Kahneman kirjoittaa myös riskiaversiosta, jota voidaan myös nimittää pessimismiksi. Kognitio tekee tepposet (karkeastiottaen jne normaalit kiisteet) kahdella tavalla ihmisille. Optimismi syntyy inside view:stä ja suunnitteluharhasta, siitä, että odottamattomat riskit ovat eivät yleensä tule päätöksentekoon mukaan. Riskiaversio taas esiintyy erityisesti ns. upside riskissä, eli siinä, että riski on vino ns voiton puolelle. Esimerkiksi vedonlyönti, jossa heitetään kolikkoa, kruunalla saat 100 euroa, klaavalla menetät 50 euroa. (Tai jonkun muun vähän pienemmän summan). Riskiaversio on luonnollinen osa ihmisen psyykeä, eikä sitä ole sinänsä mitään syytä tuomita. Se synnyttää myös markkinat esimerkiksi vakuutuksille jne.
Osassa päätöksiä nämä osaksi kumoavat toisiaan, mutta mikään ei takaa sitä. Riskiaversio selittyy melko hyvin sellaisella preferenssiteorialla, jossa ihminen ei ole täysin rationaalinen, vaan arvioi asioita "menetyksinä" ja "voittoina", ja jossa tappioita pidetään suurempina menetyksinä kuin vastaavansuuruisia voittoja. Preferenssi tai "utiliteetti" on ikäänkuin S:n muotoinen, mutta oriosta vasemmalle käyrä dippaa alas hieman jyrkemmin kuin oikealla puolella.
Tietenkään ihmisellä ei oikeasti ole mitään tällaista preferenssiä, mutta teoria selittää ennustaa valintoja, joita ihmiset tekevät. Siis, se kuvaa sitä säännönmukaisuutta, joka ihmisten valinnoissa on, melko tarkkaan tilastollisesti. Systeemi 1 eli intuitio nappaa valintatilanteissa sellaisia vaihtoehtoja, jotka vastaavat tällaista teoriaa melko hyvin. Ns. todellisuudella ei tässä ole niin paljoa merkitystä.
Tällaisen päätöksenteon ongelma on, että se ei ole kompositionaalinen. Jos meillä on kaksi päätöstä erikseen, niin valitsemme eri tavoin, kuin jos ne on yhdistettu. Esimerkiksi yllä mainittu kolikonheittopeli, jos yksilö on riskiä karttava, hän ei ehkä ota vetoa 90/100, vaikka siinä on 10 euron odotettu voitto. Sensijaan jokainen ymmärtää, että jos tarjoan mahdollisuutta tehdä 1000 tällaista peliä perätysten, voiton odotusarvo on 10 000 euroa, ja todennäköisyys sille, että jää pakkaselle on hyvin lähellä nollaa.
Downside riskiin ihminen taas suhtautuu juuri samaisen teorian ennustamalla tavalla, eli on hyvinkin valmis ottamaan riskiä. Kysyttäessä: otatko mieluummin 750 euron tappion, vai 75% todennäköisyyden saada 1000 euron tappion, ja 25% todennäköisyyden olla saamatta tappiota (odotusarvot ovat samat), ihmiset ottavat usein mieluummin sen, jossa on mahdollisuus jäädä ilman tappiota. Jos tämä yhdistetään upside-riskilliseen valintaan: Otatko mieluummin 240 euron voiton, vai 25% todennäköisyyden saada 1000 euroa, useimmat ottavat mieluummin varman voiton.
Valitsemalla downsidella riskin ja upsidella varman voiton, kompositio on: 25% mahdollisuus saada 240 euroa ja 75% mahdollisuus menettää 760 euroa. Päinvastainen valinta (downside varma tappio + upside riski) tuottaa 25% mahdollisuuden voittaa 250 euroa ja 75% mahdollisuuden menettää 750 euroa. Kyseinen kompositio (jota ihmiset eivät tilastollisesti ajatellen liki koskaan valitse!!) on kaikissa skenaarioissa parempi kuin edellinen.
