Lähetin perjantaina rahahakemuksen, jossa hain rahoitusta tutkijan/tutkimusapulaisen palkkaamiseen kompositionaalisen abstraktion tutkimiseen.
Idea ei ole itsessään uusi, sen keskiössä on seuraavanlainen mekanismi: Oletetaan, että meillä on malli jossa järjestelmä tai ilmiö koostuu komponenteista. Komponenttien yhteistoiminta ilmaistaan kompositio-operaattorilla; tässä yhteydessä käytän symbolia "||" joka merkitsee rinnakkaisuutta. Järjestelmä M = M1 || ... || Mn. Oletamme, että kompositio on laskennallisesti liian vaativa, jotta sen voisi todellisuudessa laskea, vaikka meillä olisikin valmiina yksittäiset mallit. Tämä on melko tavanomainen tilanne.
Voimme ajatella tämän osina niin, että tarkastelemme komponentin Mi käyttäytymistä, kun voimme olettaa että muu järjestelmä käyttäytyy (abstraktin) oletuksen Ai mukaisesti. Etsimme tällaisen abstraktin oletuksen (tunnetulla) koneoppimisalgoritmilla niin, että Mi || Ai käyttäytyy halutulla tavalla. Tämän jälkeen osoitamme, että muu järjestelmä toteuttaa oletuksen Ai. Yleisessä tapauksessa tämä tapahtuu niin, että etsimme erilliset oletukset ja osoitamme, että ne toteuttavat tietyt konsistenssivaatimukset (tämä riippuu siitä, millaisen semantiikan me oletamme, mutta sivuutan kysymyksen nyt).
Tämä siis osataan tehdä. Ideani on kuitenkin seuraavanlainen: Abstrakti oletus tässä yhteydessä on eräänlainen teoria järjestelmän toiminnasta. Kun kaikki oletukset ovat konsistentteja ja komponentit toimivat oikein oletusten nojalla, voidaan osoittaa että komponenttien yhteinen käyttäytyminen on myös oikeanlaista. Mutta tässä on catch: Me emme voi koskaan olla todellisuudessa varmoja siitä, että oletukset todella pätevät, koska osa oletuksista saattaa tosiasiassa olla virheellisiä.
Yksi esimerkki on vaikkapa tietoliikenneprotokolla. Jos mallit ovat protokollan komponenttien spesifikaatioita, niin toki me lähdemme oletuksesta, että protokolla toimii oikein. Mikään ei kuitenkaan takaa että se on toteutettu oikein, eikä siihen ole esimerkiksi jäänyt jotakin tietoturva-aukkoa. Tiedämme itseasiassa tapauksia, joissa näin on ollut. Tutkimuskysymyksenä onkin, olisiko tällaiset aukot voitu paljastaa tutkimalla oletuksia ja testaamalla rikkoutuvatko oletukset?
Tätä voi laajentaa myös laajemmin erilaisiin systeemitieteisiin. Oletetaan että meillä on esimerkiksi malli siitä, miten solu reagoi tietyssä ympäristössä. Teemme eri kemiallisista reaktioista ja vaikkapa proteiinisynteesistä tiettyjä oletuksia ja saamme tuloksen; esimerkiksi että annettu yhdiste ei ole tietyllä pitoisuudella toksinen. Jos se kuitenkin todellisuudessa on toksinen, voimmeko me oletuksia testaamalla löytää mallistamme virheen, ja näin lisätä tietämystämme solun toiminnasta?
Päädyin viime viikolla arvioimaan erästä paperia, ja jouduin lopulta jääväämään itseni. Tilanne on kovin kiusallinen, koska paperissa tutkitaan samaa ongelmaa, jota olen itse tutkinut viime vuonna, ja ehdotettu ratkaisu on käytännössä sama. Ongelma tästä tulee siksi, että oma käsikirjoitukseni aiheesta on hylätty jo kahdesti perusteilla, jotka a) mielestäni eivät olleet asianmukaiset, mutta b) jotka pätevät kyllä minulle arvioitavaksi tulleeseen paperiin. En siis kykene olemaan objektiivinen, koska jos toimin kuten mielestäni on oikein, ratkaisun mahdollisesti julkaisee ensimmäisenä joku, joka todistettavasti on lähettänyt ratkaisunsa myöhemmin kuin minä, vaikka ratkaisu ei ole sen parempi. Jos taas toimin niinkuin on reilua eli edellyttäen paperilta samoja kriteereitä joita minun paperiltani on edellytetty, sitä ei todennäköisesti julkaistaisi, mutta tällöin joutuisin myös hyväksymään, että ne kriteerit olivat oikeudenmukaiset.
