Lukemattomat teoriat.

Kävin kirjastossa ja lainasin kaikki hyllystä löytyneet Enqvistit, koska kun on nyt kerran aloittanut, miksi ei hoitaisi asiaa loppuun. Randomilla valitsin seuraavaksi luettavakseni kirjan "Monimutkaisuus", ja kirjoittajan asiallinen tyyli ja sisällön pääpiirteet pysyvät samana. Kyse on tässäkin todellisuuden kuvailusta ja erityisesti emergenssin käsitteen selventämisestä, kuten oli laita kirjassa "Olemisen porteilla". Näkökulma vaan on toinen, tässä lähestytään sitä, miten kompleksiset ilmiöt koostuvat "alemman tason" ilmiöistä, ilman että reduktionismista täytyy luopua.

Kompleksisuus- ja laskettavuuden teoriaan perehtyneelle tällaisessa problematiikassa ei ole oikeastaan mitään hämmästyttävää. Hyvin yksinkertaisista prosesseista saa aikaan äärimmäisen kompleksista käytäytymistä. Banaaleiksi esimerkeiksi muuttuneet fraktaalit ja yleensäkin dynaamiset epälineaariset prosessit eli "kaoottiset järjestelmät" muodostavat ehkä yleisimmin tunnetun ilmiöiden luokan.

Varsinainen helmi kuitenkin on tämä lainaus:

Kun kaikki puhe loppuu, jäljellä on vielä tärkein, kvantitatiivinen todentaminen. Sanat ja selittelyt ovat kangastuksen kaltaisia väreitä, jotka usein haihtuvat rationaalisen järkeilyn viileyteen. Ne luovat illuusioita, piirtävät vääriä polkuja, pystyttävät höyrystä koostuvia temppeleitä ja jumalkuvia, joiden palvominen on turhaa. Sanat erehdyttävät. Ainoastaan rautainen matematiikka on lahjomatonta.

Enqvist äityy tässä lähes runollisuuteen, enkä missään nimessä ole hänen kanssaan eri mieltä. Tämä antaa kuitenkin vähän väärän kuvan asiasta. Matematiikka ei ole mikään tae siitä, ettei kyse olisi "höyrystä koostuva temppeli". Sensijaan sen tae on siinä, että jos rakennettu temppeli todella koostuu höyrystä, myös kuka hyvänsä muu voi tämän todeta. Sanoilla esitetyn "teorian" voi aina selittää parhain päin, se täytyy erikseen tulkita, mutta kvantitatiivinen malli on kaikille sama, kun operationalisointi on selvillä.

Hieman epämukavan tunteen herätti Enqvistin flirttailu realismin kanssa. Tarkoitan tässä realismilla siis käsitystä, jonka mukaan fysikaalinen todellisuus "aikuisten oikeasti", eikä vain fenomenologisesti ajatellen, on teoriakäsitteiden koti, siis käsitystä, jonka mukaan on olemassa objektiivinen todellisuus, joka todella koostuu kvarkeista, leptoneista ja mistälie bosoneista. En usko, että Enqvist oikeasti näin ajattelee, mutta hän ikäänkuin jättää lukijan, joka on tällaisen vaarallisen höyryisen temppelin palvokasi ryhtynyt, uskon rauhaan, eikä kritisoi tätä.

Realismin ongelmana on, että vaikka partikulaarista teoriaa käsiteltäessä reifikaatiot ovat jokseenkin välttämättömiä, teorian kehittymisen kannalta niiden purkaminen on oikeastaan kaiken fysiikan keskeinen tavoite. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen tieteeseen. Toki jokaisessa partikulaarisessa teoriassa on olemassa käsitteitä, joiden purkaminen ei ole mielekästä. Esimerkiksi suurimmassa osassa biologiaa tai biolääketiedettä on mielekästä ajatella eliöiden koostuvan soluista ja että solun abstraktiorajapinta ei juuri vuoda, vaan kaikki solujen vuorovaikutus voidaan esittää kemiallisten signaalien avulla. Kiiste tähän: Vaikka olenkin viimeaikoina biologiaan päin tehnyt lähestymistä, en väitä tuntevani alaa, joten tämä abstraktio saattaa hyvinkin rikkoutua jossain kohtaa.