Jos ajattelemme tulevaisuutta jollakin aikajänteellä, yksilöt kohtaavat tällaisia valintoja yksi kerrallaan koko elämänsä. Tehokkuustappio, joka riskiaversiosta syntyy, on ilmeinen, koska merkittävä osa ihmisten elämässään kohtaamista valinnoista ei suinkaan ole nollasummaisia pelejä, joissa upside-riskin realisoituminen on joltakulta muulta pois. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi teknologian kehitykseen panostamiset ja monet investoinnit. Yksilöiden rationaalisuuteen ei voi juurikaan luottaa tässä suhteessa. Jos ajattelemme esimerkiksi osakeyhtiötä laillisena konstruktiona, sen voi ajatella innovaationa, joka korjaa tätä ongelmaa omalta osaltaan.Yhtiön oma aikajänne on pidempi kuin yksilön ja yhtiön on mielekästä toimia "kompositionaalisesti". Kirja saikin minut osaksi skeptisemmäksi esimerkiksi optio-ohjelmien tai osakepalkkioiden käyttämiseen yksilöiden sitouttamiseen. Näihin liittyy upside-riskiä, ja kannustinvaikutuksessa tämä on usein sivuutettu. Ihminen ei toimi keskimäärin rationaalisesti riskin osalta, joten on mielekästä uskoa, että kannustinpalkkiot eivät toimi.
Toinen puoli taas on downside-riskin kohdalla ylimääräinen riskinotto. Kun tappiota alkaa kertyä, ihmiset ovat valmiimpia pelaamaan "upporikasta ja rutiköyhää", eli kun konservatiivinen valinta on johtamassa tappioiden realisoitumiseen, riskinotto kasvaa. Tämä johtaa siihen, että ajan yli ihmisllä on tapana tehdä valintoja joissa he menettävät suhteessa riskineutraaliuteen. Mikä pahempaa, usein myöskään tämä tappio ei ole pelkästään yksilön omaa tappiota. Tässä suhteessa mainittu osakeyhtiö tms kollektiiviratkaisu kyllä jonkin verran korjaa ongelmaa, mutta ei täysin. Esimerkkinä tästä on minusta ollut Nokian toiminta viimeisen viiden vuoden aikana. Kun älypuhelinmarkkinat alkoivat äkkiä konsoloditoitua, Nokia oli kärsinyt ilmeisen markkinaosuustappion. Sensijaan että se olisi hyväksynyt tämän varman tappion, se otti riskin, jossa se menettää "kaiken" tai mahdollisesti pääsee jaloilleen. Odotusarvona siis riskipeli oli useimpien asiaa tarkkailleiden mielestä juuri ylisuuri riskipeli. Ja nyt näyttää siltä, että riski (kuten odotettua) realisoitui: Windows-puhelimesta ei tullut sellaista hittiä kuin Androidista ja iPhonesta.
Myöskään downsidella kannustin ei auta, vaan pahentaa ongelmaa. Erityisesti optio-ohjelma on tässä perkeleellinen, koska se alleviivaa riskin.
Olen suhtautunut pääsääntöisesti penseästi sellaiseen taloustieteen kritiikkiin, joka perustuu siihen että kritisoidaan homo oeconomicus- olettamaa. Suhtaudun edelleen, koska esimerkiksi makrotalouden mallinnokset (joilla on tarkoitus analysoida lähinnä päätösten todennäköisiä marginaalivaikutuksia, ei "ohjailla yhteiskuntaa") eivät tosiasiassa yleensä ole ollenkaan niin herkkiä tämäntyyppiselle oletukselle kuin annetaan ymmärtää. Sensijaan olen kyllä järkyttynyt, missä määrin ihmiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään niitä rajoituksia, joita tällaiset epätarkat (kieltäydyn sanomasta "virheelliset", koska jokainen oletus on aina virheellinen) oletukset asettavat ymmärrykselle. Jos tutkimme ihmisjoukkojen käyttäytymistä tietyissä karkeissa raameissa, joissa riskiaversion ja -nälän epäsymmetrioilla ei ole merkitystä, homo oeconomicus on ihan OK malli. Mutta jos yritämme soveltaa sitä tilanteisiin, joissa riskiaversiolla on merkitystä, malli on arvoton.
