Väittelin itse melko tasan 9 vuotta sitten. Muistelin tässä omaa prosessiani. Valmistuttuani aikanaan DI:ksi, oli pääaineenani matematiikka, minkä lisäksi olin opiskellut laajalti "vähän kaikkea". Päädyin jatko-opiskelijaksi tutkimaan käytännössä automaattiteorian sovelluksia, mutta pääosin opetin algoritmiikkaa sen viisi vuotta, jonka aikana väitöskirjani tein. Väitöskirjani ei ollut mitenkään laadukas, en edes oikeastaan tavoitellut silloin mitään; en ollut ollenkaan varma (enkä vieläkään) haluanko edes akateemiselle uralle. Se nyt vain sattui olemaan asia jota päädyin tekemään.
Tällä viikolla saimme esitarkastuslausunnon ensimmäisen ohjaamani jatko-opiskelijan väitöskirjasta. Tämä kaveri onkin sitten toista maata. Ohjasin hänen DI-työnsä pari vuotta sitten, ja se sai valmistumisvuonnaan Tietojenkäsittelytieteen seuran vuoden parhaan gradun palkinnon. Nuori mies oli tullut luokseni tutkimusaiheensa kanssa, saatuaan mielestään epäasiallista kohtelua parilta professorilta. Nyt, on muistettava että jokaista väärinymmärrettyä neroa kohden on olemassa ainakin kymmenen aivan oikein ymmärrettyä ääliötä. Suhtauduin miekkoseen kuitenkin ennakkoluulottomasti ja pian minulle valkeni että hän oli, jos nyt ei nero, niin määrätietoinen ja erittäin terävä. Ennen kaikkea, hän ymmärsi ottaa vastaan neuvoja ja minä toisaalta kykenin antamaan ne tavalla jotka hän tuntui olevan valmis ottamaan vastaan.
En voi ottaa nuoren miehen työstä mitään kunniaa. Yleisestiottaen, ohjaaja ei voi tehdä huonosta tutkijasta hyvää tutkijaa, mutta voi pilata lupaavan tutkijan alun. Heti alusta alkaen tajusin että tähän pätee "Let him go. He knows what he's doing."
Väitös on marraskuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti