Hallinnollinen sekamelska joka yliopistojen yhdistymisestä seurasi, on ollut surkuhupaisaa katseltavaa. Ympärillä monet ihmiset ovat panikoineet ja hyperventiloineet milloin minkäkin organisatorisen yksityiskohdan vuoksi. Yksi asia joka tapahtui vuoden alusta oli, että käytännössä kaikki esimiessuhteet päättyivät, eli vuoden vaihteesta monikaan ei tiennyt kuka oma esimies on. Moni ei myöskään tiennyt lainkaan millaisessa organisaatiossa työskentelee.
Esimieheni tiedän nyt, mutta organisaatiosta minulla ei ole ollut tietoa vuosiin, enkä edes piittaa. Työtehoni on paljon parempi kun yksinkertaisesti en ajattele koko asiaa. Minulle "yliopisto" tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä se tarkoittaa sitä hallinnollista hirviötä, joka maksaa palkkani ja jossa minun työni resurssointi muutoinkin tapahtuu. Tämä sisältää myös sen fyysiset rakennukset, tietojärjestelmät jne. Olen lopulta aika vähän kiinnostunut tästä yliopistosta. Tiedän sen olevan tärkeä edellytys minun työni jatkuvuudelle, ja ehkä jonakin päivänä tämä piittaamattomuuteni siitä mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä "pitäisi" tehdä kostautuu.
Toisaalta se tarkoittaa jotakin korkeampaa ideaalia, academiaa. Tämä merkitys kattaa kaiken sen tiedon, jaetut tiedonintressit, akateemiset hyveet ja arvot, joiden palvelukseen olen elämäni omistanut. Se ei riipu sinänsä fyysisistä rakennuksista, eivätkä hallintovirkailijat, tietojärjestelmät, jne ole osa tätä "yliopistoa". Tässä kontekstissa tehtäväni on jakaa, tuottaa, ja käsitellä inhimillistä tietoa.
Viime vuosina on ollut hieman tapetilla ns. grievance studies- alat. En mene tästä nyt kirjoittamaan sen kummemmin; niihin kohdistettu "sokalistinen" hyökkäys taannoin herätti kaikenlaista keskustelua. En ota kantaa keskustelun sisältöön, mutta ilmiönä se, että joku kirjoittaa ilmeistä puppua joka läpäisee seulan (vaikkei pitäisi, ideaalien mukaan) on kiehtova. Keskustelu joka siitä on seurannut ei ole ollut kovin nättiä, mutta se on ollut tarpeellista.
Korostan vielä sivuhuomautuksena että nämä enemmän humanistisen perinteen jatkajina toimivat alat kuuluvat kyllä sinänsä academia-käsitteen alle. Meillä ns kovempien tieteiden edustajilla on usein sellainen hiukan ylimielinen ethos, jonka mukaan humanistinen perinne ei ole arvokas, tai vaikka olisi, ei kuulu samaan instituutioon. Olen tästä eri mieltä. Meidän toki tulee erottaa erilaiset tiedonintressit ja tiedon ja merkitysten käsittelyn tavat -- joskin niiden rajojen yli tulee tarpeen tullen kävellä päättäväisesti -- ja tehdä selväksi se ero, yhtäältä asiantiloja ja tosiasioita käsittelevien alojen ja tekstien, ja toisaalta merkityksiä, arvoja, ja kokemuksellisuutta käsittelevien alojen ja tekstien välillä.
Mutta jaarittelen. Siis asiaan. Tapasin uuden esimieheni tänään lounaalla. Keskustelumme oli virkistävä ja innostava. Liityin hänen tutkimusryhmäänsä opportunistisesti, sillä tässä kaaoksessa satuin olemaan asemassa jossa sain itse vaikuttaa asemoitumiseeni. Minulla on juuri riittävästi senioriteettiä tutkijana ja opettajana, että minua ei tulla suoranaisesti komentelemaan, ja juuri riittävän vähän, etten joudu tällaisten hallinnollisten myrskyjen keskellä tekemään päätöksiä muiden puolesta. Tällä kertaa tilanne näyttää kehittyvän erittäin otollisesti.
