torstai 7. heinäkuuta 2011

Lukemattomat teoriat.


Kävin kirjastossa ja lainasin kaikki hyllystä löytyneet Enqvistit, koska kun on nyt kerran aloittanut, miksi ei hoitaisi asiaa loppuun. Randomilla valitsin seuraavaksi luettavakseni kirjan "Monimutkaisuus", ja kirjoittajan asiallinen tyyli ja sisällön pääpiirteet pysyvät samana. Kyse on tässäkin todellisuuden kuvailusta ja erityisesti emergenssin käsitteen selventämisestä, kuten oli laita kirjassa "Olemisen porteilla". Näkökulma vaan on toinen, tässä lähestytään sitä, miten kompleksiset ilmiöt koostuvat "alemman tason" ilmiöistä, ilman että reduktionismista täytyy luopua.

Kompleksisuus- ja laskettavuuden teoriaan perehtyneelle tällaisessa problematiikassa ei ole oikeastaan mitään hämmästyttävää. Hyvin yksinkertaisista prosesseista saa aikaan äärimmäisen kompleksista käytäytymistä. Banaaleiksi esimerkeiksi muuttuneet fraktaalit ja yleensäkin dynaamiset epälineaariset prosessit eli "kaoottiset järjestelmät" muodostavat ehkä yleisimmin tunnetun ilmiöiden luokan.

Varsinainen helmi kuitenkin on tämä lainaus:
Kun kaikki puhe loppuu, jäljellä on vielä tärkein, kvantitatiivinen todentaminen. Sanat ja selittelyt ovat kangastuksen kaltaisia väreitä, jotka usein haihtuvat rationaalisen järkeilyn viileyteen. Ne luovat illuusioita, piirtävät vääriä polkuja, pystyttävät höyrystä koostuvia temppeleitä ja jumalkuvia, joiden palvominen on turhaa. Sanat erehdyttävät. Ainoastaan rautainen matematiikka on lahjomatonta.
Enqvist äityy tässä lähes runollisuuteen, enkä missään nimessä ole hänen kanssaan eri mieltä. Tämä antaa kuitenkin vähän väärän kuvan asiasta. Matematiikka ei ole mikään tae siitä, ettei kyse olisi "höyrystä koostuva temppeli". Sensijaan sen tae on siinä, että jos rakennettu temppeli todella koostuu höyrystä, myös kuka hyvänsä muu voi tämän todeta. Sanoilla esitetyn "teorian" voi aina selittää parhain päin, se täytyy erikseen tulkita, mutta kvantitatiivinen malli on kaikille sama, kun operationalisointi on selvillä.

Hieman epämukavan tunteen herätti Enqvistin flirttailu realismin kanssa. Tarkoitan tässä realismilla siis käsitystä, jonka mukaan fysikaalinen todellisuus "aikuisten oikeasti", eikä vain fenomenologisesti ajatellen, on teoriakäsitteiden koti, siis käsitystä, jonka mukaan on olemassa objektiivinen todellisuus, joka todella koostuu kvarkeista, leptoneista ja mistälie bosoneista. En usko, että Enqvist oikeasti näin ajattelee, mutta hän ikäänkuin jättää lukijan, joka on tällaisen vaarallisen höyryisen temppelin palvokasi ryhtynyt, uskon rauhaan, eikä kritisoi tätä.

Realismin ongelmana on, että vaikka partikulaarista teoriaa käsiteltäessä reifikaatiot ovat jokseenkin välttämättömiä, teorian kehittymisen kannalta niiden purkaminen on oikeastaan kaiken fysiikan keskeinen tavoite. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen tieteeseen. Toki jokaisessa partikulaarisessa teoriassa on olemassa käsitteitä, joiden purkaminen ei ole mielekästä. Esimerkiksi suurimmassa osassa biologiaa tai biolääketiedettä on mielekästä ajatella eliöiden koostuvan soluista ja että solun abstraktiorajapinta ei juuri vuoda, vaan kaikki solujen vuorovaikutus voidaan esittää kemiallisten signaalien avulla. Kiiste tähän: Vaikka olenkin viimeaikoina biologiaan päin tehnyt lähestymistä, en väitä tuntevani alaa, joten tämä abstraktio saattaa hyvinkin rikkoutua jossain kohtaa.