Tilanne on vaikea, koska en oikeasti osaa sanoa epäilenkö peräti, että kyseinen kirjoittaja on ollut joku minun aiempia papereitani arvioinut nimetön arvioija. Jos näin on, niin asia tietenkin pitäisi saattaa julkisuuteen, koska kyseessä olisi erittäin törkeä väärinkäytös. Toisaalta tällaisen syytöksen esittäminen on itsessään jo vakava asia, ja jo se, että pyytäisin editoria selvittämään asiaa, olisi itsessään hyvin vakava syytös. Onneksi kaikesta on elektroninen jalanjälki, joten mikä asioiden todellinen laita onkaan, joku pystyy sen kyllä selvittämään. Itse en tietenkään voi sitä selvittää, koska selvittääkseni asian, minun pitäisi saada tietää kuka arvioija on, ja tämä ei käy laatuun.
Jään kohta puoleen lomalle, kunhan saan hieman lisää materiaalia luentomonisteisiin syksyn logiikkakurssia varten. Kello tikittää, ja avoimia rahoitushakuja ei juuri ole. En ota asiasta sen kummemmin paineita, koska jos tilanne tulee eteen, niin etsin uudet haasteet sitten ensi keväänä.
tiistai 18. kesäkuuta 2013
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Incommunicado
Joudun edelleen jatkamaan hyvin verkkaista päivitystahtiani. Olen juuri parasta aikaa rustaamassa rahoitushakemuksia ja (tavalliseen tapaan) sain taas peri hylkäystuomiota julkaisukäsikirjoituksilleni. Tilanne ei näytä kovin hyvältä, mutta en toisaalta ole tästä kovin huolissani. Olen päättänyt, että jos homma ei etene, niin hakeudun ensi vuonna johonkin muihin hommiin. Olen ehkä "vanha", mutta minulla on jotain tietoyhteiskunnassa markkinointikelpoisia taitoja, joten tuskin jäänen täysin vaille työtä.
Yliopistolla pidettiin taannoin jonkinlainen "tiedotustilaisuus" uudesta tenure track- järjestelmästä. Tiedotuksen sijaan tilaisuus tuntui kuitenkin keskittyvän ihmisten motivaation tuhoamiseen. Tai ehkä kyse oli ns. realiteettiterapiasta, tarkoituksena oli antaa meille heikommille tutkijoille viesti että meidän ei pidä kuvitella että uudessa systeemissä meillä olisi oikeastaan mitään arvoa.
Tämä on tietenkin varmasti aivan totta. Minun julkaisuluetteloni on surkea, luokiteltuja julkaisuja on vain ehkä tusinan verran ja niistä vain kolme on edes jonkinlaisia lehtiartikkeleja. Yhteensä vertaisarvioituja julkaisuja on alle 20. Olen siis jossain määrin epäonnistunut tutkijana; tästä ei nyt kuitenkaan ole kyse; omalta osaltani en koe enää että olisin tullut huonosti kohdelluksi. Pikemminkin kyse on siitä, että olen tehnyt mukavuudenhalusta valintoja joiden vuoksi urani on hieman kehnoissa kantimissa. Tämä ei harmita minua, sillä olen saanut "vaihdossa" paljon muuta. Totean tämän nyt tässä, jotta lukijoilla ei olisi virheellinen käsitys tai luulisi minulla olevan virheellinen käsitys omasta itsestäni.