Tutkimusryhmällä on häkellyttävä määrä dataa erittäin mielenkiintoisista ilmiöistä. Heillä on pulaa mallintamisen ja kirjoittamisen hallitsevista henkilöistä -- useimmat tällaiset ihmiset kun ennen pitkää päätyvät johtaviin asemiin joissa aika menee muuhun kuin siihen mikä heidän vahvuutensa on. En nyt ala ruotimaan yksityiskohtia, mutta miellyttävän asiantilasta tekee se, että tutkimusaiheena on tällä kertaa oikeasti talous. Tämä on sikäli hauskaa, että amatööritaloustieteilijänä olen harrastuksekseni pyöritellyt matemaattisia malleja. Nyt voin tehdä sitä yhdessä ammattilaisten kanssa ja vieläpä estimoida parametrejä. Työni tulee olemaan empiiristä, mikä lämmittää sieluani.
Olen ollut elämässäni hävyttömän onnekas. Olen pohjimmiltani tavattoman laiska. Tahtoo sanoa, muutun hyvin nopeasti kyvyttömäksi tekemään jotakin mikä ei kiinnosta tippaakaan. Tällä kertaa voin vaihtaa alaa johonkin mistä olen, jos nyt en varsinaisesti haaveillut, niin ainakin leikitellyt ajatuksella hieman mielessäni idealisoiden. Minulle on useimmissa asioissa elämässäni käynyt näin. Toisin kuin monet muut minun tilanteessani, en ole muodostanut tästä sellaista identiteettiä että minä olisin "saavuttanut" jotain "omilla ansioillani". Olen vain sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan varsin usein.
11 kommenttia:
Väitelleenä humanistina on tietenkin järketöntä liata omaa pesäänsä, mutta vanhemmiten olen kyllä alkanut uskoa jo eläköityneen työni ohjaajan näkemykseen, jonka mukaan humainisisella alalla kunkin tieteenhaaran tulee fokusoitua tiukasti johonkin taiteenalaan (kuten itselläni kirjallisuus) tai kieleen. Humaniikkaa ja yhteiskuntatieteitä yhdistelevät hybridit ovat kovasti muotia -- ovat olleet jo pari vuosikymmentä -- mutta ne tuntuvat usein olevan pikemminkin vapaata itseilmaisua. Joa sekin voi olla todella arvokasta ja valaisevaa, mutta liian säätelemätöntä sisällöltään.
Näen sanoessani tietenkin leimaan itseni vanhaksi pieruksi.
Hahmotin itseni tutkijana arkeologiksi, joka tutkii menneisyyden subliimeita, massiiviisia reliikkejä. Jos näin ei tehtäisi, eläisimme rapistuvien pyramidien väleissä itsetiedottomina, menneisyydestä vähät välittävinä lapsina tai barbaareina.
Tai ehkä yhteiskunta ilman menneisyyttä on hiukan sellainen mad max -tyylinen heimo, jolla on kaikenlaista vanhaa roinaa käytössä, mutta enää vain hämärä ymmmärrys, mistä kaikki se hyvä ja vanha, edelleen käyttökelpoinen kama tulee. Ja miten sitä jatkossa valmistetaan.
Aihehan on toki nykyään lähinnä akateeminen, sillä en enää tähtää pysyvään toimeen. Vapaa peitsi niin sanotusti. Omanlaistaan Mad maxia sekin.
Jos olet katsonut Viikingit- sarjaa (joka on kammottavan anakronistinen, eli en suosittele ihmisille jotka kaipaavat historiallista autenttisuutta), niin siinä on kohtaus jossa Wessexin kuningas Ecbert hämmästelee roomalaisten jälkeensä jättämää taidetta ja rakennuksia, ja kuinka roomalaiset tiesivät jotain mitä kristityt eivät voi koskaan tietää.
Pitää laittaa katselulistalle. Gotham Cityä katsoin mielenkiinnolla pitkään, kunnes perusidea alkoi toistaa itseään. Alkupuoli oli kyllä hyvä.
Itsehän tanssahtelin aikoinaan yliopistolle humanistiseen tiedekuntaan vakaana aikomuksenani ryhtyä tutkijaksi. Voi sitä nuoruutta... Ei siitä mitään tullut. Olinhan toki alussa innoissani, mutta sitten kaikki hokivat, miten kauheaa ja raskasta ja epävarmaa on olla tutkija. Alani oli muutenkin aika niche, joten työllistyminenkin sitten meni pieleen - en ole ollenkaan alallani enkä edes kykyjäni vastaavassa työssä. En ole ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Olen jostain syystä aina kunnioittanut valtavasti yliopistoa, tiedettä, tietoa ja tutkijoita. Jostain syystä mieleeni on iskostunut ajatus, että voisin kunnioittaa itseänikin, jos olisin tutkija tai edes tohtori. Tiedä siitä sitten.
