90-lukuun kuului omalla kohdallani myös tietty nurkkakuntaisuus. Jokainen rajaus, jonka teemme itsemme ulkopuolella, teemme aina myös jotenkin sisäpuolella. En ole koskaan ollut erityisemmin innostunut ns. rock'n'roll-musiikista. Se on aina edustanut kapinaa sanan epämielenkiintoisimmassa merkityksessä, siis päämäärätöntä itsetuhoa ja uhoa. Esimerkiksi James Deanin arkkityyppinen kapinallishahmo herätti minussa jo nuorena lähinnä sääliä ja halveksuntaa, huolimatta tarinan sinänsä rakentavasta kehityksestä.
Hurriganes on jotenkin samanlainen asia, mutta vika ei ole musiikissa, vaan ihmisissä, tarkemmin sanottuna ruumismissa ja meemien kytkettyydessä eli hörhöilyssä. Vasta kolmekymppisenä voin myöntää pitäväni Hurriganesista musiikillisesti, sen yksinkertaisesta ja rosoisesta meiningistä ja "englanninkielisistä" sanoituksista. 90-luvulla (sen suppeassa, lähinnä merkitysteoreettisessa mielessä) tämä ei oikeastaan ollut mahdollista, koska "Hurriganes" edusti rasismia, typeryyden ja epä-älyllisyyden palvontaa, väkivaltaa ja ruosteisia amerikkalaisia autoja. Nuoret miehet, joiden nahkatakeissa luki "Hurriganes" kuuluivat jonkinlaiseen vihollisheimoon, jota vihattiin ja jopa pelättiin.
Nuorisokulttuurin heimoajattelu on vaikuttanut voimakkaasti käsityksiini yhteiskunnasta, mutta tavalla joka ei ole kovin suoraviivainen.
6 kommenttia:
Hurriganes on Popeda ilman itseironiaa. Se on, kuten sanoit, täydellisesti kehoon palautettua musiikkia. Arjen atavistisessa ajattelussa kouluja käynyt edustaa päätä ja duunari ruumista. Tai eläintä. Kouluttamaton ruumis vastustaa lihattoman pään vankilamaista filosofiaa -- niitä sofisteja, jotka eduskunnassa veronappia painavat ja koulussa opettajan ominaisuudessa ihmistä piinaavat.
Kansan syvä rivi tietää, että lihaton pää vihaa kaikkein eniten reilua hauskanpitoa. Miksi? Koska tämä pää on kadottanut yhteyden ruumiiseensa.
Rohkean tunnustuksen menit tekemään. Vastataan vähintäänkin samalla mitalla. Vanhemmiten iskee joskus jopa kaikkein herkimmilleen heittäytynyt Irwin Goodman. Nuorempi Utumies, ilmassa leijuva ruumiiton pää, ei olisi voinut koskaan ymmärtää tätä.
Irwinin paras on minusta Ryysyranta
Onko viihteen ja populaarikulttuurin sisällöstä välttämätöntä vetää vastakkainasetteleva yhteys todelliseen elämään, todellisiin (omiin) arvoihin?
Ihmiset rakentavat asioille merkitystä toiminnallaan. Tämä merkitys ei ole näissä asioissa itsessään. Esimerkiksi pelkästään hakaristiä tutkimalla ei voi päätellä mitään siitä, mitä se edustaa tai mikä sen yhteys "todelliseen elämään ja todellisiin arvoihin" on.
Populaarikulttuurin symboleilla on samanlainen ominaisuus. Ei pelkästään tutkimalla jotain musiikkiesitystä voi päätellä mitään siitä, mitä se edustaa.
Hurriganes on tästä erinomainen ja monitasoinen esimerkki, koska esimerkiksi laulujen sanoituksia tutkimalla ei vo lopulta päätellä yhtään mitään edes itse laulun aiheesta...
Nuoriso- tai alakulttuurit syntyvät siitä, että ajatellaan että on parempi perustaa oma kuin nähdä vaiva kvalifioitua nykykulttuuriin.
Se voi johtua kolmesta syystä:
1. kulttuuriin kuuluvat puolustavat asemaansa ja nostavat sisäänpääsyvaatimukset kohtuuttomiksi.
2. kulttuuri ylihienostuu, esimerkiksi että eliitti kieltää pitämästä mistään musiikista joka kuulostaisi normaalikuulijasta mukavalta
3. kulttuuri menettää relevanssinsa.
Sikäli kun muistan 90-luvun, ns. teknokulttuuri tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että oli mukavampi käydä uimassa ja hymyillä kuin aina istua pimeässä tupakanhajuisessa kellarissa hokemassa miten vittu kaikki on paskaa.
Se oli siis kapinaa relevanssinsa menettänyttä kapinakulttuuria kohtaan.
Toisaalta taas sitten se puolestaan rappeutui konformismistiseksi kivailuksi. Kaveripiireistä tuli jonkinlaisia perheitä, joissa mielipiteet ja elämäntavat oli tiukasti saneltu ja - kuten korostat - ryhmään kuulumisen ja kuulumattomuuden rajat olivat tavattoman tiukat.
Siinä ei tietenkään voi odottaa kuin sitä, että joku keksii Hurriganesin hedonistisen tyhmärokin ja takilleen yrjöämisen koska tehokas ihmisaivo kaipaa konventioiden rikkomista, niiden taakse katsomista ja arvojen uudelleenarviointia.
Nuoriso kasvaa kulttuuriinsa pienen aikaikkunan sisällä ja normaalisti myös pääsee (oikeastaan joutuu) siitä melko nopeasti ulos.
Sama dynamiikka kuitenkin jatkuu läpi elämän eli nykyistä elämäntapaa evaluoidaan ja tehdään korjausliikkeitä. Aikuisen jonkinlainen merkki on vain se, ettei asioita tarvitse ottaa enää ehdottomina vaan niitä voi käyttää omiin tarkoituksiin, omien kiinnostusten tai amibitioiden hyödyksi.
Word!
Lähetä kommentti