Oma tilanteeni ei ole se, mikä minua hiertää, vaan yleinen asenneilmapiiri. Ensimmäisenä ovat tietenkin ns. liikkuvat maalitolpat, eli se mitä työltä odotetaan, muuttuu jatkuvasti niin, että jos aiemmat odotukset ja kriteerit tulevat täytettyä, tilalle on tullut jo jotain uutta. Toisena, ja pahempana, on kaksoisviestintä. Tutkijoiden oletetaan tekevän ns kutsumustyötä. Kuten monilla muillakin aloilla, myös yliopistoissa näillä koulutustasoilla, professoreja lukuunottamatta, palkat ovat kymmeniä prosentteja alhaisemmat kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla. Tämä on ihan OK, palkka sinänsä ei ole ongelma. Sensijaan edellytys työmäärästä on jotain muuta. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan suoriutumista työstä arvioidaan opetuksen ja tutkimuksen mukaan. Opetuksen osalta kuitenkin suoriutuminen tarkoittaa että työpäivät pitää täyttää opetustehtävillä. Ja kun opetustehtäviin kuluu paljon aikaa, tutkimus pitäisi tehdä, niin, koska? Mainitussa demotivointitilaisuudessa oli useampi puhuja, joka korosti, että uralla edetäkseen ei voi olettaa, että työt saa tehtyä työajan puitteissa, vaan työtä pitää painaa noin 12 tuntia päivässä ja myös viikonloppuisin. Tämä vastaa kyllä aika hyvin minun arviotani siitä, miten paljon työtä pitäisi tehdä, jos aikoisi päästä suoritusten osalta noille vaadituille tasoille.
Puhumattakaan sitten siitä, että rahoituksen hankkiminen on väittelyn jälkeen käytännössä tutkijan omilla harteilla. Ja jos on tehnyt sen virheen että ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota riittävän varhaisessa vaiheessa (koska kukaan ei ole varoittanut asiasta), on äkkiä liian myöhäistä.
Korostan että tämä ei nyt sinänsä haittaa minua, olen tehnyt rauhani jo omien epäonnistumisieni kanssa. Sensijaan muistan kaikkia niitä kolleegoitani joilla ei ollut minun mukavuudenhaluani ja sietokykyäni, mutta joilla oli markkinointikelpoisia taitoja, osaamista, ja hyviä ideoita. He lähtivät pois ja jättivät akateemisen uran kokonaan.
Suomalainen tutkimus on joiltain osin hyvinkin korkealaatuista. Tuntuu hullulta, että tutkimusta edes tehdään aloilla, joissa ei sitten kuitenkaan panosteta siihen, että ihmiset saisivat resurssit mielekkäästi käyttöön. Tämä on selkeä tehokkuusongelma, ja jonkinlainen koordinaatio-ongelma. En tiedä miten se ratkaistaan.
Omalta osaltani se ratkennee niin, että lähden pois, kun aikani on täynnä. Yritän vielä nämä muutamat kerrat. Haut joissa ratkaisut tehdään ensi vuoden syksyllä tai myöhemmin, jätän jo väliin. Jos sitä ennen ei tärppää, niin urani päättyy siihen. Mutta voin ehkä aloittaa jotain muuta. En usko että mikään tähän mennessä tekemäni on sinänsä mennyt hukkaan.
Yliopistolla pidettiin taannoin jonkinlainen "tiedotustilaisuus" uudesta tenure track- järjestelmästä. Tiedotuksen sijaan tilaisuus tuntui kuitenkin keskittyvän ihmisten motivaation tuhoamiseen. Tai ehkä kyse oli ns. realiteettiterapiasta, tarkoituksena oli antaa meille heikommille tutkijoille viesti että meidän ei pidä kuvitella että uudessa systeemissä meillä olisi oikeastaan mitään arvoa.
Tämä on tietenkin varmasti aivan totta. Minun julkaisuluetteloni on surkea, luokiteltuja julkaisuja on vain ehkä tusinan verran ja niistä vain kolme on edes jonkinlaisia lehtiartikkeleja. Yhteensä vertaisarvioituja julkaisuja on alle 20. Olen siis jossain määrin epäonnistunut tutkijana; tästä ei nyt kuitenkaan ole kyse; omalta osaltani en koe enää että olisin tullut huonosti kohdelluksi. Pikemminkin kyse on siitä, että olen tehnyt mukavuudenhalusta valintoja joiden vuoksi urani on hieman kehnoissa kantimissa. Tämä ei harmita minua, sillä olen saanut "vaihdossa" paljon muuta. Totean tämän nyt tässä, jotta lukijoilla ei olisi virheellinen käsitys tai luulisi minulla olevan virheellinen käsitys omasta itsestäni.
