Trappist-1

Eilen Nasa ilmoitti vahvistuksen tiedolle että noin 40 valovuoden päässä aurinkokunnastamme sijaitsevalla Trappist-1- tähdellä on peräti seitsemän maapallon kaltaista kiertolaista. Kiertolaisten arvioidut massat vaihtelevat noin marsin kokoisesta noin kaksi kertaa maapallon kokoiseen ja läpimitat hiukan marsia suuremmasta hiukan maapalloa suurempaan.

Trappist-1 on erittäin pieni kääpiötähti. Se on niin pieni, että sen massa juuri ja juuri riittää fuusioreaktioiden ylläpitoon. Tämä aspekti on mielenkiintoinen; Vaikka äkkiseltään ajattelisi, että pieni massa tarkoittaa pientä määrää polttoainetta ja siten johtaisi tähden nopeaan sammumiseen, asianlaita on itse asiassa päinvastainen.

Tähden muodostuessa gravitaatio vetää sen aineen -- pääosin vetyä, mutta vähäisiä määriä myös muita alkuaineita -- melko tarkalleen pallon muotoiseksi muodostelmaksi. Massakeskittymän tiivistyessä ja kasvaessa paine sen keskellä kasvaa, kun gravitaatio painaa ainetta kasaan. Ennen pitkää paine kasvaa niin suureksi, että vety alkaa fuusioitua. Karkeasti tämä voidaan selittää niin, että vety-ytimet vievät enemmän tilaa kuin niistä muodostuneet raskaammat ytimet. Gravitaatio puristaa tähden ydintä koko ajan pienempään kasaan.

Fuusioreaktiot vapauttavat energiaa, mikä puolestaan lämmittää ydintä. Tämä lämpö synnyttää painetta joka vastustaa gravitaation puristusta -- jälleen kerran, voimme karkeasti ajatella että tähden sisus käyttäytyy kuin kaasu, vaikka se onkin plasmaa. Fuusioreaktiot kiihtyvät ja energiantuotanto lisääntyy -- samoin paine, kunnes saavutetaan tasapainotila, jossa gravitaation aiheuttama puristava paine ja fuusioreaktioden tuottaman lämmön paine ovat yhtä suuret.

Mitä raskaampi tähti on, sitä suurempi tuo paine sisustassa on, eli sitä suuremmalla tahdilla ydinreaktioiden täytyy tapahtua, jotta tasapainotila saavutetaan.  Fuusioreaktiot jatkuvat niin kauan kun vetyä riittää paineen ylläpitämiseen. Raskaammat tähdet kuluttavat vetyään suhteessakin suuremmalla tahdilla, joten mitä raskaampi tähti on kyseessä, sitä nopeammin polttoaine loppuu.

Tähden massasta riippuu myös, mitä vedyn loppumisesta seuraa. Riittävän kevyessä tähdessä gravitaation paine ei riitä helium-fuusion aloittamiseen, jolloin tähti hiljalleen hiipuu. Hieman raskaammissa tähdissä tapahtuu melko monimutkainen kehityskaari jossa vety-fuusiota ei tapahdu ytimessä, vaan hiukan ulompana, kun ytimeen kumuloitunut helium ei ole (vielä) alkanut fuusioitua. En mene nyt tähän sen enempää, pointtina on, että raskaampien tähtien gravitaatio riittää fuusioimaan alati raskaampia aineita ja sitä nopeammin mitä raskaampi tähti on kyseessä.

Trappist-1 on tähtein kevyimmästä päästä; se on juuri ja juuri sen kokoinen että tähdessä tapahtuu kunnon fuusiota, mutta niin pieni, että sen elinkaari on jopa 500 kertaa pidempi kuin esimerkiksi meidän aurinkomme elinkaari. Siinä missä meidän aurinkomme vety riittää vajaa 10 miljardiksi vuodeksi (josta noin puolet on jo kulunut), Trappist-1:n kaltainen tähti säteilee melko vakaasti jopa 5 biljoonaa vuotta.  Nämä aikajänteet ovat käsittämättömiä ihmismielelle, sillä ne ovat kirjaimellisesti kosmisia aikajänteitä. 5 biljoonaa vuotta on yli 360 kertaa maailmankaikkeuden tämänhetkinen oletettu ikä; Jos koko maailmankaikkeuden tähänastinen elinkaari alkuräjähdyksestä lähtien olisi yksi vuorokausi, niin Trappist-1:n kaltainen kääpiötähti säteilisi vielä loppuvuoden.

Aikajänne on niin pitkä, että silloin kun Trappist-1 tulee elinkaarensa loppuun, maailmankaikkeus on paljon ankeampi paikka kuin nyt. Se ei vielä ole tuolloin täysin kylmä ja eloton, mutta vain läheisten galaksien valo on enää näkyvissä; mikä tahansa paikallista galaksiklusteria kauempana oleva kohde on laajenevan maailmankaikkeuden vuoksi niin kaukana ettei niistä tulevaa valoa voi punasiirtymän vuoksi enää havaita.  Uusia tähtiä syntyy enää harvakseltaan, raskaimmat tähdet ovat kauan sitten kuluttaneet polttoaineensa loppuun.

Löytö on mielenkiintoinen syvän ajan näkökulmasta. Vaikka ihmisen toiminta ei tekisi maapallosta elinkelvotonta seuraavien satojen tai tuhansien vuosien aikana, auringon elinkaari on rajallinen. Maapallon elinkelpoisuuden ehdoton takaraja on toki siinä, kun auringon fuusiotasapaino ytimessä järkkyy ja se muuttuu punaiseksi jättiläiseksi, mutta jo kauan ennen sitä sen säteilyintensiteetti kasvaa niin suureksi että maapallo lämpenee elinkelvottomaksi. Tämä siksi, että ytimen hydrostaattisen tasapainon ylläpitämiseksi fuusioreaktiot koko ajan hieman kiihtyvät ja vetyä siirtyy lisää ytimeen; siinä vaiheessa kun tasapaino rikkoutuu, auringon säteilyintensiteetti on liki kaksinkertaistunut nykyisestä. Tähän menee noin 5.4 miljardia vuotta, mutta intensiteetin kasvun vuoksi maapallo kuumenee elinkelvottomaksi jo miljardissa vuodessa.

Miljardi vuotta on geologisesti hurjan pitkä aika. Maapallolla lajiutuminen räjähti ns. kambrikauden räjähdyksessä noin 550 miljoonaa vuotta sitten, jolloin uusia lajeja alkoi ilmestyä häkellyttävää tahtia; muutamassa kymmenessä miljoonassa vuodessa käytännössä kaikkien nykyisten monisoluisten eliöiden esi-isät olivat eriytyneet yhdestä prekambrisesta kantamuodosta. Jos ihmiskunta nyt pilaisi maapallon ekosysteemin (tai siis, tuhoaisi sen lähes kokonaan; voidaan argumentoida että se on jo pilannut sen) niin että jäljelle jäisi vain esimerkiksi yksisoluisia eliöitä, ei olisi mitenkään sanottua että monisoluiset eliöt kehittyisivät uudelleen; elämä itsessään toki säilyisi, mutta vastaavaa monimuotoisuutta tuskin ehtisi syntyä; tai ehkä syntyisikin. Mutta miljardin vuoden sisällä meret kiehuisivat, ja se olisi sitten kuitenkin siinä.

