuuden luonne on tässä se olennainen asia. Minulle oli selvää, että tässä narratiivissa evidenssin painoarvo on symmetrinen. Jos meillä on verikokeiden ja kudosnäytteiden tuloksia oireilevilta ja terveiltä, ja näissä on eroa vaikkapa  p-arvolla 0.02, niin on todennäköistä että oireilevat ja terveet poikkeavat toisistaan fysiologisesti. On siis mielekästä lähteä oletuksesta että jotain on vialla.  Ja jos tarkastelemme keskiarvojen eroa, niin erot voidaan karakterisoida tiettyinä prosentteina jne.

Aivan yhtä lailla oli selvää, että meta-analyysien perusteella sähkö- ja kännykkäaltistus ei aiheuttanut oireita yhtään sen todennäköisemmin kuin se että altistusta ei ollut. Poikkeavia löydöksiä tai subjektiivisia tuntemuksia ei tullut yhtään sen enempää kuin olisi ollut odotettavissa jos oireilijat olisivat vastanneet satunnaisesti. Näiden evidenssiluokkien painoarvo oli suunnilleen sama.

On toki mahdollista, että kumpikin näistä löydöksistä oli virheellinen. Meillä ei ole todennäköisesti tiedossa kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä, joten on aivan mahdollista että oireita omaavat eivät todellisuudessa poikkea yleisestä populaatiosta millään merkittävällä tavalla. On myös mahdollista, että koejärjestelyssä oireiden syntyyn vaikutti jokin sellainen tekijä, joka suodatti altistuskokeisiin osallistujien oireet niin että ne näyttivät satunnaisilta.

Mutta se mikä tässä on erikoista on, että siinä missä itse näen molemmat epävarmuustekijät samanarvoisina -- ja siten en näe mitään syytä arvioida toista tiukemmin kuin toista -- ihmiset tuppaavat tulkitsemaan epävarmuuden yhdessä asiassa syyksi uskoa päinvastaista, kun taas toisessa he ottavat samansuuruisen epävamuuden -- joka siis oli pieni -- todisteena siitä että se kyllä on todellinen ilmiö.

Tässä on kognitiivisesti taustalla toki vahvistusvinouma (engl. confirmation bias), mutta tuo vinouma on helppo tuoda tässä esimerkissä esille. Silti ihmisen mieli "suojelee" tältä vinoumalta. Esitänkin tässä hypoteesin, että taustalla on narratiivi, joka toimii eräänlaisena vinouman viikunanlehtenä. Yksilö on kertonut itselleen tarinan, joka on uskottava, ja jossa on kausaalinen ja ymmärrettävä rakenne. Epävarmuustekijät jotka siihen mahdollisesti liittyvät, ovat pieniä yksityiskohtia jotka voivat olla hieman toisin kuin nyt asian ymmärrämme, mutta tarinan rakenne on tosi.

Tunnistan tämän narratiivin rakenteen ja "suojaavan vaikutuksen" kahdesta itselleni tutusta kertomuksesta. Ensimmäinen on tarina, jonka mukaan maapallo on (likipitäen) pallon muotoinen kappale, jota gravitaatio pitää kasassa. Toinen on tarina siitä, että nykyiset eliöt polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja ovat muovautuneet luonnonvalinnan myötä sellaisiksi kuin ne ovat.

Tarkoittaako tämä, että minun tulisi nyt epäillä sitä, onko maapallo pyöreä, tai sitä että luonnonvalinta selittää nykyisten eliöiden kehityksen? Kyllä se tarkoittaa. Epäilen näitä, ja monia muita melko triviaalisti tosina pitämiäni uskomuksia tavan takaa. En yksinkertaisesti voi olla epäilemättä näitä. Jokainen näkee silmillään, että maanpinta on likipitäen litteä. Jokainen näkee että ihmiset ovat ihmisiä ja apinat apinoita, eivätkä apinat saa ihmisennäköisiä jälkeläisiä.


Tarkoittaako se, että nämä uskomukset ovat virheellisiä? Ei. Ne voivat olla virheellisiä. En voi tietää varmaksi ovatko ne virheellisiä vai eivät, mutta evidenssi viittaa siihen suuntaan että ne eivät ole virheellisiä. Auringon kulku eri leveysasteilla, varjojen pituus, coriolis-vaikutus, Foucault'n heilurin toiminta jne, kaikki ovat evidenssiä sen puolesta, että maapallo todella on pyöreä ja pyörii. Parallaksit, planeettojen liikkeet, jne, kaikki ovat konsistentteja tämän tarinan kanssa. Eliölajien geneettinen koodi, morfologisen ja geneettisen aineiston yhteensopivuus, fossiiliaineiston konsistenssi, jne. Nämä kaikki sopivat narratiiviin siitä että luonnonvalinta selittää eliöiden monimuotoisuuden.

Tässä pääsemme siihen, että pelkkä positiivinen narratiivi on se, joka vaarantaa ajattelun. Jos me keskitymme siihen, miten uskomme asian olevan ja kerromme uudelleen ja uudelleen tarinan siitä, miten uskomuksemme toimii, emme kykene uudistamaan sitä. Monien tieteestä innostuneiden maallikoiden ja erityisesti ns skeptikoiden parissa on tavanomaista antautua kritisoimaan ja purkamaan uskomuksia jotka ovat narratiiviltaan ristiriidassa ns "tieteellisen" käsityksen kanssa; Etsimällä niistä ongelmia jotka liittyvät vaikkapa termodynamiikan ensimmäiseen pääsääntöön (esim, ikiliikkuja) tms, voidaan helposti toki osoittaa jokin uskomus aivan järjettömäksi. Mutta tällöin nojataan sellaisiin asioihin jotka ovat lopulta vain "tieteellisen tiedon" sivutuotteita.

