Hesarissa ollut kolumni käsitteli samaa problematiikkaa, joka liittyy aiempaan kirjoitukseeni.
Yliopisto-organisaation ja sen kultivoiman uramallin ongelmana näyttäisi todellakin olevan se, että mitä pidemmälle etenet, sitä vähemmän työkuvaan kuuluu oikeasti niitä asioita, joissa ansioituminen vie eteenpäin. Tämä on tavallaan "onneksi" muuttunut niin, että uramallissa etenemisen kriteereihin on jo käytännössä lisätty vaatimus rahoituksen hankkimisesta niillä uran vaiheilla, joissa työhön nimellisesti kuuluu mukamas vain tutkiminen.
Tämä problematiikka ei kuitenkaan poista sitä syvintä ongelmaa, eli että tutkimus ei ole tutkijan päätyö. Mitään sellaista uramallia ei nimittäin ole olemassa, jossa tutkija vain tutkii (ja mahdollisesti opettaa jonkin verran) ja tulee koko ajan paremmaksi tutkijana. Tutkija joka tutkii, on pian entinen tutkija; ainoa poikkeus on se, jos tutkija onnistuu saamaan tutkimuksiaan läpi sellaisilla foorumeilla joilla on merkittävää julkisuusarvoa. Siinäkin tapauksessa tutkija yleensä "palkitaan" siirtämällä hänet tehtäviin jossa ei enää tutkita.
Isäni on tehnyt aikanaan pitkän ja arvostetun uran auto- ja moottoripyörämekaanikkona. Leipänsä hän ansaitsi korjaamalla autoja, ennen eläkkeelle päätymistään. Varsinaisen erityisasiantuntemuksensa hän oli kuitenkin hankkinut kilpamoottoripyörien, erityisesti vanhempien TT/RR-pyörien moottoreista; tämä on ollut hänen harrastuksensa nuoresta miehestä asti, ja hän on harrastuspiireissään hyvin kysytty mekaanikko tiettyjen ongelmien ratkaisussa. Kuvittelen välillä mielessäni, miten irvokasta olisi, jos työnantaja palkkaisi mekaanikon jolla on erityistä asiantuntemusta tietynlaisista moottoreista. Tämän työnkuvaan kuuluisi ensin nimellisesti esimerkiksi moottorien korjaaminen ja nuorempien mekaanikkojen opastaminen työssään, mutta kun huomattaisiin, että mekaanikko on erittäin kyvykäs työssään, työnantaja siirtäisi tämän työhön jossa markkinoidaan moottorien korjauspalveluita. Mitä parempi mekaanikko olisi kyseessä, sitä suuremman korjaamon markkinointia hänen oletettaisiin hoitavan. Jos hän onnistuisi kehittämään jonkun mullistavan tekniikan tietynlaisen kilpamoottorin virittämiseksi, hänet siirrettäisiin hallinnollisiin tehtäviin neuvottelemaan moottorivalmistajien ja kilpatallien kanssa sponsorisopimuksia.
Näin kuitenkin toimii yliopistomaailma. Tämä on vähän... kummallista, jos nyt kiltisti sanotaan. Samaan aikaan yliopistoissa nimittäin häärää alati kasvava joukko exel-apinoita laskeskelemassa miten tutkijoiden ja opettajien työpanoksesta saadaan enemmän "tulosta". Esimerkiksi eräässä nimeltämainitsemattomassa yliopistossa Suomen isoimmassa sisämaakaupungissa nämä exel-taitajat ovat huomanneet että (tyhjänä seisova) parkkihalli on "kuollutta pääomaa", ja se pitää "laittaa tuottamaan". Koska se ei tuota niin kauan kun parkkipaikkoja on ilmaiseksikin saatavilla, on kaikki parkkipaikat muutettu maksullisiksi. Tässä ei sinänsä tietenkään olisi mitään kummallista, jos a) parkkipaikoista olisi pulaa ja b) jos parkkipaikkojen maa-alalle olisi jokin merkittävä vaihtoehtoiskustannus. Myönnän, että olen hämmästynyt siitä, miten laajasti työntekijät tässä nimeltämainitsemattomassa oppilaitoksessa ovat parkkilupia ostaneet. Olen jopa sitä mieltä, että siinä on jotain hivenen moraalitonta, vähän samaan tapaan kuin jonottamisessakin.
