perjantai 3. huhtikuuta 2009
Progressivismista.
Sosiaalinen progressivismi, jos tällainen anglismi sallitaan, on useiden ns. konservatiivien, jälleen sanan amerikkalaisessa mielessä, ensisijainen inhon ja vastustuksen kohde.
Progressiivisen ajattelutavan omaksunut ihminen pitää mielellään itseään "edistyksellisenä" ja "avarakatseisena". Usein tähän liittyy seurausetiikan osittainen tai täydellinen hylkääminen. Seurausetiikkaa ei kuitenkaan korvata esimerkiksi deontologisella etiikalla, vaan jonkinlaisella merkitysten etiikalla.
Progressiivisen ihmisen moraalin voi ajatella toimivan niin, että tietyt abstraktiot symboloivat hyvää ja tietyt toiset taas pahaa/huonoa. Nazzit, Mokukrikut ja Mamustelukämystelijät ovat lanseeranneet erääseen tähän liittyvään ilmiöön sopivan termin uhrihierarkia. Sen mukaan ihmisryhmät muodostavat eräälaisen abstraktin uhrihierarkian, jossa hierarkian "huipulla" oleva ihmisryhmä ja sen jäsenet eivät ole vastuussa mistään ja ovat pelkkiä uhreja ja "pohjalla" oleva taas on syyllinen kaikkeen pelkästään ryhmäänsä kuulumisen perusteella. Lienee tarpeetonta eksplikoida mitä nämä ihmisryhmät oletettavasti ovat.
Progressiivinen ihminen ei tyypillisesti suostu käymään keskustelua esimerkiksi suurten kauppakeskusten todellisista hyödyistä ja haitoista. Koska kauppakeskus merkitsee kapitalismia ja koska kapitalismi merkitsee pahaa ja luonnon tuhoutumista, kauppakeskus on paha. Tämä tuottaa hyvän toimintaohjeen myös silloin, kun jokin symboli muistuttaa progressiivista jostakin pahasta. Esimerkiksi progressivisen ihmisen oli helppo tuomita Lidlin rantautuminen Suomeen, koska Lidl oli halpa, länsimainen ja kansainvälinen, kaikki selkeästi pahan symboleita. Tietysti myöhempi Lidlin toimita vain vahvisti tätä.
Progressiivisen ajattelun ongelma ei ole siinä, että sen ajamat päämäärät - silloin kun ne jotenkin edes voidaan päätellä - olisivat huonot. Vika ei ole edes siinä, että käytetyt keinot -- boikotit, "miekkarit", hiustyylit jne. -- olisivat vääriä tai edes epätarkoituksenmukaisia. Ongelmana ovat väärät abstraktiot ja väärä semantiikka.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Kiitos tästä termistä.
Hauskinta on kun uhrihierarkiaa vie matemaattisiin yhtälöihin...
Ymmärtääkseni hankkimani VHM paita on protesti tätä ilmiötä vastaan vastaan...
Kuvaat herkullisesti tiettyä ihmistyyppiä. Mutta en ole varma, onko kyseessä nimenomaan sosiaaliprogressivistit. Ameriikoissahan tätä termiä käytetään nimenomaan Berkeley-väest -- niistä, joille sanfransiskomainen pehmeillä arvoilla ryyditetty markkinatalous on nimenomaan parasta mahdollista maailmaa.
Tunnen monia piinkovia amerikkalais-libertalisteja, jotka vannovat sosiaaliprogressivismin nimiin. Näille Bob Parr -äänestäjille ja kritiikittömille Reagan-ihailijoille arvojen ja asenteiden väistämätön kehittyminen nimenomaan siellä symboliavaruudessa on joko irrotettu markkinatalouden mekanismeista tai jopa tukee täysin vapaan hulivilimeiningin syntymistä.
Ehkäpä kuitenkin viittaa enemmän ns. 'liberaaleihin sosiaalidemokraatteihin', toisin sanoen jonkinlaiseen suomalaiseen, vihreää puoluetta äänestävään, nuoreen, korkeasti (mutta myös pehmeästi) koulutettuun ja jossain kulttuuripromoalalla työskentelevään kaupunkilaistyyppiin?
Utumies on tietysti oikeassa jos tarkastellaan ihan faktoja, ja "progressiivinen" on tässä varmaan väärä termi. En halunnut käyttää termiä "vasemmistolainen maailmanparantaja", koska se olisi ollut jo liian osoitteleva. Yleistys on tässä tehty, koska kirjoitus operoi merkitysten tasolla ja sen on tarkoitus olla vähän yliampuva.