Oma tilanteeni ei ole se, mikä minua hiertää, vaan yleinen asenneilmapiiri. Ensimmäisenä ovat tietenkin ns. liikkuvat maalitolpat, eli se mitä työltä odotetaan, muuttuu jatkuvasti niin, että jos aiemmat odotukset ja kriteerit tulevat täytettyä, tilalle on tullut jo jotain uutta. Toisena, ja pahempana, on kaksoisviestintä. Tutkijoiden oletetaan tekevän ns kutsumustyötä. Kuten monilla muillakin aloilla, myös yliopistoissa näillä koulutustasoilla, professoreja lukuunottamatta, palkat ovat kymmeniä prosentteja alhaisemmat kuin vastaavissa tehtävissä yksityisellä sektorilla. Tämä on ihan OK, palkka sinänsä ei ole ongelma. Sensijaan edellytys työmäärästä on jotain muuta. Opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvan suoriutumista työstä arvioidaan opetuksen ja tutkimuksen mukaan. Opetuksen osalta kuitenkin suoriutuminen tarkoittaa että työpäivät pitää täyttää opetustehtävillä. Ja kun opetustehtäviin kuluu paljon aikaa, tutkimus pitäisi tehdä, niin, koska? Mainitussa demotivointitilaisuudessa oli useampi puhuja, joka korosti, että uralla edetäkseen ei voi olettaa, että työt saa tehtyä työajan puitteissa, vaan työtä pitää painaa noin 12 tuntia päivässä ja myös viikonloppuisin. Tämä vastaa kyllä aika hyvin minun arviotani siitä, miten paljon työtä pitäisi tehdä, jos aikoisi päästä suoritusten osalta noille vaadituille tasoille.
Puhumattakaan sitten siitä, että rahoituksen hankkiminen on väittelyn jälkeen käytännössä tutkijan omilla harteilla. Ja jos on tehnyt sen virheen että ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota riittävän varhaisessa vaiheessa (koska kukaan ei ole varoittanut asiasta), on äkkiä liian myöhäistä.
Korostan että tämä ei nyt sinänsä haittaa minua, olen tehnyt rauhani jo omien epäonnistumisieni kanssa. Sensijaan muistan kaikkia niitä kolleegoitani joilla ei ollut minun mukavuudenhaluani ja sietokykyäni, mutta joilla oli markkinointikelpoisia taitoja, osaamista, ja hyviä ideoita. He lähtivät pois ja jättivät akateemisen uran kokonaan.
Suomalainen tutkimus on joiltain osin hyvinkin korkealaatuista. Tuntuu hullulta, että tutkimusta edes tehdään aloilla, joissa ei sitten kuitenkaan panosteta siihen, että ihmiset saisivat resurssit mielekkäästi käyttöön. Tämä on selkeä tehokkuusongelma, ja jonkinlainen koordinaatio-ongelma. En tiedä miten se ratkaistaan.
Omalta osaltani se ratkennee niin, että lähden pois, kun aikani on täynnä. Yritän vielä nämä muutamat kerrat. Haut joissa ratkaisut tehdään ensi vuoden syksyllä tai myöhemmin, jätän jo väliin. Jos sitä ennen ei tärppää, niin urani päättyy siihen. Mutta voin ehkä aloittaa jotain muuta. En usko että mikään tähän mennessä tekemäni on sinänsä mennyt hukkaan.
maanantai 3. kesäkuuta 2013
Mikä oikeastaan puhuu Feminismiä vastaan?
Kärjistän usein, ja esitän usein myös feminisminvastaisia mielipiteitä kirjoituksissani. Pohdin taannoin, miksi näin on, ja mikä loppujen lopuksi se on, mikä feminismissä on pielessä.