Katselin Eurojackpot mainosta, jossa päävoittona on 60 miljoonaa euroa. Leikin ajatusleikkiä, "mitä jos". Pidän työstäni, joten tavallaan en lopettaisi työntekoa jos saisin 60 miljoonaa euroa. Samaan tapaan kuin isäni, joka eläkkellä ollessaan huvikseen korjailee moottoripyöriä, jatkaisin varmaankin tutkimustani. Toki irtisanoutuisin työstäni, ja ehkä perustaisin oman tutkimuslaboratorion, johon palkkaisin muutaman hyvän tyypin työskentelemään. Jos budjetti olisi noin miljoona vuodessa, ja saisin pääomalle noin 4 prosentin tuoton, niin 60 miljoonasta pitäisi irrottaa 25 miljoonaa pääomaksi. Pystyisin todennäköisesti tekemään kertaluokkaa tuottoisampaa tutkimusta kuin jos saisin samat henkilöt palkattua projektiin yliopistolla.
7 kommenttia:
kun huomattaisiin, että mekaanikko on erittäin kyvykäs työssään, työnantaja siirtäisi tämän työhön jossa markkinoidaan moottorien korjauspalveluita. Mitä parempi mekaanikko olisi kyseessä, sitä suuremman korjaamon markkinointia hänen oletettaisiin hoitavan. Jos hän onnistuisi kehittämään jonkun mullistavan tekniikan tietynlaisen kilpamoottorin virittämiseksi, hänet siirrettäisiin hallinnollisiin tehtäviin neuvottelemaan moottorivalmistajien ja kilpatallien kanssa sponsorisopimuksia.
Tämä on juuri se, mitä yritin edellisessä kirjoituksessasi tuoda esiin. Yritysmaailmassa myyntiä ja markkinointia hoitavat henkilöt, joilla on tehtävään soveltuva koulutus.
Toinen asia jota olen jo vuosia korostanut on ilmastotutkimuksen politisoituminen ja rahoituksen korruptio.
Kävin tänään juuri keskustelua tutkimuksesta ja sen strategiasta. Onneksemme nyt esimieheni ja hänen esimiehensä myös, ovat kaikki vakavasti tutkimukseen suhtautuvia, ja ymmärtävät tämän systeemin logiikan (sic) typeryyden.
Vika ei ole oikeastaan laisinkaan tutkijayhteisöissä tai tutkijoiden omassa toiminnassa, vaan siinä että tätä toimintaa "hallinoidaan". Ennen oltiin valtion laitos ja systeemissä vallitsi "demokratia". Sen puutteet olivat ilmeiset kuten vaikkapa se, että onnistuneesti hankittu rahoitus yritettiin rosvota demokratian hengessä kateellisille, ja rahan hallinnoimiseen keksittiin kaikenlaisia väliportaita ja sääntöjä jne.
"Yksityistäminen", jota voisi oikeastaan nimittää myös sanalla cronyisaatio, taas tarkoittaa sitä, että valtio antaa rahat sokkona organisaatiolle, jota johtavat yksityiset silmäätekevät ja mukana nimeksi pari nimekästä tutkijaa eli ns "hallitus". Tämä taho ei kuitenkaan todellisuudessa taida paljoa tehdä muuta kuin laittaa puumerkkinsä "strategiaan". Pätemisenhaluiset "muutosjohtajat" sitten keksivät erilaisia renkaita joiden läpi yksiköiden pitää hyppiä ja suunnittelijat suunnittelevat muiden työt joista he eivät ymmärrä yhtään mitään.
Olen aina ihmetellyt sitä, miten joku sunnittelija voi kertoa opettajille miten näiden pitää opettaa aihetta, josta suunnittelija ei edes teoriassa kykenisi ymmärtämään mitään vaikka yrittäisi.
No, nämä puheet ovat toki jossain määrin liioittelua, enkä todellisuudessa ole ollenkaan näin negatiivinen. Olen itseasiassa varovaisen toiveikas, että yliopiston hallitus jossain vaiheessa herää siihen miten typerästi hommia hoidetaan. Jos toimari perseilee ison firman johdossa, niin yhtiökokous heittää sen lopulta vaihtoon. Toivottavasti tässä käy jossain vaiheessa niin.