Yksi kyllä hankaluus oli se, että graduvaiheessa viimeistään humanistisen tiedekunnan... epätiedemäisyys alkoi raastaa. Ironista sinänsä, koska valitsin humanistisen fysiikan sijaan. Minullahan on periaatteessa vieläkin opinto-oikeus matlu-tiedekunnassa Helsingin yliopistossa. Tässä vaiheessa vaan fysiikan opinnot tuntuvat vähän järjettömiltä. Mutta siis, en ole tässä morkkaamassa humanistisia aloja, siellä tehdään paljon hienoa tutkimusta. Törmäilin vain välillä kaikkeen kummalliseen, mikä tuntui lähinnä siltä kuin tutkijat jossain nuotipiirissä juttelisivat keskenään hienoista sanoista ja tämä nyt on ylevää ja tiedettä. Graduseminaarissa aiheet olivat "muodikkaita" ja jokunen sellainenkin, missä innokas opiskelija oli päättänyt tulokset jo valmiiksi ja gradun piti käytännössä vaan selvittää, miten asia on näin (rasismitutkimusta - en ollut yllättynyt). Gradusemman ohjaaja kyllä oli hyvä ja ampui tällaiset välittömästi alas.
En tosin koskaan kirjoittanut graduani loppuun, joten en ole edes valmistunut. Se siitä tohtorinhatusta!
^ Minulla on yksi ylioppislaslippalakki, yksi tohtorinlakki ja neljä karvalakkia. Pipoja varmaan ainakin kymmenen ja kesälippiksiä ja hellelierihattuja tms. toinen mokoma. Kaikki vapaa-aika tulee vietettuä ulkona ja siksi tällaisia asusteita on kertynyt ihan huomaamatta liikaa.
Joskus päähineiden ylenmääräinen haaliminen hatuttaa. Toisaalta arvostan sitä jotosta, jota joidenkin kotsien hankkimiseen on tarvinnut kulkea. Pääsin esimerkiksi tonkimaan Vatikaanin arkistoja vuodeksi. Arkistoihin piti kulkea kunniakaartin ohitse. Näillä sveitsiläisen palkkasotilaan paraatiasuun pukeutuneilla vartijoilla oli komea halberdi kullakin ja päässä teräväharjainen rautalakki. Kun moiselle riikinkukolle esitti asiaankuuluvat paperit, pääsi tutkijoile varattuun kirjastoon, josta sai tilata ikivanhoja käsikirjoituksia omalle tutkimuspöydälle. Osa oli varhaiskeskiajalta. Jo pelkästään niiden mittavan iän edessä oli pakko ottaa hattu päästä. Kunnioituksesta.
Vatikaanin johtajalla vasta komea kotsa onkin. Sellainen pannumyssyä muistuttava. Sen alla on varmasti hieno pohtia kosmoksen syövereitä. Ei palella päätä, vaikka sattuisi laukomaan mitä sattuu aivoitustensa pohjalta.
Karvalakki on huono hiihtovaruste, paitsi oikein kireillä pakkasilla. Silloin niitä leukaläppiä arvotaa. Tohtorinhatun toimivaa käyttöympäristöä en ole vielä löytänyt. Lienee kätevä joissakin yhteiskunna arvostamissa rituaaliessa lähinnä. Varustelekasta tilasin sellaisen kivan karvalakkimaisen Bundeswerin talvilakin karvavuorella ja lipalla, mutta kuupansuojus oli liian kintsa. Tänään pistin postiin ja vaihdatutan sen isommaksi. Ensi kuun lopulla pitää kokeilla kotsan toimivuutta Lemmenjoella viikon vaelluksella.
Tällainen:
https://www.varusteleka.fi/fi/product/bw-talvihattu-vihrea-ylijaama/2878
Tuossa profiilikuvassa on muuten itse ompelemani lierihattu. Valkoista puuvillaa, lierin sisus muovia ja sisällä keinokuituista verkkokangasta. Se päässä piti kävellä kaverin kanssa Jäämeren rantaan, mutta sairasutin flunssaan Kaldoaivissa ja palasin takaisin Sevettiärvelle kuumeisena. Oli tyypillinen Lapin keskikesä, lämpötila pari astetta plussan puolella ja taivaalta satoi päiväkausia kylmää hyhmää.