Ensimmäinen mieleeni tuleva aspekti on uhripuheen tarkoituksenmukaisuusongelmat. Tarkemmin sanoen, jos julkilausuttu - ja todellinen, oletetaan hetkeksi - päämäärä on tilanne, jossa arvostelma ihmisen kyvykkyydestä, soveltuvuudesta jne, on a priori täysin sukupuolineutraali kaikissa (mahdollisissa) tilanteissa, niin miksi ihmeessä tässä tulisi korostaa yhden osapuolen uhristatusta? Feminismihän siis on lähtökohtaisesti naisasialiike, eli tähtää siihen, että naisten (oletettua) alisteista asemaa yhteiskunnassa tulee korjata ja että pääsääntöisesti tasa-arvo-ongelmat koskevat nimenomaan näitä näkökohtia.
Kun korostetaan yhden ihmisryhmän uhristatusta, synnytetään ja uudistetaan sellaista suhtautumista, jossa tämän ryhmän edustaja on lähtökohtaisesti suojelun tarpeessa. Uhka, jolta ryhmän edustajaa suojellaan, on tarkemmin määrittelemätön (esim nebulöösi "patriarkaatti") ja se on ennenkaikkea postuloitu osaksi koko yhteiskunnan diskurssia. Uhria (naista) täytyy siis suojella joltakin mikä voi olla aivan yhtä lailla yksilön sisällä kuin ulkona.
Itse lähden siitä, että utopismi jonka lähtökohtana on muokata ihmisestä jotain, tuomittu tietyssä mielessä aina epäonnistumaan. Ihmisten keskinäistä kanssakäymistä voidaan rajoitetusti ohjailla, organisaatioiden rakennetta voidaan suunnitella, jopa instituutioita voidaan korjata, mutta tämä ei feminismissä riitä, koska vihollinen löytyy myös uhrin omasta halusta, motivaatiosta ja ihmisyydestä. Lyhyesti ilmaisten: äärimmäisen epäliberaali ja paternalistinen ajatus jonka mukaan ihminen (nainen) ei tiedä omaa parastaan, on epätarkoituksenmukainen, koska se ei edistä naisten aseman tasavertaisuutta.
Toinen aspekti liittyy luotuihin merkityksiin ja kuvaan jota käytössäoleva sanavalikoima ikäänkuin maalaa. Asia voidaan ymmärtää huumorin ja kärjistyksen kautta. 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa pyörineessa komediasarjassa "Kolmas kivi auringosta", avaruusolennot pyrkivät ihmisiksi naamioituneina sopeutumaan ihmisyhteisöön ja ymmärtämään ihmisten toimintaa. Eräässä jaksossa avaruusolentojen johtaja "Dick" tulee eräiden kommellusten myötä tietoiseksi ihmisten sukupuolesta ja ihonväristä - asioista joihin hän ei sitä ennen ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota. Hänen työtoverinsa on mustaihoinen ja ylpeä kulttuuriperinnöstään, ja sopeutumisen nimissä Dick liittyy kerhoon, jonka jäsenet ovat valkoihoisia ja ylpeitä valkoisuudestaan ja kulttuuriperinnöstään.
Huumorin on tietenkin tarkoitus tuoda esiin epäsymmetria ja historialliset epäkohdat, ja myöhemmässä vaiheessa Dick sopivasti pelastuu, koska ensiksi hän häpeää valkoihoisuuttaan ja myöhemmin vielä käy ilmi että he ovat sopivasti valinneet valeasuperheensä niin, että he sattuvat olemaan juutalalaisia, mikä jossain määrin pelastaa heidät ympärsitön paheksunnalta.
Feminismi on sanana ja merkityksiltään sellainen, että se omalta osaltaan luo tällaista epäsymmetriaa. En usko, että epäkohtia voi korjata luomalla lisää epäkohtia. Esimerkiksi omat poikani eivät ole koskaan olleet millään tavalla syyllisiä mihinkään mahdollisesti joskus vallinneisiin sukupuolten välisiin epäsymmetrioihin ja epätasa-arvoon. Heillä ei ole osaa eikä arpaa, eikä heillä myöskään ole mitään syytä kokea häpeää tai syyllisyyttä omasta sukupuolestaan - sen paremmin kuin valkoisesta ihonväristäänkään.