Sinänsä valitettava yliopistojen hallintojärjestelmä on syntynyt hyvistä aikeista. Muinoin ajateltiin, että tiedemiesten työtä hallinnoimaan kelpaavat vain tiedemiehet.
Sama kehityskulku on käyty terveydenhuollossa. Sairaalayksiköitä johtavat ylilääkärit, ja jälki on vähintään yhtä pahaa kuin yliopistoissakin.
Ei kai ongelma ole niinkään siinä, kuka johtaa, vaan siinä että mitään ylhäältä johdettavaa ei edes ole olemassa samassa mielessä kuin vaikkapa yrityksissä.
Toki ulkopuolelta (opetusministeriö tms) tulevat vaatimukset siitä, mitä pitäisi opettaa, mutta näistä voisi luopua. Jos niistä luovuttaisiin ja yliopisto toimisi oikeasti itsenäisesti, sen johtamisessakin olisi jotain mieltä. Jos halutaan että valtio rahoittaa opetusta, niin opetuksesta voitaisiin maksaa sen mukaan miten valmistuvat työllistyvät pitkällä aikavälillä ja yliopisto saisi päättää itse montako opiskelijaa se ottaa sisään. Esimerkiksi. Tällaisessa tilanteessa johtamisella olisi jokin merkitys, koska johdon täytyisi miettiä tätä aspektia. Tutkimuksesta maksaminen on vaikeampi yhtälö, nythän tutkimuksen tekemisestä ei oikein makseta mitään, vaan siihen pitää hankkia rahaa ja rahaa saa jos on jo rahaa -- pelkkä tutkimuksellinen näyttö ei yleensä esimerkiksi riitä. Olen saanut ainakin kaksi kertaa rahoitushakemukselle hylkäyksen sillä perusteella että ei myöntöä koska kukaan muukaan ei ole myöntänyt. Sellaiseen on vähän vaikeaa vastata millään tavalla.
Hallintojärjestelmähän on syntynyt siitä, että on keskitetty jotain palveluita, kuten tentteihin ilmoittautumisia yms, ja sitten on keksitty että hokkus pokkus hei näiden keskitettyjen palveluiden järjestäjähän on kaikkien pomo. Tämä siksi, ettei ole ollut mitään muutakaan organisaatiota jonka sisällä olisi halua johtaa. Hallinto-organisaationhan ei pitäisi olla oikeastaan ollenkaan mikään ohjaava organisaatio, vaan sen pitäisi pitää huoli siitä, että resurssit jakautuvat siten kuin johto päättää; ongelma on ettei ole mitään johtoa, muuta kuin se organisaatio. Siksi yliopistoa johdetaan hallinnosta käsin. Se on vähän niinkuin teollisuusyritystä alettaisiin johtaa kirjanpidon ehdoilla, eli tuotteiden tai palveluiden tuottaminen ja myynti olisivat sivuseikka, tärkeintä olisi tuottaa kuitteja ja täyttää lomakkeita.
Siirryin tällä viikolla uusiin tehtäviin yliopiston sisällä. Siellä tehdään oikeatakin työtä, mutta merkittävä osa työstä on itse itselle keksittyä ylimääräistä ja merkityksetöntä byrokratiaa ja kaiken mahdollisen ja mahdottoman kirjaamista kirjaamisen itsensä vuoksi. Aivan pähkähullua ajan ja resurssien käyttämistä tyhjäntoimittamiseen.
Yliopiston sisäisiin vallankäyttö- ja hallintotehtäviin hakeutuu niitä tutkija-opettajia, jotka haluavat hallinnoida ja käyttää valtaa. Näissä tehtävissä on mahdollista imeä rahoitusta omalle oppiaineelleen, laitokselleen tai laboratoriolleen. Hallinto- ja vallankäyttövelvoitteita on myös helppo syyttää, jos ei opetussuoritteita tai tutkimusjulkaisuja näytä kertyvän.