Olennaista on siis se, että reifikaatio on kuin silmien päälle asetettu suomu, tai hevosen silmälaput, joka estää näkemästä sen ohi, mutta toisaalta auttaa keskittymään olennaiseen. Taisteluni maltillisen relativismin puolesta radikaalia realismia vastaan perustuu oikeastaan vain siihen, että tällainen silmälappu täytyy kyetä repimään silmiltä aika-ajoin. Tämä ajatus on kuitenkin vaarallinen, sen myönnän. Jos ajattelemme laajempaa kontekstia, voidaan analyyttinen ja "tieteellinen" suhtautuminen jakaa muutamaan avaintaitoon: Intuitiivinen prosessien ja abstraktioiden ymmärtäminen, matematiikka, ja kyky siirtyä abstraktiosta toiseen eli kyky purkaa reifikaatiot. Tämä viimeinen on kyvyistä haitallisin, jos se ottaa ihmisessä vallan, koska se saa ihmisen jatkuvasti tarttumaan lillukanvarsiin, eikä minkään partikulaarisen mallin analysointi onnistu.

Matematiikka on tässä se sitova voima, koska se on ikäänkuin kieli, jolla abstraktiot voidaan muotoilla ja jolla niiden välisiä suhteita voidaan ilmaista ja tutkia logiikan keinoin. Matematiikka on myös ymmärrettävä laajasti, eli siihen voidaan laskea mikä hyvänsä formaali tai välittömästi formalisoitavissa oleva esitys. Jos se otetaan tästä paletista pois, voidaan kyllä esittää teorioita, mutta ne ovat "vain sanoja", jos mitään ilmeistä tapaa formalisoida niitä ei ole. Esimerkiksi ohjelmistojen kanssa toimittaessa formaali taso on aina olemassa siinä mielessä, että jokaisella ohjelmointikielellä on aina jokin semantiikka, vaikka sitä ei olisi formaalisti esitetty muuten kuin kääntäjän tai tulkin implementaationa. Siten jokainen ko. kielellä esitetty semanttisesti mielekäs ohjelma on jo itsessään tässä mielessä "matemaattinen teoria".

Tiedän, että moni irvistää -- tuskasta tai inhosta -- sen ajatuksen edessä, että "oikeaa" teoriaa ei voi olla ilman matematiikkaa. Esimerkiksi kun puhumme evoluutioteoriasta, emme yleensä tapaa esittää mitään matemattista formalismia. Tämä on totta, mutta formalismi on lopulta melko yksinkertainen esittää partikulaarisissa tilanteissa. Evoluutioteoria onkin enemmänkin metateoria. Siinä on teoriakäsitteet ja "skeema" jonka kautta partikulaariset teoriat voidaan laatia. Ja niin on tietysti tehtykin, laskennallista evoluutiobiologiaa on vaikka kuinka paljon, samoin peliteoreettisia sovelluksia, simulaatioita jne.

Lisäksi ei pidä kuvitella, että teorian antaman ennusteen tulisi olla aina viimekädessä kvantitatiivinen, vaikka malli olisi sitä. Eri kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen välillä on mielessämme jotain senkaltaista, että ensimmäisessä me annamme jonkun partikulaarisen numeroarvon, jälkimmäisessä kuvailemme jollakin arkielämän käsitteellä. On kuitenkin äärimmäinen harha ja virhepäätelmä kuvitella, että tämä kvalitatiivinen kuvailu olisi lopulta mitään muuta kuin abstrahoitua kvantitatiivista kuvailua. Tämä menee kuitenkin sivujuonteeksi, ja kirjoitan siitä joskus toiste. Keskeistä on, että laatu on vain määrän abstraktio.

Olen esittänyt avointa halveksuntaa sellaista teorianmuodostusta kohtaan, jossa teorian sisältö ja logiikka on uudelleentulkittavissa ja jossa tämä on esitetty jotenkin hyvänä teorian ominaisuutena. Formaalissa esityksessä ainoa tulkinnanvarainen aspekti on operationalisointi, kaikki muu muuttaa itse formalismia. Mutta jos teoria koostuu "vain sanoista" eli on pelkkää höyryä, sillä ei ole mitään muotoa, sitä ei oikeastaan edes ole olemassa.