Jos oletamme, että tulevaisuuden ihmiset oppivat jotain tästä päivästä ja sen menneisyydestä, niin luulen, että Kahnemanin esittämillä ajatuksilla tulee olemaan radikaali vaikutus siinä, miten ajattelemme itsestämme ja toisistamme. Teoria - prospektiteoria ja "behavioral economics" - on yksi asia; niitä on kehitelty kymmeniä vuosia, ja niiden mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten toimimme on rajallinen. Sensijaan kansantajuistettu esitys ihmisen epärationaalisuudesta saattaa jopa muokata, ehkä hieman paradoksaalisestikin, meidän toimintaamme enemmän kohti aitoa rationaalisuutta.
En tavoittele tällä mitään yhteiskuntainsinöörin näkökulmaa, jossa virkamiehet toimittavat ihmisten rationaalisia päätöksiä. Tämä on virhe, jonka ideologisesti vasemmalle kallistuva varmasti kirjasta helposti tekee. Epäilen myös, että moni oikealle kallistuva taas kokee kirjan olevan validaatio ennakkoluuloille, epäluulolle, tai jossain tapauksissa jopa koko kirjan dissaamiselle. Sensijaan se, mitä asian ymmärtäminen voi tehdä, on, että alamme pohtia työkaluja, joilla riskiaversion nousevalla käyrällä tai riskinälän laskevalla käyrällä voi kompensoida. Ei niin, että joku viranomainen tulee ja tunkee työkalun kurkusta alas, vaan niin että näitä työkaluja on kaikkien käytettävissä, ja opettelemme kukin tykönämme niitä soveltamaan. Ehkä syntyy jotain institutionaalisia innovaatioita kuten aikanaan vaikka osakeyhtiö, osuuskunta, jne. joilla on yritetty ratkaista tiettyjä kollektiivisen toiminnan ongelmia. Ehkä tapahtuu jotain muuta.
Sananen vielä konservatismista tässä suhteessa. Olen, ehkä epäreilustikin, kritisoinut konservatiiveja ja konservatismia tässä suhteessa. Tämä on kuitenkin minusta ilmeinen kohta jossa voidaan kritisoida ainakin yleistä konservatiivista asennetta aivan perustellusti. Toimiva, tai ainakin vakiintunut, instituutio voi olla hyvin vanha ja stabiili ja sitä saatetaan kovastikin arvostaa yhteiskunnassa, vaikka se toimisi hyvin huonosti ja olisi tarkoituksenmukaista korvata jollakin paremmalla. Tässä kohtaa ideologinen vastustus jossa instituution korvaamista tai muokkaamista ehdottava kokee, on turhauttavaa. Se on selvästi eräänlaista upside-riskiaversiota.
EDIT: poistin kommentit, koska meni off-topiciksi. Yritetään uudelleen. Haluaisin mahdollisimman ideologiaväännöstä vapaata pohdintaa siitä, miten instituutioiden toiminnassa voidaan mukautua irrationaalisuuksiin. Kahneman antaa yksilöille neuvoja, kuten että sijoittajan ei kannata seurata sijoitustensa arvon kehitystä lyhyellä aikavälillä, koska se johtaa riskiaversion vuoksi huonoihin päätöksiin. (Tästä on paljon todisteita).
8 kommenttia:
Täytyy näköjään laittaa 'kommentti' että voisi lukea tekstin valkoisella pohjalla!
Riskiaversio selittyy melko hyvin sellaisella preferenssiteorialla, jossa ihminen ei ole täysin rationaalinen, vaan arvioi asioita "menetyksinä" ja "voittoina", ja jossa tappioita pidetään suurempina menetyksinä kuin vastaavansuuruisia voittoja.