Se, että operoidaan käytännön elämässä pelkästään symboleiden tasolla, siis moraali jne. rakentuu vain "merkityksistä" tässä mielessä, ei rajoitu tietenkään mihinkään "progressiivisiin" ihmisiin.
Kuten Matti taannoin sanoi, kirjoituksissani on aina voimakas itseironia. Tässäkin, identifioidun voimakkaasti useimpiin progressiivisten eksplisiittisesti esittämiin yhteiskunnallisiin päämääriin, kuten sosiaaliliberalismiin jne. Tämä on paitsi tiettyjen ihmisryhmien kritiikkiä, myös jossain määrin itsekritiikkiä.
Eikö tuo kuvaamasi "merkitysetiikka" ole lähinnä tietyllä tavalla sovellettua hyve-etiikkaa?
En myöskään osaa yhdistää tuota kuvausta, erityisesti seurausetiikan hylkäämistä, niihin "vasemmistolaisiin maailmanparantajiin" joiden kanssa olen tekemisissä. Voi tietysti olla että liitän itse tuon termin aivan erilaisiin ihmisiin kuin joita ajattelit.
Vasemmistolaisuuteenhan on perinteisesti, etenkin verrattaessa konservatiiveihin, kuulunut voimakas seurausetiikaan kannatus. Lukuisat vasemmistolaiset diktaattorit ja sissiliikeet ovat oikeuttaneet hyvinkin kyseenalaisia toimiaan nimenomaan niiden uskotuilla seurauksilla. Vastaavavasti seurausetiikka on vahvasti läsnä vihreässä henkilökohtainen on poliittista -ajattelussa: en aja autoa koska ilmanstonmuutos; kierrätän koska kaatopaikat jne.
En siis usko, että tuo hyve-eettinen ajattelu on nimenomaan "progressivisteille", "punavihreille" tms luonteenomaista ja esitänkin vaihtoehtoisen hypoteesin siitä miksi tältä voi joskus vaikuttaa.
Ensinnäkin seurausetiikka (ajattelen nyt oikeastaan utulitarismia, en esim. hedonismia) on vaikeaa. On aidosti hankalaa pohtia moraalia seurausten kannalta, koska se asettaa velvoiteen myös tutkia niitä seurauksia, mikä on usein työlästä. Erityisen hankalaa on keskustelussa argumentointi seurauseettisin perustein, jos yhteistä näkemystä seurauksista ei ole - keskustelu juuttuu helposti johonkin mahdollisten seurausten yksityiskohtaan ja sen todennäköisyyteen.
Uskonkin että seurauseettinen ajattelu tai etenkin argumentaatio ei ole dominoivaa juuri missään poliittisessa viiteryhmässä (joku osoittanee poikkeuksen, mutta pääperiaate pätee silti). Esimerkiksi, kun Effin sisäisillä listoilla käytiin laajaa keskustelua siitä pitäisikö muuankin sananvapauden marttyyrikandidaatin tapauksesta julkaista tiedote ja minkä lainen, monelle argumentit liittyen tiedotteen oletettuihin vaikutuksiin tuntuivat olevan täysin epäoleellisia.
Toisekseen seurauseettiseen argumentaatioon liittyy herkästi havaitsemisbias: jos jonkun käsitys teon seurauksista tai niiden toivottavuudesta poikkeaa ratkaisevasti omasta, voi syntyä vaikutelma että argumentaatio on täysin irrationaalista, vaikka se esittäjänsä mielestä on järkevää. Tästä voi saada kokemusta vaikka keskustelemalla jonkun aidosti suunnitelmatalouteen uskovan kanssa. Tietysti pidempään keskustellessa usein huomaa, että eettiset arvostelmat toimivat vastaavasti, mutta käsitys todellisuudesta vain poikkeaa.
Kolmanneksi, kun käsitys todellisuudesta poikkeaa, kysymys on tietysti periaatteessa empiirinen (heh). Keskustelutilanteessa tämä antaa vahvan ylilyöntiaseman sille jolla on enemmän aiheeseen liittyvää tietoa. Mikä on tietysti oikeastaan hyvä asia, mutta vähänkään konfrontatiivisissa tilanteissa herkästi johtaa siihen että altavastaajaksi jäänyt pakenee johonkin toiseen argumentaatiomalliin, eli käytönnässä jonkinlaiseen hyve-etiikkaan.
Ajatellaampa vaikka jotain tiedemiestä keskustelemassa 17 hippitytön kanssa GM-ruuasta. Vaikka hippi vastustaisi geenimuuntelua nimenomaan sen uskomiensa seurausten takia, päätyy hän niihin perustuvassa keskustelussa väistämättä "tappiolle" kun tiedemieheltä löytyy aina täsmentäviä faktoja mihin tahansa väittämään. Siksi hippi tuskin seurauseettisiä argumentteja lähtee käyttämään, ainakaan kahta kertaa.