Jokaisen tarinan, jonka kerromme itsellemme, pitäisi sisältää myös "entä jos"- osio. Entä jos tämä tai tuo on väärin? Miten toteamme sen? Ehkä suurin vääryys ihmiskunnan historiassa on, ettei Umberto Eco koskaan saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Umberto Eco kuuluu ehdottomasti oman ajatteluni suurimpiin vaikuttajiin, ja pidän häntä yhtenä ihmiskunnan historian suurimmista ajattelijoista. Hänen romaaneistaan käytännössä jokainen on syvällinen tutkielma näistä asioista joista tässäkin kirjoitan.

Ehkä lähimmäs tätä aspektia tulee Baudolino, joka on tarina on värikäs ja täynnä vaiheita. En käy yksityiskohtiin, mutta kirjassa nimihenkilö Baudolino kertoo Bysanttilaisessa vankityrmässä viruessaan nuorelle miehelle elämäntarinansa joka on sekoitus myyttisten hahmojen kohtaamisia, murhamyysteeriä, huumehouruista sekoilua ja historiankirjoitusta. Lopussa nuori mies käy läpi tarinaa oppineen mestarin kanssa ja he pyrkivät erottelemaan mikä Baudolinon tarinassa on lopulta totta ja mikä fantasiaa. Epäilyn, empirismin, päättelyn ja narratiivisuuden teema on mukana hieman samaan tapaan kuin Econ ehkä tunnetuimmassa kirjassa, 200 vuotta myöhäisempään aikaan sijoittuvassa Ruusun nimessä.

Helppo vastaus olisi antaa jokin Feynmanilainen rikkiviisaus siitä, miten itseään on helpoin huijata. En aliarvioi lukijaa tai ketään muutakaan väittämällä että minulla olisi vastaus tai että vastaus olisi helppo. Jos se olisi helppo, ei Eco olisi koskaan ollut niin tuottelias. Baudolinon tarina on mielenkiintoinen narratiivi, joka perustelee sen, että kriteerimme totuudellisuudelle tai totuudenkaltaisuudelle ovat nekin häilyviä ja epävarmoja. Päädymme jälleen herkästi solipsisminkaltaiseen intertekstuaalisuuteen, ellemme muista, että ihminen on tarinoita kertova eläin.

Vaikeista asioista on "helppo" kirjoittaa tarinoita.  Jos uskomme Cowenin karakterisoinnin, että jokainen hyvä vs paha- tarina johon uskomme, laskee älykkyysosamääräämme vähintään kymmenellä pisteellä, ja karsimme tällaiset narratiivit maailmankuvastamme, olemme päässeet vasta alkuun.  Lisäksi olemme vaarassa korvata ne vain yhdellä per aspera ad astra- narratiivilla jonka jälkeen uskomme voittaneemme narratiivien sudenkuopat. Cowen varoitti jo tästäkin, joten ajatus ei ole omani.

Epätyydyttävältä tuntuu myös sellainen ratkaisu, jossa punomme tarinan toisensa perään kumoamaan edellisen. Popperilainen sykli, jossa muodostamme tarinan asiantiloista, koettelemme sitä empiirisesti, ja korvaamme sen toisella joka on vähemmän väärä, on sekin loputon intertekstuaalinen samsara, josta ei voi paeta uusia narratiiveja muodostamalla. Nuorempana tunsin voimakasta viehtymystä itämaiseen mystiikkaan ja (zen)buddhalaisuuteen juuri siksi, että nämä tarjosivat lupauksen, tai pikemminkin kangastuksen, ajattelusta ilman tätä syklisyyttä. Nirvanasta, jos niin tahdotte.

Itse uskon, että  todellisuus sinänsä, an sich, on luonteeltaan älyllisesti epätyydyttävä. Tämä kilpajuoksu paremman narratiivin perässä on yksinkertaisesti seurausta kyvyttömyydestämme sietää epävarmuutta. Eräs hyvä ystäväni oli vielä joitain vuosia sitten syvästi uskonnollinen ja aktiivisesti mukana eräissä kristillisissä ympyröissä, uskoi Raamatun ihmeisiin lähes kirjaimellisesti. Kadehdin häntä suuresti tuolloin. Vaikka hän oli skeptinen luonteeltaan, hän kykeni uskossaan varmuuteen johon en ole koskaan pystynyt. Silti hän oli itsekriittinen ja ymmärsi, että varmuuden kaipuu on se, joka saa ihmiset uskomaan typeriinkin asioihin. Tuo ristiriita hänen ajattelussaan -- jos kohta en ole varma oliko se ristiita vain minun mielestäni -- oli kiehtova.  Tunsin aitoa surua kun kuulin hänen luopuneen uskostaan. Vaikka uskon -- tiedän -- hänen maailmankuvansa nykyisin olevan eheämpi ja totuudenmukaisempi, koen silti surua siitä, että ystävänä pitämäni ihminen on joutunut laskeutumaan tällaiseen loputtomaan epävarmuuden ja painavan epistemologisen vastuun suohon.

Analogiat ovat vaarallisia narratiivejä nekin, koska jos esitän että suruni on samankaltaista kuin haikeus omien lasten kasvusta aikuisiksi, siitä kun nämä lakkaavat uskomasta joulupukkiin tai hammaskeijuun, herkästi luon mielikuvan että pidän itseäni parempana, aikuisempana tai jalostuneempana. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. En vain tunne sellaista tarinaa jossa olisi se sama tunne viattomuuden menetyksen tragediasta, mutta ilman holhoavaa tai alentuvaa alaviitettä.

Intertekstuaalisuus ei siis ole vielä valmis. Vielä on uusia tarinoita kerrottavaksi.