Dekaanit, laitosjohtajat ja osastonjohtajat eivät tietenkään oikeasti johda yksiköissä työskenteleviä tutkijoita ja opettajia. He näyttävät lähinnä allekirjoittelevan erilaisten hallintopäälliköiden, koordinaattoreiden, suunnittelijoiden ja controllereiden laatimia ehdotuksia ja kantavan vastuun päätöksistä, joiden sisältöä eivät edes ymmärrä.
Olin eilen, taas kerran, kokouksessa, jossa tällaiselle "johtajalle" esitettiin hänen päätöksen sisältöä koskeva kysymys. Johtaja ei osannut vastata, vaan kertoi joutuvansa kysymään päätöksen valmistelijalta, mitä on tullut päättäneeksi.
Kuvioon kuuluu tietysti myös se, että hallintolaissa kuvattu esittelijän vastuu ei näyttäisi ihan kaikissa suomalaisissa yliopistoissa enää koskevan tiedekunta-, laitos- ja osastotasoilla tehtyjä päätöksiä valmistelevaa hallintohenkilökuntaa. Eräiden yliopistojen johtosääntöjen mukaan yliopiston ylin johto tekee edelleenkin päätöksensä esittelystä, mutta muut päätökset ainoastaan "valmistellaan".
Tässä huippuosaajien yhteiskunnassa mietin toisinaan, mitä huippuosaajilla tarkoitetaan.
Vaikka miettisin puusta pitkään, en saavu muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että huippuosaaja on sama asia kuin hyvä veronmaksaja, joka taas on sellainen yksilö, joka maksaa runsaasti (tulo)veroja, suomeksi siis hyvätuloinen. Tavallisesti tämä mielletään korkeakoulutetuksi, mikä myös on huippuosaajan eufemismi, sillä jotenkin kuulostaa oikeutetummalta nostaa ihmistä hänen ansioidensa (pään) kuin ansiotulojen perusteella. Vaikka tilastojen mukaan korkeakoulututkinto ja tulot korreloivatkin positiivisesti, ei pelkkä tutkinto tee kenestäkään huippuosaajaa, ja jos tekee, miten se mitataan?
Onko apurahoista taisteleva pätkätutkija huippuosaaja myös niinä väliaikoina kun hänen ajattelutoiminnalleen ei löydy muuta maksajaa kuin kunnan sosiaalitoimi? Tai onko tekijänoikeusmaksua odotteleva keikkamuusikko huippuosaaja? Entä tuttavani, joka tietää kaiken tietämisen arvoisen japanilaisesta populaarikulttuurista, harrastuksena?
Entä mitä pitäisi sanoa korkeakoulutetusta, joka on todennetusti huono työssä, johon hän on ylikoulutettu, kyseenalaistaa työssä, jossa ei pidä kyseenalaistaa, ja kyseenalaistamiseen hänet on koulutettu? Mitä hän tarkkaan ottaen osaa, sosiologi, joka on livahtanut takaovesta maisterihautuumaalle? Muutama vuosi sitten puhuttiin valelääkäreistä. Voin vakuuttaa, että on myös valesihteereitä.
Ei hän ainakaan itsensä tuotteistamista osaa. Onko hän työnhaun huippuosaaja, jos hän on - myöskin todistetusti - saanut kymmeniä työpaikkoja, joskin ollut saamatta monia koulutustaan vastaavia työpaikkoja? Tutkimusosaaja, ehkä, siihenhän yliopistokoulutus pätevöittää, tosin hänen menetelmäosaamisensa on päivitetty viimeksi 20 vuotta sitten.
Sosiologi ainakin tunnistaa sen rankiepäjohdonmukaisuuden, joka häntä on kohdannut. Sosiologi on omaa asemaa koskevien odotusten ja todellisuuden välisen kuilun tulkitsemisen erityisasiantuntija.
Luen aika ajoin turhautuneiden yliopistolaisten todistuksia siitä, kuinka he eivät ehdi keskittymään perustehtäväänsä kaikelta hallinnolliselta sälältä. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. He saavat kuitenkin työskennellä sivistyneessä laitoksessa, sivistyneessä ilmapiirissä ja pääosin sivistyneiden ihmisten keskellä ja edes oman alansa liepeillä. Tätä luksusta ei koulutusta vastaamattomissa tehtävissä työskenteleville suoda.
http://furttis.blogspot.fi/2014/09/osaamattomat-osaajat.html
Lähetä kommentti