18 kommenttia:

AuvoT kirjoitti...

Anteeksi tyhmä kysymys, mutta miksi on vaarallisen höyryisen temppelin palvojaksi ryhtymistä uskoa, että on olemassa objektiivinen todellisuus?

Vai kohdistuiko väite nimenomaan kvarkkeihin, elektroneihin (=leptoni) yms uskomiseen?

(Kysyy ELEKTRONIIKKA insinööri...)

Tiedemies kirjoitti...

Objektiivinen todellisuus on tietenkin huonosti määritelty käsite. Sellaiseen voi uskoa jotenkin samalla tavalla kuin joku Deisti uskoo jumaliin, eli oikeasti ei, mutta että sellainen on jotenkin "olemassa" jonkin havaintotodellisuuden tuolla puolen (tapa 1), tai sitten niin, että jonkun kiven takana luuraa parrakas ukko, jonka joku Pena on jopa nähnyt (tapa 2).

Esimerkiksi atomien ytimiä ei "oikeasti" ole olemassa, vaan on vain baryoni-klimppejä. Baryonejakaan ei ole olemassa, on vain hurjan kovaa viipottavia kvarkkeja; niin kovaa, että suurin osa protonien massasta on niiden liike-energiaa. Ihminen, joka (circa 1938) uskoo objektiiviseen todellisuuteen (tapa 1) on sikäli turvassa, että hän usko löytäneensä objektiivisen todellisuuden viimeistä tasoa protoneista ja neutroneista, mutta toisaalta voi olla täysin vakuuttunut (taso 2) että todellisuus ihan oikeasti koostuu baryoneista ja elektroneista.

Tässä kohtaa kyseessä on jonkinlainen makuasia. Tietenkään en tavoittele tällä mitään sellaista, että ilmiöt voisivat käyttäytyä miten tahansa. Pikemminkin tavoittelen jotain sellaista, että kun Enqvist selittää, että joku teoria on vain ilmiötason teoria, eikä riittävän fysikaalinen, niin tämä jako on mielivaltainen. Jokainen teoria on viimekädessä "fenomenologinen" sillä tasolla, jolla se operationalisoituu.

Tässä mielessä mikään teoria ei voi saavuttaa "objektiivista todellisuutta". Sellaiseen uskominen on siis edelleen uskon asia. En usko itse sellaiseen, mutta en myöskään usko sellaisen olemattomuuteen. Kysymys on oikeastaan mielenkiinnoton ja riskaabeli samalla tavalla kuin muutkin ontologiset ka

Anonyymi kirjoitti...

Ymmärrän TM:n kantaa. Mutta se mikä vähemmän hienostuneissa relativismissa näkemyksissä unohtuu, vaikka kuvaukset eivät ole täydellisiä, niin objektiivinen todellisuus, tai perustavamman teorian kuvaama maailma, jos tuota edllistä sanaa ei halua jostain syystä käyttää, ei myöskään voi olla täysin mielivaltainen suhteessa teoriaan, jos se on riittävän konsistentti havaintojen kanssa. Tämän on se asia, mitä matematiikka ei voi tehdä, vaan täytyy tehdä kokeita. Matematiikka voi todellakin olla tuollaista höyryä.

Tiedemies kirjoitti...

Gc, tietenkin noin. Pointtina on lähinnä se, että jos me otamme jonkun kuvailun tason, niin siinä on jonkinlaiset havaintokäsitteet, siis sen matematiikka, tai tarkemmin, matematiikan antamat ennusteet, palautuvat havaintoihin jollakin tasolla. Voi kuitenkin olla, että voimme "pilkkoa" näitä havaintoja tekemällä alati tarkempia mittauksia, jolloin teoria lakkaa selittämästä meille mitä tapahtuu. Tai ehkä teemme havainnon jotenkin muuten, muussa tilanteessa tms.