Ensimmäinen mieleeni tuleva aspekti on uhripuheen tarkoituksenmukaisuusongelmat. Tarkemmin sanoen, jos julkilausuttu - ja todellinen, oletetaan hetkeksi - päämäärä on tilanne, jossa arvostelma ihmisen kyvykkyydestä, soveltuvuudesta jne, on a priori täysin sukupuolineutraali kaikissa (mahdollisissa) tilanteissa, niin miksi ihmeessä tässä tulisi korostaa yhden osapuolen uhristatusta? Feminismihän siis on lähtökohtaisesti naisasialiike, eli tähtää siihen, että naisten (oletettua) alisteista asemaa yhteiskunnassa tulee korjata ja että pääsääntöisesti tasa-arvo-ongelmat koskevat nimenomaan näitä näkökohtia.
Kun korostetaan yhden ihmisryhmän uhristatusta, synnytetään ja uudistetaan sellaista suhtautumista, jossa tämän ryhmän edustaja on lähtökohtaisesti suojelun tarpeessa. Uhka, jolta ryhmän edustajaa suojellaan, on tarkemmin määrittelemätön (esim nebulöösi "patriarkaatti") ja se on ennenkaikkea postuloitu osaksi koko yhteiskunnan diskurssia. Uhria (naista) täytyy siis suojella joltakin mikä voi olla aivan yhtä lailla yksilön sisällä kuin ulkona.
Itse lähden siitä, että utopismi jonka lähtökohtana on muokata ihmisestä jotain, tuomittu tietyssä mielessä aina epäonnistumaan. Ihmisten keskinäistä kanssakäymistä voidaan rajoitetusti ohjailla, organisaatioiden rakennetta voidaan suunnitella, jopa instituutioita voidaan korjata, mutta tämä ei feminismissä riitä, koska vihollinen löytyy myös uhrin omasta halusta, motivaatiosta ja ihmisyydestä. Lyhyesti ilmaisten: äärimmäisen epäliberaali ja paternalistinen ajatus jonka mukaan ihminen (nainen) ei tiedä omaa parastaan, on epätarkoituksenmukainen, koska se ei edistä naisten aseman tasavertaisuutta.
Toinen aspekti liittyy luotuihin merkityksiin ja kuvaan jota käytössäoleva sanavalikoima ikäänkuin maalaa. Asia voidaan ymmärtää huumorin ja kärjistyksen kautta. 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa pyörineessa komediasarjassa "Kolmas kivi auringosta", avaruusolennot pyrkivät ihmisiksi naamioituneina sopeutumaan ihmisyhteisöön ja ymmärtämään ihmisten toimintaa. Eräässä jaksossa avaruusolentojen johtaja "Dick" tulee eräiden kommellusten myötä tietoiseksi ihmisten sukupuolesta ja ihonväristä - asioista joihin hän ei sitä ennen ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota. Hänen työtoverinsa on mustaihoinen ja ylpeä kulttuuriperinnöstään, ja sopeutumisen nimissä Dick liittyy kerhoon, jonka jäsenet ovat valkoihoisia ja ylpeitä valkoisuudestaan ja kulttuuriperinnöstään.
Huumorin on tietenkin tarkoitus tuoda esiin epäsymmetria ja historialliset epäkohdat, ja myöhemmässä vaiheessa Dick sopivasti pelastuu, koska ensiksi hän häpeää valkoihoisuuttaan ja myöhemmin vielä käy ilmi että he ovat sopivasti valinneet valeasuperheensä niin, että he sattuvat olemaan juutalalaisia, mikä jossain määrin pelastaa heidät ympärsitön paheksunnalta.
Feminismi on sanana ja merkityksiltään sellainen, että se omalta osaltaan luo tällaista epäsymmetriaa. En usko, että epäkohtia voi korjata luomalla lisää epäkohtia. Esimerkiksi omat poikani eivät ole koskaan olleet millään tavalla syyllisiä mihinkään mahdollisesti joskus vallinneisiin sukupuolten välisiin epäsymmetrioihin ja epätasa-arvoon. Heillä ei ole osaa eikä arpaa, eikä heillä myöskään ole mitään syytä kokea häpeää tai syyllisyyttä omasta sukupuolestaan - sen paremmin kuin valkoisesta ihonväristäänkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)