Kysymyksenasettelu, jossa puhutaan rahasta, mutta ei määritellä alkuomaisuuden määrää ja tulevien mahdollisuuksien jakaumaa, ei anna riittävää informaatiota tehdä rationaalista päätöstä tyypillisillä ihmisten "tavoitteilla". Yleisesti ottaen menetyksiä pitäisikin ajatella suuremmiksi, koska nämä "vedonlyönnit" ilmeisesti tehdään peräkkäin ja jos kassa menee nollaan välissä (tai teknologia lävähtää käsille), ei normaalisti voi pelata enää seuraavaa kierrosta. Lisäksi rahasta saatava utiliteetti ei ole lineaarinen. Jos ihmisille tarjottaisiin suoraan noita yhdistettyjä vaihtoehtoja, ei kukaan tietenkään valitsisi kaikissa tilanteissa huonompaa.
Kari, tuossa on tietty perä, mutta se on kumottavissa melko yksinkertaisin esimerkein. Epälineaarinen utiliteetti ei riitä selittämään ilmiötä. Ihmisten riskiaversio nimittäin muuttuu riskinäläksi silloin, kun puhutaan tappioista. Tämä johtaa täydelliseen rationaalisuuden rikkoutumiseen, so. utiliteettiteoria ei pysty selittämään tätä käyttäytymistä yhtään millään rahan tai minkään muunkaan (ihmishenkien, jne) monotonisella funktiolla.
Kysymys 1: Otatko mieluummin A) 240 euroa vai B) 25% todennäköisyyden voittaa 1000 euroa (ja 75% todennäköisyyden ottaa ei mitään)? Useimmat ihmiset ovat riskiä karttavia, ja ottavat mieluummin vaihtoehdon A.
Kysymys 2: Saat 750 euron sakot. Voit C) maksaa sen, tai D) tehdä valituksen. Valitus menee läpi 25% todennäköisyydellä ja sakko kumotaan, mutta 75% todennäköisyydellä joudut maksamaan paitsi sakon, vielä 250 euron valituksen käsittelymäksun eli yhteensä 1000 euroa.
Useimmat valitsevat vaihtoehdon D, koska menetysten suhteen ihmiset eivät karta riskiä, vaan ottavat yleensä jopa mieluummin riskin.
Yhdistemässä A+D, lopputulema on: 25% todennäköisyydellä käteen jää 240 euroa, 75% todennäköisyydellä tulee takkiin 760 euroa. Yhdistelmässä B + C (joka on hyvin harvinainen yhdistelmä, tilastollisesti alle 3 prosenttia ihmisistä valitsee näin) on 25% todennäköisyys, että käteen jää 250 euroa, ja 75% todennäköisyys, että menettää 750 euroa. Jälkimmäinen on dominoiva strategia.
Olennaista näissä rationaalisuuden puutteissa on se, että intuition ei voi ajatella korjaavan jotain tilastollista ilmiötä tai välttävän katastrofeja tms, vaan kyse on intuition aidosta irrationaalisuudesta.
Esimerkiksi riskiepäsymmetria ei ole mikään pieni ongelma ihmisillä. Jos uskoisit että kuolet huomenna tms, niin saattaisit karttaa riskejä jotta varmistat jonkin tietyn tavoitteen toteutumisen, mutta tällainen on harvinaista. Ihmisen jokapäiväisessä elämässään kohtaamat riskinotot ovat melko yleisiä, ja niissä positiivisen riskin suhteen neutraalius kumuloituisi ajan yli aivan varmasti.
It gets worse. Ihmiset kokevat tietynlaiset tilanteet oikeudenmukaisuuden tms suhteen usein päinvastaisesti riippuen sanamuodosta.
Esimerkiksi lääkäreiden (!!) arvioidessa leikkausta joka parantaa tappavan syövän niin, että 90% potilaista on hengissä puolen vuoden päästä, noin 80% suosittelisi sitä potilaalleen. Sensijaan leikkaus, jonka potilaista 10% kuolee puolen vuoden sisällä leikkauksesta, ei saa suosittelijoikseen kuin alle 30 prosenttia lääkäreistä.