Eli jokaisella teorialla on tietty pätevyysalue. On toki ihan OK uskoa "objektiiviseen todellisuuteen" siinä mielessä, että periaatetasolla uskoo, että kaikki nämä pätevyysalueet ovat yhdistettävissä, mutta ihmisen aivo on muutama litra wetwarea, joka on käynyt läpi luonnonvalintaa ympäristössä jossa olennaiset vuorovaikuttavat kappaleet ovat 0.1-5 metriä halkaisijaltaan, painavat 0.05-2000 kiloa ja liikkuvat suhteellisilla nopeuksilla jotka ovat muutamia metrejä sekunnissa, ja gravitaatiokin on tasainen noin 10m/s^2.

Tämän vaikutus näkyy about kaikessa ihmisen käsitteistössä ja kaikki teoriat pitää jotenkin operationalisoida sille tasolle, missä me havainnoimme asioita. Valonnopeutta lähellä liikkuvaa kappaletta ei voi havaita kuin epäsuorasti, meidän pitää tehdä mutkikas koejärjestely tai saada se törmäämään johonkin tms.

Todellisuus on, niinkuin sanotaan, on lisäksi aivan älyttömän monimutkainen niin, että sen "objektiivisuuden" status on lopulta aika väljä. En tietenkään viittaa tässä sellaiseen relativismiin, jossa kiistetään maailman säännönmukaisuus, eli ei teoria voi olla täysin mielivaltainen. Objektiivisen ja mielivaltaisen välissä on kuitenkin paljon liikkumavaraa.

Sanan käyttäminen on toki mielekästä, jos sitä käytetään suhteessa johonkin viitekehykseen. Jonkun ilmiön "objektiivisuus" viittaa aina siis vain siihen tasoon, jolla se kuvaillaan; Newtonin mekaniikan pätevyysalueella on täysin objektiivinen tosiasia, että omenat putoilevat puusta tai että planeetat kiertävät radallaan, mutta omena ja planeetta ovat objektiivisia tosiasioita vain tällä kuvailun tasolla. So. ne ovat rakenteellisia ja ennenkaikkea vuotavia abstraktioita, jos alamme niitä tarkastella lähemmin.

AuvoT kirjoitti...

Kiitos selvennyksestä, huh, joo, ok. Että tietyllä tasolla "objektiivinen todellisuus" on käypä "totuus". Näin minäkin sen olen ottanut.

Että kun lähtee asioita purkamaan niin ne mutkistuvat, ja jossain pisteessä koko edellisen tason käsite käy sekavaksi. Eli "vuotaa".

Itse asiassa, voisi jopa väittää: kaikki yleisesti hyväksytty inhimillinen järkevyys edellyttää objektiivisen todellisuuden olemassaolon mukaisesti toimimista, vaikkei sen olemassaoloa sitten tunnustaisikaan... paradoksaalista?

Mutta aivan kirjoituksen ajatukseen, että kaikki mikä ei ole matemaattisesti ilmaistavissa, on "höyryä". Tietyin reunahuomautuksin sen ostankin.

Ei kuulosta kivalta että teorian sisältö ja logiikka olisi uudelleentulkittavissa. Missä tällaista on tapahtunut?

Tiedemies kirjoitti...

Täytyy olla tuossa spesifisempi. Olen siis sellaista "teoreettista" tarkastelua vastaan, jossa esimerkiksi käsitteiden suhde selitetään jälkikäteen niin, että kaikki on ikäänkuin todistetta teoriasta.

Kömpelöhkönä ja vähän tarkoitushakuisena, ehkä jopa banaalina esimerkkinä voisi pitää vaikka naistutkimuksen tapaista selittävää tutkimusta, jossa on jokin hypoteesi onkin oikeasti ontologia, esimerkiksi väite "patriarkaatti sortaa naisia", ja kun tätä lähdetään tutkimaan, esitetään hypoteesi ja operationalisoidaan se, ja sitten kun empiria ei anna väitteelle tukea, tämä esitetään sitten niin, että "patriarkaatti sortaa naisia piilossa".

Tai kun havaitaan, että naiset syyllistyvät miehiä useammin parisuhteessa vakaviin väkivallantekoihin, tämä havainto kumotaan vain toteamalla että oikeasti (siis jossain operationalisointia syvemmällä tasolla) miehet kyllä syyllistyvät niihin enemmän, ilmenemismuotoja vain vaihdetaan toisiksi.