Olennaista on siis se, että reifikaatio on kuin silmien päälle asetettu suomu, tai hevosen silmälaput, joka estää näkemästä sen ohi, mutta toisaalta auttaa keskittymään olennaiseen. Taisteluni maltillisen relativismin puolesta radikaalia realismia vastaan perustuu oikeastaan vain siihen, että tällainen silmälappu täytyy kyetä repimään silmiltä aika-ajoin. Tämä ajatus on kuitenkin vaarallinen, sen myönnän. Jos ajattelemme laajempaa kontekstia, voidaan analyyttinen ja "tieteellinen" suhtautuminen jakaa muutamaan avaintaitoon: Intuitiivinen prosessien ja abstraktioiden ymmärtäminen, matematiikka, ja kyky siirtyä abstraktiosta toiseen eli kyky purkaa reifikaatiot. Tämä viimeinen on kyvyistä haitallisin, jos se ottaa ihmisessä vallan, koska se saa ihmisen jatkuvasti tarttumaan lillukanvarsiin, eikä minkään partikulaarisen mallin analysointi onnistu.

Matematiikka on tässä se sitova voima, koska se on ikäänkuin kieli, jolla abstraktiot voidaan muotoilla ja jolla niiden välisiä suhteita voidaan ilmaista ja tutkia logiikan keinoin. Matematiikka on myös ymmärrettävä laajasti, eli siihen voidaan laskea mikä hyvänsä formaali tai välittömästi formalisoitavissa oleva esitys. Jos se otetaan tästä paletista pois, voidaan kyllä esittää teorioita, mutta ne ovat "vain sanoja", jos mitään ilmeistä tapaa formalisoida niitä ei ole. Esimerkiksi ohjelmistojen kanssa toimittaessa formaali taso on aina olemassa siinä mielessä, että jokaisella ohjelmointikielellä on aina jokin semantiikka, vaikka sitä ei olisi formaalisti esitetty muuten kuin kääntäjän tai tulkin implementaationa. Siten jokainen ko. kielellä esitetty semanttisesti mielekäs ohjelma on jo itsessään tässä mielessä "matemaattinen teoria".

Tiedän, että moni irvistää -- tuskasta tai inhosta -- sen ajatuksen edessä, että "oikeaa" teoriaa ei voi olla ilman matematiikkaa. Esimerkiksi kun puhumme evoluutioteoriasta, emme yleensä tapaa esittää mitään matemattista formalismia. Tämä on totta, mutta formalismi on lopulta melko yksinkertainen esittää partikulaarisissa tilanteissa. Evoluutioteoria onkin enemmänkin metateoria. Siinä on teoriakäsitteet ja "skeema" jonka kautta partikulaariset teoriat voidaan laatia. Ja niin on tietysti tehtykin, laskennallista evoluutiobiologiaa on vaikka kuinka paljon, samoin peliteoreettisia sovelluksia, simulaatioita jne.

Lisäksi ei pidä kuvitella, että teorian antaman ennusteen tulisi olla aina viimekädessä kvantitatiivinen, vaikka malli olisi sitä. Eri kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen välillä on mielessämme jotain senkaltaista, että ensimmäisessä me annamme jonkun partikulaarisen numeroarvon, jälkimmäisessä kuvailemme jollakin arkielämän käsitteellä. On kuitenkin äärimmäinen harha ja virhepäätelmä kuvitella, että tämä kvalitatiivinen kuvailu olisi lopulta mitään muuta kuin abstrahoitua kvantitatiivista kuvailua. Tämä menee kuitenkin sivujuonteeksi, ja kirjoitan siitä joskus toiste. Keskeistä on, että laatu on vain määrän abstraktio.

Olen esittänyt avointa halveksuntaa sellaista teorianmuodostusta kohtaan, jossa teorian sisältö ja logiikka on uudelleentulkittavissa ja jossa tämä on esitetty jotenkin hyvänä teorian ominaisuutena. Formaalissa esityksessä ainoa tulkinnanvarainen aspekti on operationalisointi, kaikki muu muuttaa itse formalismia. Mutta jos teoria koostuu "vain sanoista" eli on pelkkää höyryä, sillä ei ole mitään muotoa, sitä ei oikeastaan edes ole olemassa.