Seuraavana vuonna otettiin uusinta ja heitettiin Inarinpolkua pitkin perille asti. Olisko ollut 100 kilsan pätkä. Reitti oli 1800-luvulla suosittu keino, mutta nykyään lähes kadonnut maastosta. Joissakin kohdissa kivimerkkejä sentään. En muista mikä lakki päässä saavuin silloin Varanginvuonon pohjukkaan, mutta sillä kertaa ei hatuttanut yhtään. Paltessa nukuttiin linjurissa Leville asti ja vedettiin perillä pipo täyteen virvokkeita. Elämäni parhaita reissuja. Ajattelin muistella sitä sitten kuolinvuoteella.
Tälviisiin:
https://www.youtube.com/watch?v=rek_Cxrc1pE
Tuosta Frogin mainitsemasta valmiista lopputuloksista vielä. Oma väitös edusti vahvasti poliittisesti sitoutunutta jenkkiperinnettää -- käytännössä oli alansa pionerityö Suomessa --, ja vaikka yksityishenkilönä olenkin vahvasti poliittisesti sitoutunut, niin se piirre ko. perinteessä tuntui itsestä hiukan päälleliimatulta ja falskilta. Itse asiassa koko työn vaikein juttu oli saada vahvasti ideologisisti värittyneestä tutkimuseetoksesta ne puhtaan antropologiset ja eksistentiaaliset piirteet esiin. Olen kamppaillut saman ongelman kanssa koko post docin ajan.
Ongelma ei ole julistaminen sinällään, vaan tietty jääräpäinen rehellisyys. On vaikeaa tehdä hyppy puhtaista johtopäätöksistä vahvasti värittyneeseen tulkintaan silloin, kun sille on jo olemassa valmiiksi tampattu polku ja esikuvia.
Katri Vala totesi aikoinaan olevansa ei vallankumouksellinen vaan ikuinen kapinallinen. Allekirjoitan tämän omalla kohdalla täysin ja tavallaan se on ongelma. Maailma kun pelaa siten, että pitää valita kenen joukoissa seisoo, kenen leipää syö ja kenen lauluja laulaa. Jos ei halua olla pääoman palveluksessa eikä toisaalta potkia tutkainta vastaankaan, on aika lailla yksin. Tällöin pitäää olla todella hyvä siinä mitä tekee. Ja vahvasti motivoitunut omana agendaansa. Tällaisena ahkiopummina se on toisinaan aika vaikeaa.
Hah katsoin juuri asiasta videon.
Feynman humanisteista:
https://www.youtube.com/watch?v=tWr39Q9vBgo
tld; Social science is pseudoscience.
Humanismin ja insinööritieteiden köydenveto on ikuinen samalla lailla kuin vaikkapa atteistin ja uskonnottoman. Se ei lakkaa ennen kuin palaamme ympäöristötuhon jälkeen takaisin kivikaudelle ja kaikki tieteen luhistuvat ritualistiseksi animismiksi, nuotiotarinoiksi ja kalastustaidoksi.
Samalla tämä asetelma on pirun herkullinen kummankin laidan puutteiden tai äärimmäisyyksiin menevien, toisilleen vastakkaisten piirteiden vuoksi. Tietty henkinen rakenne kun on kummallakin laidalla niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kaukana toisistaan.
Kannattaa lukea Hannu Raittilan Cpuskafarssi anal Grande. Hyvä meditaation ja itseymmäryyksen apuväline niin elämästä vieraantuneelle opineelle kuin yksikoikoisen tehokkaalle, henkisesti hiukan jäykälle perusinsinöörillekin.
Asialle on termikin: Insinööriproosa. Tiedemiehen blogi on insinööriproosan kypsän barokkivaiheen hurjin, jylhyydessään ja samalla hengettömässä itsetarkoituksellisuudessaan suorastaan bysanttilainen luomus. Arvostan sitä valtavasti aivan samaan tapaan kuin arvostan Sergio Leonen koko western-genren uudelle tasolle nostavia elokuvia.
Ja janoan lisää. Saataisiin apuraha miehelle, niin voisi keskittyä täysipäiväisetsi tähän.
Kourallinen pultteja. Tänään muuten herra Kengurun kanssa nekalan jemmasalille.
https://www.youtube.com/watch?v=CpZjvbSC9_M
Mikko: "Arvostan sitä valtavasti [...]"
Tai Tiedemiehen tyypillistä maneeria käyttäen, arvostan sitä tavattomasti. Tavattoman herkullinen.
No joo. Takaisin graduaravosteluihin. Textejä ei pääse pakoon missään, paisti salilla. Vaimo sanoo etten koskaan lue opastauluja ja ohjeita. En yksinkertaisesti enää jaksa. Tylsiä.
Lähetä kommentti