Trappist-1:n kaltaisella planeetalla elämälle olisi mahdollisuus selviytyä satoja kertoja pidemmällä aikajänteellä. 40 valovuotta on toki pitkä matka -- aivan liian pitkä nykyteknologialla matkustaa. Vaikka tekisimme parhaimmalla käytössä olevalla teknologialla ja vaikka siitä hieman ekstrapoloisimme, emme saisi nykyisellään aikaan edes miehittämätöntä luotainta perille kovin nopeasti. Nopein ihmisen valmistama laite (suhteellisena nopeutena mitattuna) on ollut 1980-luvun alussa lähetetty Helios-1- luotain, joka kulki noin 100km/s maapallosta poispäin (joskin kohti aurinkoa, mutta sivuutetaan tämä). Jos onnistuisimme valmistamaan luotaimen joka kulkisi tästä kymmenkertaisella nopeudella kohti Trappist-1:tä, niin se olisi perillä vasta 12 500 vuoden kuluttua.

Jotta ihmisen valmistama luotain saavuttaisi Trappist 1:en 1000 vuodessa, sen pitäisi kulkea noin 4% valonnopeudesta, ja jos se haluttaisiin perille 100 vuodessa, niin nopeuden pitäisi olla 40% valonnopeudesta. Ja puhumme keskinopeudesta, joten jos kiihdyttäminen olisi tasaista, niin joko sen täytyisi tapahtua lyhyessä ajassa, tai sitten huippunopeuden pitäisi olla vielä suurempi.

Ihminen on pääsääntöisesti haluton investoimaan asioihin joiden aikajänne on pidempi kuin ihmisen elinikä. Kuulento tai vaikkapa lento Marsiin on mielekäs tavoite joillekin poliitikoillekin, sillä vaikka sellaisen investoinnin toteutuminen olisi epävarmaa, projekti joko onnistuu tai epäonnistuu sentään yhden eliniän aikana. Poliitikolla ei moderneissa demokratioissa ole välttämättä pidempää aikajännettä mielessään kuin esimerkiksi neljä vuotta -- tyypillinen vaalikausi -- ja siksi avaruustutkimus ei olekaan välttämättä kovin kovassa huudossa. Kylmän sodan ajasta voidaan sanoa vaikka mitä, mutta ajatus ideologioiden suuresta kamppailusta ja halu näyttää kenellä on paras teknologia, toimi pidemmillä aikajänteillä kuin vaalikausi tai kvartaali.

En yritä tällä sanoa että vastustaisin markkinataloutta. On vain traagista, että ihmiset käyttävät lyhyellä aikavälillä hyperbolista diskonttausta ja pidemmillä aikavälillä eksponentiaalista diskonttausta. Oman käsitykseni mukaan asian pitäisi olla päinvastainen. Ihmisen eliniän mittaisilla ja sitä pidemmillä aikajänteillä (eli intergenerationaalisesti, sukupolvien yli) diskonttauksen tulisi olla hyperbolista ja lyhyellä ja keskipitkällä (esim 1-25 vuotta) sen pitäisi olla eksponentiaalista. Tästä on näyttöä teoreettisesti ja käytännössä; mitä eksistentiaalisempia ne uhat ovat joita vastaan varaudutaan, ja mitä enemmän uhkien luonteeseen ja tulevaan "korkotasoon" liittyy epävarmuutta, sitä enemmän diskonttauksen tulisi olla hyperbolista.

Jos esimerkiksi ihmiskunta käyttäisi 75% investointiresursseistaan kuten nykyisin, lyhyellä aikavälillä eksponentiaalisesti diskontaten, 15% intragenerationaaliseen mutta hyperbolisesti diskontattuihin investointehin ja 10% hyperbolisesti diskontattuihin intergenerationaalisiin investointeihin, olisi mahdollista luoda ns syvän ajan mittakaavassa toteutettuja investointeja. Esimerkiksi tähtienvälisen arkin rakentaminen ei vaatisi tällä tavoin ajateltuna mitään massiivisia uhrauksia ihmiskunnalta, kun sellainen valmistuisi useamman sukupolven kuluttua.

Tämä tietenkin on haihattelua. Ihmiskunta ei ole vielä kypsä tällaiseen. Eikä se tule olemaan minun elinikänäni. Mutta saahan sitä haaveilla.

Kaloreista.

Punnitsin aamulla itseni. Vaakani kotona näyttää pari kiloa ylimääräistä, ja lukema oli 84kg. Tämä tarkoittaa, että olen menettänyt arviolta neljä kiloa massaa viimeisen kuukauden aikana. En siis ole ollut minkänlaisella "dieetillä", vaan ainoastaan lopetin itsetarkoituksellisen bulkkaamisen. Paino lähti välittömästi putoamaan kun aloin syödä silloin kun on nälkä.

Pyrin edelleen pitämään huolen siitä, että nautin jokaisella aterialla noin 40 grammaa korkealaatuista proteiinia, ja että saan noin 170g proteiinia päivässä. Nauttimalla lisäproteiinia tämä onnistuu, mutta nälkä ei tule kovin helpolla. Päivittäinen kalorimäärä jää helposti alle 2500kcal:in, mikä taas on osapuilleen kulutukseni, paitsi treenipäivinä jolloin kulutus lienee yli 3000kcal.  Paino siis väkisinkin putoaa tällä syömisellä.

Sillä on toinen vaikutus myös. Voimani ovat vähentyneet aivan selkeästi. Erityisesti kyykky ja maastaveto ovat kärsineet, mutta eilen huomasin myös pystypunnerruksessa että voimat ovat vähissä; sain hädin tuskin ns hikisen ykkösen prässättyä 60 kilolla. Maastavedossa jopa 157.5kg jäi maahan, vaikka ennätykseni on 175kg. Ainoa harjoite jossa tulokset ovat parantuneet, on leuanveto, siinäkään tosin en vielä hätyyttele aiempia ennätyksiäni, mutta ne tein nykyistäkin yli 10 kiloa kevyempänä.

En ole huolissani tästä sinänsä. Tulokset saavat laskea nyt rasvaprosentin laskiessa myös. Kohta olen juoksukunnossa taas, ja aloitan syömisen uudelleen kunhan jaksan juosta enemmän. Harkitsen sitten tuossa noin 4 viikon kuluttua, josko ottaisin pienen bulkkausvaiheen siihen kohtaan.

Noin pääsääntöisesti minulla on otollinen tilanne tässä sikäli, että olen normaalipainoinen ja rasvaprosenttini on laskussa. Jos pidän syömisen hillittynä -- saatan hieman jopa vähentää lisää -- niin yhden neljän viikon syklin jälkeen painan siinä 80kg.  Siitä kohtaa onkin sitten aloittaa uusi bulkkisykli. Treenaamisen muotoa muutan sitten niin, että teen pidempää sarjaa -- nyt olen operoinut 5-3-1- mallilla jo pidempään. Ajattelin sykliä jossa mentäisiin 15-12-10-8-X-5-3-1. Eli, ensimmäiset neljä viikkoa tehdään "bodaustreeniä" reippaalla kaloriylijäämällä. Sitten on yksi lepoviikko X jossa tasapainotetaan kalorimäärä ja tehdään loppuun taas yksi sykli 5-3-1:stä,. Jos aloitan tuon neljän viikon päästä, niin sykli loppuu kesäkuun alussa. Sen jälkeen tulisi yksi 3-3-1 sykli niin, että juhannuksena vedeltäisiin maksimituloksia.