Verovähennys, joka tehdään verotettavasta tulosta, hyödyttää rikkaita; kun ihmisiltä kysytään, pitäisikö köyhien saada pienempi lapsivähennys kuin rikkaiden, useimmat vastaavat että eivät. Kun sama kysymys esitetään niin, että vertailkohtana on kaksilapsinen perhe, ja kysytään tulisiko köyhän lapsettoman perheen maksaa suurempi ylimääräinen vero kuin rikkaan lapsettoman perheen, niin useimmat vastaavat että tietenkään ei.
Mutta vaihtoehdot ovat täysin identtiset. Ihmisten moraalinen käsitys "reiluudesta" esimerkiksi ei kohdistu todellisuudessa maailman tilaan, vaan se kohdistuu puhtaasti siihen kehystarinaan, jolla kysymys esitetään.
Moraali ei siis edes ihmisen oman pään sisällä ole absoluuttista, vaan puhtaasti suhteellisen kielipelin tulos. Tälläkin on hätkähdyttäviä seurauksia, koska esimerkiksi oikeudessa määrättävät rangaistukset ja vahingonkorvaukset voivat mennä aivan eri kertaluokissa, riippuen siitä verrataanko niitä toisiinsa vai ei.
Yhteiskunta pyörii hyvin voimakkaiden rationaalisuusolettamien päällä, kun suurin osa niistä on täysin huuhaata. Totesin jossain Kahnemanin olevan dynamiittia ajatuksille; sen voi enemmänkin sanoa olevan antimateriaa. En muista lukeneeni yhtään ainutta kirjaa koskaan, joka olisi yhdellä kertaheitolla räjäyttänyt tajuntani tällä tavalla.
Jos uskoisit että kuolet huomenna tms, niin saattaisit karttaa riskejä jotta varmistat jonkin tietyn tavoitteen toteutumisen, mutta tällainen on harvinaista.
Ei tyypillinen ihminen pyri optimoimaan tuota odotusarvoa yksittäisestä tilanteesta vaan kassansa kokoa pitkällä tähtäimellä, jolloin nimenomaan kassaan potentiaalisesti jäljelle jäävä rahasumma pitää ottaa huomioon ja optimaalliset vedot noudattavat Kellyn kaavaa. Kun kassan koko lähestyy nollaa (tai terveydentila kuolemaa tai ympäristö tuhoutumista jne.) kasvaa myös niiden tapahtumaketjujen todennäköisyys, joka vie pohjalle.
On täysin eri asia kysyä yksittäinen kysymys, mitä tekisit tilanteessa A/B, mitä tekisit tilanteessa C/D kuin kysyä minkä kombon ottaisit. Yksittäisissä kysymyksissä ulkopuoliset odotukset ratkaisevat, mikä on kullekin yksilölle rationaalinen valinta ja siksi nämä esimerkit eivät osoita väitettä ihmisen epärationaalisuudesta.
Joka tapauksessa olen täysin samaa mieltä siitä, että ihminen on epärationaalinen ja tuo lääkäriesimerkki on hyvää näyttöä tästä. Intuitio voi ottaa huomioon päätöksissään paljon enemmän tekijöitä kuin kielellinen pohdinta ja se on välttämätön ajattelullemme. Intuition "virheistä" on hyvä olla tietoinen, mutta vastaavasti pelkällä analyyttisellä pohdiskelulla ei pitkälle pötkitä, sen "virheet" ovat luonteeltaan erilaisia.
Hyvä, että kirja on maistunut. Täällä on ollut hyvin mielenkiintoisia blogikirjoituksia ja kommenttejakin, mutta en ole ehtinyt kommentoimaan.
Ainakin tuossa kun sanoit, että näkemyksesi ärsyttää monia, tiedän kyllä tunteen. Se, että postuloi ihmiset itsekkäiksi toimijoiksi on "paha", ts. ihmiset usein luonnostaan vierastavat tälläista ajattelua. Tällä on beyond doubt evolutiiviset perusteet. Voi olla, että tälläiset ajatukset tekevät joistain koordinaatio-ongelmista hyvin vaikeita ratkaista jos ihmiset lähtevät liikaa "optimoimaan". Ja on tietenkin signalointisyitä miksi näistä ei voi puhua. Talk isn't about info. Voi olla tietenkin, että tälläinen käyttätyminen on vain paikallisesti evolutiivisesti tehokasta syystä tai toisesta, eikä mitenkään globaali ilmiö.