Eli seurauseettinen ajattelu ja erityisesti argumentaatio
1) on ylipäänsä melko harvinaista,
2) voi jäädä huomaamatta jos käsitys todellisuudesta poikkeaa merkittävästi, ja
3) degeneroituu jos sen käyttäjä kokee olevansa "häviöllä", minkä takia asioissa jotka itse tuntee hyvin, muut tuntuvat aina uskovan kummituksiin.
Itse yritän välttää eettistä argumentaatiota poliittisissa konteksteissa kokonaan jos vain mahdollista. Sen sijaan sidon näkemykseni eksplisiittisesti "toimivaan yhteiskuntaan" tai johonkin aiheen kannalta relevanttiin tiettyyn seuraukseen kutsumatta tätä kannanottoa moraaliseksi. Esimerkiksi vaikka kaupan keskittymisen vaikutus yhdyskuntarakenteen hajaantumiseen.
Tämä toki käytännössä tarkoittaa utilitarismia, mutta keskustelukumppanit on helpompi saada samaan merkitysavaruuteen jos heidän ei tarvitse mieltää kysymystä moraaliseksi.
ps. inhoan yllä käyttämääni tapaa ajatella keskusteluja jonain missä ollaan "voitolla" tai "tappiolla". Se vaan oli esimerkin kannalta havainnollistavaa ja tiedän sellaista omista mieltymyksistäni huolimatta esiintyvän.
Otsolla on hyviä pointteja. Pyrin toimimaan itse aika samalla tavalla.
Minäkin olen kokenut eettiset argumentit aika turhiksi. Ne vetoavat kai eniten samanmielisiin, joiden vakuuttamisesta ei ole hirveästi hyötyä. Toisenmielisiä ei kuitenkaan pysty käännyttämään. Neutraaleihin tuntuvat tehoavan parhaiten utilitaristiset argumentit.
Olen havainnut, että jokaisen kannattamani eettisen argumentin voi freimata utilitarisesti. Ja jos ei voi, sen pitäisi varmaan olla itselle vihje siitä että asiaa pitää tutkia lisää.
Melkein aina kyse on siitä, että väärin ajattelevalla on liian alhainen Buxton-indeksi.
En näe, että kirjoitukseni olisi sinänsä ristiriidassa Otson esittämän tulkinnan kanssa.
En nimittänyt etiikkaa tässä hyve-etiikaksi, koska vaikka sen voi sellaiseksi mieltää, lähtökohtana ei tässä tarkastelussa ole niinkään tekojen tai toimintojen luonne "hyveinä" kuin merkityksinä.
Siinä, missä hyve on jonkinlainen paketti, johon liittyy motiivi toimia oikein ja siten hyveellisesti, tässä on kyse vain jonkilaisesta viitteellisestä suhteesta jossa olennaista ei ole se, mitä ihminen on (siis onko hän hyvä tai huono, taikka hyveellinen tai paheellinen) vaan siitä, mitä hän edustaa. Tässä siis ihminen on jonkin asian mannekiini ja ylpeä tästä roolistaan, ei niinkään "itsestään" tai siitä mitä "on".
Samastin tuon merkitysten etiikan hyve etiikaksi oikeastaan sen rakenteen, tai siis rakenteen puutteen, takia.
Toisin kuin utilitarismissa tai kantilaisessa velvollisuusetiikassa (tai luullakseni missä vain seuraus- tai deontologisessa etiikassa), hyve-etiikassa ei oikeastaan ole mitään sisäänrakennettua tapaa perustella toiminnan moraalisuutta. Jotkin teot vaan ovat hyveellisiä ja toiset paheellisia (ja jotkin ehkä neutraaleja; ja kenties voitaisiin rakentaa hyveellisyyden järjestysrelaatio.... beside the point)
Tekojen hyveellisyys hyve-etiikassa perustuu itse eettisen "koneen" ulkopuoliseen luokittelijaan, käytännössä yhteisön yleisesti hyväksymään intuitiiviseen listaan hyvistä ja pahoista asioista, joka sitten vaan kodifioidaan hyveiksi ja paheiksi.
Näin katsoen merkitysten etiikka on siis hyve-etiikkaa jossa yhteisö koodaa hyveensä ja paheensa niiden symbolien mukaan joihin ne assosioituvat. Ulkopuolelta touhu näyttää varmasti melko tolkuttomalta.
Hmm. Tuosta voisi joku antropologi saada irti hauskoja tulkintoja.
Lähetä kommentti