Ideoista ja esikuvista

Isaac Asimov oli tunnettu kirjailija ja biokemisti, ja yleisestiottaen yleisnero. Pidän Asimovia jonkinlaisena esikuvanani, vaikken luonnollisestikaan millään elämänalueella tule lähellekään hänen tasoaan. Toinen hänen aikalaisensa, Arthur C Clarke, oli myös erittäin monipuolinen osaamiseltaan. Asimov oli julkisesti todennut, että hän oli tavannut vain kaksi ihmistä joita piti älyllisesti ylivertaisina itseensä nähden. Toinen oli Carl Sagan ja toinen Marvin Minsky.

Törmäsin tänään Asimovin kirjoittamaan esseeseen (eesseehen? eessee'een?) On Creativity. Kirjoituksessa on monta aspektia, enkä referoi sitä nyt kokonaan, vaan ainoastaan ideoita joita kirjoituksesta minulle heräsi; osa asioista joita sanon, on ristiriidassa kirjoituksen kanssa, osa on sen inspiroimia, ja osa on peräisin kirjoituksesta. Mukana on omaa tulkintaani ja "omia" ideoita -- siis käytännössä muiden ideoita. Mutta linkkaan sen tähän pohjustukseksi.

 Pidän näitä henkilöitä esikuvina ja inspiraation lähteinä. Kaikilta olen lukenut joitain kirjoituksia; kenenkään koko tuotantoa en ole lukenut kannesta kanteen.  En ole kovin luova ihminen Asimovin, Clarken, Saganin tai Minskyn mittapuulla, mutta olen julkaissut 25 vertaisarvioitua artikkelia, yhden äänilevyn, olen myynyt yhden tekemäni maalauksen rahasta, minulle on maksettu siitä että soitan musiikkia livenä useamman kerran, kirjoituksiani on pyydetty julkaistavaksi (ja julkaistu) muillakin alustoilla kuin tässä blogissa ja minut on pyydetty myös puhumaan useamman kerran jonkun muun järjestämään tapahtumaan.  Tämä kuulostaa itsekorostukselta, mutta itsekorostus ei ole syy miksi sanon tämän. Hyvin moni on saanut aikaan enemmän, ja tämä jopa vaivaa minua suuresti. Olennaista on se, että vaikka urani on sinänsä vaatimaton, olen kuitenkin  ollut tekemisissä luovuuden kanssa koko ikäni.

Asimovin mukaan todella merkittävä uusi idea -- luovuuden "tulos" -- on yleensä muutamalla tavalla silmiinpistävä. Ensinnäkin, se yhdistää asioita jotka ennen ideaa olivat erillisiä. Esimerkiksi Darwinin (ja Alfred Wallacen) idea luonnonvalinnan teoriasta yhdisti jo tunnetut ravintoketjujen ominaisuudet,  lajien monimuotoisuuden ja lajinsisäisten variaatioiden havainnot sekö Malthusin idean siitä, että (ihmis) populaatioilla on taipumus kasvaa kunnes ravintoa ei ole tarpeeksi. Kun yhteys oli kerran muodostettu, se oli asiaa vähänkään enemmän miettineille enemmän tai vähemmän itsestäänselvä.

Vähemmässä mittakaavassa voidaan ajatella 90-luvun usenet-aikakaudella ja myöhemmin blogimaailman syntyvaiheissa puheena ollut ns "markkina-arvoteoria", joka yksinkertaisesti yhdisti ajatuksen kysynnästä ja tarjonnasta hyvin karkealla abstraktiotasolla ihmisten parinvalintaan, toimi samaan tapaan. Osa ihmisistä piti ideaa itsestäänselvänä, osa taas näki ainoastaan kuviteltuja (ja ehkä osin todellisiakin) motiiveja kuten misogyniaa.

Toisekseen, jos idea on merkittävä, niin se on yleensä joillekin pöyristyttävä, yhdistelmässä on jotain mikä herättää vastustuksen tunteita. Jos näin ei nimittäin olisi, niin lähes kaikki ihmiset olisivat kyseisen idean jo muodostaneet. Esimerkiksi luonnonvalinnan teorian lajien kehittymisestä ajateltiin olevan ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa, ja siten sitä pidettiin pöyristyttävänä ja loukkaavana. Parisuhteiden markkina-arvoteorian kohdalla en koskaan oikein päässyt sisään, mikä siitä teki niin pöyristyttävän, mutta luulen syyn olleen siinä että ihmiset (miehet) jotka asiasta puhuivat, olivat markkina-arvoltaan yleensä sen verran alempaa tasoa, ettei heillä katsottu olevan puheoikeutta kyseisessä asiassa.

On varsin yleinen käsitys, että luovuus on jotain ylimaallista, joka syntyy luovan yksilön "sielussa" ikään kuin tyhjästä, ja kovan työn tuloksena; että luovuuden tulos on jotain redusoimatonta ja kokonaan tai suurimmaksi osaksi "omaa", täysin itsenäisesti luotua. Tämä tietenkin on täysin väärä käsitys; ihmisen luovuus ei ole tätä. Ihmisen "sielu" -- siis kognitiivinen koneisto -- on suhteessa luovuuteen kolmessa roolissa.