Tässä vain vinkkinä muillekin, että koittaisitte välttää sillä Systeemi 1:llä niitä mielipiteenavauksia. Esim. demokratiassa on oikeita ongelmia, ja kun näihin suhtaudutaan ns. tunteella ongelmia tulee. Tässä mielessä juuri Tm:n mainitsema vaahtokarkkikoe on relevantti. Näin Stetsonista olen arponut, että ihmiskunta tai kulttuurit ovat tehneet harppauksia kun ihmisten aikapreferenssit ovat pitkät.
Tämä on ihan spekulaatiota, mutta olen havaitsevani pieniä itävaltalaisten vaikutusta ajatuksissasi on the margin. Varsinkin kun mainitsit, että valtio ei voi tietää seuraavaa "Nokiaa" ja systeemiä ei pidä yrittää suunnitella. Attraktoreita pitää käyttää harkiten. Korjaa toki jos olen väärässä.
Osahan irrationaalisuudesta poistuu ajan myötä. Ihmiset tekevät tiettyjä irrationaalisia päätöksiä vain koetilanteissa, joita ei toisteta. Toisia virheitä kuten nyt vaikkapa sijoittamiseen liittyviä virheitä tehdään jatkuvasti, mutta osa näistäkin poistuu markkinoiden tehostuessa. Tietenkin jotkut irrationaalisuudet, kuten erittäin epätehokkaat koordinaatiohäiriöt eivät ole korjautuneet vuosikymmenissäkään, ja konservatiivit (varsinkin Yhdysvalloissa) eivät suostu myöntämään tätä. Lopptuloksena on ruumiita (esim. antibiootit). Tästä syystä pidän kaikkia ideologioita "vaarallisina".
Tomi, vastasin täällä nyt kun ehdin. Olisin aikonut oikeastaan pistää tähän, mutta en halua suistaa tätä keskustelua.
Sanotaanko, että syyt riskiaversiolle löytynevät ehkä osittain signaloinnista. Bankruptcy isn't about money. Näiden korjaaminen tuskin on helppoa.
Ari ja Kari (!!), kiitän kommenteista.
On varmaan totta, että koetilanteissa ihmiset ovat taipuvaisempia tekemään irrationaalisia päätöksiä. Tuosta komposition ongelmasta, minusta on perusteltua sanoa, että se on ongelma, siis tässä puhutaan aikapreferenssistä ja riskistä.
Jos ihmiset eivät amortisoi riskiä arjessa lainkaan, vaan kohtaavat jokaisen riskin yksittäisenä tapauksena ja karttaen, niin tällä on aika rankkoja implikaatioita, siis ei ainoastaan rahan suhteen vaan yleisesti.
Ajatellaan teknologiaa. Minusta näyttää siltä, että resursseja on nyt niin paljon, että teknologian upside-riskiä pitäisi voida ottaa enemmän. Ainakaan nyt ei näytä siltä, että ihmiskunta kokonaisuutena on lähelläkään riskineutraaliutta upside puolella, ja taas toisaalta näyttää siltä, että ihmiskunta kokonaisuutena on downsidella äärimmäisen riskinälkäistä.
Eli, CO2-päästöjen kohdalla ei ole kyse edes koordinaatio-ongelmasta kunnolla, vaan siitä että siinä downsideriski nyt vaan näyttää useimpien ihmisten mielestä hyvältä. Siis tyyliin: Menetämme maailman BKT:n kasvusta 2 prosenttia vuodessa varmasti (safe bet) tai sitten on p contra 1-p veto, jossa ei menetetä mitään tai sitten menetetään älyttömästi.