Rationaliteetti edellyttää oletuksia säännönmukaisuudesta sillä tasolla, jolla toimitaan. Arkiajattelun tasolla jonkinlainen naivi realismi tietysti toimii juuri näin, eikä näitä voi toisistaan oikein erottaa silloin, kun pysytellään jossain yhdellä tasolla.

Oletetaan sensijaan, että tarkastellaan jotain teoriaa empirian valossa, kun olemme havainneet siinä jonkun ongelman. Kun mietitään sen korjaamista tai uudelleensuunnittelua niin, että teoria soveltuisi havaintoihin, meidän on luovuttava yleensä ainakin joidenkin havaintokäsitteiden "objektiivisuudesta".

Tomi kirjoitti...

TM:"suurin osa protonien massasta on niiden liike-energiaa."

Suurin osa massasta tulee sidosenergiasta ei liike-energiasta.

Sidosenergia on niin valtava, että vapaita kvarkkeja ei voida havaita-
irrotusenergia olisi niin suuri, että syntyisi uusia kvarkki-antikvarkkipareja ja ne muodostaisivat uusia hadroneja.

Tomi kirjoitti...

Pointtini on, että kvarkitkaan eivät ole havaittavina olemassa.
Niitä ei nähdä, eikä nähdä koskaan, millään laitteella.

Ne ovat hyödyllinen matemaattinen konstruktio. Toki suurin osa tiedemaailmasta uskoo niiden olevan oikeasti olemassa. Niin uskon minäkin.

Hyvin suurilla energioilla hadronit voidaan hajoittaa kvarkki-gluoniplasmaksi ja tätä vodaan toki havainnoida.
Kokeet Fermilabissa ja Cernissä viittaavat kvarkki-gluoniplasman olemassa oloon.

Tiedemies kirjoitti...

Tuo jaottelu on epäolennaista. Lisäksi on epäolennaista, että vapaita kvarkkeja ei ole havaittu. Aivan samaan tapaan epäolennaista kuin oli fysikaalisen kemian alkuvaiheessa se, että atomeja ei ollut havaittu.

Kari Visala kirjoitti...

Tomi:
Ne ovat hyödyllinen matemaattinen konstruktio. Toki suurin osa tiedemaailmasta uskoo niiden olevan oikeasti olemassa. Niin uskon minäkin.

Lienee tarpeen aukaista ilmaisu "olla oikeasti olemassa" väärinymmärrysten välttämiseksi. Ylläolevan keskustelun pohjalta ymmärrän sen lainauksessa muodossa "abstraktio ei vuoda", "jaamme saman todellisuuden" ja/tai "kvarkkeihin perustuva kuvaus on yksinkertainen". Se on kuitenkin myös mahdollista tulkita eräänlaiseksi virheelliseksi realismiksi, jossa ajatellaan tiettyjen käsitteiden olevan jotenkin sinänsä etusijalla todellisuuden selittämisessä:

Esimerkiksi Newtonin painovoimalain "voimaa" ei tule ajatella muuten kuin (apu)käsitteenä kuvamaan kappaleiden liikkeiden välisiä suhteita. Samalla tavoin kvarkit yms. ovat vain yksi mahdollinen käsitteellistys havainnoille. Kun kiinnitetään tulkintakehys teorian staattisista elementeistä, voidaan sitten mittailla muuttujiksi jääneitä osia kokeilla tässä teoreettisessa viitekehyksessä. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että maailmassa "on" "puolikvarkkeja", jotka aina kulkevat pareittain kvarkkeina tms. lukemattomilla eri tavoilla. Tämä on analoginen sen kanssa, että vaikkapa logiikka voidaan rakentaa erilaisten konnektiivien pohjalta.

Ari kirjoitti...

Tarvitsemme sanoja yhdistääksemme formaalin mallin todellisuuteen. Täten voisimme sanoa, että kaikki mallit ovat pelkkää "höyryä". Lisäksi, matematiikkakin on vain "pelkkiä" sanoja. Symbolinen tapa esittää matematiikkaa on vain tehokkaampi.

Yritätkö sanoa, että informaatitota ei ole ilman matemaattisia malleja? Yritätkö sanoa, että esim. musikaalista ymmärrystä ei ollut ennen kuin tonaalisesta musiikista pystytiin tekemään diskreettejä matemaattisia malleja?

