Eriarvoisuus

Eräs melko keskeinen asia, jossa yhteiskunnallisessa keskustelussa herää aina kovastikin erimielisyyttä -- ja jopa vihamielisyyttä -- on suhtautuminen eriarvoisuuteen. Käsitteen määritteleminen on vaikeaa jo ihan siitä syystä, että ihmisten on melkein mahdotonta päästä yksimielisyyteen siitä, mikä todella on eriarvoisuutta.

Aihetta voi käsitellä monestakin näkökulmasta, mutta mieleeni tuli nimenomaan avaruusturismi, aihealue johon osittain viittasin jo aiemmassa kirjoituksessani, joka käsitteli tulo- ja omaisuusjakauman leviämistä.

Linkittämässäni Guardianin jutussa paheksutaan Bransonin pyrkimystä saada aikaan toimiva malli jolla ihmiset voisivat halutessaan -- ja taloudellisten resurssien niin salliessa -- matkustaa avaruuteen. Kirjoituksessa siteerataan Bransonin pahoittelua siitä, miten muutama päivä sitten tapahtunut onnettomuus oli takaisku yksityiselle avaruusmatkailulle. 

“Millions of people” … “the chance to go to space…” – whatever they would or would not love, millions of people will never be able to access this chance, to borrow the language of infinite opportunity. Millions of people will never have £150,000 in disposable income.
The existence of a few hundred people who can set fire to this kind of money relies on millions of people not having it.

Tämä argumentti esiintyy sangen usein eriarvoisuutta paheksuvassa pohdinnassa: Jokin kallis asia on sinänsä paheksuttavaa, koska sitä voivat harjoittaa vain harvat ja sen paheksuttavuus on sitä suurempaa, mitä kalliimpaa se on. Argumentin sisällä näkyy myös sellainen käsitys yhteiskunnan, talouden, ja teknologian toiminnasta, joka on mitä ilmeisimmin virheellinen.

Analogia kulutustavaroihin on liian herkullinen jotta tämän voisi jättää väliin. Ensimmäinen (tai ensimmäisiä) kaupallisesti tuotettu tietokone oli UNIVAC-1, joka tosin oli suunnattu liike-elämän tarpeisiin, arvioitiin sen markkinoilletulon aikaan 1950-luvulla maksavan noin 150 000 dollaria (summa, joka on aivan eri suuruusluokkaa kun otetaan huomioon inflaatiokorjaus). Kuvitellaanpa hetkeksi, että joku Guardianin toimittajan kaltainen makkaratukka olisi huuli väpättäen selittänyt, kuinka on väärin että tietokoneita myydään rikkaille, koska suurimmalla osalla ihmisistä ei koskaan tule olemaan sellaiseen varaa, ja kuinka tällaisten ökytuotteiden ja erityisesti niitä ostavien ihmisten koko olemassaolo perustuu siihen että suurimmalla osalla ihmiskunnasta ei ole varaa tietokoneisiin.

Niin, ja lienee siis ilmeistä että nyt, noin 60 vuotta myöhemmin maailmassa on UNIVAC-1:sen tasoisia laskentayksiköitä enemmän kuin ihmisiä. Esimerkiksi yksinkertaisimmassakin GSM-puhelimessa on sisällä tietokone joka on tehokkaampi kuin UNIVAC, ja niitä on maailmassa yli kuusi miljardia.

Artikkeli tosin korostaa tämän harrastuksen paheksuttavuutta lähinnä siitä näkökulmasta että se tuhlaa fossiilisia polttoaineita. Tämä on toki valitettavaa jo ihan siksi että fossiilisille polttoaineille olisi parempaakin tekemistä kuin niiden polttaminen.  Sivuutan tämän argumentin, koska se ei ole ensimmäinen joka tekstissä esitetään. Oletan yksinkertaisesti että kaikki haluaisivat matkustaa avaruuteen jos se olisi mahdollista ja että meidän olisi jotenkin ratkaistava se, kuka avaruuteen pääsee.

Soininvaara esitti taannoin hyvän esimerkin aiheeseen liittyen, käyttäen esimerkkiä Eiffelin tornin sisäänpääsymaksuista. Avaruusmatkailu on "epätasa-arvoista", koska kaikilla ei ole varaa sitä harrastaa. Kuitenkin, jos henkilö maksaa sen 150 000 puntaa, niin hän on tämän maksamisen jälkeen 150 000 puntaa köyhempi ja tämä raha on päätynyt niille jotka työskentelevät matkailuyrityksessä tai omistavat sen.

Markkinatalous toimii siten, että kun joku on valmis käyttämään 150 000 avaruusmatkailuun, niin mikäli avaruusmatka voidaan tätä halvemmalla järjestää (riskikorjaus yms yms caveat), niin se järjestetään kun tieto tästä valmiudesta on olemassa. Tämän jälkeen saattaa olla, että löytyy ihmisjoukko, joka on valmis maksamaan 100 000 matkasta; he eivät (vielä) avaruuteen pääse, mutta mikäli teknologia niiden 50% kalliimpien matkojen tuottamisessa  kehittyy -- ja se kehittyy jos se on mahdollista, koska tuottajalla on kannusteet painaa kustannuksia alas oman voiton tavoittelemiseksi ja kilpailun oloissa myös hintaa täytyy laskea -- niin ennenpitkää tullaan myymään 100 000 maksavia matkoja. Ja niin edelleen.  Ne miljoonat, joilla ei nyt ole varaa, mutta jotka mielellään matkustaisivat avaruuteen, saavat ennenpitkää siihen mahdollisuuden, edellyttäen että teknologisesti tämä on ylipäätään mahdollista toteuttaa riittävän laajassa mittakaavassa.

