keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Hallitus-jallitus

Hallitusneuvottelujen toinen vaihe alkoi punamullan merkeissä. Tämä ei ollut minun kirjoissani toivottava lähtökohta hallituspohjalle. Jos ajattelen täysin muiden omien arvojeni ja ajatteluni "ulkopuolelta" (siinä määrin kuin se on mahdollista) ja keskityn vain kansanvaltaisen parlamentarismin lähtökohtiin, niin se, että hallituksen keskiössä ovat suurin ja neljäs puolue, joiden yhteenlaskettu paikkamäärä selvästi alittaa kahden suurimman oppositiopuolueen paikkamäärän, on hallituksen mandaatti lähtökohtaisesti hieman ongelmallinen.

Perussuomalaisten kannatus oli korkeampi kuin moni odotti -- hivenen korkeampi jopa kuin itse odotin -- ja myös kokoomus pärjäsi paremmin kuin olisin luullut. Olin siinä luulossa, että Rinne voisi lähteä muodostamaan hallitusta pohjalta SDP+KOK+Vihr+RKP. Tämä luuloni perustui uskomukseen että Keskustassa vallitsisi hallituskrapula rökäletappion jäljiltä, ja että hillopurkki ei ehkä enää tuntuisi niin houkuttelevalta. Olin tässä siis väärässä.

Sinänsä Rinteen kannalta päätös lähteä rakentamaan hallitusta Kepun ja vasemmistoliiton kanssa on rationaalinen, että vasemmistoliitto on uskollisempi SDP:n apupuolueena, ja Keskusta on Kokoomusta selvästi heikompana puolueena helpommin kontrolloitavissa.  Vaikka Vihreät selvästi ajautuivat entisestään vasemmalle näissä vaaleissa, voi olla että Rinne kokee tämän naisten puolueen vaikeammin ohjailtavaksi ja arvaamattomaksi niin, että se voisi tukea Kokoomusta joissain sellaisissa kysymyksissä, jotka taas SDP:lle ovat tärkeämpiä. Keskusta on tunnettu, sanoisinko joustavasta arvomaailmastaan, joten kun kuvetta kaivaa, niin sopia voidaan mistä tahansa.

Vaikka Sipilän hallituksessa oli paljon kritisoitavaa, ja se teki mielestäni joitain typeriä päätöksiä, sen puolesta täytyy sanoa, että se oli hyvin toimintakykyinen hallitus. Nykypäivän SDP ei ole välttämättä enää sama "valtionhoitajapuolue", joka se oli vuonna 1995, kun Lipposen ensimmäinen hallitus astui puikkoihin hiukan Sipilän tapaan vihatuksi päätyneen Ahon hallituksen jäljiltä. Myöskään kokoomus ei ole samanlainen "kypäräpappi"-puolue kuin se vielä ehkä jossain määrin oli 24 vuotta sitten.

Lipposen sinipuna (tai sateenkaari, miten sen nyt ottaa), oli hämmästyttävän toimintakykyinen kun huomioi että sen pohjana oli SDP+KOK+Vas+RKP+Vihr. Nyt tuollaista hallitusta ei olisi saatu kuitenkaan aikaan; Vihreiden ja vasemmistoliiton edustus 1995 oli yhteensä 31 paikkaa, kun se nyt on 36 paikkaa.  Vaikka Vasemmistoliitto vuonna 1995 oli 22 edustajallaan vahvempi kuin nyt 16 edustajallaan ja kokoomus 39 edustajallaan vain yhden paikan vahvempi kuin nyt 38 edustajallaan, on talouspoliittinen kuilu vasemmistoliiton ja kokoomuksen välillä revennyt ehkä vielä suuremmaksi.


Ennenkaikkea SDP vuonna 1995 sai koko sotienjälkeisen ajan suurimman eduskuntaryhmänsä, 63 edustajaa. Sillä oli siis yksin lähes kolmasosa kaikista eduskuntapaikoista. Vuoden 1994 vaaleissa myös eduskuntaan nousi paljon sellaisia vanhoja edustajia, jotka olivat vuonna 1991 pudonneet, ja joita voitiin ehkä jossain mielessä pitää ns vanhan meiningin takuumiehinä. Nimenomaan miehinä, sillä miesten osuus eduskunnassa nousi vuonna 1995, kun taas vuoden 2019 vaaleissa valitussa eduskunnassa naisten osuus oli historian korkein.

Suomessa ei ole ollut ennen punamultahallitusta, jossa olisi ollut mukana vihreät ja vasemmistoliitto (tai edes sen edeltäjä SKDL), joten sen toimintakyvystä ei voi etukäteen sanoa kauheasti. Kokoomuksella ja myöskin demareilla sensijaan on tuoreessa muistissa Kataisen sateenkaarihallitus, joka oli kyvyttömin hallitus joka minun aikanani on ollut. Tilanne vuonna 2011 muistutti vaalien tuloksen osalta jossain määrin nykyistä tilannetta, sillä erotuksella, että PS oli tuolloin vain kolmanneksi suurin "jytkystä" huolimatta.

Ehkä siis toiveeni sinipunasta oli lähtökohtaisesti typerä, ainakaan historiallisesti se ei ole koskaan tiennyt hyvää. Sinipunaan pohjautuvia hallituksia on ollut Suomessa muutamia, mutta niiden track-record ei ole hyvä. Itse muistan niistä vain Kataisen-Stubbin hallituksen ja hiukan huterasti Holkerin hallituksen (Lipposen Sateenkaaria en laske tähän).  Olen alkanut seurata politiikkaa vasta Holkerin ollessa pääministeri ("Minä juon nyt kahvia" taisi olla ensimmäinen poliittinen "skandaali" johon kiinnitin ikinä huomiota), ja muistan lähinnä sittemmin irvokkaaksi muodostuneen "hallitun rakennemuutoksen" käsitteen. Vahvan markan politiikka yhdessä vapautettavien pääomamarkkinoiden kanssa johti tunnetusti hiukan ongelmallisiin lopputuloksiin.


Pelkään uuden hallituksen nostavan veroja ja olevan 1) kykenemätön karsimaan erilaisia erityisryhmien etuja ja tukia, 2) kykenemätön tarkoituksenmukaiseen sosiaaliturvan uudistukseen, ja 3) kykenemätön edes siinä määrin talouspoliittiseen ja -teoreettiseen tarkasteluun kuin Sipilän hallitus oli. En luota sosialidemokraatteihin enkä Rinteeseen, enkä luota myöskään vasemmistoliiittoon enkä monilta osin nykyisiin vihreisiinkään. Keskustan voi luottaa olevan juuri sellainen kuin se on, mutta se ei tässä kohtaa ole hyvä juttu.

Toiveeni juontui siis siitä, että jännite Kokoomuksen ja SDP:n välillä olisi hillinnyt demarien intoa korottaa veroja ja  halua tunkea rahaa joka paikkaan, ja toisaalta ehkä myös kokoomuksen hinkua tehdä järjettömiä kurjistuksia sosiaaliturvan ehtoihin. Ehkä koulutuspolitiikka olisi voinut jäädä rauhaan -- en puhu nyt rahasta vaan rahanjaon politisoitumisesta. Nyt pelkään että Kepulainen aluepolitiikka ja demarien hinku jakaa muiden rahoja pääsevät yhdessä toteutumaan. Vasemmistoliitto ei niitä vastusta, eikä vihreiden nykyinen kokoonpano todennäköisesti myöskään. RKP voidaan ostaa mukaan mihin tahansa kunhan pakkoruotsi säilyy. Se on ihan OK hinta maksettavaksi, jos politiikka on muuten järkevää, mutta tässä tapauksessa en usko näin olevan.

Toivottavasti olen väärässä. Jos en ole väärässä, niin vuonna 2023 hallitusneuvotteluja vetää Jussi Halla-aho, budjetti- ja kestävyysvaje ovat räjähtäneet käsiin, ja kansa on kypsä politiikkaan, joka on täysin villi kortti ja melko todennäköisesti vielä pahempaa kuin mikään mitä olemme siihen mennessä nähneet.


6 kommenttia:

Jaakko kirjoitti...

"Suomessa ei ole ollut ennen punamultahallitusta, jossa olisi ollut mukana vihreät ja vasemmistoliitto (tai edes sen edeltäjä SKDL), joten sen toimintakyvystä ei voi etukäteen sanoa kauheasti."

-Tarkoittanet kaiketi, että aiemmin ei ole ollut sellaista hallitusta, jossa olisivat kepun ja demareiden ohella olleet SEKÄ vassarit ETTÄ vihreät? Sellaista koalitiota ei kyllä ole aiemmin ollut, mutta tuo SKDL on kylläkin ollut, useampaankin otteeseen, mukana tuossa ns. punamultapohjassa, jolloin kyseessä on ollut itse asiassa ns. kansanrintama.

Ihan ensimmäinen tuollainen koalitio (siis vaalituloksen pohjalta muodostettuna) oli lajissaan Paasikivi III keväällä 1945, ja oikeastaan jo sen edeltäjänä toiminut Paasikivi II syksyllä 1944, joka muodostettiin melko piakkoin välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Mutta sen syntyvaiheet liittyvätkin sotaa seuranneen välitilan lievästi sanottuna poikkeuksellisiin poliittisiin olosuhteisiin, joten sen muodostamista ei ehkä voine arvioida aivan samoin kriteerein kuin "normaalimmin" vaalien jälkeen muodostettuja koalitioita.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paasikiven_III_hallitus

Muita tunnettuja kansanrintamia ovat olleet myös Paasio I vv. 1966-68 sekä Koivisto I vv. 1968-70, ja viimeisin osimoilleen tuollaisella kokoonpanolla toiminut on ollut Sorsa III vv. 1982-83.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_p%C3%A4%C3%A4ministeri

Tiedemies kirjoitti...

