Koen jonkinlaista taisteluväsymystä ns. IPR-asioissa. Keskustelu on jälleen "leimahtanut" käyntiin, Soininvaaran esitettyä kasettimaksun poistamista. Asiasta sinänsä en ole eri mieltä: kasettimaksu joutaa, mutta syyt ovat erilaiset.
Jokaisessa yhteiskunnallisessa epäkohdassa täytyy aina valita jotenkin suhtautuminen sen mukaan, mikä omien päämäärien ja abstraktimpien "periaatteiden" mukaan on omasta mielestä "oikein". IPR-kysymyksessä esimerkiksi on tehtävissä paljon pieniä muutoksia ja parannuksia, riippumatta lähtökohdista. Soininvaaran ja monien muiden Vihreiden tähtäimessä olevat muutokset ovat usein jonkinlaisia parannuksia vallitsevaan käytäntöön, mutta niiden lähtökohdat ja perusperiaatteet ovat pielessä, koska ne ovat "kulttuurivasemmistolaisia", siis periaatteita, joiden mukaan kulttuurin tuottamista pitää tukea verovaroin tai valtion väkivaltakoneistoa hyväksikäyttäen. Esimerkiksi erilaiset mesenaatti-järjestelyt tyrmätään lähtökohtaisesti täysin "taantumuksellisina".
Poliittisesti tarkoituksenmukaista saattaisi olla tukea sellaisia päämääriä, joissa nykyisenkaltaisia "kruunun yksinoikeuksia" ja yksityisiä verotusoikeuksia karsittaisiin, kuitenkin niin, että tekijänoikeuksiin sisältyvät yksinoikeudet edelleen perinteisesti säilyisivät. Esimerkiksi piraattipuolue on suurinpiirtein tällä linjalla.
Kasettimaksu on IPR-ajattelun ilmentymänä niin räikeästi ristiriidassa kaiken kohtuullisuuden kanssa, että sen puolustaminen "tekijänoikeuksiin" vedoten tuo esiin IPR-ajattelun luonteen itseasiassa paremmin kuin "järkevämmät" sen ilmentymät. Peruslähtökohtana nimittäin on eräänlainen "entitlement", jonka ajatellaan syntyvän siitä, että yksilö luo jotakin niin hienoa, että ympäröivällä yhteiskunnalla on yksinkertaisesti velvollisuus maksaa tästä korvauksia, ja että näiden korvausten on oltava suhteessa siihen, miten tämä "luomus" leviää ympäröivään yhteiskuntaan.
Otan tässä nyt esimerkiksi vain musiikin, mutta tämä pätee yleisemminkin ideoihin; aivan erityisesti se pätee tieteessä, mutta tieteessä "tekijänoikeuden" kaltaista rakennelmaa ei perusideoille ole. On mahdotonta ennakoida, esimerkiksi minkälainen variaatio jostakin sävelmästä vetoaa yleisöön. Voidaan ajatella, että pienin variaatioin voidaan saada aikaan joko suuri menestyshitti tai mitäänsanomaton luritus. Hyvinkin pieni muutos voi olla täysin ratkaiseva. Lisäksi sattumalla on suuri rooli siinä, miten jokin idea alkaa levitä.
Ennen teknologian kehittymistä nykyiselle tasolleen, jossa kappaleen kopiointi on täysin triviaalia ja musiikin studiotasoinen editointi voidaan tehdä tavallisella kotikoneella, yksittäisen variaation tuottaminen musiikkikappaleesta oli suhteellisen vaivalloista ja se vaati yleisestiottaen soittotaitoisen porukan ja kalliit laitteet. Tällaisessa tilanteessa musiikkikappaleen saattamiseksi levittämiskelpoiseen muotoon vaadittiin suurehko investointi, ja tämän päälle tuli sitten vielä kopioimisen kustannukset. Kopioimisen kustannusrakenne oli lisäksi samankaltainen: vaadittiin pääomaa, eli jokin kallis laitteisto - esimerkiksi vinyylilevyjen valmistamiseksi - ja yksikkökustannukset olivat pienet.
On äärimmäisen hankalaa määritellä, milloin variaatio on "uusi kappale". Esimerkiksi The Verven 90-luvun hitti Bitter Sweet Symphony tuomittiin "samaksi kappaleeksi" kuin Rolling Stonesin The Last Time. Jonkun sumean käsitteen rajan hämäryys ei tietenkään ole argumentti sen puolesta, että mitään rajaa ei tulisi olla. "Aikuisuus" on hämärä käsite, mutta siitä ei seuraa, että vastasyntyneellä pitäisi olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kolmekymppisellä. On kuitenkin mielekästä esittää kysymys, onko rajan vetäminen muuhun kuin oikeasti identtiseen kopioon perusteltua tehokkuuden ja uuden tuottamisen nimissä. Tässä on ensimmäinen perustavanlaatuinen ongelma, joka mielestäni liittyy yllä mainittuun entitlement-ajatteluun: Jokainen uusi kappale on nykyään - ja ollut oikeastaan aina - vain melko vähäinen variaatio jo olemassaolevista ideoista. Raja vedetään sumeasti niin, että oikeus päättää korvakuulolta, onko variaatiota "riittävästi", ja jos ei ole, tuomitaan kappale "samaksi".
Tästä syntyy väistämättä omanlaisensa kalteva pinta: Jos Bitter Sweet Symphony on sama kuin The Last Time, ja joku tekee vähäisen variaation siitä niin, että se on sama kuin BSS, mutta ei enää sama kuin TLT, kenelle oikeudet kuuluvat? Tämä kuulostaa tietenkin IPR-apologeetikoista pelkältä nysväämiseltä ja saivartelulta, mutta nykypäivän teknologian oloissa ja "uuden musiikin" tuottamisargumentin kannalta aivan olennaista.
Nimittäin: IPR-apologetian yksi keskeinen argumentti (musiikin yhteydessä) on, että uutta musiikkia ei tehtäisi, jos tekijänoikeus ei sitä suojaisi kopioinnilta ja "riittävän pieniltä" variaatioilta. Tämä argumentti on kuitenkin omituinen, jos otetaan huomioon se, että musiikin uudelleen miksaamiseen ja pienien variaatioiden tekemiseen on nykyään teknologiaa, joka on laajojen amatöörijoukkojen saatavilla. Nykyinen lainsäädäntö estää pienten variaatioiden tekemisen ja lopputuloksen levittämisen, joten argumentti, jos kohta ei täysin tällä tulekaan kumotuksi, kuitenkin alkaa näyttää huomattavasti vähemmän olennaiselta.
Entitlement- ajattelu tuottaa käänteisen ajatuksen tekijänoikeudesta, oikeastaan voidaan väittää jopa, että koko entitlement on seurausta tästä peilikuvasta, nimittäin kuluttajien tarpeesta ja taipumuksesta idolisoida musiikin esittäjää. On ikäänkuin kirkuvat teinitytöt Beatlesien saapuessa maahan olisivat seurausta siitä, että näiden musiikissa esiintyvät partikulaariset nuottien, sanoitusten, ja sovitusten variaatiot tuottaisivat tämän kirkumisentarpeen ja näin vahvistaisivat argumenttia siitä, että tekijä on tuottanut jotain ainutkertaista, johon hänellä on täysi oikeus - jopa velvollisuus - vaatia yksinoikeus. Tämä idolisointi ikäänkuin vahvistaa tekijänoikeuden oikeutusta tai jopa jossain mielessä synnyttää tämän oikeuden, liittämällä täysin luonnollisella ja väistämättömällä tavalla "tekijyyden" tällaiseen hurmokseen ja palvontaan.
[Käyttämäni ilmaisutapa tässä tietysti on vähän yliampuva, ja esittää tarkoituksella IPR-ajattelun ehkä hieman satiirisesti, vihjaillen että jokainen IPR-ajattelun puolustaja on joko tällainen kirkuva teinityttö, joka idolisoi sankareitaan, tai nuori (ehkä mies) joka pyrkii tällaisen kirkuvan lauman idoliksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään argumentti, vaan yritys avata yhtä aspektia siitä "ainutkertaisuuden" ajatuksesta, joka tekijänoikeuteen väistämättä liitetään]
Keskeistä on kuitenkin se, että jos variaatio "ottaa tulta", eli leviää laajalti, tämä ei mitenkään väistämättä heijastele variaation tuottajan panosta. Verven Bitter Sweet Symphony tuotti Rolling Stonesille monikymmenkertaisesti rahaa verrattuna "alkuperäiseen" ideaan. IPR-ajattelun kannattajan on rehellisyyden nimissä vastattava kysymykseen siitä, oliko tämä oikeutettua, ja jos ei ollut, miten ongelma jatkossa ratkaistaan.
Jos tämä lopputulos oli oikeutettu, herää kysymys, miten argumentti sopii yhteen sen kanssa, että IPR-järjestelmä kannustaa uuden tuottamiseen ja parempaan laatuun; Verven versio oli selvästi "parempi", eli siitä maksettiin enemmän. Tässä mielessä se sisälsi jotain uutta ja arvokasta, mutta IPR-järjestelmä selvästi on viritetty sellaisin parametrein, että sitä ei olisi koskaan pitänyt tuottaa.
Jos taas lopputulos ei ollut oikeutettu, niin millainen variaatio on uutuusarvoltaan "riittävä"? Onko kyseessä jotain samankaltaista kuin ikärajoissa, joissa on ilmeistä, että ääripäät eivät anna mielekästä ratkaisua, joten raja on vain vedettävä johonkin, ja sitten koettaa pärjätä sen kanssa? Onko mielekästä etsiä ratkaisua uuden tuottamisen kautta, vai peräti - niinkuin olen kuullut esitettävän - siten, että 'turhaa' kulttuurin tuottamista tulisi jopa pyrkiä välttämään tiukentamalla rajoituksia?
IPR on ilmeisellä tavalla kysymys, jossa joudutaan vastaamaan kysymyksiin ihmisten vapaudesta. Se on ilmeisellä tavalla myös kysymys, jossa yritetään käytännössä kytkeä teknologian tasoon luontevasti soveltuva käyttö ja erilaiset olemassaolevan talousjärjestelmän käytännöt, jotka ovat tämän teknologian käyttömuotojen kanssa ristiriidassa. Tällaisia ristiriitoja syntyy toisinaan: Autot syrjäyttivät hevoset, kehruukoneet vähensivät käsinkehrääjien työvoimaa, ja niin edelleen. Itselleni vastaus on tässä kohtaa ilmeinen, mutta on selvää, että se ei ole sitä kaikille.
3 kommenttia:
"Koen jonkinlaista taisteluväsymystä ns. IPR-asioissa."
Nyt vasta? :)
Siitäkin voisi tietenkin keskutella mikä teos ylipäänsä on, esimerkiksi sen suhteesta konstekstiinsa. Proosallisemmin, minun varmasti vajavainen historiantulkintani meni jotenkin niin että 50-luvulla, pitkälti demografista syistä, syntyi jotain sellaista kuin nuorisokulttuuri. Osa tätä oli nuorisomusiikki, joka saavutti suuren suosion ja edisti sitä sisältävien vinyylikiekkojen myyntiä. Syntyi levyteollisuus, mitään musiikkiteollisuutta ei ole koskaan ollutkaan. 80-luvulla tultaessa nuorisoliikehdintä oli oikeastaan jo hyytynyt, koska nuorista tuli keski-ikäisiä, mutten sitten keksittiin CD-levy jolla heille myytiin sama musiikki uuudestaan. Se miksi tästä kaikesta muutenkin kuin kaupallisteknologisena realiteettina pitäisi seurata että vaikkapa McCarthy on monimiljonääri on minulle epäselvää.
Mutta kun puhutaan rahasta, niin pitäisi puhua rahasta. Se mikä on vaihdon eli rahatalouden alaista toimintaa tai tuotteita ja se mikä ei ole riippuu olosuhteista, ja yritykset määritellä tämä joidenkin luontaisten oikeuksien kautta puolin ja toisin puuduttavia. Esimerkiksi maanpuolustus Suomessa on velvollisuus eikä palkkatyö, periaatteessa vaikkapa putkien korjaaminen tai opettaminen voisi yhtä hyvin olla. Urheiluseuratoiminta on järjestetty pitkälti harrastuspohjalta, se voisi olla myös palkkatyötä.