Olisin tyytyväinen jos juhannuksen tienoilla olisin juhannuksen tienoilla noin 180/150/110/70- kunnossa maven, kyykyn, penkin ja pystypunnerruksen osalta. Voi olla että 10 viikkoa ei riitä tuohon, mutta yritetään nyt kuitenkin.  Painon pitäisi silloin olla jossain 85-87 kilon paikkeilla.

Hyveistä

- "Dammit, Morpheus. Not everyone believes what you believe."
- "My beliefs do not require them to."
                                                                     Matrix Reloaded (2003)

Yksi merkittävä ero autoritäärisen ja liberaalin mielenlaadun välillä on kyky hyväksyä se tosiasia, että ihmisten arvot ja uskomukset voivat olla erilaisia. En puhu liberaalista mielenlaadusta nyt siinä merkityksessä jossa "liberaali" esiintyy aikalaisteksteissä poliittisena määreenä. Merkittävä osa valtavirran liberalismia on itseasiassa hyvin autoritääristä. Minulla ei valitettavasti ole parempaakaan sanaa tarjota tähän yhteyteen.

Ero on oikeastaan vielä syvempi kuin vain tämän tosiasian hyväksyminen, sillä jokainen näkee omin silmin käytännössä päivittäin, että ihmisillä on kiistatta erilaisia käsityksiä hyveistä ja oikeasta ja väärästä. Samaan tapaan on kiistatta selvää että ihmisten käsitykset poikkeavat toisistaan myös niiltä osin mitä he pitävät totena.

Relativismi voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla. Ensimmäinen on Terence McKennan kritisoima merkitys. Sanottakoon, että olen täysin samaa mieltä McKennan kanssa siitä, että tämä tapa ymmärtää relativismi -- nimittäkäämme sitä nyt relativismiksi ilman kummempia määreitä -- on eräänlainen mielisairaus. Kuvitelma, että tosiasiat ovat milloin mitäkin ja riippuvat näkökulmasta, on fundamentaalinen väärinymmärrys siitä, mitä yllä nimitän liberaaliksi mielenlaaduksi. Itseasiassa, tämä on mennyt joissain piireissä niin pitkälle, että samaan aikaan täysin autoritäärisesti ajetaan omaa arvomaailmaa, mutta aina tilanteen niin sopiessa omiin käsityksiin, vaihdetaan relativistiseen argumenttin joka mitätöi kaiken mitä joku muu sanoo. Ja tämä ei rajoitu mihinkään poliittiseen ideologiaan tai katsontakantaan. Tämän näkee niin sosialistien, liberaalien, alt right-salaliittohörhöjen kuin libertaarienkin kirjoituksissa.

Relativismi voidaan kuitenkin ymmärtää toisinkin, siis oikein. Tälle ymmärrykselle tulisi kuitenkin keksiä toinen nimi, sillä se ei tarkoita sitä että mikä tahansa positio on yhtä oikea tai että tosiasiat ovat neuvottelu- ja näkökulmakysymys. Viittaan tällä jo yllä mainittuun täysin kiistattomaan tosiasiaan, että ihmisillä on erilaisia käsityksiä paitsi siitä mikä on hyvää ja oikein, myös siitä mikä on totta. Se, mikä on totta, ei ole neuvottelukysymys eikä riipu näkökulmasta, mutta se, mikä on relevanttia usein riippuu erittäin voimakkaasti näkökulmasta.

Jokin asiantila voi olla relevantti kahdella eri tavalla. Jos asiantila on ei-toivottava -- esimerkiksi, jos minun jalassani törröttää naula -- niin asiantila on relevantti sen yksilön tai niiden yksilöiden kannalta joille ei-toivottavuus johtaa todennäköisesti jonkinlaiseen toimintaan. Minun jalassani törröttävä naula on varmastikin ei-toivottava suurimmalle osalle maailman ihmisistä, mutta relevantti se ei ole, sillä vaikka satunnainen yksilö jossain toisella puolella maailmaa varmastikin ceteris paribus toivoisi ettei minun jalassani olisi naulaa, ei tieto siitä että naula törröttää jalastani johda tämän yksilön kannalta mihinkään toimintaan; hän ei voi toimia millään sellaisella tavalla että minun oloni parantuisi vaikka hänen arvonsa olisivatkin sellaiset että hän toivoo minulle sinänä hyvää. Sama pätee toki myös sellaiseen yksilöön joka vihaa esimerkiksi länsimaisia miehiä niin paljon että pitää suorastaan hyvänä asiana minun kokemaani kärsimystä.

Relativismi tosiasioiden suhteen siis voitaisiin halutessa ymmärtää siten, että tosiasioiden se joukko joka ei ole relevantti, ei merkitse mitään yksilölle, eikä tämä siten piittaa siitä, joten hän voi käsitellä näitä tosiasioita ikään kuin niitä ei olisi olemassa lainkaan. Tällaisessa relativismissa ei ole mitään vikaa inherentisti; tosiasiat sinänsä eivät ole näkökulmasta kiinni, mutta niiden relevanssi on, ja koska vain relevanttien propositioiden totuusarvolla on väliä, relativisti saattaisi olla yksinkertaisesti piittaamatta tai ottamatta kantaa tällaisiin asioihin.

Asiantila voi olla relevantti myös sillä tavalla, että se sitoo henkilön toimintaa. Esimerkiksi, vuoristo jonka ylittäminen on varsin työlästä, ei ole sinänsä ei-toivottava asia; siitä voi olla paljon iloa, esimerkiksi koska henkilö tykkää laskea mäkeä. Mutta se voi muodostaa reunaehdon sille, miten nopeasti henkilö voi siirtyä paikasta toiseen. Näinollen tosiasia on relevantti tälle yksilölle, kun taas toisella puolella maailmaa asuvalle vuorella ei ole merkitystä. Esimerkiksi Sherlock Holmes toteaa Watsonille jossakin tarinassa, että pitää täysin turhana tietoa siitä, että maa kiertää aurinkoa, sillä tämä tieto ei millään tavalla auta häntä ratkomaan rikoksia. Holmes on relativisti (tässä merkityksessä).

Mistä pääsemme hyveisiin. Hyve noin yleisestiottaen viittaa tietynlaisten moraalikoodistojen esittämiin piirteisiin tai toimintaan joiden joko itseisarvoisesti tai välineellisesti katsotaan edistävään hyvää, eli ns parempaa maailmaa.  Erilaisia hyvekoodeja on lukuisia, enkä käy niitä tässä analysoimaan. Yhteistä niille kaikille on se, että niissä kodifioituu -- ja usein myös reifikoituu -- käsitys siitä mikä on hyvää ja oikein. (Ja tietysti vastinparina paheissa kiteytyy se mikä on pahaa ja väärin).