Ja siis hyvällä tahdollakin, jonkun IPCC:n arviot rankasti alas pelaten ja diskontaten minun mielestäni tämä on luokkaa "tonnin varma tappio contra 10% todennäköisyydellä menetät miljoonan 90% todennäköisyydellä et mitään". Siis aivan irrationaalinen riskiveto.
Taas ydinvoimassa mennään upsidella riskiaversiolla aivan älyttömyyksiin. Esimerkiksi jos hiilivero/päästökauppa toimisi kunnolla, niin ydinvoiman rajatuotto olisi niin suuri, että rahastoimalla windfallista 20% (globaaliin) vakuutukseen, joka maksaa onnettomuuksien siivouksen. Tietty vielä että omistaja viedään täysin kerjuulle; vakuutus on siis vain downsiden avoimen pään kattamiseen. Kannatan kyllä esim sitä että ydinvoiman vakuutuksissa omavastuu on firmoille "kaikki mitä omistat ja olet ikinä tienannut ydinvoimalla". Jos ei muuten niin signalointisyistä, koska en usko että tämä vaikuttaisi ydinvoiman rakentamisen kannattavuuteen mitään, so. jos sitä saisi näiden päälle rakentaa suhteellisen vapaasti, niin sitä rakennettaisiin.
Ajattelen tuon itävaltalaisen jutun jotenkin niin, että se on vaikuttanut minuun sitä kautta että olen vain alkanut tarkastella niitä asioita joista itävaltalaiset ipittävät kriittisesti, siis punniten.
Vaikutus on kyllä ollut iso, esimerkiksi tuo "uusi Nokia"-läppä alkoi ärsyttää jo aiemmin. Itse näen sen vähän toisin kuin itävaltalaiset, siis valtion ei pitäisi valita voittajia koska valtiolla ei ole sellaista tietoa joka markkinoilta puuttuisi, ja valtion toiminta on vinoa kohti byrokraattista itseintressiä ja kontrolli-intressiä. Valtion miehet tykkäävät isoista yrityksistä enemmän kuin vastaavasta BKT:sta hajautetusti, koska isompaa on helpompi kupata.
Ajatellaan asiaa näin, että meillä on iso projekti, jolla on rajatuotto ja rajakustannus. Sen projektin koon optimi on jossain siinä missä nämä kohtaavat. Byrokraattinen intressi saa helposti tällaisen projektin turpoamaan, ja byrokraatti saa kupattua resursseja projektiin ainakin niin kauan kun se on pinnan yläpuolella, eli tuottaa kirjanpidollista voittoa. Mikä pahinta, uponneiden kustannuksien harha saa helposti valtion tms heittämään hyvää rahaa pahan rahan perään, ja tekemään noita riskinälkäisen downside-vetoja.
Suuruuden rakastaminen on tietysti yleinen irrationaalisuus ihmisissä, mutta julkisella sektorilla sentään siitä pitäisi päästä eroon. Porukka joka niillä megaprojeteilla hekumoi on täysin pihalla. Tässä vaiheessa maailmanhistoriaa pitäisi jo tietää paremmin, siis dataa on tarpeeksi, ja näitä juttuja ei enää pitäisi vetää fiiliksellä.
Homma pahenee vaan koko ajan Suomessa. Täällä Singaporessa kun katsoo, niin järkeä on paljon enemmän. Riskineutraaliutta haetaan antamalla seed-rahaa pikkuprojekteille, valtio ei rakasta isoja projekteja vaan niiden oletetaan elävän ja kuolevan omillaan jne. Tutkimushommissakin rahat ovat pieniä, megaprojetien oletetaan houkuttelevan rahansa useammasta lähteestä jne.
Näissä on tietty ongelmansakin, koska ei toisaalta Apollo-ohjelmaa, ITERiä tai LHC:tä olisi ikinä rakennettu näillä periaatteilla. Niin hullua kun se onkin, niin kuumatka vaikka olikin turha, on iso juttu, olen mieluummin osa sellaista ihmiskuntaa joka on käynyt kuussa kuin sellaista joka ei ole, mutta tiedän tämän irrationaaliseksi.
Lähetä kommentti