Ensimmäinen on tietovarasto. Ihmisen tiedollinen pääoma, kaikki se mitä ihminen tietää ja on kokenut, toimii potentiaalisena syötteenä luovuudelle. Lähes poikkeuksetta (lähes, huom.) erittäin luovat ihmiset lukevat paljon, kuuntelevat paljon musiikkia, tai katsovat paljon elokuvia yms, ja heillä on usein varsin hyvä muisti. En tarkoita nyt ns eideettistä muistia tai mitään sademies-kamaa, vaan ainoastaan sitä, että luovat henkilöt usein pystyvät nostamaan kokemistaan asioista osia esiin.

Tästä pääsemme toiseen rooliin, eli kognitio nimenomaan muodotaa yhteyksiä kokemusten ja tietojen välille. Luonnollisestikin yhteyksiä voi muodostaa sitä enemmän mitä enemmän tietoa ja kokemuksia on, mutta taipumus muodostaa yhteyksiä voi joskus dominoida siinä määrin, että henkilön luovuus pääsee valloilleen vähäisimmästäkin tekosyystä. Esimerkiksi väitöskirjan ohjaajani on tutkijana tällainen; parhaat tutkimusyhteistyömme ovat syntyneet kun olen esittänyt hänelle uuden idean jonka olen tunnistanut "lupaavaksi", ja josta hän on löytänyt yhteyden johonkin lähes välittömästi.  Itse olen tässä suhteessa välimuotoa, mutta yhteyksien muodostaminen on minulle luontevaa ja sitä tapahtuu väkisin; ajattelen analogioiden kautta ja näen yhteyksiä jopa siellä missä niitä ei ole.

Mistä luontevasti tulee kolmas rooli, eli suodatus. Jos ihmisellä on paljon ideoita, hänellä on myös väistämättä paljon huonoja ideoita. Kaikki yhteydet eivät ole mielenkiintoisia, vaan osa on triviaaleja, osa taas väkisin väännettyjä. Suodatus on vaikein näistä; useimmilla ihmisillä suodatus on liian ankaraa, kun taas monilla itsejulistatutuneilla "luovilla ihmisillä" on kyse lähinnä suodatuksen puutteesta.

Näiden lisäksi tietenkin tarvitaan erilaisia taitoja; nämä voi kytkeä ensimmäiseen rooliin, eli esimerkiksi kuvanveistäjän täytyy tietää miten materiaalia työstetään, muusikon täytyy osata soittaa, ja tutkijan -- ikävä kyllä -- osata kirjoittaa ja monella alalla myös käyttää erilaisia koneita ja tehdä muita koejärjestelyiden kannalta olennaisia asioita.

Monet ns luovia prosesseja vauhdittamaan suunnitellut käytännöt on usein väärinymmärretty, ja toisaalta kun joku kokee ymmärtävänsä ne "oikein", syntyy usein uusia väärinymmärryksiä. Esimerkiksi ns. brainstorming tai "aivoriihi", on oikein käytettynä erinomainen keino saada aikaan ideoita, mutta se vaatii että nämä kolme roolia ymmärretään oikein. Aivoriiheen osallistuvien tulisi esimerkiksi pystyä tuomaan pöytään tietoja ja taitoja joita muilla ei ole. Näitä usein yritetään hiukan kömpelösti ohjeistaa, esimerkiksi ns. ideakävelyssä porukka kirjoittaa lyhyiä ideoita papereille vuorollaan kommentoimatta lainkaan, ainoastaan muodostaen ideoita joita annetuista otsikoista syntyy. Tämän jälkeen sitten keskustellaan muodostetuista yhteyksistä ja mahdollisesti suodatetaan hyvät ideat. Tämä kaikki tietenkin toimii paperilla (sic), mutta aika harvoin yhden päivän aikana johtaa sen kummempiin (positiivisiin) tuloksiin.

Innovointi on yleisnimitys sille että luovuus yritetään tuoda instituution hyötykäyttöön; työpaikoilla järjestetään erimuotoisia innovointipäiviä ja aivoriihiä jotta saataisiin puristettua luovuus jonkinlaiseen prosessimuotoon.  Nykyisin yliopistoissakin on kokonaisia koulutusohjelmia innovoinnin managerointiin. En varsinaisesti kritisoi tai väheksy näitä, mutta en voi välttyä ajatukselta että tässä on jotain falskia ja ennen kaikkea kyse on yleisemmästä manageroitumisen kulttuurista; ehkä kirjoitan tästä myöhemmin lisää, mutta  ehkä tämä on yhden kappaleen arvoinen tässä kohtaa.

Manageroitumisella viittaan tällä ilmiöön, jonka näemme kaikenlaisessa inhimillisessä toiminnassa jossa on suuret varianssit ja muutamia "huippuja", ja taipumus winner-take-all- ilmiöön. Esimerkiksi huippu-urheilussa ja populaarimusiikissa pyörii iso määrä rahaa, jota pyörittää hyvin suuri managerien ja paperinpyörittäjien joukko, ja nämä pyrkivät koko ajan bongaamaan uusia potentiaalisia "voittajia" ja löytämään jonkinlaisen "prosessin" sille miten parempia innovaatioita saadaan aikaan enemmän. Innovaatioteollisuus (käsittäen kaikenlaiset ns luovat alat) on manageroitunut huomattavasti viimeisen 150 vuoden aikana; ilmiötä on sivuttu paljon esimerkiksi TV-sarjassa Mad Men, vaikka se pintapuolisesti tarkasteleekin lähinnä sosiaalisia ilmiöitä etäännyttämällä.