Autoritäärisen mielenlaadun ja hyve-etiikan yhdistelmä on varsin yleinen, jos kohta, itse koen sen lähinnä sisäisesti ristiriitaiseksi. Jotenkin ymmärrän utilitaristisen etiikan autoritäärisen ilmentymän, koska utilitaristi ainakin yrittää ajatella että on jokin objektiivinen -- jos kohta vaikeasti mitattava -- hyvän mittari, josta ei pitäisi olla mitään erimielisyyttä. Itse olen viime aikoina mieltynyt hyve-etiikkaan juuri siksi että se sopii mielenlaadulleni paremmin.

En voi käsitykselleni mitään, mutta minulla on voimakas sisäinen vakaumus että samanaikaisesti kaikki etiikka -- hyveellisyys mukaanlukien -- on täysin mielivaltaista ja vailla sen suurempaa merkitystä, ja kuitenkin on olemassa minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeitä hyveitä ja eettisiä prinsiippejä, joista en halua luopua. Muistan taannoin käyneeni keskustelua erään jo sittemmin bloggaamisen lopettaneen kirjoittajan kommenttiosastolla muistaakseni abortista. Oma näkemykseni nimittäin on että abortti on kauhea asia, enkä toivoisi sitä tapahtuvan lainkaan. Kuitenkaan en suostu tuomitsemaan ketään siihen turvautunutta. Tämä oli kyseisen kirjoittajan mielestä pöyristyttävän ristiriitaista ja moraalitonta, ja kuvasti sitä etten "oikeasti" pidä aborttia pahana.

On monia asioita joita en osaa pitää "makuasioina", asioita joita en suostu tekemään tai hyväksymään, ja kuitenkin, joiden kohdalla voin täysin vapautuneesti todeta ettei tämä tarkoita että tuomitsisin ketään tai pitäisin ketään näiden asioiden tekijöistä "pahana". Aivan erityisesti, en koe että minulla olisi mitään oikeutta kieltää näitä asioita keneltäkään. On toki päinvastaisiakin asioita, asioita jotka mielestäni on syytä mahdollisuuksien mukaan estää, kuten vaikkapa toisten ihmisten pahoinpiteleminen jne, ja joiden kohdalla tunnen usein että mielestäni olisi aivan oikeutettua silti toimia juurikin kyseisellä tavalla. 

Moraalinen tai kulttuurirelativismi on toinen kirosana, sana jolla on hyvin paha kaiku. Se ymmärretään myös usein niin, että moraalinen relativisti katsoo minkä tahansa moraalisen käsityksen tai sellaisen puutteen olevan yhtä arvokas, ja täten kiistää esimerkiksi länsimaisen henkilön oikeuden kritisoida jotakin "takapajuiseksi" koettua kulttuuria; määre "takapajuinen" on jo sinällään tällaisen käsityksen mukaan väärä, koska kaikki kulttuurit ovat samalla viivalla. Tämä tietenkin on samankaltainen väärinymmärrys kuin se, jota McKenna kritisoi tosiasioiden kohdalla. Se on kuitenkin vaikeammin purettava väärinymmärrys siksi, että toisin kuin tosiasiat, käsitykset hyvästä ja pahasta eivät sinänsä ole riippumattomia tarkastelijasta.

Se, että käsitys hyvästä ei ole riippumaton tarkastelijasta, ei kuitenkaan tarkoita että tarkastelijan käsitys hyvästä olisi jotenkin merkityksetön hänelle itselleen tai hänen lähiympäristölleen. Tässä kohtaa autoritäärisen mielenlaadun omaavan ihmisen laakerit leikkaavat pahanpäiväisesti kiinni; paradoksaalisesti pidän tässä kohtaa melko yksikäsitteisesti pahana tätä mielenlaatua. Nimittäin, jokin asia voi olla arvokas yksilölle vaikka se olisi toiselle arvoton tai jopa negatiivinen arvoltaan. Hieman banaalisti -- ja mutkia suoraksi vetäen -- voitaisiin ehkä sanoa että käsitys hyvästä ja pahasta on makuasia.

Mikä ei kuitenkaan ole makuasia, on se, mitä näiden toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavien hyveiden tai moraalikoodien noudattaminen ja tavoitteleminen aiheuttaa seurauksinaan. Nämä seuraukset eivät ole makuasia, eivätkä näkökulma-asia. Osa seurauksista tietenkään ei ole relevantteja -- esimerkkinä juurikin mahdollisesti jalassani törröttävä naula -- mutta tosiasioita ne silti ovat. Ja juuri näistä seurauksista ja niiden ulottuvuudesta keskustelussa menevät herkästi puurot ja vellit sekaisin.

Tämä sekaisin meneminen voi olla kumpaan suuntaan tahansa. Osa puolustaa itse hyveenä pitämäänsä asiaa esimerkiksi väittämällä että hyveen noudattamatta jättämisellä on negatiivisia seurauksia. Mutta tämä ei ole tietenkään hyve-etiikan mukaista argumentaatiota, vaan seuraamuseettistä. Esimerkiksi, jos joku esittää että homoseksuaalisuus on paheellista, tämä saattaa esittää perusteluna sukupuolitautien tai perheiden rikkoutumisen kaltaisia argumentteja. Nämä ovat tietenkin virheellisiä argumentteja vaikka mekanismit olisivatkin tosia; sillä yritetään vakuuttaa toiselle oman käsityksen rationaalisuutta, vaikka tosiasiassa rationaalisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Käsitys hyvästä ja pahasta ei ole rationaalinen valinta, koska jos jokin asia on relevantti ja hyvä, niin se on hyvä vain itsensä vuoksi, tai ainakin se on hyvin läheisessä ja kiistattomassa suhteessa hyvään tai pahaan kokemuksena. Esimerkkinä jälleen naula jalassa: Se on paha asia koska tiedämme että kaikille se aiheuttaa kipua ja merkittävän tulehdusriskin. Toki on yksilöitä jotka pitävät tällaisesta kivusta; mutta mielivaltaisuus tässä vain alleviivaa sitä mitä yritän sanoa.

Toinen suunta taas on se, että kiistetään seuraukset siksi, että yksikäsitteistä karakterisointia hyvän ja pahan sisällöstä ei ole. Esimerkiksi, voidaan kiistää vaikkapa naisten heikko asema länsimaisen mittapuun mukaan monissa arabimaissa sillä perusteella, että monet naiset eivät koe asemaansa heikoksi näissä maissa. Tämä argumentti on kummallinen, mutta olen sen nähnyt feministin esittämänä. Se menee jotakuinkin näin, että vaikka naiselle länsimaissa kuuluu kaikki samat oikeudet kuin miehille, niin meillä ei länsimaisina ihmisinä ole oikeutta sanoa että jossakin muussa kulttuurissa naisille olisi hyvä kuulua samat oikeudet, ts. tätä mittaria ei vaan yksinkertaisesti voi käyttää muiden kulttuurien kohdalla. Tämä voi tietenkin olla oikea argumentti yksilön kohdalla, jos hän esimerkiksi kokee että hän kyllä haluaa kyseiset oikeudet itselleen, muttei pidä relevanttina näiden oikeuksien toteutumista muille. Toinen tapa, jolla tämä argumentti voi olla oikea on, että jokaisen yksilön tulee voida itse omalla kohdallaan määrittää se, onko tämä oikeus hänelle tärkeä. Mutta hyvin harvoin argumenttia esitetään kummallakaan tavalla.

