Roolipelit.

Saimme pitkästä aikaa kasattua porukan pelaamaan roolipeliä. En ole reilu kymmeneen vuoteen pelannut, mutta nyt saimme mukavan ja asiaan reippaasti suhtautuvan porukan kasaan.

Olen ollut viehättynyt roolipelien kohdalla aina enemmän ns. wordlbuildingistä kuin pelihahmojen kehittelystä. Hahmoni pelaajana tuppasivat olemaan yksiulotteisia, jonkin tietyn agendan tai neuroosin ympärille rakennettuja trooppeja. Pelinjohtajana heikkouteni taas oli narratiivi, josta tuli liian vahva ja koukeroinen, eikä se jättänyt pelaajille riittävästi tilaa.

Uskoisin vanhemmiten ylittäneeni osittain tämän liian sitovan narratiivin. Yksiulotteisten hahmojen luominen taas ei haittaa, ns NPC-hahmot voivat ollakin yksiulotteisia; pelaajien ns immersion kannalta se on jopa toisinaan aivan hyvä asia.

Vaikken nyt mitenkään paheksu ns. larppaajia, niin en ole koskaan ollut kiinnostunut esimerkiksi siitä, että pukeudutaan joksikin hahmoksi "eläytymistä" vauhdittaakseen tai että esitetään teatraalisesti jotain tiettyä roolihahmoa. Immersio edustaa eri ihmisille eri asioita, itselleni se on tarinan mukaansatempaavuus hieman samaan tapaan kuin vaikkapa hyvässä kirjassa tai tarinaa kunnellessa. Roolipeli onkin minulle jotain tarinaniskennän ja pelaamisen välimaastoon kuuluvaa sosiaalista toimintaa. Tarina ikäänkuin avautuu pelin myötä, se saa käänteitä paitsi pelaajien omien suunnitelmien ja pelinjohtajan toiminnan, myös nopanheittojen kautta. Sääntöjen tehtävänä on laatia narratiiville jonkinlainen kehys joka pitää tarinan "uskottavana". Uskottava tässä siis suhteessa jollakin tapaa siihen metafysiikkaan ja perusoletuksiin jotka pelissä on.

Vanhemmiten peleihin hyväksyy ja kaipaakin absurdia huumoria. Cyberpunk on pelinä jo lähtökohtaisesti tukevasti kieli poskessa överiksi vedetty kaikkine mekaanisine käsineen, peililaseineen ja mustine nahkapoplareineen. No, mekaaniset kädet itseasiassa alkavat jo pikku hiljaa olla todellisuutta, alkuperäinen 90-luvun alussa laadittu peli sijoittui vuoteen 2020.

Kampanjamme sijoittuu tulevaisuuden Tampereelle, vuoteen 2035. Järjestäytynyt yhteiskunta on niukin naukin toipunut pari vuosikymmentä aiemmin sattuneesta taloudellisesta romahduksesta, kun pankki- ja rahajärjestelmät kaikkialla maailmassa kaatuivat kuin dominot. Valtiot joutuivat konkurssiin ja niiden omaisuudet pääsääntöisesti myytiin, isoimmat valtiot pilkottiin pienempiin paikallisiin osiin. Paikallisesti järjestystä pitämään nousi joko tavallisten kansalaisten muodostamia turvajoukkoja, suuryritysten turvallisuussiipiä, paikallisten poliisilaitosten rippeitä, tai erilaisia moottoripyöräjengejä.

Vuoteen 2035 mennessä maailmantalous on toipumassa. Suomi koostuu enemmän tai vähemmän itsenäisistä, keskenään löyhän liittovaltion muodostavista kaupunkivaltioista. Siinä missä Helsinki on täysin erilaisten etnisten jengien hallitsema kaatopaikka, Tampereen nykyinen kantakaupunki Hervanta on Suuryritysten siistinä pitämä, kromin ja lasin kiiltoisten pilvenpiirtäjien koristama vauras bisnesalue. Niin kutsuttu Vanhakaupunki puolestaan on ränsistynyt, synkkä synnin pesä, jonne paikallinen poliisi uskaltautuu vain mellakkavarusteissa ja panssariautojen tukemana. Valtaa ja järjestystä Hervannan ulkopuolella pitääkin käytännössä moottoripyöräjengi, joka on häikäilemättömästi eliminoinut kilpailun. Viranomaisten ja jengin välillä on hutera tulitauko. Tilanne on kireä, mutta toistaiseksi rikollisuus on laskussa ja talous näyttää piristyneen. Salaperäinen, nopeasti kasvava kansainvälinen yritys laajentaa toimintaansa Tampereelle ja tarvitsee paikallistuntemusta omaavia työntekijöitä monipuolisiin tehtäviin. Edellytyksenä on vain että turhia kysymyksiä ei kysellä...