Tästä näkyy se dynaaminen argumentti, joka itseasiassa puhuu sen puolesta, että tulo- ja varallisuuserojen olemassaololla voi olla positiivisia dynaamisia vaikutuksia: Koska useat tuotteet jotka tulevat markkinoille, ovat alkuun kovin kalliita tuottaa, niitä ei koskaan tuotettaisi ylipäätään markkinoille, ellei löytyisi jotakin joukkoa kuluttajia jotka voivat ja haluavat hinnan maksaa. Toisaalta teknologia tekee useista tuotteista melko nopeasti halpoja valmistaa, jolloin kilpailu pitää huolen siitä että hinnat putoavat. 1980-lukuun verrattuna tulonjako on ehkä nykyisin epätasaisempi. Toisaalta, 1980-luvun alkupuolella matkapuhelin maksoi samanverran kuin uusi auto ja nykyisin sitä pidetään niin tärkeänä perustarpeena, että sosiaalitoimi maksaa sen jos ihmisellä ei ole varaa. 

On toki myös päinvastaisiakin vaikutuksia, kuten luottamuksen rapautuminen, lainkuuliaisuuden väheneminen, turvattomuus, jne. Lisäksi äärimmäinen tulonjako korruptoi yhteiskunnan perusrakenteita ja uhkaa laillisuusperiaatetta. Ideologinen keskustelu ilmiön positiivisista ja negatiivisista vaikutuksista keskittyy yleensä siihen, onko eriarvoisuus itsessään "väärin" ja toisaalta siihen, onko eriarvoisuuteen puuttuminen haitallisempaa kuin itse eriarvoisuus, ja onko  "oikein" että kollektiivisin päätöksin edes yritetään korjata tulojen ja varallisuuden jakautumista.

Tässä näkökannassa voidaan ajatella, että tasaisella tulojakaumalla on omat positiiviset vaikutuksensa ja epätasaisella jakaumalla dynaamiset positiiviset vaikutuksensa. Suomalaisesta yhteiskunnasta en tulonjaon osalta tee mitään kovin vahvaa johtopäätöstä; ongelmat jotka dynamiikkaan liittyvät, liittyvät vähemmän tulonjakoon sinänsä kuin siihen miten tulonjakoa tasataan ja millaista politiikkaa ajetaan sen nimissä. Esimerkiksi valtion menojen karsintaa vastustetaan usein kategorisesti tulonjakoargumentilla, mutta tällainen argumentti on kamalan heikko. Suurin osa valtion tuloista kerätään keskituloisilta ja hieman yli, se osa väestöstä joka tulonjakoa todella keikauttaa, kykenee halutessaan suunnittelemaan veronsa paljon alhaisemmiksi. En ota kantaa siihen onko se hyvä tai huono, mutta yritykset korjata tulonjakoa verotuksella ovat kovin riskaabeleja.

Sivumennen sanoen, yksi syy, miksi yksityinen terveydenhuolto pystyy usein toimimaan julkista selvästi kustannustehokkaammin on, että julkisen puolen henkilöstökulut lasketaan palkkojen bruttokustannuksista, kun taas työvoiman tarjonta reagoi nettopalkkaan eli käteenjääviin tuloihin. Yksityiset lääkäriyritykset kykenevät maksamaan pienemmästä sisääntulevasta rahasta suuremman nettopalkan lääkärille kuin julkinen puoli, koska ne voivat maksaa tuloista osan pääomatuloina. Tulonjaollisesti tätä paheksutaan vasemmistossa, mutta black-box tarkastelu paljastaa että ero on lopultakin merkityksetön.

Dynaamisen vaikutuksen arvioiminen on vaikeaa ja lisäksi vasemmistolaiseen diskurssiin kuuluu yleensä dynamiikan sivuuttaminen silloin kun tarkastelu ei tue omaa agendaa. Sama pätee toki oikeistolaiseen tarkastelukehykseen, jossa esimerkiksi substituutiovaikutus unohdetaan tahallaan lähes täysin kun vaikkapa puhutaan ympäristöverotuksesta tai vastaavista; jälleen kerran paljastuu jako typeryksiin ja roistoihin.

Itse olen sitä mieltä, että me tarvitsemme hulluja miljardöörejä jotka tekevät pähkähulluja juttuja ja kuluttavat asioihin jotka näyttävät älyttömän kallilta ylellisyyksiltä. 1900-luvun alussa ainoastaan Vanderbiltin perheellä tai vastaavilla superrikkailla oli varaa autoihin ja jääkaappeihin. Se, että eriarvoisuus aiheuttaa ongelmia, on toki tosiasia, mutta ongelmien korjaamiseksi ei tarvitse hankkiutua eroon tuloeroista. Ideaalitilanteessa esimerkiksi pääomamarkkinat toimivat siten, että yksityisestikin järjestetty koulutus on triviaalia rahoitaa jos siitä ylipäätään on hyötyä. Emme toki elä ideaalitilanteessa, ja koska en ole libertaari -- edelleenkään -- vaan käytän libertaaria vaihtoehtoa vain vertailukohtana, jonka suhteen yhteiskunnan interventiot ovat hyväksyttäviä vain kun ne todella korjaavat ongelmia, en esimerkiksi vastusta julkisrahoitteista terveydenhuoltoa tai koulutusta, enkä edes tulonsiirtoja.  Olen kuitenkin sitä mieltä, että sensijaan että niillä pyrittäisiin esimerkiksi kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoon, niillä tulisi pyrkiä esimerkiksi riskiprofiilien tasoittamiseen. Se onkin kokonaan toisen kirjoituksen aihe.