Pitkä juoksu Vol III

En ole juossut nopeita - siis itselleni nopeita - lenkkejä nyt pariin viikkoon, vaan keskittynyt melko rauhallisiin, kuitenkin vaihtelevassa maastossa juostuihin keskipitkiin (noin tunti) lenkkeihin. Tämä valinta ei ole ollut tarkoituksellinen, vaan seurausta erilaisista sosiaalisista syistä: juosta on pitänyt silloin kun on aikaa ja siellä missä satun olemaan. Pidän myös enemmän seurassa juoksemisesta, mikä asettaa omat rajoituksensa, mutta toisaalta tuottaa myös mahdollisuuksia. Esimerkiksi yksin juostessani juoksen helposti liian lujaa.

Aloin seuraamaan sykkeitä. Tällä kertaa siis nimenomaan seuraamaan niitä, informaation vuoksi. Joskus aikanaan yritin harjoitella sykepohjaisesti, mutta se oli tavattoman turhauttavaa, koska sykkeeni ovat luonnostaan melko korkeat. Esimerkiksi, juoksin noin 8 kilometrin lenkkejä joskus keskisykkeellä 176, enkä ollut sanottavasti hengästynyt. Ikä on toki pudottanut sykkeitä, nyt hengästyn kyllä selvästi jos syke on lähellä lukemaa 180, ja sen yli mentäessä väsymys tulee nopeasti. En kuitenkaan pyri mitoittamaan lenkkejäni sykkeen mukaan, vaan ainoastaan tallennan lenkin ajalta sykkeen ja tarkastelen sitä jälkeenpäin.

Kuuden kilometrin lenkki keskinopeudella 13.3 kilometriä tunnissa menee keskisykkeellä 178, kun samainen lenkki keskinopeudella 10 kilometriä tunnissa menee keskisykkeellä 151. Matkan lisääminen ei näyttäisi vaikuttavan paljoakaan keskisykkeeseen, koska kun juoksin 15 kilometriä keskinopeudella 10.7 kilometriä tunnissa, syke oli keskimäärin 154. 9 kilometriä nopeudella 10.25 kilometriä tunnissa, syke oli 150. Luulisin, että kunnon kehittymistä voi jollakin tapaa ennakoida ja seurailla näitä lukemia tarkkailemalla.

Olen välillä mitannut ns. ortostaattista sykettä, mutta epäilen että se on satunaismuuttujana jotain millä on melko suuri varianssi. Niin, tai se pitäisi mitata aina hyvin kontrolloiduissa olosuhteissa, samaan aikaan aamulla jne. Arvot ovat vaihdelleet 15 ja 30 välillä, ja tuntuu että yhteys subjektiivisiin tuntemuksiin ei ole kovin vahva. Ruokahalu esimerkiksi vaihtelee kovasti niin, että joinakin päivinä syön aivan jatkuvasti ja joinakin päivinä ruoka ei maistu juurikaan. Olen harkinnut, että kirjaisin ylös syömäni ravinnon summittaiset energia-, hiilihydraatti-, proteiini-, ja rasvamäärät, mutta en ole viitsinyt vaivautua. Tein esimerkiksi tiistaina suuren vuoallisen lasagnea ja söin siitä itse lähes puolet, kun taas eilen en syönyt paljon mitään.

Painostani en joudu lainkaan olemaan huolissani (paitsi että se tuppaa välillä herkästi putoamaan). Alkuun juoksun  aloittaessani se nousi, koska ruokahalu nousi nopeasti, mutta harjoitusmäärän kasvaessa on taas vaikeaa syödä enemmän kuin kuluttaa. Sports Trackerin arviot lenkkien kulutuksista ovat toki hyvin summittaisia, mutta arvioisin että yksi keskipitkä lenkki nostaa energiankulutuksen noin puolitoistakertaiseksi verrattuna siihen, että en liikkuisi lainkaan. Eron perusaineenvaihduntaan huomaa siinä, että lenkkien jälkeen useamman tunnin ajan kroppa selvästi tuottaa enemmän lämpöä kuin normaalisti. Esimerkiksi kämmeneni ovat iltaan saakka aivan lämpimät ja viihdyn paljon keveämmässä vaatetuksessa kuin lepopäivinä.

Ehkä hieman ironista, että viimeaikojen suosikkitapani rentoutua päivän päätteeksi, on ollut maata sohvalla ja katsella Biggest Loser- ohjelmaa. Ohjelma on mielestäni motivoiva myös niille, joiden ei tarvitse pudottaa painoa. Tunnustan, että pidän ylipainoa vakavana ongelmana yhteiskunnassamme. Ongelma on helposti vältettävissä ja keinot joilla se vältettäisiin, ovat yksinkertaisia ja jo itsessään sellaisia, että ne parantaisivat muillakin tavoilla ihmisten elämänlaatua.  Olenkin miettinyt, että pitäisikö minun käyttää osaamistani jonkin oikean sosiaalisen ongelman ratkaisemiseen, ja ylipaino ja huonokuntoisuus voisivat olla yksi potentiaalinen kohde. Kyse on ihmisten käyttäytymisestä, mikä puolestaan on arka aihe. Esimerkiksi ennustan, että jos en toteaisi tästä asiasta muuta, merkittävä osa lukijoista tulkitsisi kirjoitukseni siten, että paheksun ylipainoisia, pidän heitä laiskoina tai tyhminä, tai peräti että haluaisin pakottaa ihmisiä johonkin.