Ei tuo ole kovin monitulkintainen. SKDL yksin toki mukana punamultahallituksissa.

Vihreät ja SKDL olivat yhtä aikaa eduskuntapuolueita 1983-1991, siksi tarkennuksessani totesin noin.

Jaakko kirjoitti...

No niin, tämäpä selvä. Tuosta takavuosikymmenten kansanrintamapohjasta voidaan toki olla montaakin mieltä, mutta nähdäkseni sen eräs jokseenkin kiistämätön ansio oli kommunistien "ruunaaminen" ja sitä kautta integrointi normaalimpaan parlamentarismiin (lähinnä ns taistolaisia ym radikaaliklikkejä lukuunottamatta). Jo Paasikiven kantana oli, että kommunistit ovat vaarallisempia hallituksen ulkopuolella kuin hallituksessa. Ja SKDL taisi olla lopulta enemmänkin vasemmistososialistinen kuin varsinainen kommunistinen puolue, vaikka SKP olikin siinä eräänä keskeisenä taustavaikuttajana.

Tuo yllämainittu ei toki sisällä sitten mitään kannanottoa siihen, mitenkä tuo kansanrintamapohja, jota nyt tällä hetkellä ollaan puuhaamassa, sitten tulee onnistumaan tavoitteissaan (mitä ne sitten tulevatkin olemaan). Vähintäänkin toivoisin, ettei julkista velkaantumista päästettäisi aivan lapasesta. Muitakin isoja kysymysmerkkejä toki on.

Tiedemies kirjoitti...

Juu. Suhtaudun hieman varauksella tähän. En oikeastaan tiedä, millainen hallituspohja nykyoloissa olisi hyvä. Marginaalilla esimerkiksi vihreillä on joiltain hyviä agendoja, mutta hallituksessa pitäisi olla enemmän oikeistolaista vastavoimaa, koska nykyinen vihreiden eduskuntaryhmä on joiltain osin sosialistisempi kuin SDP.

Vasemmistoliitosta ei valitettavasti minulla ole kauheasti mitään positiivista sanottavaa. Eikä oikeastaan demareistakaan. Eikä keskustasta. Siksi tämä kansanrintama ei herätä minussa kauheasti luottamusta

Jaakko kirjoitti...

No, taakse jääneen vaalikauden (talous)politiikka oli meikäläisittäin sen verran ns. oikeistolaista, että jonkinmoinen vastareaktio oli odotettavissakin (tämä siis ihan ns. objektiivisena toteamuksena). Vaan tottahan tuo, että nyt tuntuu kyllä vetävän jo vähän liiankin kanssa vasempaan laitaan, mikäli tämä uumoiltu kansanrintamakoalitio sitten toteutuu tässä muodossaan. Ja jos sen yleislinjaksi muodostuu jonkinlainen "kaikkea kaikille!"-meininki, niin voipi olla, että neljän vuoden päästä onkin sitten jo edessä semmoinen moottorisahakuuri, että pois alta oksat ja männynkävyt...

Sinänsä en periaatteessa ole ehdottomasti mitään koalitiopohjaa vastaan sinänsä, mutta kuten sanottua, niitä kysymysmerkkejä kyllä tuntuisi nyt piisaavan. Ja viimeksihän kansanrintamapohja on ollut varsinaisemmin vallankahvassa tuolloin muinoisella 70-luvulla, jolloin myös Kekkonen ohjasi hallitusten työskentelyä, ja usein vieläpä varsin kovalla kädellä. Nykyiset presidentin valtaoikeudet eivät puolestaan sellaista mahdollista, mikä on toisaalta parlamentarismin periaatteiden kannalta hyvä, mutta (sinänsä mahdollisissa) vaikeissa poliittisissa kriisitilanteissa välttämättä ei aina.

No, ns. isossa kuvassa nyt tuskin on mitään erityisen radikaaleja muutoksia odotettavissa ainakaan kovin nopealla aikataululla (koputan puuta tässä kohtaa...). Ja meikäläisissä oloissa nyt hallitukset ovat yleensä suoriutuneet tehtävistään noin suurin piirtein kohtuudella (vaikka edellisestä sixpackistä jäikin hieman paskan maku suuhun). Joten tuon kansanrintamankaan ei välttämättä tarvitseisi olla katastrofi. Mutta tietysti, onhan niitä kansanrintamia ja "kansanrintamia"...

https://en.wikipedia.org/wiki/Popular_Unity_(Chile)

kattoratsastaja kirjoitti...

Kepu pettää aina. Kysymys on vain siitä kenet se kulloinkin pettää.