Minulle ei tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei toteudu kaikille eikä kaikkialla samassa määrin. Ei myöskään tuota vaikeuksia todeta, että se, mitä pidän hyvänä, ei ole jaettua vaan joku kokee toisenlaisen käsityksen hyvästä olevan itselleen oikea, ja että tällä yksilöllä on oikeus kokea näin, silloinkin kun se on ristiriidassa omani kanssa. Ei ole minun tehtäväni lähteä korjaamaan muiden ihmisten etiikkaa, voin korkeintaan puolustaa omiksi kokemiani oikeuksia sekä omalla että perheeni ja lähipiirini osalta -- sekä kaikkien niiden osalta joiden tiedän tai perustellusti uskon kokevan ne omikseen -- niitä vastaan jotka pyrkivät niitä rikkomaan. 

Kaikki eivät jaa uskomuksiani. Eivätkä uskomukseni vaadi heiltä sitä.

Maanpuolustuksesta

Suhteeni asevelvollisuuteen on aina ollut jokseenkin ongelmallinen, jopa ristiriitainen. Suoritin asepalveluksen 22 vuotta sitten -- kirjaimellisesti yli puoli elinikää sitten -- enkä ollut esimerkiksi saanut kutsua kertausharjoituksiin kertaakaan välissä. Henkilökohtaisella tasolla en kokenut armeijaa sen kummemmin mielekkääksi kuin erityisen vastenmieliseksikään, tavallaan koin sen pääosin ajanhukkana.

Sanoin joskus aiemmassa kirjoituksessani, että en koe aseellista maanpuolustusta henkilökohtaisesti mielekkääksi; Tämän väitteen kontekstia en tarkkaan muista, mutta oletan sen liittyneen sellaiseen hypoteettiseen käytännölliseen pohdintaan, jossa mietin miten toimisin esimerkiksi perheeni suhteen. Perhetilanteeni on kuitenkin parin vuoden aikana muuttunut ja olen miettinyt henkilökohtaisella tasolla asiaa uudelleen; toivoisin edelleen, että merkittävän kriisin sattuessa lapseni esimerkiksi pikemminkin muuttaisivat ulkomaille turvaan kuin joutuisivat minkäänlaiseen vaaraan. Omalta osaltani kuitenkaan en enää koe että olisin samalla tavalla heidän kannaltaan korvaamaton tai edes äärimmääisen tärkeä.

Osin tämänsuuntaisen pohdinnan myötä tulin hiljattain siihen tulokseen että aktivoidun asiassa, enkä tee siitä pelkkää teoreettista pohdintaa. Taannoin sain tietää ettei minua ollut (kuten arvelinkin) varsinaisesti sijoitettu mihinkään puolustuvoimissa. Ilmoittaudun siten vapaaehtoiseksi maakuntajoukkoihin. Tätä mahdollisuutta minulle suositteli eräs tuttavani. Lähdin viime perjantaina sitten peruskurssille, jossa kerrataan taistelijan perustaitoja ja opetellaan uudenaikaisten varusteiden käyttöä.

Minulla oli kuitenkin järkyttävän huono tuuri. Kuten olen kirjoittanut täällä joskus, voimaharjoittelu on tuonut minulle ratkaisevaa apua selkävaivoihini, joista ennen kärsin aika-ajoin varsin pahastikin. Silloinkin kun alaselkäni kipeytyy, kipu useimmiten on lievempää ja menee nopeammin ohi kuin ennen. Pääsääntöisesti arjessani olen kokonaan "unohtanut" että minulla on taipumusta kyseiseen vaivaan. Perjantaina iltapäivällä saavuttuani Parolannummelle peruskurssille, marssimme ensimmäisenä varusvarastolle kuittamaan varusteita. Siinä tavaroita kantaessa tunsin selässä pienehkön vihlaisun. Illalla oppituntien aikana olo oli hivenen epämukava, ja yöllä punkassa en löytänyt enää kivutonta asentoa.

Unettoman yön jälkeen selkä oli melko tavanomaisella tavalla kipeä: Ei estänyt arkisia toimia, kävelyä tai istumista, mutta vähäinenkin äkkiliikehdintä tuotti yllättäviä kipuja. Menin koulutuksen vetäjän puheille ja totesin että valitettavasti tämä oli nyt tässä; en pysty jatkamaan koulutusta tällä erää.

Häpeä oli yllättävä tunne tässä tilanteessa. Aikanaan en asepalvelusaikanani yhtä kunnon influenssaa, yhtä rankemmanpuoleista allergiakohtausta, ja viisaudenhampaan poistoa lukuunottamatta ollut terveydellisistä syistä palveluksesta poissa. Olisin voinut jäädä nytkin koulutukseen "vemppamiehenä", jolloin olisin osallistunut oppitunneille ja ampumiseen kunnon mukaan, mutta en lähtenyt hommaan mukaan sillä kuviolla että hoitaisin mitään puolittain.

Luovutin varusteet lauantaina aamulla ja sain onneksi kyydin kotiin jo kello kymmeneksi. Pettymys oli valtaisa monestakin syystä. Ensimmäinen, ilmeisin, oli se, että vaikka fyysinen kuntoni on suorituskyvyn osalta parempi kuin ehkä koskaan elämässäni, suorituskyky harjoitusoloissa esimerkiksi kuntosalilla tai lenkkipolulla, on vain osa ns todellista suorituskykyä. Jos nivelet ja tukiranka paukkuvat herkästi, ei kovalla Cooper-  tai maastavetotuloksella tee mitään. Muistelin oman asepalvelusaikani taisteluvarustuksen painoa ja sitä miten se tuntui raskaalta ja epämiellyttävältä; uusi taisteluvarustus oli painoltaan jopa raskaampi, joskin muuten mukavampi. Kokemukseni oli varusteet puettuani, että olisin pystynyt aivan hyvin juoksemaan ja syöksymään siinä ilman ongelmia -- jos selkäni olisi vain ollut kunnossa.

Myös häpeä oli jonkinasteinen. Lähdin mukaan innoissani ja ajatuksella, että voisin hiukan korjata mielessäni sitä kokemusta joka aikanaan varusmiehenä minulla oli heikosta fyysisestä kunnostani. Aerobinen kuntoni toki oli hyvä, mutta painoindeksini oli noin 17 ja olin heikko kuin mikä.  Vedin kyllä kymmenen leukaa, mutta pituiselleni (184cm)  miehelle joka painoi 60 kiloa, jo muutaman kilon varustus päällä teki liikkumisesta hankalaa. Kypäräkin teki niskan kipeäksi aina marssiessa ja harjoitellessa. Selvisin kuitenkin aikanaan varusmiespalveluksesta ilman suurempia ongelmia, kun taas nyt tuntui että epäonnistuin välittömästi.

Harkitsen vielä, josko yrittäisin uudelleen. Jo yhden illan viettäminen melko kattavan kansakunnan läpileikkauksen parissa oli innostava kokemus. Tuvassamme kukaan ei ollut siellä sillä idealla että tänne on tultu pakotettuna. Osalla pontena tulla oli armeijanostalgiaa 10-20 vuoden takaa, osa nuoremmista oli tullut koska ei ollut päässyt rauhanturvajoukkoihin (vapaehtoiskokemus lasketaan hyödyksi käsittääkseni). Paikalla oli myös itseni ikäinen mies joka oli jo palvellut Afganistanissa rauhanturvaajana kolme kertaa. Kenelläkään ei ollut tarvetta näyttää tai päteä siinä mielessä, että olisi kokenut tarvetta dissata muita, ja tietynlainen toverihenki syntyi parissa tunnissa, kuin itsestään. Sen synnyssä oli palkitsevaa olla mukana ja oli kiehtovaa nähdä, miten se kumpusi eri yksilöiden henkilöistä.