Otetaan esim. jalkapallo. Jalkapallon, josta en tiedä juuri mitään, voisi formalisoida jollain stokastisella mallilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vain matemaattinen ymmärrys jalkapallosta on "oikeaa" ymmärrystä. Ammattilaispelaajilla on hyvä ymmärrys järjestelmän dynamiikasta, mitkä premissit ovat "todellisuutta" ja mitkä eivät, ja mitkä johtopäätökset pitävät paikkaansa. Tätä tarvitaan myös, jos halutaan tehdä matemaattinen malli, jotta tiedetään mitkä faktat ovat mallin kannalta relevantteja ja mitkä eivät. Tätä voi kai pitää jollain abstraktilla tasolla sumeana matemaattisena esityksenä.

Noin periaattessa kaikkihan voidaan redusoida atomitasolle, ja esim. ihmisen ajattelu voitaisiin esittää erittäin pitkänä ja ohjelmana/mallina, jota voitaisiin varmastikin optimoida huomattavasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tästä korkeammalla ja paljon epätarkammalla tasolla ole ymmärrystä.

Asiaan littyen kirjoitti ihan hyvin ekonomisti George Selgin: Where's my Model. Kommentit kannattaa lukea.

Matematiikkafetissistä (tai pikemminkin malli-fetissistä) ovat kirjoittaneet nobody-ekonomistit Paul Krugman, Karl Smith, Bryan Caplan ja lukemattomat itävaltalaiset. Toisaalta esim. Krugman on kirjoittanut matematiikan puolestakin. Kumpikaan ei ole turhaa, pitää vain tietää millainen esitystapa kuvaa todellisuutta parhaiten.

Tiedemies kirjoitti...

Jirikillä on tietenkin tärkeä pointti. Olennaista siinä, miksi matemaattinen malli on tärkein osa teoriaa (se ei ole koko teoria, tietenkään) on se, että se on ikäänkuin teorian ydin tai sydän. Ilman sitä meillä ei ole ikäänkuin mitään mistä ottaa kiinni ja ravistella, koska sanat ovat "pelkkää höyryä".

Ymmärrys on käsitteenä vähän vaikea. En tietenkään väitä, etteikö taitava korvakuulolta soittava ihminen ymmärtäisi musiikkia. Mutta jo nuottikirjoitus on musiikin pitkälti formaali esitys, eli formalisointi näyttää olevan äärimmäisen hyödyllistä musiikin kohdalla. Musiikki on sikälikin erinomainen esimerkki, että sen taustalla ei ole mitään objektiivista todellisuutta, jota edes voi "ymmärtää", koska kun se puretaan rakenneosasiinsa, se on pelkkää ilman molekyylien värähtelyä.

Kukaan ei kuitenkaan sano, että musiikkia ymmärretään mallintamalla tämä värähtely mahdollisimman tarkasti.

Olennaista on se, mille tasolle käsitteet palautetaan ilmiötä tutkittaessa. Sillä tasolla, jossa niistä tehdään päätelmiä jne., formalisointi on melkein välttämätöntä, jotta voidaan aloittaa järkevä teorianmuodostus. Jalkapallon kohdalla voidaan puhua tietenkin teoriasta, mutta se on teoriaa hyvin eri tavalla kuin vaikka taloustieteessä... (jatkan)

Tiedemies kirjoitti...

Taloustieteessä keskeinen ongelma on, että sen luonteen vuoksi ei edes voida ajatella että minkään mallin sovellusalue olisi kovin laaja. Taloustieteessä keskeinen "ymmärrys" kunkin mallin osalta on useimmiten mallin antama laadullinen ennuste ja parametrien vaikutus tähän.

Mallin tehtävä on tehdä eksplisiittiseksi se, mitä ja miten ollaan päätelty. Itävaltalaisten argumentit tuntuvat minusta aina moralisoivalta hötöltä, joka puetaan epistemologiseksi ongelmaksi. Toki oikeita epistemologisia ongelmia löytyy, ja olen itävaltalaisten kanssa samaa mieltä jopa useammista niistä.

