perjantai 13. maaliskuuta 2009
Adagio for Stings
Samuel Barber oli erinomainen säveltäjä, tai ainakin hänen onnistui vangita jotain sellaista, mikä puhuttelee suurta osaa länsimaisista ihmisistä. On sääli, että tämän tyyppinen musiikki koetaan nykyisin lähinnä Kitschinä. Kyseinen adagio on tietysti viimekädessä verraten yksinkertainen ja suorastaan manipulatiivinen.
90-luku kosketti myös Barberin teosta. William Orbitin versio on minulle ainoa, jonka suostun tunnustamaan jotenkin relevantiksi; myöhemmät eivät ole enää 1990-lukua. Aivan samaan tapaan kuin kieltäydyin jossain vaiheessa pelaamasta Magic The Gatheringiä uudemmilla korteilla, olen tehnyt tietoisen päätöksen jumittua 90-luvulle tässäkin asiassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
En osaa kuunnella Adagio for Stringsiä (onko otsikossa tarkoituksella typo?) ilman, että mieleen tulee sen nykyisille aikuisille tunnetuksi tehnyt kohtaus elokuvasta Platoon.
Tanssiversioksi vääntäminen sotkee monen ihan hyvän teoksen rytmin, niin myös tämän. Ja jos jokin on kitschiä, niin tämä video. Jos tuo tyyppi todella tekee lavalla jotain (kuten siinä taannoisessa merkinnässä vinyylitaiteilija teki), en näe, mitä, ja yleisö ei näytä tanssivan yhdessä keskenään omaksi ilokseen vaan DJ:lle. Tuo on varmaan sitä 2000-lukua sitten?
Tuossa on se ongelma, että kun tämän elektroninen tanssimusiikki siirtyi "undergroundista" osaksi valtavirtaa - populaaria se on tietysti aina ollut jossain mielessä - sen osaksi omaksuttiin tällainen rokkistara-mentaliteetti, joka alunperin ei siihen kuulunut.
Tämä on yksi niitä asioita, joiden vuoksi 90-luku on minulle "jotain muuta", koska varsinkaan 90-luvun alkupuolella ei tuolllaista henkilöpalvontaa esiintynyt. Eli tässä käsitteistössä se on 2000-luvun ilmiö. (Toki sitä esiintyi jo aiemmin)
Noista hurraajista iso osa näyttää sen verran nuorilta, että moni heistä ehkä kuvittelee, että joku "DJ Tiesto" olisi ollut ensimmäinen "adagion" tanssittavaksi vääntänyt, jotkut voivat kuvitella tyypin itse säveltäneen sen.
Kirjoitin yllä, että W.Orbitin versio on ainoa, jonka tunnustan jotenkin relevantiksi, mutta en sitäkään pidä oikeasti kovin hyvänä. Se on jo sellaista "post-ysäri"-juustoa, jota ei minun aikanani olisi pidetty kovin katu-uskottavana. Nyt se on jo klassikko, toki, mutta ei ehkä "oikea" sellainen.
Muuten, referenssiä "oikealta" 90-luvulta. Ensin alkuperäinen:
Funeral of Queen Mary (Kellopeli Appelsiinin tunnarikin tunnettu)
Sitten "90-luku":
Cygnus X: Orange Theme.
Orange Theme on jo helpompi sulattaa, koska siinä on suosiolla lähes hukattu alkuperäinen rytmi ja lainattu vain sointukulkua.
Kuten olen aiemmin maininnut, olen kuitenkin saanut jonkin verran klassisen musiikin opetusta, ja sen vuoksi Old School -meininki 1600-luvulta iskee kovemmin kuin 90-luku. Minun suosimani 90-luvun klassikot on sitten sävellettykin 90-luvulla.
Löysin kuitenkin yhden esimerkin itsekin: Mozartin (ja kumppaneiden) Requiemin Lacrimosa taipuu siedettävästi tranceksi. Kommenteissa joku kutsuu tätä Tiestoksi, jonka esiintymistä ensimmäisessä kommentissani paheksuin, mutta en päässyt varmuuteen.
Rytmi on tässäkin laitettu uusiksi. Ehkä ongelma on yksinkertaisesti "yy-kaa-koo"-rytmin sovittamisessa "yy-kaa-koo-nee"-rytmiksi, joka onnistuu työllä ja luovuudella mutta ei pakottamalla.
Tässäpä 2000-lukulainen klassisen musiikin miksaus, joka on muutaman kerran soinut myös Tampereen yössä: Hajnal. Tanssiosuus alkaa kohdassa 3:15. Alkuperäisteoksen nimeä en pikaisella haulla löytänyt.
Tämä on 2000-lukua sekä hyvässä että pahassa. Myöhään tähän musiikkityyliin tutustuneena pidän enemmän uudemmasta matskusta. Inha henkilökulttikin hyppii silmille kun lukee keskustelua Venetian Snaresta.
Lähetä kommentti