Osaksi tuon toverihengen vuoksi keskeyttämispäätös oli vaikea tehdä, mutta toisaalta se myös helpotti päätöstä. Solidaarisuuden ja häpeän sekoitus nimittäin saa aikaan sen, etten missään nimessä halunnut olla ryhmälleni rasite. Puhuin tästä porukalle, osa, odotetusti, vakuutteli että porukka kyllä pitää minusta huolen ja paikkailee ja auttaa milloin en pysty fyysisesti toimimaan. Kiitin tästä vakuuttelijoita, mutta pysyin päätöksessäni, sillä en lähtenyt mukaan tekemään mitään puolittain. Halusin ampua, halusin syöksyä hankeen, ja halusin saada pieniä mustelmia ja mikäli teloisin itseni, tekisin sen mieluummin pelottomasti ja "tarkoituksenmukaisesti" harjoituksen logiikan mukaan. Vihlova selkä olisi tehnyt sen, että olisin toiminut pelokkaasti ja haparoiden, jatkuvasti miettien josko tämä tai tämä sattuu. Heittäytyminen mukaan ja siitä seuraava itsereflktion sammuminen olisi jäänyt saavuttamatta.


Arvostan noita miehiä ja naisia -- niin, mukana oli naisia myös -- ja heidän asennettaan ja omistautumistaan maanpuolustukselle. Olen, muusta arvomaailmastani huolimatta, varsin isänmaallinen, enkä omaa, enkä edes oikein hyväksy, sellaista käsitystä että tähän pitäisi liittyä sellaisia asenteita joita "kansallismielisyyden" nimissä nykypäivänä liikkuu. Koulutuksessa oli mukana myös yksi aasialainen mies, joka esittäytymiskierroksella kertoi -- erittäin murtaen suomea puhuen -- motiivikseen liittyä mukaan inspiraation jonka hän oli saanut perehdyttyään sotaveteraanien toimintaan, ja halun kunnioittaa tätä muistoa. Minulle suomalaisuuden narratiivin sulkeminen "ulkopuolisilta", jollainen tämäkin arviolta kolmekymppinen kaveri olisi voinut olla, ei ole asianmukaista eikä kuulu siihen ydinarvomaailmaan jonka itse koen puolustamisen arvoisena.

Synkkä Metsä

Liu Cixin:in muutaman vuoden takainen Three Body Problem oli trilogian ensimmäinen osa. Luin kirjan vasta hiljattain, ja aloitin nyt toisen osan, englanninkieliseltä nimeltään The Dark Forest. En osaa juurikaan kiinaa, joten en voinut lukea teoksia alkuperäiskielellä. Kirjojen kielessä on kuitenkin selkeästi jokin rakenteellinen seikka, jossa alkuperäiskieli paistaa läpi; en osaa tarkalleen sanoa mikä se on.

En halua pilata kenenkään iloa kirjoista, joten en liiaksi kerro kirjojen sisällöstä. Genrelle uskollisena  kyse on kuitenkin avaruusolennoista, kuten arvata saattaa. Ensimmäinen osa on mielenkiintoinen siinä, että se paljolti käsittelee ihmisten suhtautumista tietoon siitä, että avaruusolentoja on olemassa, ja heijastelee yksilöiden suhtautumisongelmia tähän. Teemoina, joskin ehkä hivenen ohuina, on Kiinan kulttuurivallankumous ja siihen liittyvä mielipuolisuus. Yksi kirjan henkilöistä on (kirjan tapahtumahetkellä) vanhempi nainen, astrofyysikko, jonka isä on aikanaan joutunut kulttuurivallankumouksen fanaatikkojen uhriksi, minkä seurauksena myös henkilö itse on joutunut poliittiseen epäsuosioon. Tämän myötä näkemys ihmiskunnasta ja sen tulevaisuudesta on varsin synkkä. Matkalla hän tutustuu syväekologiaan ja muuhun melko antihumanistiseen ajatteluun, ja tätä taustaa vasten sitten jäsentyy myös myöhemmin tieto siitä, että ihminen ei ole yksin maailmankaikkeudessa.

Kirjan toinen osa käsittelee ihmiskunnan kohtaamia haasteita tilanteessa jossa vieras rotu on matkalla (oletettavasti) valloittamaan maata ja tuhoamaan ihmiskuntaa, ja sillä on lähes täysin läpitunkeva tiedustelukoneisto maapallolla, vaikkakin vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa ihmisiin suoraan. Asetelma on varsin mielenkiintoinen, eikä lainkaan kritiikitön teknologian ja tieteen voittokulun suhteen.

Näkemys talouden toiminnasta on kirjassa varsin mielenkiintoinen, erityisesti, varsin epäkeynesiläinen. Samalla kirjassa kuultaa läpi usko liberaalien instituutioiden haurauteen ja ihmisten kollektivistiseen luonteeseen -- eikä lainkaan hyvässä mielessä. En kommentoi tätä enempää kuin toteamalla, että ajatukset olivat talouspoliittisesti inspiroivia kaikessa synkkyydessään.

Esimerkiksi monista teknologia- ja talousoptimistisista kirjoittajista poiketen, kirjailija ounastaleee että ihmiskunnan keskittäessä resurssejaan valtaisan avaruuslaivaston rakentamiseen, muu talous vähän  kerrassaan rapautuu ja romahtaa. Henkiinjäämisvaihteelle siirtyessään ihmiskunta panostaa elämänlaatuun minimaalisesti; kulutustavaroiden ja mukavuuksien tuotanto jää minimiin, jopa ravinnontuotannosta tingitään, kunhan atomipommeja ja avaruuslaivoja saadaan rakennettua riittävästi maailman puolustamiseen sen vihollisilta. Ulkoinen vihollinen yhdistää toki ihmiskunnan yhteisen päämäärän taakse, muttei sovinnon tai solidaarisuuden merkeissä, vaan kyräilyn, kateuden, painostavan kotiinpäinvetämisen ja nihilismiä lähentelevän velvollisuudentuntoisen uhrautumisen hengessä.

Olen itse suhtautunut avaruuden valloitukseen aina naivin positiivisesti ja optimistisesti, tietoisena siitä että näkemykseni ovat eräänlaista haihattelevaa optimismia. Projisoin oman toivoni paremmasta tulevaisuudesta rajaseuturomantiikkaan; hiukan samaan tapaan kuin Americana-kulttuurin voidaan ajatella syntyneen 1800-luvun lännen valloituksen myötä. Nämä kaikki "kulta-ajat" ovat tietenkin anakronistisia. 1920-luku, 1950-luku, 1970-luku -- nyttemmin jopa jossain mielessä 1990-luku ovat aina aikalaisille olleet *jälkeen päin* kulta-aikoja.