Olen kyllä perehtynyt jonkun verran tuohon kritiikkiin. Minusta se menee pitkälti ohi maalistaan.

Ari kirjoitti...

Formaali malli ei ole mikään reunaehto järkevälle teorialle. Esim. suhteellinen etu on ihan pätevä teoria ilman mitään matemaattisia formalisointeja. Samaa voi sanoa myös vaikkapa IPR-analyysistä tai vaikkapa järkevästä ohjelmistosuunnittelusta.

Itävaltalaisilla on varmasti kaikenmaailman moralisointihöttöä, mutta epistemelogisia ongelmia on todella olemassa, ja neoklassinen taloustiede vähän kuin skippaa ne irrelavantteina seikkoina eikä osaa aina ymmärtää muunlaista ymmärrystä taloustieteestä. Varsinkin kun ollaan tekemissä asioiden kuten Kaldor-Hicks-tehokkuuden kanssa pitää muistaa millaisilla vesillä ollaan.

"Kukaan ei kuitenkaan sano, että musiikkia ymmärretään mallintamalla tämä värähtely mahdollisimman tarkasti."
Heh, nimenomaan.

Ari kirjoitti...

Yksinkertaisen mallin kuten BKT:n voisi myös esittää täsin sanallisessa muodossa, mutta tämä ei vaikuta ollenkaan teorian selitysvoimaan eikä tee siitä yhtään sen enempää "höyryä". Toisin sanoen olen eri mieltä sinun ja Enqvistin kanssa tästä.

Mikäli väittämän premissit ovat tosia, ja logiikka pitää, ovat myös johtopätökset tosia. Semanttinen esitystapa on irrelevanttia.

Kuvaako tämä sitten todellisuutta on toinen asia. Operatinalisointi on niin kvantitatiivisen kuin verbaalisen teorian akilleen kantapää.

Tiedemies kirjoitti...

Tyyyttävän sanallisen selityksen seurauksena saadaan kuitenkin täysin looginen rakennelma. Käytännössä se sisältää aina rakenteen, joka on periaatetasolla formalisoitavissa. Esimerkiksi BKT:n osalta on juuri näin.

Taloustieteessä operationalisointi on todellakin kaikkein heikoin osa mitä tahansa teoriaa. Itävaltalaisten kritiikki osuu maaliinsa näissä kohdissa aika hyvin, erityisesti noissa tehokkuusmittareissa, koska esimerkiksi preferenssi on operationalisoituva vain yksittäisessä valintatilanteessa. Hyperbolinen diskonttaus tms. sotkee esimerkiksi kaikki yritykset operationalisoida aikapreferenssejä.

Operationalisointi on toki avainasemassa falsifikoinnissa, voidaan pitää sen tärkeimpänä kohtana jopa, mutta yhtä olennaista on se, että falsifikaatio voidaan oikeasti todeta, jos operationalisointi on tehty. Sanallisessa selityksessä on aina bullshitin ja uudelleentulkinnan riski.

Ari kirjoitti...

Juu, olen samaa mieltä.

Pointtini on kuitenkin, että on olemassa paljon informaatiota, joka ei ole läheskään niin formaalia kuin haluaisit.

Formaali teoria on "puhtaampaa", koska tälläisella teorialla todellisuuden ja teorian rajapinta on se mikä voi vuottaa, eikä itse teoria.

Esim. jalkapallosta voitaisiin sanoa, että "kannattaa pysyä liikkeessä" tai "jos puolustajia ei ole, yksinäisen hyökkääjän on helppo tehdä maali". Joku matemaatiikko voisi pudistella päätään moisen "käsienheiluttelun" edessä, mutta tällä voi silti olla korkea informaatio-arvo aloittelevalle pelaajalle. Disclaimer: nuo varmaan eivät pidä paikkaansa.

Jatkaakseni esimerkkiä, tämän jälkeen joukko matemaatikoita voisi rynnätä mallintamaan jalkapalloa. Riippuen heidän taidoistaan he voisivat tehdä hyviä tai huonoja malleja. Vähän aikaan malleja tehtyään, he voivat kuitenkin kuvitella, että heidän mallinsa on ainoa informaatio jalkapallon dynamiikasta. Näin ei kuitenkaan ole. Heidän teoriansa voi olla puhtaampaa, mutta ei välttämättä hyödyllisempää. Tämä ei ole mitenkään "formalismin vika" vaan on enemmänkin kriitiikkiä tälläista paradigmaa vastaan, joka vain liittyy asiaan.

