Mokutus Schmokutus.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa on sovittamaton ristiriita tietynlaisten tapakulttuurien ja tasa-arvopyrkimysten välillä. Tämä on tosiasia, jota joko käytetään väärin tai joka sivuutetaan useimmissa keskusteluissa monikulttuurisuudesta ja sen problematiikasta. Ristiriita on siis tosiasia, koska on tapakulttureita, joissa tuotetaan suomalaisessa yhteiskunnassa jo toteutuneen tasa-arvon suhteen vastakkaisia rooleja.

On esimerkiksi tapakulttuureita, joissa naisen asema on selvästi alisteisempi kuin yhteiskunnassa keskimäärin. Nämä tavat ovat tosin eläneet rinnan valtaväestön kulttuurin kanssa yhteiskunnassamme jo pitkään, eikä niissä sinänsä ole mitään laadullisesti uutta. Myöskin rajat useimpien näiden kulttuurien ja valtakulttuurin (tai sellaiseksi koetun) välillä ovat epäselvät, joten ilmiöitä ei sinänsä tunnisteta.

Vasta maahanmuuton laajentuessa voidaan osoittaa selkeästi "erillisiä" tapakulttureja - toiseuksia, jos sallitte - joissa on pelkän alistavan tai alisteista asemaa tuottavan käytännön lisäksi muita, selkeästi ulkoisia merkkejä. Ulkoisella merkillä tarkoitan tietenkin ihonväriä, pukeutumista jne. Näiden esiintymien kohdalla problematiikkaan on helpompi kiinnittä huomiota.

Tähän syntyy herkästi vastareaktio. Suomessa esimerkiksi on nostettu äläkkää lestadiolaisten ehkäisykulttuurista. Tämä reaktio on ymmärrettävä, mutta valitettava. Se on ymmärrettävä, koska "kritiikin" epärehellisyys on ilmeinen niille, jotka katsovat, että kritiikki näin sopivasti ilmentyessään kohdistuu, ei tosiasiallisesti näihin käytänteisiin, vaan kyseisiin ulkoisiin merkkeihin. Koska ulkoisten merkkien kritisoiminen on julkisessa sfäärissä tabu, täytyy kritiikki suunnata näihin käytäntöihin. (Tämä on kärjistys, joka on tarkoitushakuinen, muttei täysin epärehellinen) Näinollen vastareaktiona samat käytänteet nostetaan esiin ihmisoikeusongelmina niiden ryhmien kohdalla, joilta kyseiset ulkoiset merkit puuttuvat.

Tämä koko prosessi on valitettava kahdella tavalla: Ensiksikin se synnyttää mielikuvan siitä, että "ihmisoikeudet" ovat jotain, jonka varjolla valtaväestöön (tai sellaisen osaksi koettuun ihmisryhmään) voidaan kohdistaa kritiikkiä, jota ei "toiseuteen" voida tai haluta kohdistaa, vaikka kyseinen kritiikki faktisesti pätisi molempiin. Toiseksi, se synnyttää mielikuvan siitä, että tasa-arvo- ja ihmisoikeuspyrkimykset ovat joidenkin tahojen mielestä peräti epätoivottavia jopa niiden sellaisessa merkityksessä, jossa ne on koettu osaksi suomalaista kulttuuria jo vuosikymmenet. En siis viittaa nykyfeminismin pyrkimyksiin tai sellaisiin "ihmisoikeuksien" määritelmiin, joiden mukaan "köyhyys on ihmisoikeusrikkomus", vaan perinteiseen yhdenvertaisuuteen lain edessä, habeas corpus-periaatteeseen, jne.

Tämä analyysi synnyttää kuitenkin dilemman kaikelle jatkoanalyysilleni. Yhtäältä näyttää siltä, että koska tasa-arvopyrkimykset ovat peruuttamattomassa ristiriidassa tiettyjen tapakulttuurin muotojen kanssa ja koska maahanmuuton ja vastaavien kulttuurivaikutusten myötä tällainen lisääntyy, tulisi maahanmuuttoa tai ainakin sen tiettyjä ilmentymiä vastustaa. Toisaalta näyttää kuitenkin siltä, että koska nämä ongelmat, tai ainakin osa niistä, ovat osa myös joitain meidän valtakulttuurimme, tai sellaiseksi koetun, alakulttureja, näitä tapakulttuurin ilmentymiä ei sinänsä voida pitää "vieraana" vaikutteena, vaan ainoastaan jonkin kotoisen kiusallisen ilmiön tulemisena esiin.

Katson itse, että sellainen tapakulttuuri - esimerkiksi jossa nainen alistetaan nyrkin ja hellan väliin tms. - ansaitsee kaiken kritiikin, jota sitä kohtaan esitään täysin riippumatta siitä, esiintyykö se yhdessä joidenkin valtakulttuurista poikkeavien merkkien kanssa vai ei. Katson, että on typerää jeesustelua a) puolustella saman ilmiön esiintymistä valtakulttuurin osana ja kritisoida sitä "muukalaisten" kohdalla ja b) kritisoida ilmiötä valtakulttuurin osana ja vaieta tai puolustella sitä muukalaisten kohdalla.

Ei mulla muuta.