Oli miten oli, avaruuden valloitus edustaa sellaista teknologian ja tieteeen harppausta josta vielä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa haaveiltiin. Viimeisestä kuulennosta oli kulunut hädin tuskin kymmentä vuotta, kun itse lapsena lueskelin tarinoita Apollo-ohjelmasta, ja NASA:n avaruussukkulaohjelman kaikesta kalleudestaan huolimatta piti ajan oloon johtaa täysimittaiseen avaruuden valloitukseen. Avaruusseikkailu 2001 oli minusta vielä 1980-luvun lopulla jotenkin mahdollinen tulevaisuudenkuva siitä, miten vuosituhannen vaihteeseen mennessä asiat olisivat kehittyneet. Nyt viimeisestä kuulennosta on jo 45 vuotta.

Todellisuudessa avaruuden valloitus oli tietenkin myyntipuhetta ja propagandaa, jolla sekä Neuvostoliitto että USA pyrkivät näyttämään toisilleen kuinka teknisesti edistyneitä he olivat ja implisiittisesti pelottelemaan avaruusohjelman potentiaalisilla sotilaallisilla saavutuksilla. Esimerkiksi Apollo-ohjelman ostovoimakorjattu kustannus nykyrahassa olisi suurusluokkaa yli 200 miljardia dollaria. Huippuvuosina ennen kuulentoa NASA:n budjetti oli liki 5% liittovaltion menoista. Tämä on toki pientä verrattuna esimerkiksi Irakin ja Afganistanin sotiin.

En silti luovu romanttisesta, irrationaalisesta haavekuvastani. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että kustannukset ovat lopulta sosiaalinen, eivät fysikaalinen ongelma tässä mielessä. Suurin osa peruselintarpeista saadaan tyydytettyä mielekkäästi kyllä nykyteknologialla niin, että Americanan kulta-ajan -- melkeinpä riippumatta siitä, mikä niistä valitaan -- materiaalisen elintason turvaamiseen käytännössä kaikille ei nykyteknologialla montaa prosenttia BKT:sta kuluisi. Ongelma ei ihmisille ole, eikä koskaan ole ollut, todellinen absoluuttinen elintaso, vaan pikemminkin se, että tarvitaan enemmän. Elaine Morgan:ia mukaillen, pohdittaessa mitä ihmiset haluavat, ainoa yhteinen tekijä tuntuu olevan "lisää".

Ja juuri tähän inhimilliseen paradoksiin toivon avaruuden valloituksen tuovan ratkaisun. Purkautumisreitin sille tarpeelle joka ajaa meitä niin kiivaasti ja vääjäämättömän näköisesti kohti tuhoa.

Gastropareesi

Sairastuin kummallisella tavalla viime viikon lopulla. Torstai-iltana kävin pitkästä aikaa viiden kilometrin lenkillä, juosta hölköttelin melko rauhallisesti. Söin illalliseksi valmisruoan, jossa oli jotain tortillakääröjä ja salaattia; olin saanut sellaisen yliopistolta kotiin palatessani.

Ensin arvelin että olisiko ruoassa ollut jotain vikaa, sillä pian syötyäni tulin huonovointiseksi ja flunssaisen oloiseksi. Otin yöksi ibuprofeenia ja happosalpaajaa -- happosalpaajaa siksi että vatsani on toisinaan herkkä ibuprofeenille. Aamulla olo oli normaali, mutta ruoka ei maistunut. Huomasin päivän mittaan, etten pystynyt syömään juuri mitään ilman, että vatsa tuntui aivan järkyttävän täydeltä. Olo jatkui lauantaina. Iltapäivällä olin hyvin heikkona, ja pakottauduin syömään Big Mac- hampurilaisen. Ensin tuntui että olo helpotti, mutta vaiva vain paheni.

Eilen olo helpotti päivällä hieman otettuani 10mg metoklopramidihydrokloridia aamupäivällä. Jos olisi ollut arkipäivä, olisin ehkä mennyt ensin lääkäriin. Söin lautasellisen hyvin löysää puuroa aamupäivällä, iltapäivällä yhden banaanin ja illalla vielä toisen lautasellisen puuroa. Nälkää en kokenut. Illalla otin vielä toisen annoksen lääkettä ja nukuin yön yli. Söin aamulla puuroa ja join kupin kahvia, mutta en vieläkään tunne nälkää.

Punnitsin itseni lenkin jälkeen torstaina, painoin 87 kiloa. Tänä aamuna vaaka näytti 84.6kg, eikä suolisto ole toiminut erityisen rivakasti välissä. Mikäli kykyni syödä normaalisti ei ole palaudu huomisaamuun mennessä, täytynee varata aika tarkempiin tutkimuksiin.

Dr. Google kertoo että suurin osa ns. gastropareesitapauksista on idiopaattisia. Tahtoo sanoa, että suurin osa tapauksista joissa vatsalaukun tyhjeneminen on häiriintynyt, on sellaisia että mitään selkeää syytä ei löydetä. Yleisen selkeä syy liittyy diabeteksen aieheuttamaan neuropatiaan joka vahingoittaa vagushermoa. Vagushermo liittyy usein muutoinkin tämäntyyppiseen problematiikkaan. Heikko hypoteesi ongelman syystä joka minulla on, on että viime viikon salitreeni -- johon liittyy käytännössä aina ns. valsalva-manööveri, eli sukellusrefleksin käyttö keskikropan tiukkana pitämiseksi. Ylipäätään vagushermoon liittyvän ongelman puolesta puhuu myös se, että huonovointisuudesta huolimatta en sunnuntaiaamuna kyennyt oksentamaan; oksennusrefleksi ei tuntunut toimivan kunnolla.

Olen toiveikas että vaiva paranee itsestään. Minulla oli vastaavanlainen vaiva ehkä 8 vuotta sitten kun olimme Kanarian saarilla lomamatkalla. Tuolloin en pystynyt syömään muutamaan päivään mitään, vatsalaukku ei tyhjentynyt lainkaan, ja lopulta systeemi vain lähti käyntiin ikään kuin itsestään. Oloni on nyt paljon parempi kuin eilen, lääkkeen ansiosta epäilemättä. Hopeareunuksena tässä on tietenkin se, että tässä sitä ylimääräistä massaa nyt lähtee sitten. Valitettavasti paasto ei ole hyvä keino pudottaa rasvaa, sillä se syö myös lihasta. Ajattelin kokeilla mitä proteiinijuoma tekee ololle tänään, jos se ei aiheuta pahoinvointia tai täyttyneisyyden tunnetta, niin mikäs siinä. Treenaamisen kanssa tietysti täytyy olla varovainen.

Myhill-Neroden teoreema

Olen vuosikaudet opettanut tietojenkäsittelyteorian erilaisia kursseja, ja yksi asia joka useimmilla alan peruskursseilla käsitellään on niin kutsutut säännölliset kielet. Formaalien kielten teoriassa ei ole samalla tavalla kyse kielistä kuin vaikkapa lingvistiikassa, vaikka yhtymäkohtia tieyiltä osin tietenkin on. Pääosin näitä asioita käsitellään siten että "kieli" ymmärretään joukoksi merkkijonoja; vaihtoehtoisesti voidaan ajatella että "kieli" on merkkijonojen predikaatti; jotkut merkkijonot toteuttavat kyseisen ominaisuuden ja jotkut eivät.