En siis kiellä ollenkaan sitä, että formaalit teoriat ovat parempia mutta tosielämässä on kaikkea hyödyllistä informaatiota, jota ei ole vielä formalisoitu.

Mitä tulee musiiikkiin, niin sen formalisointi on erittäin hyviä asia, koska se mahdollistaa informaation siirtämisen henkilöltä toiselle mahdollisimman vähillä virheilä ja dynaamikoiden tutkimisen tavalla, joka ennen ei ollut mahdollista. Sitä en todellakaan kiellä, mutta musiikissa on paljon asioita, joita ei ole kirjoitettu minnekään ylös. Ihmisten aivot ovat erittäin monimutkainen neuroverkko, joka pystyy yhdistämään informaatiota tavalla jota emme (vielä) itse ymmärrä. Esim. kerran soitin mukavankuuloisen skaalan, jonka sain myöhemmin olevan lyydinen kirkkomolliasteikko tai jotain sinnepäin. Samalla tapaa sinunkin aivosi toimivat "mustana laatikkona" arvioidessan vaikkapa jonkun sosiaalisen teorian operationalisoituvuutta (mainitsinko, että inhoan suomen sijamuotoja).

Ari kirjoitti...

Juu, olen samaa mieltä.

Pointtini on kuitenkin, että on olemassa paljon informaatiota, joka ei ole läheskään niin formaalia kuin haluaisit.

Formaali teoria on "puhtaampaa", koska tälläisella teorialla todellisuuden ja teorian rajapinta on se mikä voi vuottaa, eikä itse teoria.

Esim. jalkapallosta voitaisiin sanoa, että "kannattaa pysyä liikkeessä" tai "jos puolustajia ei ole, yksinäisen hyökkääjän on helppo tehdä maali". Joku matemaatiikko voisi pudistella päätään moisen "käsienheiluttelun" edessä, mutta tällä voi silti olla korkea informaatio-arvo aloittelevalle pelaajalle. Disclaimer: nuo varmaan eivät pidä paikkaansa.

Jatkaakseni esimerkkiä, tämän jälkeen joukko matemaatikoita voisi rynnätä mallintamaan jalkapalloa. Riippuen heidän taidoistaan he voisivat tehdä hyviä tai huonoja malleja. Vähän aikaan malleja tehtyään, he voivat kuitenkin kuvitella, että heidän mallinsa on ainoa informaatio jalkapallon dynamiikasta. Näin ei kuitenkaan ole. Heidän teoriansa voi olla puhtaampaa, mutta ei välttämättä hyödyllisempää. Tämä ei ole mitenkään "formalismin vika" vaan on enemmänkin kriitiikkiä tälläista paradigmaa vastaan, joka vain liittyy asiaan.

En siis kiellä ollenkaan sitä, että formaalit teoriat ovat parempia mutta tosielämässä on kaikkea hyödyllistä informaatiota, jota ei ole vielä formalisoitu.

Mitä tulee musiiikkiin, niin sen formalisointi on erittäin hyviä asia, koska se mahdollistaa informaation siirtämisen henkilöltä toiselle mahdollisimman vähillä virheilä ja dynaamikoiden tutkimisen tavalla, joka ennen ei ollut mahdollista. Sitä en todellakaan kiellä, mutta musiikissa on paljon asioita, joita ei ole kirjoitettu minnekään ylös. Ihmisten aivot ovat erittäin monimutkainen neuroverkko, joka pystyy yhdistämään informaatiota tavalla jota emme (vielä) itse ymmärrä. Esim. kerran soitin mukavankuuloisen skaalan, jonka sain myöhemmin olevan lyydinen kirkkomolliasteikko tai jotain sinnepäin. Samalla tapaa sinunkin aivosi toimivat "mustana laatikkona" arvioidessan vaikkapa jonkun sosiaalisen teorian operationalisoituvuutta (mainitsinko, että inhoan suomen sijamuotoja).