Tämä on yksi perustavanlaatuinen retorinen argumentaatiovirhe, joka toistuu suunnilleen kaikkialla. Aivan erityisen voimakkaasti se toistuu ns. uhrioikeiston retoriikassa. Viittaan siis asenteeseen, jossa tuntosarvet herkkinä etsitään arvoväittämiä jotta näitä voitaisiin tulkita yrityksenä pakottaa kaikki johonkin. Esimerkiksi todetessani lihavuuden ja huonokuntoisuuden olevan merkittävä sosiaalinen ongelma, henkilö joka kokee että yhteiskunta "holhoaa" näissä asioissa, todennäköisesti tulkitsee välittömästi, että haluan kieltää jotkin ruoat, tai puuttua ihmisten elämään.

Mikään ei voisi olla tietenkään kauempana totuudesta. Tavattoman usein nimittäin kuulee ihmisten toteavan, että ylipainoisuus "ei ole oma valinta" tai että "sille ei voi mitään". Nämä ovat tietenkin virheellisiä tosiasiaväittämiä. Se, että joku esittää, että yksilö voi todellakin valita ylipainosta eroonpääsemisen ja että yksilö voi tehdä asialle jotain, koetaan usein loukkaavana. Tämä on usein ensimmäinen puolustuslinja. Kun se murtuu, niin seuraava puolustuslinja on, että ylipaino on jokaisen oma asia, ja että muilla ei ole oikeutta puuttua siihen. Tästä näkökohdasta en edes ole merkittävissä määrin eri mieltä. Kenenkään ei pitäisi pakottaa toista ihmistä syömään vähemmän tai liikkumaan enemmän. Sensijaan voimme kuitenkin todeta, että vähemmän (tai pikemminkin paremmin) syöminen ja enemmän liikkuminen on oma valinta, ja että tämä valinta voidaan tehdä mieluisammaksi keinoilla, joiden ei mitenkään tarvitse perustua siihen, että ihmisiä pakotetaan, kontrolloidaan tms.

Todellinen syy on tietyst psykologinen puolustuskeino. Halusimme tai emme, yhteiskunnassamme on hyvin voimakkaana normina se, että hyvä fyysinen kunto ja urheilullinen ulkomuoto (jota minulla ei ole, tm. huom.) ovat eräänlaisia menestyksen mittareita. Ihmiset ovat ylpeitä hyvästä kunnostaan ja urheilullisesta ulkomuodosta. Ihminen, jolla nämä ominaisuudet ovat heikommin esillä, tai joka kokee olevansa "huonompi" näillä mittareilla, ei tietenkään halua pääsääntöisesti sitä huonoa tunnetta, joka tulee siitä, että tiedostaa oman asemansa jonkin (kuvitteellisen tai ei) hierarkian pohjalla. Siksi hierarkian validiteetti pitää kiistää vaikka sitten keskenään ristiriitaisin argumentein.

Itse en lähde kuitenkaan tästä. Mielestäni ei ole mielekästä kiinnittää huomiota ulkoisiin mittareihin, ainakaan yksinomaan. Liikunnallinen elämäntapa sensijaan tuottaa hyvinvointia yksilölle. Tämä on kiistatta havaittu useissa tutkimuksissa, fyysinen hyvinvoinnin parantaminen parantaa useimpia muitakin hyvinvoinnin mittareita. Osa vaikutuksista on sosiaalisia, luonnollisesti, mutta merkittävä osa on myös fysiologisia, liittyen aina sisäeritysjärjestelmän toiminnasta (ns. onnellisuushormonit tms)  fyysiseen suorituskykyyn, kuten vaikkapa kykyyn kantaa kauppakasseja rappusissa hengästymättä. 

Toisinaan on hupaisaa miten syvälle psykologinen ilmiö menee. Esimerkiksi toisnaan näkee esitettävän väitteitä, joiden mukaan liikunnallinen elämäntapa on "uskonto" tms, ilmeisesti tarkoituksena vihjata että se on jollakin tapaa epärationaalista, hurmoksellista, samanmielistä jne. Tällaiset retoriset puolustukset ovat kummallisia jo siksi, että sellaisen voi esittää käytännössä mistä hyvänsä ilmiöstä, jonka yksilö kokee parantavan elämänlaatuaan. Lopetitko alkoholinkäytön koska siitä tuli huono olo? Olet raittius-uskovainen. Ostitko Volvon? Olet Volvo-uskovainen! Pidätkö koirista? Olet Koira-uskovainen!

Harkitsen tässä, että vaihtaisin harjoitussuunnitelmaani, ja osallistuisin Tampereen puolimaratonille, ja vastaavasti Lanzarotella juoksisin koko matkan. Tämä on kuitenkin vasta harkinnassa, ja katsotaan miten jalat kestävät vielä pari viikkoa.