Säännölliset kielet ovat kaikkein yksinkertaisin jollain tavalla relevantti formalismi. Kielen säännöllisyys voidaan määritellä monella tavalla ja päätyä samaan lopputulokseen. Yksi tapa määritellä säännölliset kielet on siten, että kun on annettu aakkosto E, niin määritellään säännölliset lausekkeet aakkoston yli. Oletamme että meillä on tyhjän joukon symboli ø ja tyhjän merkkijonon symboli e, jotka eivät kuulu aakkostoon. Säännöllinen lauseke muodostetaan seuraavasti:

1. ø ja e ovat säännöllisiä lausekkeita
2. jokainen aakkoston E symboli a on yksinään säännöllinen lauseke
3. Jos R ja S ovat säännöllisiä lausekkeita, niin RS on säännöllinen lauseke
4. Samoin R+S on säännöllinen lauseke,
5. R* on säännöllinen lauseke kun R on säännöllinen lauseke. 

Kukin säännöllinen lauseke R määrittelee joukon L(R) merkkijonoja. L(ø) ei sisällä mitään merkkijonoa, L(e) = {e}, eli sisältää vain tyhjän merkkijonon, ja L(a) = {a} jokaiselle yksittäiselle aakkossymbolille. L(R+S) määrittelee joukon joka on L(R):n ja L(S):n yhdiste. L(RS) määrittelee joukon L(R)*L(S), joka muodostuu kaikista L(R):n merkkijonoista joiden perään on laitettu mielivaltainen L(S):n merkkijono. L(R*) määrittelee joukon jossa on kaikki sellaiset merkkijonot jotka saadaan muodostettua laittamalla R:n mielivaltaisia merkkijonoja perätysten mielivaltainen määrä. (Myös nolla kertaa, eli L(R*) sisältää aina tyhjän merkkijonon)

Yhtäpitävä määritelmä saadaan kun sovitaan että kieli on säännöllinen jos on olemassa jokin äärellinen automaatti joka hyväksyy kielen. Äärellinen automaatti on yksinkertainen kone, jossa on äärellinen määrä tiloja. Ennen merkkijonon lukemista automaatti on alkutilassaan. Aina kun automaatti lukee syötteenään aakkoston symbolin, se siirtyy johonkin tilaan; siirtymä riippuu tilasta jossa ollaan ja symbolista joka luetaan. Osa tiloista on ns hyväksymistiloja, ja jos merkkijono päättyy kun automaatti on hyväksymistilassa, automaatti hyväksyy kyseisen merkkijonon.

Formaalien kielten teoriassa on niin sanottu erottavan jatkeen käsite. Jos meillä on kaksi merkkijonoa x ja y, niin kolmas merkkijono z on erottava jatke kielen L suhteen, jos tasan toinen merkkijonoista xz ja yz kuuluu kieleen L. Jos kahdelle merkkijonolle ei ole erottavaa jatketta, niin riippumatta merkkijonon z valinnasta xz ja yz molemmat joko kuuluvat tai eivät kuulu kieleen L.

Esimerkiksi, jos aakkosto koostuu merkeistä a ja b, ja kieli L koostuu kaikista niistä merkkijonoista joissa on yhtä monta a- ja b-merkkiä, niin jos x:ssä ja y:ssä on yhtä monta a:ta ja b:tä, niin x:llä ja y:llä ei ole erottavaa jatketta. Itse asiassa tämä pätee jos a- ja b-merkkien määrän erotus on x:ssä ja y:ssä sama.

Sanomme, että merkkijonot x ja y ovat ekvivalentit kielen L suhteen, jos niille ei ole erottavaa jatketta. Tämä ekvivalenssirelaatio jakaa kaikki merkkijonot ekvivalenssiluokkiin. Myhill-Neroden teoreema sanoo, että kieli L on säännöllinen jos ja vain jos kielen L suhteen on olemassa vain äärellinen määrä ekvivalenssiluokkia.

Koska kieli on säännöllinen jos ja vain jos sille löytyy äärellinen automaatti, niin voimme todistaa tämän väitteen toiseen suuntaan melko helposti: Jos kaksi merkkijonoa vie automaatin samaan tilaan, niin merkkijonojen on oltava automaatin kielen suhteen ekvivalentteja; ekvivalenssiluokkia ei voi olla enempää kuin kielen hyväksyvässä automaatissa on tiloja.

Kääntäen, jos ekvivalenssiluokkia on äärellinen määrä, voimme muodostaa automaatin joka hyväksyy kielen. Automaatissa on yksi tila jokaista ekvivalenssiluokkaa kohden. Alkutila vastaa ekvivalenssiluokkaa, johon tyhjä merkkijono kuuluu. Tilasiirtymä tapahtuu ekvivalenssiluokkien välillä siten, että jos x on mielivaltainen tilaan q liittyvän ekvivalenssiluokan alkio, niin tilasiirtymä a vie tilasta q tilaan q' siten että q':a vastaava ekvivalenssiluokka sisältää merkkijonon xa.  Tämä toimii, sillä jos x ja y ovat ekvivalentteja, niillä ei ole erottavaa jatketta. Koska niillä ei ole erottavaa jatketta, ei myöskään merkkijonoilla xa ja ya voi olla erottavaa jatketta.

Hyväksymistiloiksi valitaan tilat joita vastaavan ekvivalenssiluokan alkiot kuuluvat kieleen. Kaikki ekvivalenssiluokan alkiot tietenkin kuuluvat tai mikään ei kuulu, sillä tyhjä merkkijono ei ole kyseisten merkkijonojen erottava jatke.

Tällä tavalla rakennettu automaatti on itseasiassa pienin mahdollinen äärellinen automaatti joka kyseisen kielen hyväksyy. Tilojen määrää voidaan pitää alkeellisena kielen kompleksisuuden mittarina, joskin tämä ei vastaa perinteisemmän kompleksisuusteorian kompleksisuusmittoja. Jokainen säännöllinen kieli ratkeaa ilman lisämuistia ajassa, joka kuluu merkkijonon lukemiseen, joten jokainen säännöllinen kieli on laskennallisesti äärimmäisen yksinkertainen. Nimitämme tätä suuretta kielen indeksiksi.

Jokaiselle (myös ei-säännölliselle) kielelle A voidaan esittää pari säännöllisiä kieliä (L,U) siten, että L ja U ovat säännöllisiä, L on A:n osajoukko, joka puolestaan on U:n osajoukko. No, tämä on triviaalisti totta, koska tyhjä joukko ja kaikkien merkkijonojen joukko ovat säännöllisiä. Mielenkiintoisempi kysymys -- johon vastaaminen kertoo paljon kielen A monimutkaisuudesta -- on se, miten tarkkoja approksimaatioita voidaan löytää, kun kielten L ja U indeksien summa (esimerkiksi) on n. Approksimaation tarkkuutta voidaan esimerkiksi mitata siten, että kun otetaan mielivaltainen merkkijono x, mikä on todennäköisyys että x kuuluu L:ään ja A:han tai ei kuulu A:han eikä U:hun, eli kääntäen, mikä on todennäköisyys että x:stä päätellään "väärin" se, kuuluuko se A:han. Mutta tämä teoria menee jo sitten vähän pidemmälle.