Se maksetaanko ihmisille jostain vai ei on miten sovitaan ja halutaan. IPR:n suhteen kysymys on siitä että pitäisikö maksaa, kenelle/kuinka monelle, ja jos maksetaan niin miten tämä tehdään tavalla joka maksimoi hyödyt ja minimoi haidat?
Soininvaaran blogissahan olemme jo tavanneetkin tämän IPR-kysymyksen äärellä. Sinne kommentoneista lienet itseni ohella ainoa, jonka mielestä tekijänoikeudet ovat periaatteessa väärin.
Millä periaatteella sinun mielestäsi taiteilijoille/tieteilijöille pitäsi töistään maksaa? Miten näet tämän ongelman?
Kysyn tätä siitä kummastuneena, ettei kukaan siellä - sinäkään - näytä olleen sitä mieltä, että varsinainen ongelma on: miten taiteilija/tieteilijä voi saada markkinaehtoisesti palkan työstä, josta on joillekin arvoa/hyötyä, ilman että rajoitetaan tiedon vapaata liikkumista. Mihin kysymykseen esitin myös ratkaisun.
Näetkö sinä asian jostain toisesta periaatteellisesta näkökulmasta ja millaiseen ratkaisuun se osoittaisi?
Millä periaatteella sinun mielestäsi taiteilijoille/tieteilijöille pitäsi töistään maksaa? Miten näet tämän ongelman?
Taiteilijoiden kohdalla väittäisin, että meillä luovuudesta maksetaan jo nyt yleisestiottaen aivan hyvin markkinaehtoisesti. Me vain emme nimitä "taiteeksi" sitä, mitä taiteen nimissä tehdään. Mainosala esimerkiksi elättää huomattavan määrän luovia ihmisiä.
Meillä on romantisoitu käsitys kärsivästä taiteilijasta, joka maailmantuskan kourissa vääntää ainutlaatuisia ajankuvia, joista ihmiset ympärillä sitten haltioituvat, ja että tästä maailmantuskasta pitäisi nyt sitten kompensoida tälle uniikille yksilölle jotenkin erikseen. En näe taidetta näin, vaan mielestäni mitään erityistä ongelmaa ei pitäisi olla: taiteilija myy teoksensa yksittäisenä kappaleena ja saa siitä kertakorvauksen sopimuksen mukaan.
Jos teos on helposti kopioitavassa muodossa, kuten kirjana tai musiikkina, täytyy tehdä etukäteen jokin sopimus tai luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen jälkikäteen. Näillä ei päästäisi tietenkään esimerkiksi kirjojen ja musiikin osalta samanlaisiin tuloihin kuin 1900-luvulla, mutta en näkisi tätä minään ongelmana. Se, että kirjailijasta voi tulla multimiljonääri tai muusikosta miljardööri, ei ole mielestäni mikään luonnollinen ja väistämätön seuraus siitä, että miljoonat tai sadat miljoonat saavat jotain iloa tämän tuotoksista.
Tieteen rahoitus taas on perinteisesti hoidettu aivan toisin. Tieteessä itseasiassa tekijänoikeudet eivät ole minkäälainen ansaintamalli yksittäisille tieteentekijöille, vaan oikeastaan jopa useimpien tieteilijöiden näkökulmasta jonkinlainen haittatekijä. Kirjoitin tästä ihan äskettäin.
Itseasiassa tieteessä tekijänoikeus on todella irvokas, koska ihan oikeudellisessa mielessä sitä ei koskaan eikä missään oloissa käytetä plagioinnin tms. oikeasti tuhoisan toiminnan estämiseen, vaan sen ainoa käyttötarkoitus on tuottaa (mielestäni) täysin oikeudetonta kuppausrahaa kustantajalle, joka siis ei tee muuta kuin omistaa lehden tai julkaisusarjan brändin, ja estää artikkelien vapaan indeksoinnin ja jakamisen. Onneksemme tämä on murtumassa ArXivin ja vastaavien myötä.
Lähetä kommentti